Lintukoto – Helsinki 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Lintukoto on musikaali suoraan pahamaineisen punaviherkuplan sisältä. Se näyttää äärirasismin absurdit puolet ja lieveilmiöt, yksittäisen pakolaisen elämää, tavallisen ihmisen elämää. Tarinan keskiössä on Sampo (vihainen ja todella hyvä Miika Laakso), joka palaa kymmenen vuoden jälkeen takaisin pieneen kotikaupunkiinsa ja päättää pakolaisten olevan sen tuho ja turma. Dementikkoisä Erkki (liikuttava, hellyttävä, pelottava Jussi Lampi) elää omissa maailmoissaan irrallaan nykytodellisuudesta. Erkkiä hoitaa Ariyana (herkkä, vahva, upea Elsa Saisio), jota Sampo pitää hyvinkin viehättävänä kunnes tajuaa tämän olevan alkujaan Kurdistanista. Sampon sisar Aino (teräksinen, voimakas Emmi Hatjasalo) yrittää ihan vain selvitä arjesta samalla kun veli puuhaa katupartiota ja irtisanoo Ariyanan, jolloin Erkki jää ilman hoivaa.

Aino, Erkki ja mustikkakeitto. Kuva: Toivo Heinimäki

Nelikon elämän kuvauksen lomassa on kabareemaisia taustoittavia kohtauksia. Erkki muistelee siirtolaiskesäänsä Audin tehdastyöläisenä Ruotsissa lukuisien muiden suomalaisten kanssa. Oudon tutun oloinen ministeri (Lampi) ryhtyy mielessään EU:n kuninkaaksi tanssiryhmän ylistäessä taustalla. Maahanmuuttoteemainen A2-ilta muuttuu iltahuudoksi, jossa jokainen jankuttaa karjuen omaa näkökantaansa kiinnittämättä mitään huomiota muihin.

Tarinan kulkua oli vaikea ennakoida ja määritellä. Onko tämä tragedia, onnellinen satu, tragikomedia vai komedia? Hetkittäin pelkäsin, että tästä on tulossa opettavainen ja saarnaava satu, jossa pahis oppii hyvikseksi ja sitten kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Stereotyyppiset hahmot alkoivat kuitenkin vähän kerrallaan paljastaa taustaltaan harmaan sävyjä. Tarina näyttää käännekohtia, joissa kukin voisi valita toisinkin ja joutuu ainakin jälkeenpäin myös miettimään valintojaan. Harvoin on yksi rehellisen tympääntynyt repliikki tuonut musikaalin hahmoon yhtä paljon syvyyttä kuin muuten niin lämpimän ja pidättyväisen Ariyanan "Haista vittu". Tekopyhästä Sampostakin paljastuu inhimillinen, yhtä lailla omia valintojaan kyseenalaistava puoli.

Vihervassari, rasisti ja toimittaja. Kuva: Toivo Heinimäki

Kun varsinaiset tapahtumat hirvittävät, on puhdistavaa saada nauraa jollekin niiden piirteelle, hurrata hyvälle näyttelijälle tai ihailla kohtauksen toteutusta. Kun uutisia seuratessa tuntuu ettei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, niin Lintukodossa voi rauhassa kokeilla molempia vuorotellen ja samanaikaisesti. Aihe on vakava ja monia henkilökohtaisesti koskettava, mutta sen käsittely ei suinkaan ole ryppyotsaista tai väkipakolla liikutuksen kyyneliä lypsävää.

Käsikirjoittaja-sanoittaja Eppu Nuotio ja säveltäjä Jukka Nykänen lukkiutuivat kymmeneksi päiväksi berliiniläiseen asuntoon ja tekivät siinä ajassa musikaalin, jonka Ville Sandqvist sitten ohjasi näyttämölle. Nopea puserrus näkyy toisaalta ajankohtaisuutena ja toisaalta jossain määrin hajanaisena kokonaisuutena. Tarina ei sinänsä anna vastauksia, vaan se vain piirtää moniulotteisen maalauksen maahanmuuttokeskustelun eri osapuolista ja heidän vaikuttimistaan. Nuotion sanoitukset ovat teräviä, hauskoja ja osuvia. Nykänen taas on suomalaisista musikaalisäveltäjistä ehkäpä suosikkini. Raikas, koskettava, tarttuva ja mukavasti eri vaikutteita yhdistelevä musiikki etenee kevyesti ja värittää kohtaukset erinomaisesti. Flyygelillä esitystä säestänyt Nykänen oli myös kiehtovaa seurattavaa eläytyessään musiikkiin. Flyygeli ja basso (Pekka Korhonen?) venyivät koko teoksen säestykseksi paremmin kuin hyvin.

Ministeri ynnä ensemble. Kuva: Toivo Heinimäki

Näyttelijänelikkoa oli ilo katsella. Muutamalla rekvisiitankappaleella he heittäytyivät hetkessä hahmosta toiseen, kuulostivat pirun hyviltä ja vuorotellen naurattivat, koskettivat ja vihastuttivat. Lavalla ei ole muuta kuin pöytä ja pari tuolia sekä lisäksi projisointeja ja kaunis valaistus (Kalle Ropponen). Lintukoto-huppareihin puetuilla näyttelijöillä oli tilaa ottaa lava haltuun ja vetää yleisön huomio itseensä.

Lintukodon jälkiolo oli sekava. Oli ihana katsoa hyvin tehtyä teatteria, nauraa, liikuttua ja ajatella. Toisaalta heränneet ajatukset eivät olleet sieltä keveimmästä ja piristävimmästä päästä. Jossain maailmantuskan ja hyvän fiiliksen rajamailla uskallan kuitenkin sanoa ainakin sen verran, että esitys kannattaa nähdä.

Hommafoorumilainen ja Ariyana. Kuva: Toivo Heinimäki

Linkkejä:
Tekijöiden ajatuksia (video)
Ohjaajan ajatuksia (video)
Houdini, vuosi sitten näkemäni Nykäsen musikaali

Plastic Bride – Kapsäkki 2015

 Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Yhteiskuntakriittinen musiikkikabaree Pop Slut valloitti minut ja nauruhermoni viime kesänä Tampereen teatterikesässä täysin. Kun sähköpostiini rapsahti kutsu Sara Mellerin uusimpaan ohjaukseen Plastic Brideen, joka kuulosti herkullisen samanhenkiseltä kuin edeltäjänsä, tartuin tilaisuuteen näppäimet sauhuten.

Musiikkiteatteri Kapsäkki
Ohjaus ja koreografia: Sara Melleri
Kuoronjohtaja ja laulujen sovitus: Emma Salokoski
Äänisuunnittelu ja musiikkitaustat: Matti Ahopelto
Valosuunnittelu: Julia Jäntti
Esiintyjät: Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices sekä tässä esityksessä Asta Honkamaa
Kakku: Frangipani Baker

"Plastic Bride on moderni kabaree ja kosminen hääjuhla, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Pöydillä tanssivat superlaulajat Emma Salokoski ja Heidi Kirves, sekä uskomaton Emma Salokoski Voices -kuoro. Kutsumme teidät rakkauden maailmankaikkeuteen ja tarjoilemme samalla ilmaista kakkua. Jokainen ilta huipentuu yllätysvieraaseen, joka edustaa meille uuden ajan rakkautta ja vapautumista. Tule kanssamme tähtitunnelin läpi. Everybody’s free!"
 

Plastic Bride jatkaa tavallaan samaa teemaa kuin Pop Slut: miten sukupuoli määrää roolin kulttuurissa, miten sukupuolta esitetään ja mitä sukupuolelta odotetaan. Tällä kertaa keskiössä ovat morsian ja vaimo sekä näihin rooleihin liittyvät odotukset, seremoniat ja muu vastaava.

Musiikkiteatteri Kapsäkin teatterisali oli verhoiltu valkoisella, valaistu vihreällä ja savustettu reippaanpuoleisesti teatterisavulla. Yleisö istui pitkien pöytien ääressä, ja keskellä salia kulki catwalk. Ovella tervehti valikoima new age -enkelimaalauksia höystettynä 1960-luvun hippipsykedeelisyydellä. Siellä täällä hymisi hymyileviä Emma Salokoski Voices -kuorolaisia, jotka aina välillä viskoivat hellän rakastavasti riisiä yleisön niskaan (ja olueen ja kaula-aukosta sisään). Kokonaisvaikutelma oli kuin lsd-trippailevan amatsonikultin häävastaanotolla.

Plastic Bride vyöryttää niskaan täyslaidallisen naiseutta popmusiikin muodossa. Alku muistuttaa vaimonhaun tv-shopia, kun lavalle marssii pyhimysmäisiä morsioita, jotka samalla toki ovat palvelunhaluisia ja seksikkäitä. Tanssi- ja laulunumerot seuraavat toisiaan ja nivoutuvat yhteen reilun tunnin mittaiseksi kabareeksi. Vaikka varsinaista tarinaa esityksessä ei ole, katsojat viedään yhä syvempiin naismyyttikerrostumiin ja parisuhteen kiemuroihin. En lopulta löytänyt esityksestä kovin paljoa sukupuolineutraalin avioliiton kannatusta ja sensellaista, jotka Mellerin haastatteluissa ja esityksen kuvailuissa esiintyivät. Avioliittoa yhteiskunnallisena instituutiona ja käsitteenä Plastic Bride kuitenkin avaa ja leikkelee kirurgin lailla, esittelee sairaita suolenpätkiä ja poimii kiinnostavia näytteitä katsojien nähtäville.

Teemoja käsitellään parodian ja pastissin keinoin, sekä huumorilla että viiltävällä kritiikillä. Esitys vetää aiheet hiuksenhienosti överiksi, ja tekemisen meininki ja asenne ovat aivan vastustamattomia. Hurmaava Heidi Kirves, Emma Salokoski ja Emma Salokoski Voices -kuoro heittäytyvät kohtauksiin sellaisella oksat pois ja lippu salkoon -draivilla, ettei sitä voi kuin ihailla suu auki. Periaatteessa kaikki tietoisen voimauttava ja aate mielessä tehty yleensä ärsyttää minua, mutta Mellerin ohjaukset ovat niin oudon aseistariisuvia ja rehellisiä, että tällainen kyynikkokin voimautuu ihan mukisematta. Sitä paitsi esitykset ovat julmetun hauskoja ihan aivot narikkaan -mielessäkin, jos sellaisella tuulella sattuu olemaan.

Plastic Bridessa mikään ei ole pyhää, mutta mikään ei myöskään tuntunut tekemällä tehdyltä tai pelkästään kohuhakuisesti suunnitellulta. Revittely ja ronskius eivät vaivaannuttaneet vaan tuntuivat luonnollisilta. Feminismiä ei kaikesta huolimatta alleviivata liikaa, ja katsomossa istuneet miehetkin näyttivät viihtyvän ja nauravan vapautuneesti.

Bloggaaja on nauttinut symbolisen
puolukkahääkakun palasen. Kuvan toisen
palasen päälle pääesiintyjä taisi
vahingossa istua.

Älykäs, aavistuksen kiero ja kursailematon huumori vetosi minuun täysillä. Humanisti ja feministi minussa hurmaantuivat mm. tarjoillusta puolukkatäytteisestä hääkakusta. Puolukkaa! Hääkakussa! Mikä herkullinen, vaivihkainen symboliikkapommi! Kaiken kruununa oli 1980-luvun överi poprock ja kitsch, joita satun fanittamaan täysin epäironisesti. Ave Mariasta on hyvä jatkaa Like a Virginilla gregoriaaniseen kirkkolaulutyyliin sovitettuna ja hunnutetun pyhimys-Madonnan laulamana. Sitten meno vaihtuu poptähti-Madonnan korneihin suomalaiscovereihin ja pyhimys ryhtyy sylitanssimaan tuolille. Siinä vaiheessa olisin jo voinut itkeä onnesta, kun upeaääninen ja muutenkin kaikin puolin upea Heidi Kirves alkaa vetää Bonnie Tylerin Holding Out For A Heroa aivan kybällä ja niin tosissaan, että sanoitusten hassu asenne suorastaan kirkuu tajunnassa. Fanitan laulun tehnyttä Jim Steinmania estoitta, mutta onhan siinä sovinistiset sanat.

Muu yleisö tuntui olevan samaa mieltä Plastic Bridesta. Sellaista hurrausta ja kannustavaa kirkumista näkee harvoin keikoillakaan, saati sitten hääjuhlissa. Tunnelma oli lämmin, välitön ja leppoisa, tuntemattomat juttelivat pöytäseuransa kanssa ennen esitystä ja loppupuolella koko jengi tuntui olevan aivan yhtä tiloissa kuin esiintyjätkin. Yleensä istun mieluiten pimeässä katsomossa erossa esiintyjistä, mutta nyt tietynasteinen osallistaminen ja esityksen keskellä istuminen eivät mukavan tunnelman vuoksi ahdistaneet.

Plastic Bride ei anna vastauksia kysymyksiinsä, vaan jättää katsojan pohtimaan asioita. Loppupuolella teema hajoaa ehkä vähän liikaakin, ja nasevampi lopetus olisi kruunannut esityksen paremmin. Poistuin silti Kapsäkistä mieli kepeänä, nauru vatsassa kuplien ja ajatukset laukaten, mikä on minulle jotakuinkin täydellinen teatterin jälkitila.

Houdini – Helsinki 2014

Sain esitykseen vapaalipun.

Joulukuun alussa Aleksanterin teatterissa kantaesityksensä saanut musikaali Houdini muistuttaa kabareen, varieteen, vaudevillen ja musikaalin sekoitusta, josta rakentuu omanlaisensa elämäkertamusikaali. Se näyttää kuuluisan kahlekuninkaan Harry Houdinin elämästä repaleisia välähdyksiä, jotka saattavat olla totta tai saattavat olla olematta. Tarina etenee musiikin keinoin, mutta siinä on hyödynnetty myös esimerkiksi akrobatiaa. Ote on paikoin jopa teekkarispeksimäinen. Materiaalia ei oteta kovin vakavasti ja taiteilijan vapauden käyttö myönnetään suoraan, mutta vaikka kieli on enimmän aikaa ollut poskessa, toteutus on tehty vakavissaan ja kunnianhimoisesti.

Houdini, ompelijatar ja Herra. Kuva © Matti Rajala

Hahmogalleria on laaja, ja seitsemän näyttelijää esittää varsinaisen roolinsa lisäksi milloin mitäkin sivuhahmoa. Kertojahahmosuuntautuneena olin innostunein Leo Honkosen nimettömästä sirkustirehtöörin, teatterinjohtajan ja jumalan hybridistä, mutta muutenkaan lavalla ei juuri ollut heikkoa lenkkiä. Ihana katsella ihmisiä, jotka osaavat työnsä. Kristiina Janhusen ja Jarkko Mandelinin nuoret Harry ja Bess olivat herttaisia ja lisäksi kepeän akrobaattisia, kuin hyvin joustavat höyhenet. Emmi Hatjasalo ja Miika Laakso toivat mieleen operettien subrettiparin, ne koomiset, leikkisät kevennykset jotka kuulostavat kauniilta ja venyvät ties mihin. Reetta Ristimäki oli mainio vanhempi Bess ja Harryn äiti, mikä hahmoyhdistelmänäkin oli fiksu ratkaisu. Eero Milonoff nimiroolissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, mutta Houdinin hahmokaan ei ehkä päässyt parhaiten edukseen muiden roolien ilotulituksen keskellä. Hahmoja putkahtelee aitioista lavalle kuin kaneja koloistaan, kertoja hätistelee huomionkipeimpiä tiehensä, orkesterikaan ei aina pysy lestissään ja teatterin tekeminen on yksi esityksen teemoista. Houdini oli showmies, joten showmaisuuden, fiktion ja faktan rajan sekä fiktion keinojen korostaminen tuntuu perustellulta lähestymistavalta.

Nuori Bess, nuori Houdini ja vanha Houdini. Kuva © Matti Rajala

Juha Siltasen käsikirjoituksen eräänlaisena kehyskertomuksena toimii yksi ainoa Harry Houdinin karkaamistemppu, jossa vastuksena ovat mm. hapen loppuminen ja pakkopaita. Kun Houdinin vapautumista odotellaan, yleisölle esitetään ajan tavan mukaan kaikenlaista viihdykettä kuten akrobatiaa, musiikkia, tanssia ja teatteria. Numerot kuvaavat Houdinin elämää episodeittain ja eri näkökulmista. Osa kohtauksista tuntuu olevan temppuaan parhaillaan suorittavan Houdinin omia, hapenpuutteesta tai muusta kuoleman kanssa flirttailusta johtuvia muistikuvia ja harhoja. Näin yleisö on samanaikaisesti Houdinin temppua jännittävä aikalaislauma ja Aleksanterin teatterissa Houdinin elämäntarinaa seuraava yleisö. Välillä kertoja mainitsee, kauanko aikaa Houdinin tempun alusta nyt on kulunut, ja esittelee sitten seuraavan viihdyttäjän.

Suosikkiepisodejani oli useampia. Hilpeä toimintaelokuvaparodia Houdinin esittämästä sankarista, jonka kohtaamille huimille vaaroille putosin täysin, etenkin sille jääkarhulle. Houdinin matka Venäjälle, jossa poliittisten ongelmien kanssa painivat tsaari ja tsaaritar kera laatikossa lykittävän pyhän hullun ("Vastustan!") ottivat hänet vastaan. Yllättävä steppinumero. Houdinin matka Unkariin, jossa budapestilaiset tanssivat csárdásta Unicum-yrttilikööripullon vilkkuessa mukana. Hillitön sillisalaattitykitys ei taatusti sovi jokaiselle, mutta minä enimmäkseen pidin.

Kuva © Matti Rajala

Houdinihan oli alkujaan unkarilainen nimeltä Erik Weisz, jonka perhe muutti New Yorkiin etsimään onneaan kun poika oli pikkulapsi. Musikaalissa hänet on esitetty aina parhaaksi ja suurimmaksi tahtovana egoistina, joka toisaalta rajatilakokemuksia hakiessaan yritti myös paeta itseään ja paineitaan perheensä elättäjänä. Vanha äiti ja sokea sisar vainoavat hänen muistojaan, vaimo Bess vuoroin rakastaa ja vuoroin vaatii lisää huomiota mieheltään. Toisaalta Houdini tuntuu myös hakeutuvan tilanteisiin, jossa hän kuoleman uhatessa kohtaa äitivainaansa ja hakee tältä lohtua.

Tarinassa on useita aikatasoja, eikä tapahtumia esitetä missään kronologisessa järjestyksessä. Esityksen punainen lanka on tarkoituksella kiemurassa ja solmussa, mutta katkeaminen (ainakin minun aivoissani) tapahtui vasta toisen puoliskon meedio-osiossa. Lopulta selvisi, miten meediot liittyivät muuhun tarinaan, mutta monologimainen toteutus oli silti merkillisen raskas ja kankea muuhun esitykseen verrattuna. Sama koski osittain meedioihin linkittyviä kohtauksia, joissa Harry käsitteli äitinsä kuolemaa. Voi olla, että oma keskittymiskykynikin ylikuormittui tässä vaiheessa esitystä. Musikaalin loppu onneksi toi taas energiaa tarinaan ja jätti positiivisen vaikutelman. Kokonaisuutena käsis kaipaisi vielä hiomista ja selkiyttämistä, mutta perusideasta pidin. Minna Vainikaisen ohjaus loi eläviä hahmoja ja riemukkaita hetkiä.

Nuori Bess hurmaa rakkaansa apulaisena. Kuva © Matti Rajala

Jukka Nykäsen musiikki vie suoraan 1900-luvun alkupuoliskolle ja ajoittain mm. Mozartin tunnelmiin. Ragtime, swing ja muut iloiset rytmit vuorottelevat balladien ja miltei oopperamaisten kohtausten kanssa, sekä hienoisen ironisesti että tosissaan. Ensimmäistä kertaa todella pidin suomalaiseen musikaaliin kirjoitetusta musiikista! Tätä ennen kuulemiani suomalaismusikaaleja on värittänyt jokin epämääräinen tasapaksu piirre, josta ne tunnistaa suomalaiseksi musikaalimusiikiksi, enkä ole jaksanut yleensä kuunnella edes yhtä levyä loppuun kyllästymättä. Yleensä en erota biisejä toisistaan eikä musiikki oikein tee minuun mitään vaikutusta, mutta Nykäsen musiikki oli ihan oikeasti hyvää, elävää ja tarinoita kertovaa. Myös Siltasen sanoitukset olivat pääosin kauniita ja herättivät ajatuksia. Lainaisin mielelläni useampaakin kohtaa tähän, mutta olin ehtinyt unohtaa ne ennen esityksen loppua. Neljän hengen bändi (Jukka Nykänen & piano, Mauri Saarikoski & viulu, Hannu Rantanen & kontrabasso ja Mikko Hassinen & lyömäsoittimet) svengasi kuin hirvi ja kuulosti huomattavasti suuremmalta kuin oli.

Pidin siitä, miten musikaali melko suoraan myönsi, ettei kerro Houdinin elämästä kuin yhden totuuden – jos sitäkään. Teatteri on fiktiota fiktion keinoin, ja muistot ja kertomukset ovat aina värittyneitä. Pidin ajatuksesta jo Elisabethissa, mutta siinä missä keisarinna vain kolmen vihoviimeisen säkeensä aikana vihjaa, että siinähän etsitte jotain ihmeen totuutta ja merkitystä elämälleni, Houdini nostaa sen yhdeksi pääaiheista ja leikittelee sillä pitkin esitystä. Moni tietää viimeistään käsiohjelman luettuaan, miten Harry Houdini kuoli, mutta teatterissa loppu jätetään auki tai pikemminkin valitaan useiden vaihtoehtojen joukosta tarkoituksella onnellinen loppu. Mitä siitä, että se on valetta, kun tämä on teatteria, jossa kaikki on yhtä temppua?

Herra ja Houdini. Kuva © Matti Rajala

Houdini on Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Komediateatteri Arenan yhteistuotanto ja tilauksesta tehty. Esityksiä on Aleksanterin teatterissa näillä näkymin enää pari tammikuun 2015 alussa, joten kannattaa pitää kiirettä jos tämän haluaa nähdä. Kyseessä ei ole aivotyötä katsojalta vaatimaton hyvänmielenmusikaali, joten sellaista hakevan kannattaa suunnata Bulevardin toiseen päähän Svenskaniin, mutta suosittelen Houdinia lämpimästi, jos kuvaukseni on yhtään herättänyt sellaisen tunteen, että värikäs, dekonstruoitu ja huolellisesti uudelleenkoottu musiikkiteatteri voisi olla sinun juttusi.