Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 6–0. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.

 

Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.

 

Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.

Spamalot – Törnävän kesäteatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Monty Pythonin Spamalot on yksi hyvänmielenmusikaaleistani, ja on aina mukavaa nähdä se uudelleen. Ensimmäisen kerran olen nähnyt Spamalotin kymmenisen vuotta sitten unkariksi, ja kun en tuntenut alkuperäiselokuvaa enkä siihen aikaan juuri osannut kieltäkään, kokemus oli vielä vähän absurdimpi kuin Monty Pythonin hommat yleensä. Siksi tai siitä huolimatta ihastuin musikaalin mustaan, sinne tänne rönsyävään huumoriin, hiuksia halkovaan verbaalikomiikkaan ja satiiriin. Muutama vuosi sitten kävin Lontoossa katsomassa uuden tuotannon, jossa oli mm. Warwick Davis Patsyna, ja nauroin itseni tärviölle.

Aku Hirviniemi lällättää ranskaksi.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Suurin osa Eric Idlen ja John Du Prezin musikaaliversion dialogista ja yksittäisistä kohtauksista on otettu lähes suoraan Monty Python and the Holy Grail -elokuvasta (1974), mutta tarinaa on yhtenäistetty ja sujuvoitettu. Siinä missä elokuva nauraa elokuvanteolle, musikaalissa sekaan on ujutettu runsaasti musikaalivitsejä ja itseironiaa teatteria kohtaan. Hartaatkin fanit viihtynevät katsomossa hyvin, mutta esitys sopii myös ensikosketukseksi joukkion hämärään huumoriin.

Yritin olla asettamatta ennakko-odotuksia Suomen kantaesitykselle Törnävän kesäteatterissa, mutta kun taustalla on Seinäjoen kaupunginteatteri, joka ei yleensä tee mitään vasemmalla kädellä, niin pakkohan siitä oli ihan pikkuisen olla ennakkoon innoissaan. Ilokseni en pettynyt: seinäjokelainen Spamalot on kunnianhimoisesti ja pieteetillä tehtyä viihdettä, joka ei aliarvioi katsojiaan. Se seuraa brittiläistä esikuvaansa uskollisesti mutta hilpeän pohojammaalasella otteella. Tuotanto menisi ihan täydestä myös talvikauden pääteoksena sisätiloissa. Näkemieni tuotantojen perusteella musikaalissa on tietyt montypythoniaaniset elementit, jotka on säilytettävä maasta toiseen, mutta niiden lisäksi työryhmillä on runsaasti tilaisuuksia kotouttaa huumoria aikaan ja paikkaan sopivaksi ja käyttää omaa luovuuttaan. Niinpä Jumalan ääni lienee suomalaisille hyvin tuttu, näyttämön halki vaeltaa useampikin suomalaisjulkkis ja välillä joku meinaa eksyä Kurikkaan.

Riikka Aurasmaan puvustus on tähän asti näkemistäni Spamaloteista ehdottomasti hienoin, etenkin Järven neidon upeat asut ja tanssijoiden puvut. Myös Juho Lindströmin rehellisen koivupuinen lavastus on nappiyhdistelmä keskiaikaista Englantia ja Pohjanmaata, enkä saa tarpeekseni Karoliina Mäen näyttävistä fantasiamaskeerauksista ja peruukeista. Näyttämölle on hämmentävän hyvin saatu laadukkailla materiaaleilla ja huolellisuudella luotua illuusio pikkubudjetin harrastelijakesäteatterista yksiulotteisine lavasteineen, ja samalla näyttelijäkokoelma lienee yksi tämän kesän parhaita Suomessa.

Anna Victoria Eriksson ja Olli Rahkonen rakastavat kovaa ja korkealta.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Sketsiallergikkona ja harvoin elokuvia katsovana en ole nähnyt Aku Hirviniemeä oikein missään tositoimissa, ja hän yllätti positiivisesti mm. Sir Lancelotina, joka kohtaa värikkään kohtalonsa linnassa keskellä suota. Anna Victoria Eriksson on mainio kliseisenä Järven diivana, ja Olli Rahkonen lukuisissa rooleissaan aina yhtä hykerryttävä. Jyri Numminen on jatkuvasti lähellä varastaa show'n milloin missäkin hahmossa, ja Nummisen koreografiat ovat hauska tuulahdus suoraan Broadway-perinteestä.

Mikko Koivusalon suomennos on hauska ja perussujuva, ja Monty Python -fanitkin tuntuivat olevan tekstiin tyytyväisiä. Alun England/Finland-sekaannus on ratkaistu suomeksi kekseliäästi ja nautin suuresti ranskalaisritarien suoltamista herjoista. Laulujen suomennokset jäivät mielikuvituksellisuudessa vähän kakkoseksi dialogille, mutta ymmärrän dialogiin keskittymisen repliikkien legendaarisuuden vuoksi. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttämölle iloa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä Spamalot kuitenkaan eksy pelkäksi farssiksi vaan on kaunis kunnianosoitus lakonisen älykästä brittihuumoria kohtaan.

Sir Bedeveren (Ville Orttenvuori) ovela hyökkäyssuunnitelma.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Muutamissa kohdissa tarinaa olisi mielestäni voinut kotouttaa vielä enemmänkin. Esimerkiksi Sir Joka Ei Ole Tässä Esityksessä jätettiin oikeastaan täysin hyödyntämättä (verkkosukkikset, tolppakorot ja korsetti, anyone?), ja kun kyse on musikaalin tekemisestä Törnävälle, niin kuningas Arthurin (tyylikäs Juha Hostikka) puhe Broadwayn musikaaliosaamisesta jättää vitsin kyllä puolitiehen. Törnävälläkin osataan, kuten esitys itse osoittaa! Tässä kohtaa joudun vähän vertaamaan esitystä Budapestin versioon, jossa Tällainen laulu esitetään saman teatterin Oopperan kummitus -proggiksen lavasteilla, Sir Joka Ei Ole Tässä Show'ssa on väärälle näyttämölle eksynyt Phantom ja Ritarit jotka sanovat Ni ovat silkkaa parodiaa teatterin omasta Cats-tuotannosta. Olisin kaivannut lisää jotain samanhenkistä, koska ainakin näin ulkopaikkakuntalaisen silmin Pohjanmaasta irtoaisi runsaasti kotiseutuparodiaa.

Lopuksi täytyy nostaa hattua Seinäjoen kaupunginteatterille, joka pokkana tuo Pohjanmaalle jälleen mm. sympaattisia queer-hahmoja ja hykerryttävää satiiria kirkkoa kohtaan – ja vetää sillä katsomot täyteen. Kukaan katsomoon tullut tuskin loukkaantuu someraivon partaalle asti, mutta ajatuksien herättäminen on aina hyväksi, kesäteatterissakin.

Arthur (Juha Hostikka) ja Patsy (Lauri Ketonen) kohtaavat Ritarit jotka sanovat Ni.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

(Sitten viime syksyn olen mm. saanut uuden työpaikan ja vaihtanut asuinkaupunkia, joten blogi on jäänyt hieman vähälle huomiolle. Yritän parantaa tapani nyt, kun muu elämä alkaa taas asettua aloilleen.)

Amadeus – Seinäjoki 2015

Sain lipusta PR-alennuksen.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Kuten aiemminkin on tullut ilmi, kostotarinat kiehtovat minua. Monte-Criston kreivi, Vanhan naisen vierailu, Amadeus ja muut kuvaavat ihmisiä, jotka asettuvat toisten yläpuolelle ja ryhtyvät leikkimään kohtaloa. Hitaasti ja perusteellisesti jokainen heistä punoo verkkojaan tuhotakseen kohteensa, onnistuu siinä ja jatkaa sitten elämäänsä. Peter Shafferin kirjoittaman Amadeuksen päähenkilö ja kertoja, säveltäjä Antonio Salieri eroaa muista siinä, että Wolfgang Amadeus Mozart ei ole tehnyt hänelle mitään tahallista vääryyttä, joka edes jollain hammurabimaisella tasolla oikeuttaisi tuhoamisen, vaan hän toimii silkan kateutensa ja katkeruutensa yllyttämänä. Mozart toki aluksi uhkaa Salierin asemaan hovisäveltäjänä, mutta se ongelma tuntuu hoituvan itsekseenkin Mozartin oman epäsovinnaisen käytöksen vuoksi. Ennemminkin Salieri kostaa Jumalalleen, joka hänen mielestään kettuilee hänelle antamalla äänensä nuhteettoman Salierin sijaan niinkin ala-arvoiselle ihmisroskalle kuin Mozart. Koska keneltä muulta nuoren neron lahjakkuus ja musiikin kauneus voisi olla peräisin kuin Jumalalta? Kiinnostavasti Salieri on myös tarinoiden ainoa, joka maksaa onnistuneesta kostostaan hinnan ja selvästi tuntee syyllisyyttä.

Virolaisen Ain Mäeotsin Seinäjoen kaupunginteatteriin ohjaama Amadeus repii Salierin mieltä hiljalleen kahtia. Kuinka Wolfgang Amadeus Mozartin kaltainen raivostuttava, epäkypsä, huonotapainen kakara voi samanaikaisesti olla jumalallisen lahjakas? Miksi Mozart, miksei Salieri joka sentään on omistanut elämänsä Jumalalle? Samalla Salieria turhauttaa aikalaistensa puukorvaisuus ja huono musiikkimaku, kun he arvostavat Salierin itsensä kaltaista keskinkertaisuutta enemmän kuin Mozartin neroutta. Mozart tunkeutuu Salierin mieleen, kiehtoo ja inhottaa häntä samanaikaisesti. Hiljalleen Salieri sitoo Mozartia itseensä taloudellisesti ja henkisesti – päällisin puolin voidakseen tuhota nuorukaisen, mutta mukana on muutakin. Salieri tuntuu pakkomielteenomaisesti rakastuneen ikiomaan demoniinsa, omivan tämän persoonan ja lahjat kokonaan itselleen ja eristävän tämän muista ihmisistä voidakseen palvoa ja kiduttaa kaikessa rauhassa. Salieri tekee itsestään Mozartin elämän Jumalan, joka hallitsee naiivia neroa vallastaan nauttien. Salieri vetelee naruista ja sinisilmäinen Mozart kulkee juuri sinne minne Salieri haluaa. Kuitenkin Salieri tiedostaa tuhoavansa jotain ylimaallisen kaunista ja ainutlaatuista ja vaikuttaa tuntevan siitä surua.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Salierin vähittäinen vipsahtaminen on kiehtovaa seurattavaa. Hänen sivistynyt ja rauhallinen ulkokuorensa alkaa rakoilla Mozartin kaksijakoisuuden edessä, ja hiljalleen hän tuntuu tässä ohjauksessa omaksuvan piirteitä Mozartilta. Fyysinen riekunta, kakaramainen raivokohtaus lattialla potkien sekä rietastelu – ensin säälittävän kömpelö, sitten jo sujuvampi – laskevat häntä moraalisesti Mozartin tasolle, mutta ne eivät tee hänestä Mozartin kaltaista musiikillista neroa. Salierin lahjat keskittyvät oikeastaan sosiaalisiin taitoihin, joiden avulla hän luovii Wienin hovissa ja ajaa vaivihkaa asiaansa. Salieri valehtelee, manipuloi, ohjailee ihmisiä ja tuntee kaikkien heikkoudet, tietää mistä narusta milloinkin vetää. Samalla hän on säälittävä, surullinen hahmo pakkomielteineen.

Esa Ahonen on mykistävä Antonio Salieri. Traaginen, tragikoominen, maaninen, surullinen ja silti arvokas. Juuri sopivasti vinksahtanut, lipevä ja herkullisen kuivakkaa sarkasmia kerronnan sekaan pudotteleva. Painokkaita hiljaisuuksia ja erinomaisia ajoituksia. Kuolevan Salierin sopertelu ja puuroutunut puhe lopussa olivat hieman liiankin epäselviä, joten olisin selvinnyt ilmankin sitä ratkaisua. Minun oli helppo samastua Salierin varsin inhimilliseen katkeruuteen omasta keskinkertaisuudestaan ja toisen, ärsyttävän ihmisen lahjakkuudesta, hänen murhanhimoisiin ajatuksiinsa ja vahingoniloonsa. Useimmat ihmiset eivät toimi näiden tunteiden pohjalta, joten on vapauttavaa nähdä Salierin toteuttavan mielihalunsa ja myös kärsivän seuraukset.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Topi Kohonen nimiroolissa Amadeuksena, Jumalan poikana, on hurmaavan raivostuttava säätäjä. Stereotyyppinen myytti hullusta nerosta toistuu näytelmässä, mutta Kohonen tuo Mozartille myös persoonaa. Hän saa hahmon vaikuttamaan sympaattiselta, vaikka tapahtumia Salierin näkökulmasta katsotaankin. Ärsyttävä kikatus, sosiaalinen kömpelyys ja täydellinen vaatimattomuuden puute luovat kuvan rokkarielämää viettäneestä pojasta, joka ei herkkyydessään ja röyhkeydessään koskaan oikein sopeudu ympäristöönsä. Mozart kulkee silmiäsärkevän räikeissä väreissä, ja puuteroitu pystytukkaperuukki lepattaa moshauksen tahdissa kuin lapsuuteni trollipeikoilla. Kontrasti Salierin kirjaimellisesti pölyttyneeseen harmaaseen peruukkiin oli hauska.

Shafferin näytelmä on klassikko, mutta liki kolmituntinen pituus alkaa jo koetella istumalihaksia. En pitkästynyt missään vaiheessa, kiitos näyttelijöiden karisman, mutta sieltä täältä voisi hieman hioa. Intensiivisen tunnelman jälkeen loppu tuntuu vähän epämääräiseltä ja hajanaiselta – ikään kuin näytelmässä olisi useampi loppukohtaus. Draaman kaari vaatii Salierin loppukommentit ja kuoleman, mutta niiden ja Mozartin kuoleman välissä oli minusta tarpeetonta ilmaa. Näytelmän varsinainen loppukin jäi hieman ilmaan roikkumaan, eikä yleisö ollut varma, milloin aloittaa aplodit. En myöskään ollut Salierin kahden juorunkerääjän (Maria Pere ja Heikki Vainionpää) suuri ystävä, joten olisin lyhentänyt heidän alku- ja loppunumeroitaan. Kohellusta ja ilakoivaa naurua oli rahtusen liikaa makuuni, vaikka varsinkin aivan alku oli hauskasti toteutettu. Pidin muutenkin tavoista, joilla ohjaus rikkoi neljättä seinää. Samalla interaktiivisuutta ei ollut liikaa eikä se ahdistellut katsojia.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tarinan traagisuudesta huolimatta nauroin paljon. Salierin ja Mozartin kohtaukset muistuttivat hetkittäin slapstickiä tai tilannekomiikkaa, jossa ihmisiä tulee ja menee ovista, on piilossa ja putkahtelee yllättävistä paikoista. Kirjaston tuoliin herkkutarjottimen kanssa hautautunut Salieri paniikkisine ilmeineen oli hulvaton, ja keisari Josefin jäätävä typeryys tyrmäsi. Teatterin oma kapellimestari Timo Ristilä antiikkisen hovikapellimestarin roolissa oli hykerryttävä yksityiskohta. Seinäjokelaisten huumorille uskollisesti kultakiemuraisten rokokootuolien seassa vilahteli punaisella sametilla pehmustettu Aalto-jakkara. Kiusallisia tilanteita syntyi tämän tästä, ja cembalon satunnaiset äännähdykset säestivät ja korostivat niiden absurdia hassuutta. Ohjauksessa oli hyviä ideoita ja ovelia jippoja, ja näyttelijöiden istuttaminen aivan lavan reunalle katsomaan yleisön suunnassa tapahtuvaa oopperaa tai konserttia oli toimiva ratkaisu.

Päähenkilöiden lisäksi lavalla vilisti muitakin viihdyttäviä persoonia. Rouva Constanze Mozart (Liisu Aurasmaa) yritti tasapainoilla lievästi sanoen eksentrisen miehensä ja käytännöllisyyden välillä. Laulajatar Katarina Cavalieri (Anna Ackerman) sai tyytyä elävän koristeen osaan, mutta Constanzella oli luonnettakin. Huvittavan tuskastuttava keisari Josef II (Jani Johansson) naistrion esittämine hovimiehineen edusti jämähtänyttä ja pikkusieluista hovia, jossa keisarin mielipide on laki. Salierin palvelijatar (Jelena Jokelin-Muilu) vaikutti hauskasti hieman mustasukkaiselta kunnianarvoisasta isännästään.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Lavalla vallitsi hämärä ja synkeä tyhjyys, kuin muistelevan Salierin mieli, jossa vain olennaiset tapahtumat nousivat kulloinkin valokeilaan. Värikäs ja tyylikäs rokokoohovin puvustus (Riikka Aurasmaa) upeine peruukkeineen nousi kauniisti esille tummuutta vasten. Lavasteiksi riitti Teppo Järvisen luomuksessa muutama korkea elementti sekä koristeellinen cembalo. Ihailin Seinäjoen lavastamon luomaa kirjastoa jo Vampyyrien tanssissa, eikä Amadeus juuri jäänyt toiseksi.

Kolmituntisenakin tiivistunnelmainen Amadeus kantoi hyvin. En juurikaan saanut katsettani siirrettyä Salierista, mitä nyt välillä Mozartin väkkärämäiseen menoon. Näytelmän kiinnostavuus on paljolti Salierin harteilla, mutta Esa Ahonen tekee kovan työn eikä tunnu herpaantuvan hetkeksikään. Näin kahden esityksen päivänä sen ensimmäisen, joten on oletettavissa, että näyttelijät vähän säästelivät itseään, mutta katsomoon se ei kyllä näkynyt.

15 vaikutuksen tehnyttä teatteriesitystä

Kun muut niin minäkin. Järjestys suht satunnainen, puhenäytelmät lopussa.

Kunze & Levay:
Mozart! - Budapest (2003–)
Hengästyttävä, itkettävä ja raadollinen produktio hyvästä, liian harvoin esitetystä musikaalista. Pölyttyneiden ihmisten ja tylsän yhteiskunnan keskellä pomppii vähän sinisilmäinen nero, joka tahtoisi ihan vain säveltää ja pussailla, mutta ennen kaikkea pussailla.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Budapest (2007–)
Ne tulivat ja ne purivat. Nykyään ajan hammas on vähän jo purrut niihin ja kulta-aika on ohi, mutta huippuvuosinaan produktio oli rautaa, tulta ja verta. Ja kimallusta. Paljon kimallusta. Esiintyjät ovat edelleen kyllä hyviä, mutta tunnelma on muuttunut.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire: 10th Anniversary Concert - Wien (2007)
Nämä purivat hyvin lyhyen aikaa mutta sitäkin isommalla asenteella. Ekan näytöksen loppua swing-poljennolla vetänyt vampyyriensemblejono jaksaa muistikuvanakin nostaa hymyn huulille.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Seinäjoki (2011–2012)
Jotakin elämää ja kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää suurempaa. Ilmiö. Sydänverta. Ja kaiken päälle ihan pirun hyvällä ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Budapest (1996–)
Kummallisen ysärityylisiä vaatteita, ihmislaumoja ja lisää kimallusta, mutta jotakin se tavoittaa Sisin elämästä. Synkkää, dystooppista ja niin kovin kaunista.

Huszka:
Lili bárónő - Kecskemét (2010)
Operetti jota ikävöin vieläkin. Herttainen tarina, kauniit laulut, ei cancan-tanssijoita vaan hiljakseen ympäriinsä hiippailevia kummituksia. Lisänä pari flirttailevaa setää, joista toinen on tainnut jo menehtyäkin, rauha hänen muistolleen.

Ulvaeus, Andersson & Rice:
Chess in concert - Budapest (2010-)
Olin jo harjoitusvaiheen lehdistötilaisuudessa kyynelten partaalla. Upea musiikki, upeat esittäjät, sielua raatelevia hetkiä. Osoitus siitä, että unkarilaisetkin kykenevät halutessaan minimalismiin. Lavalla ei oikeastaan ole kuin itse teos, joka saa sanoa sanottavansa ilman sen kummempia kikkailuja. Ei uskoisi, että kasaripoppi ja kylmä sota voivat taipua näin koskettaviksi.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Turun kaupunginteatteri (2005–2006)
Yhtäkkiä Suomessa näki musiikkiteatteria Euroopasta. Jostain syystä ensimmäinen mielleyhtymäni Turun Elisabethista on aina sen kaunis värimaailma, mutta esiintyjätkin olivat huippuluokkaa. Erityisesti viimeinen esitys rokkasi kuin maailmanlopun edellä.

Lloyd Webber & Rice:
Jesus Christ Superstar - Åbo Svenska Teater (2014)
Ja niin kimalteleva Juudas laskettiin katosta pikkuiset enkelinsiivet selässään vetämään sellainen show että oksat pois.
Oli siellä muutama muukin näyttelijä kyllä. Hyvä sellainen. Sekä tosi paljon mustaa nahkaa.

Kokoteatteri:
Pop Slut - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunista, surullista ja paljon seksiä. Viiden naisen tekemä läpileikkaus popmusiikkiin ja sen ilmiöihin.

Boublil & Schönberg:
Les Misérables - Tampereen Teatteri (2013–2014)
Hiottua ja hallittua musiikkiteatteria, valtaisa määrä osaamista. Kuulosti kauniilta ja soi päässä edelleen. Kyllä noilla voimin yksi vallankumous olisi saatu tehtyä.

Trouble Man:
somedaymyprincewill.com - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunis tarina, karvaisia miehiä ja konkretisoituja kulttuurieroajatuksia suoraan Hollannista.

Shaffer:
Amadeus - Tampereen Työväen Teatteri (2008)
Kaunis ja pimeä. Keskinkertaisuuksien jumala osui ja upposi.

Reza:
Taide - Tampereen Teatteri (2013)
Onko valkoinen taulu taidetta vai vain valkoiseksi maalattu kangas? Onko niillä lopulta eroakaan? Kyseenalaistin olemassaoloni ja uravalintani.

Haddon & Stephens:
The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - NT Live (2014)
Täydellisesti, vähän liiankin täydellisesti, simuloitu parituntinen paniikkikohtaus kuvattuna sellaisen kautta, joka katsoo maailmaa vähän eri lailla kuin useimmat muut. Näin tämän Finnkinon kautta, ja leffateatterissa näytelmä tunki suoraan ihon alle eikä mitään yksityiskohtaa päässyt pakoon.

Very Inspiring Blogger Award!

The lovely Starlene rewarded me with a Very Inspiring Blogger Award. (Check out her blog if you haven't yet, she has a tendency to write everything I mean to say but never get around to writing down.)

The first award I have received! I feel very flattered and want to thank my family and friends for their support. Ahem.

According to the rules I must reveal seven facts about myself. I'm bad at that and I've done so many of that kind of memes that I begin to repeat myself, so I'll copy Starlene and alter this a bit. Hereby I present:

Laura's Seven Most Memorable Moments in Theatre

1. The first musical I ever saw on stage was Tanz der Vampire in Hamburg. We walked to the theatre to buy me a discount ticket, and I wish I could live again the bouncy excitement when I first saw the big banner on the facade of Theater Neue Flora. I ended up in the first row of a 2000-seat theatre. The stage was like a football field, and though I was on seat 9, I was nowhere near the centre. The performance blew out my mind and sealed the devotion that would later define my friendships, studying field and hopefully, one day, my profession.

2. I was attending the press event of the upcoming Chess in Concert in Budapest 2010. I barely knew the musical, but as it was my favourite theatre company in Hungary doing a new production, I had gotten myself a bit familiar with the show and had so far liked it. In no way was I prepared for the bang of emotions that would hit me once the cast and choir started singing, though. There they stood singing the Endgame sequence on an otherwise empty stage, on a sweaty Hungarian summer day, wearing t-shirts and college trousers, with the conductor playing electric piano in front of the stage. I was holding back tears, I who never cried in theatre. You don't need fancy sets and costumes for a musical to work, and I have never realized it more clearly than on that day.

3. The same summer I was watching the Elton John & Tim Rice musical Aida in the open-air theatre on Margitsziget (Margaret Island) in Budapest. There were mosquitoes, the sound system wasn't very good and I'm not an enthusiastic fan of Aida, but there was something very magical in sitting under the clear and starry Hungarian sky, on a green island in the middle of the Danube, with birds chirping in the trees surrounding the theatre and a shirtless Radames with gorgeous abs singing on stage. I have rarely felt happier in my life, in sort of a calm and peaceful way.

4. My friends and I did an epic theatre trip to Vienna to see the 10th Anniversary Concert(s) of Tanz der Vampire in 2007. I can't pick a single most memorable moment in the concerts because they were full of them, but I might mention the Finale. It was loaded with such energy and joy that I've rarely seen anything like that in theatre. Krolock's costume was also one of the most beautiful ones I've seen (no ridiculously tight trousers!).

5. Vampyyrien tanssi, the Finnish production of Tanz der Vampire, as a whole, but especially the derniere. I've seen the standard version so many times that I'm starting to have some issues with Cornelius Baltus's directing, so seeing a whole new take - and a good one - on the story was heavenly. The production was done with such spirit and devotion and it radiated energy. Easily the best musical production I've ever seen in Finland.

6. The Operetta Theatre in Budapest sometimes does special performances for tourists. Thanks to a nice ticket booth lady, I once got into a German-language show of The Merry Widow organized for ~7 busloads of German old people. (Some elderly gentleman sitting next to me smelled of salami and garlic.) The cast had apparently decided to play pranks to each other, because when Hanna Glawari's ship was about to sail out to the sea, from somewhere came a human-sized seal that breakdanced its way across the stage. The cast's faces were worth seeing, though they stayed in character excellently. Danilo (Zsolt Homonnay) "tripped" and hid his face in between Hanna's breasts, apparently to avoid rolling on the floor laughing.

7. Kun kaikki pimenee - eurooppalainen musikaalipurée. In short, two European musical concerts in Finland with cast members of the Finnish Tanz der Vampire plus Géza Egyházi as a bonus feature. TdV, Elisabeth, Chess, Mozart!, Notre-Dame du Paris and other lovely gems that are rarely heard in Finland. For the first time in ages I was full of adrenaline because of a theatrical event and my knees were shaking afterwards. The concerts were nearly perfect, and the single reason I can't name any highlights is that I should list the whole song list. My favourite songs from my favourite musicals performed by a bunch of my favourite musical artists in the world.

I'll forward the award to five lovely ladies:

• Elisabeth at Musical Musing
• Johanna at Teatterin alivuokralainen
• Kaisa at Being Alive
• Suvi at Elegia
• Laura at Förillä pahki

Kun kaikki pimeni

Yhdistyksemme järjesti viime viikolla Kun kaikki pimenee - eurooppalainen musikaalipurée -konsertin Tampereella ja Seinäjoella. Olen yrittänyt nyt viikon verran räpeltää kasaan tekstiä koko konserttioperaatiosta. Tulokset ovat olleet laihoja, koska aivotoimintani näyttää hyytyneen viimeistään heti Ville Salosen aloittaessa Tampereen konsertin Mozart!-musikaalin kappaleella Ich bin Musik, eikä elpymistä ole näkyvissä. Kyllä, Ville, olet musiikin henkilöitymä ja saat meidän kaikkien rakkauden juuri sellaisena kuin olet.

Kaikki sujui muutenkin mainiosti. Niin lavalla kuin katsomossakin selvästi nautittiin esityksistä. Katsomossa huudettiin seisten bravoa, pyyhittiin liikutuksen kyyneliä ja tuijotettiin esityksiä kuin hypnoosissa. Kuulinpa muutaman naishenkilön (?) myös hengähtävän kaihoisasti herrojemme astuessa näkyviin.

Minun on vaikea nostaa esiin konserttien kohokohtia, koska matalampia kohtia ei oikeastaan ollut. Reaktioista päätellen Géza Egyházin samettinen Music of the Night, Leena Roustin hyytävä Rebecca, Jyri Lahtisen Stars ja Ville Salosen Empty Chairs at Empty Tables olivat kuitenkin ensimmäisen osan erityisiä hittejä. Toinen osa olikin sitten yhtä hittiä: Chess, Draculasta ihana The Mist vielä ihanamman Anne Vihelän esittämänä ja tietenkin Vampyyrien tanssi. Viimeksi mainitusta täytyy erikseen nostaa esille konsertin nimibiisi Kun kaikki pimenee, jonka esittivät Leena Rousti ja Jyri Lahtinen sekä Anne Vihelä ja Géza Egyházi. Jälkimmäinen oli opetellut laulamaan kreivi von Krolockin osan suomeksi, ja etenkin Seinäjoella se sujui niin onnistuneesti, että yleisö oli aivan myyty.

Tampereella yleisö oli aavistuksen monimuotoisempaa kuin Seinäjoella, jossa yleisö koostui etupäässä vampyyrifaneista ja tiesi paremmin etukäteen, mitä oli luvassa. Oli hauskaa nähdä, miten niin teini-ikäiset kuin vanhuksetkin liikuttuivat, nauroivat ja ajoittain suorastaan riehaantuivat esityksistä. Salakuunnellessani katsomossa en kuullut kuin ylistystä, ja kaiken nähneet teatterialan ammattilaisetkin silmin nähden innostuivat näkemästään ja kuulemastaan.

Kiitokset kaikille osallistuneille!

Konsertti: Kun kaikki pimenee – eurooppalainen musikaalipurée

Kun kaikki pimenee – eurooppalainen musikaalipurée 

Tampere ma 13.5.2013 klo 19 | Cumulus Pinjan Olympia-sali | liput NetTicket.fi
Seinäjoki ke 15.5.2013 klo 19 | Hotelli Sorsanpesän Kompassi-sali | liput Tiketti.fi

"Kun kaikki pimenee – eurooppalainen musikaalipurée tarjoilee kattauksen modernin eurooppalaisen musikaalin herkkupaloja, joista osa kuullaan ensimmäistä kertaa Suomessa ja suomeksi. Konsertin tähtinä tuikkivat Jouko Enkelnotko, Jyri Lahtinen, Leena Rousti, Ville Salonen ja Anne Vihelä, heidän vieraanaan loistaa Unkarin produktion vampyyrikreivi Géza Egyházi ja pianossa taituroi Jukka Nykänen. Yön siivillä matkataan jälleen uusiin maailmoihin, joista kertovat kauneimmat sävelmät musikaaleista Chess, Dracula, Elisabeth, Mozart!, Les Misérables, Notre-Dame de Paris, The Phantom of the Opera, Rebecca ja tietenkin Tanz der Vampire."

Niin fanit kuin näyttelijät itsekin jäivät kaipaamaan Seinäjoen Vampyyrien tanssi -produktiota. Konsertit ovat vastaus kaipuuseen ja samalla tilaisuus yleisölle ja näyttelijöille kokea myös harvemmin Suomessa kuultua musikaalimusiikkia. Vierailevana tähtenä nähdään unkarilainen Géza Egyházi, samettiääninen vampyyrikreivi von Krolock, joka teki läpimurtonsa roolissa Budapestissa ja on sittemmin mm. äänestetty Unkarin suosituimmaksi musikaalinäyttelijäksi.

Luvassa on siis herkkuja kaikille musikaalien tai ylipäätään kauniin musiikin ystäville, kun Vampyyrien tanssin tähdet tulkitsevat tuttuja ja tuntemattomampia musikaalikappaleita kaikkialta Euroopasta. Sävellyksiä kuullaan Jim Steinmanilta, Abban Benny Anderssonilta ja Björn Ulvaeukselta, Sylvester Levaylta, Frank Wildhornilta, Andrew Lloyd Webberilta, Claude-Michel Schönbergiltä ja Riccardo Cocciantelta. Järjestäjänä toimii voittoa tavoittelematon yhdistys Eclipsis ry.

Lisätietoa:
Eclipsis.org
eclipsis (at) eclipsis (piste) org

Kirjoittaja kuuluu Eclipsis ry:hyn.

Tanz der Vampire: The Finnish Fandom

Jouko Enkelnotko &
Ville Salonen.
© Eclipsis ry

Tanz der Vampire had a small fanbase in Finland already some years before the Finnish premiere in Seinäjoki, but also new fans quickly found the musical. In the end the theatre had quite a fan phenomenon in their hands, with people seeing the show over and over again, fighting for tickets for the last shows and drowning the cast in presents. In Finland theatre has traditionally been for elderly people, so I was happy to see lots of younger people in theatre, too. On the other hand, judging by the reactions also the grannies - and even middle-aged men! - seemed to enjoy the show, so thinking that all that older people want to see is Sound of Music is definitely underestimating people. Do it well and with attitude, and they'll enjoy it. Elisabeth in Turku did the mistake of trying to make the show more fit for "conservative" taste and it didn't work, but the crew of Vampyyrien tanssi hit the nail with daring to give their all.

© Starlene at DeviantArt

Something in the musical made people more open, cheerful and wild. Finns, who quite rarely freewillingly talk to strangers, suddenly started to spontaneously chat with people sitting next to them, asking how many times they had seen the musical, and interacting with each other also online. I know many people who got new friends through the musical. Someone even tried to hit on me at the theatre. :-P I think this was also the first time in the history of Finnish theatre that a show got enthusiastic stagedoor stalkers who waited for the actors after the show, took photos with them and brought them presents. The usual way to bring flowers to actors in Finland is to leave them to the foyer staff who then deliver them to the actors for the final applauds. Also the press noticed this and did some interviews with hardcore fans who saw the musical 20 times, took tattoos, dressed as the characters and draw fan art.

A fan's tattoo in Jouko Enkelnotko's (Herbert) handwriting.
© Seinäjoen Sanomat

The final show was a blast. The fans sang a Thank You song to the cast, made in the melody of Carpe noctem <Video>, and after that it was possible to take photos of the cast members on stage. <Results here, here and here>

All this is familiar to those accustomed to Central European, Broadway or West End fans, but for Finns this is something new. I'm glad to see people get more active and actually show their love instead of just applauding politely, though of course it also has some downsides if actors don't want to talk after a hard day of work or feel weirded out by random people who want to hug them. Back in 2006 I was in the derniere of Elisabeth that also gained a big fanbase, and there everyone settled with a bit longer standing ovations and then went home. There has clearly been some development after that.

© Starlene at DeviantArt

Other links:
* About the fan phenomenon in Seinäjoen Sanomat: <Link>
* The Finnish national broadcasting company YLE showed an interview with a fan in TV, with lots of footage from the show. <Video>
* A fan interview in the local newspaper Ilkka after the premiere. <Link>
* Interview with two fans in the local newspaper Seinäjoen Sanomat. <Link>
* Photos taken in the last show in Ilkka. <Link>

There was also some fan action provided by the theatre, like a Halloween backstage tour where people were shown the sets and costumes and they could meet some cast members. There were also Meet&Greets with Jouko Enkelnotko (Herbert) and Ville Salonen (Alfred).

I'm going to miss the atmosphere in the theatre. The cast enjoyed what they were doing and you could feel it, and also the fans started to feel like one big family. I honestly think the theatre closed the show too early, goodness knows why because it was practically sold out, but I guess we just have to live with it.

Memories in the theatre's foyer.

Tanz der Vampire - Seinäjoki, Finland 2011/2012

I'm so in love with this production that I don't know how I'll survive after it ends. It looks and sounds and feels so... excellent. Addicting. The musical has become quite a phenomenon in Seinäjoki, but that would deserve a blog post of its own. Once I have time.

The trailer

I'm not going to rewrite my whole first review, more just update it because people have developed in their roles and I've had more chances to think about things. While Olli-Matti Oinonen's directing has some minor details I don't always agree with, I nevertheless adore it. The musical isn't directed in the most obvious megamusical style á la big and melodramatic hand gestures, but more like a straight play, which IMHO gives the characters depth nicely and suits the smaller theatre. The musical doesn't take itself very seriously, and it works perfectly with a parodic show like this. They are having so much fun with the show and getting incredible amounts of humour out of it, and yet it has a very serious, bittersweet and brutal tone that gives me goosebumps. In the end I don't know if I should laugh or cry.

Essi Hannuksela & Sami Vartiainen.
© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

The whole cast works incredibly well together, the Chagal family really feels like a family and generally the characters are persons and not caricatures. Krolock isn't the only character who gets attention; everyone gets their own share of the booming applauds and fangirling. The characters' feelings, motives and thoughts are shown extremely well and they've grown so multilayered that it'd take ages to describe them perfectly. The cast enjoys performing the show, and you can definitely see it: they keep having fun on stage, doing different things on different evenings, giving their all. Everyone can also sing and act and dance – on the same time. This isn't typical in Finnish musical productions, and this must be one of the most best-casted musical I have seen here. Nobody has gotten in just because of their famous name; these people definitely have talent.

Jyri Lahtinen. © Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Count von Krolock (Jyri Lahtinen) is evil. The character is closer to the traditional Byronic vampire: an aloof nobleman who has travelled much, probably read his whole library through and is in every situation in control. I love it how his personality and being is gradually revealed to Sarah and the audience. He's a distant voice, a dashing seducer, a sarcastic nobleman, a predator, and a fallen angel full of anguish. In "Unstillbare Gier", the only moment when he's alone, he lets out his weaker side, the side that still has feelings, and I'd want to hug him and pat his head and tell that it'll be all right. His facade crumbles down for a moment, and the change to the ball is breathtaking. There we again have the undefeatable boss and alpha male in control of the universe. Krolock nips Sarah's ear a bit with his teeth which creates a rather erotic impression, but the bite itself is brutal. As a little detail I absolutely adore the nonchalant, self-confident and noble way Krolock descends the stairs. Oh, and I'd kill to get Krolock's hair.

Alfred (Ville Salonen) is a bit naïve, inexperienced and scared, but he's also very sweet and has sense of humour. No hints of stupidity here! I love it how he develops during the story, how after every drawback he pulls himself together and tries again. Finally Alfred is the one who wants to stay for the vampires' ball, he finds the disguises for himself and the slightly resisting Professor and convinces him to stay. Alfred does faint when Sarah is bitten, but afterwards he gathers his courage again. In the end he isn't dragged along by Sarah; they both go their separate ways and Alfred practically eats his way through the audience.

This production is very strongly the story of Alfred growing up. I don't understand why some productions have cut Alfred's "They have feelings! Like we do!" line, because it's a crucial turning point in the whole story. In it Alfred realizes that a) becoming a vampire doesn't mean that you become a cold beast, and, especially in Finland, that b) Krolock has his weak spot, he's just like everyone else after all and can thus be defeated.

Esa Ahonen & Ville Salonen.
© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Professor Abronsius (Esa Ahonen) is an interesting character. He takes the whole trip very scientifically, clearly makes mental notes and is all happily excited of the events because they give him new research material and evidence, even if the said events include a robust pink vampire showing interest in Alfred, Krolock claiming that Alfred has sold his soul, and Krolock biting the maiden they're supposed to save.

When Abronsius gets enough adrenaline in a really tight spots he's capable of everything, but he has his cowardly and human side as well, for example in the crypt. He's the leader of the excursion, but if he has time and a chance, he delegates the dirty jobs to Alfred. Only in the very end, when they're running from the vampires, the Professor suddenly draws out a big knife from inside his umbrella, stabs Koukol, kicks him in a very action-movie-ninja-like way and then sits down and carefully, when nobody's noticing, smells/tastes the blood on the blade, clearly out of curiosity and for scientific purposes. The two vampire hunters balance each other nicely. Alfred is a coward and knows it, and the Professor is a coward but doesn't admit it, and in the end they both show courage and are indeed the fearless vampire killers they're called. Too bad that it's a bit too late to save the world and the maiden.

Abronsius also knows how to party, and he gets quite carried away by the dancing. He's disguised as an elderly lady, with a glittery black velvet ball gown and an ivy-decorated hairdo. When Krolock sings his welcome part, another elderly vampire lady mimics "Isn't he absolutely gorgeous?" to Lady Abronsius, who heartily agrees, blows kisses to the Count and in many ways expresses how his heart beats to Krolock and Krolock alone. The two 60+ fangirls are absolutely adorable.

Raili Raitala. © Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Sarah is often overshadowed by the male leads in this musical, but Raili Raitala is still awesome. She's not your typical empty-headed gothic heroine who's tossed around by males, but a sensible growing woman who makes her own thoroughly thought decisions, knows what she wants and is prepared to make some sacrifices to get it. Sarah clearly likes Alfred and is sad to leave him behind, but Alfred seems to represent the unrealistic and dreaming escapism for her, whereas the vampire count paradoxically is the realistic way to get out of the village. Thanks to this attitude in her acting, I get huge kicks out of "Draussen ist Freiheit", and "Stärker als wir sind" must be one of my favourite musical scenes ever, it's so touching to see a girl make the decision to depart from her familiar village community and home.

Jouko Enkelnotko.
© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

In Herbert's case I'll just copypaste my earlier review: Jouko Enkelnotko's Herbert is probably the biggest shock for those used to the standard productions and their pretty-boy Herberts. You know the teenaged girl type with too tight trendy clothes, too much make up and badly blonded hair with dark root growth? The Finnish word is 'pissis'. Mix that with a 1,90 m hairy robust man and a lot of pale pink or cream-coloured silk and satin and lace and noble family, and you have the Finnish Herbert. I know it sounds unbelievable, but the character works extremely well and is probably the most Herbert-y Herbert I have ever seen in my life. You just have to see it. He's grotesque, daddy's spoiled little princess, used to get everything he wants. Like his father, Herbert is oozing danger, and I felt so much pity for the somewhat hypnotized Alfred when Herbert took his hand in the Act I finale and led him in the castle. Enkelnotko's Herbert has a horde of fangirls and -boys, and I don't wonder it. You can't help loving him. In fact, Enkelnotko was voted for the best actor of 2011 in the theatre's poll.

Rebecca (Leena Rousti) rocks, kicks ass and owns the stage whenever she opens her mouth. She's not an old ugly hag but a strong-willed woman with tons of personality, and even if Chagal cheats on her, you can see that he also respects her and they like each other in the 20-years-of-marriage way.

Leena Rousti, Anne Vihelä & Heikki Vainionpää.
© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Chagal (Heikki Vainionpää) is pretty much the only character I still don't like in this production. Vainionpää does the character in a very sketch comedy-like way, with dirty gestures and mad giggling and general overacting, and that kind of humour has never made me laugh. Most people seem to find Chagal very funny here, though, I just like my comic characters more subtle and intelligent. Chagal may be one reason why also Magda's character stays a bit distant for me, because in the comedy scenes with Chagal Anne Vihelä has gotten closer to Vainionpää's acting style. It makes them work better as a comedy pair, but I prefer Magda's more cynical, hurt and serious attitude in the first act and then the rock chick vampire in the finale.

Antti Railio.
© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Oh, and Koukol (Antti Railio/ alt. Mikko Kesäniemi) rocks, too. Alongside his usual growling duties, Koukol also sings the first solo in "Carpe noctem" and controls the vampires with a whip, and the effect is jaw-dropping. In fact, the whole scene is amazing; the vampires just suddenly crawl all over the bed like insects (you know those nightmares with your bed suddenly being full of snakes or something?), Alfred is drawn into his own dream and then he kind of splits in two when the White Vampire emerges from inside the bed. It's so cool. And the Black Vampire (Sami Vartiainen) has the most beautiful arms I have ever seen. Plus he's evil, too. And grins. And moves so lightly that it's heavenly to watch. Generally the solo dancers deserve all the love they can get. As does the whole ensemble, and the costume and set designers, translator, light designer, conductor andandand the pianist who slips funny little melodies here and there, like in the jazz parts of the crypt scene.

Another, early trailer, with more impressions than real scenes from the production:

Ahem, yes. I hope I have made here clear that this production is one of the best theatre experiences I have ever had in my life.

Links:
Production homepage (Finnish & English)
Facebook (Finnish & English)

Tanz der Vampire - Seinäjoki, Finland (10 September 2011, premiere)

Warning, this is going to be long. First some general impressions that are probably perfectly enough if you're a lazy reader, after that the cast/characters, and then some specific scene descriptions for the hardcore fans who want to know more about how things are done in this production.

© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

General impressions:

Vampyyrien tanssi is easily the best musical production I have ever seen in Finland, and tops most musical productions I have ever seen anywhere, including the big international stages in West End. It's done with love, passion and devotion, every detail has been thought of, the atmosphere is unbelievable. Granted, the theatre is quite small and they don't have resources for sets as huge as in Germany etc., but they make that up with lots of creativity and sense of style and have chosen the quality-over-quantity approach. And it works. I thought I would compare it to the standard directing when watching but in the end I didn't, and I think that's the best way to watch it, as an independent production. It has its flaws of course, but nothing major, just a detail or two like Sarah's too red wig.

To those who wondered it, the storyline and the songs follow the basic European productions and there have been no changes for example in the text. Olli-Matti Oinonen's directing highlights different things and brings a different mood into the musical, but the basics are still there. The directing concentrates very much on characters and their feelings: how the characters relate to each other, how they interact, what their motives are, how the motives are displayed and how the characters react to the happenings and the world around them. In that sense it feels more like a play than a musical spectacle, it gets more directly into your feelings, is more realistic and strips everything out of the light sugar coating that sometimes defines big musicals like this. It's a fairy tale for adults, amusing and beautiful, but feeling-wise there's also something very rough and brutish behind it all, quite a cruel undertone. Characters like Professor Abronsius, Herbert and Rebecca are no caricatures but real persons, and the humour comes from what they do or say, not from what they are, if you get what I mean.

The ensemble is excellent, there aren't weak links in there. The Finnish translation (by Marika Hakola) is a bliss to listen to, it has depth, wittiness and style and it fits the mood of the scenes perfectly.

The sets (by Marjatta Kuivasto) are beautiful. The crypt is impressively gothic, the library huge and very library-ish, the big staircase effective, and the castle itself is solid and stark and has a very brutal feeling in it, with two big fire torches at the iron gate. Chagal's inn, on the other hand, is a clever and cozy collection of stairs and different levels and family photographs.

I also really like the costumes (by Leena Rintala). Sarah has a plain white dress (and an awfully red wig, it looks a bit weird but the actress is so good that she could wear old mop on her head and still be awesome), and her red silky ball gown is beautiful. The Professor is wearing a brown suit, and Alfred goes around in the familiar red coat and white trousers. Herbert is deliberately over-the-top, pink and fluffy and laced and adorable. Krolock has a long black fur-edged cloak only for outside use, in the castle he wears long coats and looks deadly stylish. And his hair is absolutely gorgeous.

© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

The Cast:

Count von Krolock - Jyri Lahtinen: What a voice! A velvety baritone with both opera and popular music background, and as a Krolock he's a good mix of the both and can effortlessly (so it seems) sing the role perfectly. Definitely one of the best singers I've ever heard in the role.

Lahtinen's Krolock is a noble gentleman; cultivated, polite, sexy, a tiny bit sarcastic when needed, and definitely dangerous. Krolock is at first kept as a bit distant mystical figure that’s spirit kind of haunts the inn (not literally, just my feeling), but gradually his multifaceted personality and being is revealed more and more to the spectator. In Unstillbare Gier he's a tortured almost-human, at some point lying on the ground on his side/back and singing, but when he bites Sarah the savage beast inside him comes out. The bite scene is relatively harsh and brutal. These clearly are no nice and romantic ittybitty Twilight vampiwes – these are Vampires, closer to the old-school horror movie type.

Professor Abronsius – Esa Ahonen: An excellent actor and an excellent singer, one of the stars of the show. This Abronsius is not silly, daft or senile but clever and sharp as a knife – at least when it comes to his theories. He's also very fixed to his scientific goals and tends to forget everything else. Something in him reminded me of British comedy. He's subtly funny and has perfect timing, and he has quite an attitude to his work. Easily one of my favourite characters in this production.

Alfred – Ville Salonen: A sweet, sympathetic young man, well-meaning and innocent, loyal to the Professor and Sarah but also searching for himself. I hate stupid Alfreds and Salonen thankfully isn't one of those; his Alfred is just sometimes a bit helpless and, well, young and new to the world. It's lovely to see how he grows during the story. Salonen nailed Für Sarah perfectly, his voice is awesome. His comical timing also worked perfectly. Salonen is older than Alfreds usually but you don't notice it from him on stage, he's the type of guy who'll still play 20-year-olds believably when he's 50.

Sarah – Raili Raitala: An adorable, down-to-earth Sarah with strong will and strong voice. The role very easily becomes a Christine-like emptyheaded girl who just follows this cool handsome man, but Raitala avoided that nicely and made Sarah a strong young woman seeking for her own freedom, even if the cost of it would be her death. I loved her in Die roten Stiefel / Das Gebet, the decision between the safe home and the wild freedom felt so real.

© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Herbert – Jouko Enkelnotko: Herbert is probably the biggest shock for those used to the standard productions and their pretty-boy Herberts. You know the teenaged girl type with too tight trendy clothes, too much make up and badly blonded hair with dark root growth? Mix that with a 1,90 m hairy robust man and a lot of pale pink or cream-coloured silk and satin and lace, and you have the Finnish Herbert. I know it sounds unbelievable, but the character works extremely well and is probably the most Herbert-y Herbert I have ever seen in my life. You just have to see it. He's grotesque, daddy's spoiled little princess, used to get everything he wants. Like his father, Herbert is oozing danger, and I felt so much pity for the somewhat hypnotized Alfred when Herbert took his hand in the Act I finale and led him in the castle. Enkelnotko's Herbert already has a horde of fangirls, and I don't wonder it. You can't help loving him.

Chagal – Heikki Vainionpää: Probably the only actor I did not like very much. Vainionpää sings very well and his human!Chagal is tolerable, but the character doesn't feel funny. He overacts too much for my taste, licks his lips and giggles and runs around, and his funny lines fall a bit flat. In vampire!Chagal it becomes even more clear.

I do like it how much Chagal and Rebecca (Leena Rousti) feel like a married couple here, though. They dance together in Knoblauch, clearly have fun and like each other, but Chagal apparently happens to be the type of person who can't settle with one woman. You can see that the Salami Scene has happened dozens of times before with different girls.

Rousti's Rebecca kicks ass, by the way. Rebecca is not an old ugly hag but a normal middle-aged, albeit rather strong-willed woman who probably is the person really running the inn. Rousti is an excellent actor and a great comical talent with an impressive voice. I very nearly started to cry when she mourned over Chagal and Sarah. Rebecca can also hear the vampire choir going "Sei bereit!" which makes me think that she may have been in Sarah's situation herself in the past but has chosen differently than her daughter will. She's also clearly a loving mother, cares for Sarah and is worried about her. Generally there's a lovely family-like feeling among the innkeepers.

Magda – Anne Vihelä: Magda definitely had some girl power in her. Now when I think of it, she came across almost cynical. She had a cold in the premiere, but her voice is powerful and I liked hed Tot zu sein ist komisch.

Koukol – Antti Railio: The Finnish Koukol is not exactly a hunchback, he reminded me more of the classic Igor-kind of manservant of gothic horror stories. Railio is a big man and he's made even bigger with a thick fur coat and a top hat. With all that fur and beard there was something almost animal-like in his appearance. Reminds me of shamans.

© Ari Ijäs / Seinäjoen kaupunginteatteri

Next some scenes that are different from the standard production. Don't read further if you're going to see the production and don't want to know details yet.


***Spoilers***Spoilers***Spoilers***

* Even in Nie geseh'n Chagal and Rebecca act as kind of a team. Rebecca comes down from their room and accidentally hits the Professor, who collapses on her arms. Chagal comes from Magda's room, sees Rebecca "hugging" the Professor and does some half-hearted "And here's my wife with another man, what a disgrace!" mimicking. I may be wrong, but I think they did some "You take him! - No, you take him! - Dammit, this is bad for our business!" kind of panicking and pushed the unconscious Professor back and forth. Finally Chagal takes the salami and knocks out the waking Professor, whom they then push back to his room. Problem solved. Rebecca takes the salami back and concentrates again on Chagal who runs to sleep.

* Gott ist tot: Krolock sings in a pale spotlight behind a transparent canvas (there's probably an English term for it), with everything else being dark. During the choir part he walks across the stage in the dim light, still behind the canvas, and around him there are human couples slowly dying, trying to comfort each other, hugging and lying on the ground. It's also the humans who sing the choir part (ie. repeat Krolock's words) which I like awfully much, because it in a way brings the worlds of humans and vampires more together and shows that there's partly the same pain on both sides. On the other hand the lyrics also get new meanings when sung by humans.

* In the Prayer scene Rebecca, Magda and eventually the whole village's women (might have been some men, too, but not Chagal) come outside the inn, clearly to pray for Sarah to stay with their God and in the safe village community. In the end Sarah turns and is indeed about to return to her mother, but then hesitates and stops. Rebecca sees Sarah's face, and she clearly realizes that her daughter has decided to go and there's nothing she can do to stop her and keep her home anymore. The desperate Rebecca stutters back to the inn and Sarah escapes to the castle. I adore the scene, it shows so well how an individual struggles between staying as a part of the safe community and going out to search for freedom.

* The Professor snores. The first notes of Carpe Noctem soar in the air. Someone invites you to share their night in a high, clear, heavy-metal-like voice – and that someone is Koukol. With a top hat, fangs and a huge whip. The sight made my jaw drop, but it works perfectly, and the contrast to the growling Koukol who brings breakfast after the scene is impressive. It also adds a nice extra layer to Alfred's horror when he wakes up and sees this creature that two minutes earlier controlled his nightmare by lashing around with a whip.

But back to Carpe Noctem, which continues with Alfred "waking up" in the bed and joining his own dream. There is an Alfred double who does the actual dancing, but also Alfred himself is drawn into the dream with the Sarah Double and the Black Vampire and is attacked by the vampire ensemble. Alfred and his double have some very nice moments when they look at each other and interact, but I'd need a video and ten repeats to remember all what is going on in the dance scene. It's great, anyway. There's Herbert and Magda singing their own solos (Herbert has a pale-pink corset), a group of decayed vampires dancing around and so on, the usual stuff as well.

* Alfred and the Professor walk on front stage in search for the crypt, when the stage suddenly starts to rise and with it rises the crypt from under it. Alfred and the Professor remain on "the roof" and look down to the crypt, but the Professor is too frail to manage to go down, so Alfred goes to the coffins. Krolock and Herbert really are in the coffins, so it's not just dolls. When Alfred drops the hammer and the stake with a noise, both suddenly sit up, open their eyes in mild surprise (but are still clearly asleep) and then fall back to sleep. In the performance I saw Herbert rolled over to hug his pillow.

* The Ball: Alfred and the Professor don't knock out anyone, Alfred just steals a bundle of clothes. When Krolock has come down the stairs and the attention is focused on him, Alfred and the Professor pretend to be guests coming late. Koukol, who seems a kind of a night club bouncer, starts to take a closer look at them but they nod to him and greet him happily and he loses his interest. Alfred is wearing a pirate-ish costume with an eye patch, and the Professor is dressed up in a black, velvet-glittery ball gown, completed with a pretty hair accessory with some ivy leaves. The sight is rather priceless. He doesn't seem too happy about his disguise, but when Alfred faints the Professor fans him with his hoop skirt, and when they escape, he lifts his skirt and triumphantly moons to the vampires (he's still wearing his trousers, don't worry).

* We see Koukol running across the stage a couple of times after the escaping dinner. At some point the Professor lets Alfred and Sarah run on, draws a long sword-ish knife from his umbrella and stabs Koukol, who stutters offstage. The Professor looks at his knife with a "I'm a theory-loving scientist, what the heck did I just do?" expression and sits down while Alfred and Sarah sing the Draussen Reprise. And boy, do those two have fun as vampires, they're all over each other. In the end they leave their separate ways, though, Sarah through one side of the auditorium and Alfred through the other, randomly "attacking" the spectators.

Oh, and Koukol sings in the Finale, too, wearing fangs.