15 vaikutuksen tehnyttä teatteriesitystä

Kun muut niin minäkin. Järjestys suht satunnainen, puhenäytelmät lopussa.

Kunze & Levay:
Mozart! - Budapest (2003–)
Hengästyttävä, itkettävä ja raadollinen produktio hyvästä, liian harvoin esitetystä musikaalista. Pölyttyneiden ihmisten ja tylsän yhteiskunnan keskellä pomppii vähän sinisilmäinen nero, joka tahtoisi ihan vain säveltää ja pussailla, mutta ennen kaikkea pussailla.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Budapest (2007–)
Ne tulivat ja ne purivat. Nykyään ajan hammas on vähän jo purrut niihin ja kulta-aika on ohi, mutta huippuvuosinaan produktio oli rautaa, tulta ja verta. Ja kimallusta. Paljon kimallusta. Esiintyjät ovat edelleen kyllä hyviä, mutta tunnelma on muuttunut.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire: 10th Anniversary Concert - Wien (2007)
Nämä purivat hyvin lyhyen aikaa mutta sitäkin isommalla asenteella. Ekan näytöksen loppua swing-poljennolla vetänyt vampyyriensemblejono jaksaa muistikuvanakin nostaa hymyn huulille.

Kunze & Steinman:
Tanz der Vampire - Seinäjoki (2011–2012)
Jotakin elämää ja kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää suurempaa. Ilmiö. Sydänverta. Ja kaiken päälle ihan pirun hyvällä ammattitaidolla tehtyä musiikkiteatteria.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Budapest (1996–)
Kummallisen ysärityylisiä vaatteita, ihmislaumoja ja lisää kimallusta, mutta jotakin se tavoittaa Sisin elämästä. Synkkää, dystooppista ja niin kovin kaunista.

Huszka:
Lili bárónő - Kecskemét (2010)
Operetti jota ikävöin vieläkin. Herttainen tarina, kauniit laulut, ei cancan-tanssijoita vaan hiljakseen ympäriinsä hiippailevia kummituksia. Lisänä pari flirttailevaa setää, joista toinen on tainnut jo menehtyäkin, rauha hänen muistolleen.

Ulvaeus, Andersson & Rice:
Chess in concert - Budapest (2010-)
Olin jo harjoitusvaiheen lehdistötilaisuudessa kyynelten partaalla. Upea musiikki, upeat esittäjät, sielua raatelevia hetkiä. Osoitus siitä, että unkarilaisetkin kykenevät halutessaan minimalismiin. Lavalla ei oikeastaan ole kuin itse teos, joka saa sanoa sanottavansa ilman sen kummempia kikkailuja. Ei uskoisi, että kasaripoppi ja kylmä sota voivat taipua näin koskettaviksi.

Kunze & Levay:
Elisabeth - Turun kaupunginteatteri (2005–2006)
Yhtäkkiä Suomessa näki musiikkiteatteria Euroopasta. Jostain syystä ensimmäinen mielleyhtymäni Turun Elisabethista on aina sen kaunis värimaailma, mutta esiintyjätkin olivat huippuluokkaa. Erityisesti viimeinen esitys rokkasi kuin maailmanlopun edellä.

Lloyd Webber & Rice:
Jesus Christ Superstar - Åbo Svenska Teater (2014)
Ja niin kimalteleva Juudas laskettiin katosta pikkuiset enkelinsiivet selässään vetämään sellainen show että oksat pois.
Oli siellä muutama muukin näyttelijä kyllä. Hyvä sellainen. Sekä tosi paljon mustaa nahkaa.

Kokoteatteri:
Pop Slut - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunista, surullista ja paljon seksiä. Viiden naisen tekemä läpileikkaus popmusiikkiin ja sen ilmiöihin.

Boublil & Schönberg:
Les Misérables - Tampereen Teatteri (2013–2014)
Hiottua ja hallittua musiikkiteatteria, valtaisa määrä osaamista. Kuulosti kauniilta ja soi päässä edelleen. Kyllä noilla voimin yksi vallankumous olisi saatu tehtyä.

Trouble Man:
somedaymyprincewill.com - Tampereen Teatterikesä (2014)
Kaunis tarina, karvaisia miehiä ja konkretisoituja kulttuurieroajatuksia suoraan Hollannista.

Shaffer:
Amadeus - Tampereen Työväen Teatteri (2008)
Kaunis ja pimeä. Keskinkertaisuuksien jumala osui ja upposi.

Reza:
Taide - Tampereen Teatteri (2013)
Onko valkoinen taulu taidetta vai vain valkoiseksi maalattu kangas? Onko niillä lopulta eroakaan? Kyseenalaistin olemassaoloni ja uravalintani.

Haddon & Stephens:
The Curious Incident of the Dog in the Night-Time - NT Live (2014)
Täydellisesti, vähän liiankin täydellisesti, simuloitu parituntinen paniikkikohtaus kuvattuna sellaisen kautta, joka katsoo maailmaa vähän eri lailla kuin useimmat muut. Näin tämän Finnkinon kautta, ja leffateatterissa näytelmä tunki suoraan ihon alle eikä mitään yksityiskohtaa päässyt pakoon.

Kummitus Tampereen Teatterissa

En ole koskaan kaivannut näyttämölle. Sen sijaan minua kiinnostaa, mitä julkisivun taakse kätkeytyy ja mikä saa kaiken yleisölle näkyvän tapahtumaan. Kurkistukset kulissien taakse ja muut vastaavat, teatterin magiaa joiltakin syövät paljastukset eivät häiritse katsomiskokemustani, päinvastoin.

Työharjoittelu Tampereen Teatterissa tiedotuksen jokapaikanhöylänä on siten ollut varsinainen unelmahomma. Olen istunut pimeissä nurkissa tarkkailemassa harjoituksia ja palavereja, kysellyt vastaantulevilta työntekijöiltä mitä he tekevät ja miksi, kurkistellut ompelimoon ja valopöydälle. Vähän kuin muurahaispesän toimintaa tarkkaileva luonnontutkija – tai teatterin kummitus. Olen yrittänyt herättää sisäisen kyselyikäiseni, mutta se ei onneksi ole ollut kovin vaikeaa. Minusta on aina kiehtovaa katsella, kun joku ammattinsa osaava työskentelee, oli kyseessä sitten lipunmyynti tai musiikin johto. En ollut saada silmiäni irti, kun valokuvaaja kävi kuvaamassa väliaikatarjoilut esitteitä varten. Ruokainstagrammaamista ammattilaisittain tehtynä!

Olen pystyttänyt toimistoni milloin minnekin. Teatterisalin hämärään, kahvion satavuotiaille tuoleille, markkinointitoimiston puhelimenpirinään. Pääasiassa olen twiittaillut ja kirjoittanut kaikenlaista, kuunnellut puolella korvalla mitä ympärillä tapahtuu ja poiminut tiedonmurusia satapäisen taidelaitoksen pyörittämisestä.

Harjoitusten seuraaminen on tietysti ollut antoisaa. Kuuntelin Kylmä murha -näytelmän lukuharjoitusta, jossa edes näyttelijät eivät vielä tienneet, mitä näytelmässä tapahtuu seuraavaksi. Seuraavan kerran palasin näytelmän pariin ennakkonäytöksessä, ja oli mahtavaa nähdä, mitä kaikkea siinä välillä on tapahtunut ja miten Mikko Viherjuuren ohjaus on tarinaan tarttunut. (Onnistuin myös pelästymään, vaikka tiesin tarkalleen mitä näytelmässä tapahtuu...)

Les Misérablesia taas olen katsellut viikoittain, nähnyt näyttelijöiden löytävän hahmonsa itsestään, nähnyt pukujen ja lavasteiden ilmestyvän lavalle vaiheittain ja seurannut, miten esitys kehittyy työryhmän ja näyttelijöiden otteessa. Alkuun on epämääräisiä liikkeitä, kokeilua ja sanojen hapuilua, ja pikkuhiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua ja hitsautua yhteen. Näyttelijöistä alkaa tulla hahmoja. Varsinkin Jean Valjeanin paljastumista Tero Harjunniemen uumenista on ollut melko järisyttävää seurata.

Näin musikaalin ÅST:ssa 2011, ja vaikka tämä päällisin puolin on sama ohjaus, se on samalla kuitenkin aivan erilainen. ÅST:ssa olin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa Les Misiä, nyt olen täyttänyt itseni kaikenlaisella musikaaliin, elokuvaan ja romaaniin liittyvällä nippelitiedolla ja katson itsekin esitystä aivan eri näkökulmasta. En varauksetta rakasta kaikkea, mutta jos makuasiat asetetaan syrjään, kunnioitan sitä työmäärää ja intoa, jolla kaikki omaan työhönsä paneutuvat. Les Misérables pelaa niin pitkälti tunne-elämysten varassa, että porukan into tehdä työtään vaikuttaa esityksen onnistumiseen paljon.

Kokemukseni ohjaamistyyleistä käsittää kolme tai neljä ohjaajaa, mutta sen perusteella pidän Georg Malviuksen menetelmistä. Isällinen, kannustava ja yksityiskohtainen tapa näyttää purevan näyttelijöihin, jotka saavat kuitenkin samalla tilaa kehittää hahmojaan itselleen sopivaan suuntaan. Kaikki lavalla osaavat näytellä ja laulaa (peräti samanaikaisesti), eivätkä duetoijat vain seiso rintamalinjassa laulamassa yleisölle kuten turhan usein näkee, vaan hahmojen välillä tapahtuu koko ajan jotakin.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Ensi-ilta on huomenna ja minulla on peukut ja isovarpaat pystyssä sen puolesta, että kaikki sujuu hyvin. Ennakoissa yleisö ainakin on ollut innoissaan. Eilen vieressäni istunut teinityttö niisti lopulta hihaansa, kun tapahtumien surullisuus pääsi yllättämään, ja toisella puolellani aviomies taputti nyyhkivää vaimoaan hellän lohduttavasti kädelle loppukohtauksen aikana.

Ensi-iltojen myötä myös minun työharjoittelujaksoni loppuu. Vähäsen tulee ehkä ikävä, mutta nyt en keskity siihen, en. Nouskoon lippu liehumaan!

Linkkejä:
LesMisTampere Tumblrissa
LesMisTampere Twitterissä

Tampereen Kurjat vm. 2013

Alain Boublil & Claude-Michel Schönberg: Les Misérables

 Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2013 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä

Jean Valjean - Tero Harjunniemi / Petja Lähde
Javert - Sören Lillkung
Fantine - Ele Millistfer
Cosette - Sarah Nedergård
Marius - Tomi Metsäketo
Éponine - Saara Lehtonen / Pia Piltz
Thénardier - Ville Majamaa
Madame Thénardier - Ritva Jalonen
Enjolras - Samuel Harjanne / Lauri Liiv

Ohjaus - Georg Malvius
Suomennos - Jukka Virtanen
Lavastus & puvustus - Ellen Cairn
Koreografia - Igor Barberic
Valot - Palle Palmé



Suurin osa työryhmästä on tuttu jo Åbo svenska teaterin produktiosta. Turussa nähtiin täyspitkä musikaali, mutta Tampereella tehdään esimerkiksi West Endissäkin esitettävä lyhennetty versio, joka mahtuu alle kolmeen tuntiin. Ohjaus on Georg Malviuksen neljäs Les Misérables -produktio, ja lehdistötilaisuudessa hän selitti viehtymystään musikaaliin sillä, miten ajaton ja täynnä rakkautta tarina on. Hänen lähtökohtansa ohjauksessa on se, että Jean Valjean ja Javert edustavat yhden ihmisen eri puolia, hyvää ja pahaa; toinen heistä hyväksyy asian, toinen taistelee sitä vastaan.

Tampereen produktio perustuu Åbo svenskanin versioon, mutta Malviuksen mukaan jo näyttelijätkin tekevät siitä erilaisen ja hän olisi huono ohjaaja, jos ohjaisi kahta näyttelijää samalla tavalla ja samaan suuntaan. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä ja Malvius ylistivät kuin yhdestä suusta, kuinka musikaali on kuin kultakaivos, johon voi kaivautua aina vain syvemmälle ja löytää uusia kerrostumia. Malvius myös puolusti saman työryhmän käyttöä sillä, että olisi typerää mennä korjaamaan konseptia, joka toimii erinomaisesti, ja tehdä jotain täysin erilaista.

Näillä näkymin teen itse töitä produktiolle, joten tavanomaisen teatteriarvostelun sijaan blogiin saattaa ilmaantua ennemminkin yleisiä mietteitä Les Misérablesista sitä mukaa, kun henkinen symbioosini teoksen kanssa syvenee. Pari vuotta sitten kiinnostukseni musikaaliin oli miinuksen puolella, mutta Åbo svenskanin produktion näkeminen aloitti prosessin, jonka viimeisimpänä asteena löysin itseni kuuntelemasta päiväkaupalla erilaisia Les Misérables -levyjä. Uskaltauduin jopa niin pitkälle, että lainasin kirjastosta Hugon alkuperäisen romaanin – sentään suomeksi. Tuossa pöydällä se nyt tuijottaa minua vaativasti ja odottaa, että malttaisin päästää irti Monte Criston kreivistä. Musikaalin tarinasta en vieläkään ole saanut otetta, mutta ehkäpä romaani avaa sitä, ja harjoitusten seuraaminen viimeistään. Malviuksen ote musikaaliin on mukavan raikas verrattuna muihin tutustumiini versioihin, ja näyttelijäkaarti vaikutti kokonaisuudessaan erinomaiselta.

Linkkejä:
Tampereen Teatterin produktiosivu

Kristina från Duvemåla suomeksi?

PMMP:n Paula Vesala kertoo Me Naisten haastattelussa suomentavansa Kristina från Duvemålaa ensi kevääksi. Mikään teatteri ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmoittautunut musikaalin esittäjäksi eikä edes huhuja ole kantautunut korviini, joten jollakin Suomen teatterilla on ihailtava kyky pitää salaisuuksia.

Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin virallinen Twitter-kanava kertoi Svenskanin ensimmäisten tiedotustilaisuuksien aikaan, että Kristina olisi seuraavaksi todennäköisesti tulossa Tampereelle. Myös Aftonbladet mainitsee, että musikaalia suunnitellaan Manseen. Tampereen Teatterin vuoden 2013 musikaali tunnetusti on Les Misérables, joten herää kysymys, olisiko Tampereen Työväen Teatteri lähdössä haastamaan Keskustorin Kurjia omilla Hämeenpuiston Hädänalaisillaan. Kilpailuasetelma olisi mielenkiintoinen, ja samalla Tampere profiloituisi Suomen Kurjuuspääkaupungiksi 2013.

Ainakaan itse en keksi mitään muutakaan teatteria, joka Kristinan kokoisen eeppisen spektaakkelin saisi pystytettyä, vaikka pienempikin produktio olisi kyllä tervetullut. Kristina myös sopisi TTT:n ohjelmistopolitiikkaan kuin valettu. Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyden ensi-ilta on tiedottajan mukaan 22. helmikuuta 2013, joten sinne duvemålalaiset eivät mahdu. Helsingin kaupunginteatterilta ratkaisu olisi melko outo, kun ruotsinkielistä produktiota esitetään parin kilometrin päässä vielä ensi vuonnakin. Seinäjoella ei minun tietääkseni tehdä ensi vuonna musikaalia. Tampere-talo on yksi mahdollisuus, mutta pidän epätodennäköisenä, että Kristinan kokoinen musikaali pistettäisiin pystyyn vain lyhyttä esityssarjaa varten. Pelkän konserttiversion taas voisi yhtä hyvin esittää ruotsiksi. Jäljelle jäävät pienemmät teatterit kuten Lahti, jossa tällä hetkellä esitetään Hairia.

Arvauksia, valistuneita veikkauksia, vihjeitä, tietoa?

(Asia erikseen on sitten se, osaako Paula Vesala lyriikoiden kirjoittamisen lisäksi myös kääntää, mutta se jääköön nähtäväksi.)

Muoks: Minulle huomautettiin, että on myös mahdollista, että Me Naisten toimittaja on ihan yksinkertaisesti ilmaissut asian väärin ja tarkoittanut "nyt keväällä" viime kevättä. Jutusta puuttuu toisaalta sekin tieto, selvisikö Vesala käännöstyöstään, mikä taas viittaisi ensi kevääseen. Jäämme odottamaan. Metro ainakin uutisoi käännöksestä tällä hetkellä päällä olevana työnä, eikä kukaan ole vielä korjannut tietoa vääräksi.

Les Misérables - Åbo svenska teater 2011

© Nana Simelius /ÅST

En ole koskaan pitänyt Les Misérablesista. Vuosikaudet kärsin sisäisesti aina kuullessani jonkin sen puhkisoitetuista kappaleista konserteissa ja kokoelmalevyillä. Pelkkä taivaalle barrikadinjuurelta katsovan Jean Valjeanin kuva sai minut pyörittelemään silmiäni. En ole koskaan pitänyt siitä, että minut oikein yrittämällä yritetään saada itkemään. Paatosta, kurjuutta, kuolemaa, lisää paatosta, ankeissa oloissa elävä lapsi, sankarillisesti ja turhaan kuoleva lapsi, syntiin kuoleva äiti, idealismiin kuolevia nuorukaisia, kuoleva vanha mies, ylevyyttä. Mainitsinko jo paatoksen?

Mutta jotainhan siinä musikaalissa on pakko olla. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Lopulta katsoin yleissivistykseeni kuuluvan edes yhden Les Mis -esityksen. Åbo svenska teaternin non-replica-produktiota olivat kehuneet jopa vannoutuneet fanit, mikä hoocee-musikaalifanien parissa on yleensä suoranainen ihme, joten annoin musikaalille tilaisuuden. Silläkin uhalla että sisäinen kyynikkoni haluaisi väliajalla hukuttaa tuskansa Aurajokeen.

Ensinnäkin lavastus. Se puu, rakkaat lukijat, se paljon ylistetty ja nerokas puu keskellä lavaa! Mariuksen putoamista puusta Cosetten eteen ei turhaan ollut kehuttu, idea on loistava ja huomattavasti toimivampi kuin vaikkapa kiipeily yllättäen aitaan ilmestyneen aukon kautta. Näyttämöä ympäröivät taulunkehysten palaset toimivat myös todella hyvin, koska pohjimmiltaan musikaali todella muistuttaa erinäisiä ranskalaisia maalauksia eri vallankumouksista ja niiden yrityksistä. Se on vain yhden kapinan, yhden barrikadin kuvaus. Muutenkin lavasteet olivat esteettiset, tarpeeksi yksinkertaiset ja hyvin toimivat. Ei turhia kikkailuja. Myös puvut olivat tarkoituksenmukaisia ja kauniita.

© Robert Seger / ÅST

Georg Malviuksen ohjaus oli toimiva ja sai musikaalista irti paljon, fanien kommenteista päätellen enemmänkin kuin produktiot yleensä. Jos vertaan vuotta myöhemmin näkemääni Kecskemétin produktioon, ÅSTin ohjaus ja toteutus veivät voiton 6-0. Esimerkiksi "Turning, Turning" eli viimeisen taistelun jälkeen tapahtuva kohtaus oli tehty todella kauniisti. Joukko naisia keräsi ruumiit barrikadeilta, mikä näytti hyvin taistelujen ja sodan erään puolen: jäljellejäävät omaiset, jotka joutuvat korjaamaan tuhon jäljet ja käsittelemään surunsa siinä samalla. Tällainen arkinen ja eleetön kohtaus oli huomattavasti liikuttavampi kuin esimerkiksi Gavrochen laskelmoitu kuolema. Yksinäisessä spottivalossa ja hidastettuna sillan kaiteelle lyyhistyvä pikkupoika oli minulle jo liikaa, ja häpeäkseni myönnän että mieleni teki tirskahtaa. Lavalla olisi yhtä hyvin voinut olla punainen nuoli tekstillä "liikuttava kohtaus" osoittamassa Gavrochea.

Paria poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijävalinnat olivat todella onnistuneet. En ole Jean Valjeanien asiantuntija eikä hahmo ole minusta mitenkään järisyttävän mielenkiintoinen, mutta Alexander Lycke hoiti hommansa hyvin. Sören Lillkung Javertina sen sijaan oli suorastaan mahtava, ja olin jokseenkin harmistunut hahmon poistuessa lavalta lopullisesti. (Paitsi että mies oli vielä loppukohtauksessa puettuna valkoisiin, mikä toimi erittäin hyvin, lisää plussaa ohjaajalle.)

© Robert Seger / ÅST

Ihana Thérèse Karlsson Fantinena osoitti minulle, että "I Dreamed a Dream" -kappaleen voi vielä esittää tuoreesti niin, ettei kuulija ala suunnitella buffettijonostrategiaansa väliajalle. Erityismainintani menee Fantinen surulliselle, miimikko- tai klovnimaiselle maskeeraukselle, jonka hän lisäsi kasvoilleen vajotessaan viimein ilotytöksi.

Glenn Daniel Nilsson oli tavattoman herttainen ja uskottava Mariuksena, mutta hänen Cosettensa (Emma Frost) ei oikein selvinnyt laulujensa korkeimmista kohdista vaikka näyttelikin ihan katsottavasti. Cosette valitettavasti vain ei ole se moniulotteisin ja kehittyvin hahmo musikaalien historiassa.

Josefine Isakssonin Éponine sen sijaan rokkasi ja oli itsenäisen oloinen ja vahva huolimatta siitä, että eli pelkästään epätoivoiselle rakkaudelleen. Tavallisesti tällainen hahmo ei juuri jaksaisi kiinnostaa minua, mutta "On My Own" niittasi penkkiin. Se ei ollut liikuttavan uhrautuva valituslaulu vaan epätoivoisen tahdonvoimainen julistus.

Pidin myös Thénardiereista. Joachim Thibblin ei ollut pelkästään hauskaksi tarkoitettu stereotypia vaan oikea, moniulotteinen ja herkullisen paha, jopa karmiva hahmo. Thénardierien roolia voisi minun puolestani vähentää, koska viesti menee perille vähemmälläkin ja vitsi kuluu aika nopeasti jo ylipitkän "Master of the Housen" aikana, mutta Thibblin vetäisi kohtauksensa hyytävästi. Myös ensemble hoiti tehtävänsä kunnialla, kuulosti hienolta ja eläytyi. Koko näyttelijäkaarti näytteli ja liikkui eikä tyytynyt vain tönöttämään ja laulamaan kasvot yleisöön päin.

© Robert Seger / ÅST

Lopputulos: eihän tämä niin kauhea musikaali olekaan. Tarina ei ehkä ole niin minun juttuni, mutta toteutus oli Suomen huipputasoa. Istumalihakseni kärsivät, mutta sisäinen kyynikkoni pysyi aisoissa. Tarinan kuljetus ei pelaa kunnolla, mutta eipä Hugon tiiliskiveen perustuvalta musikaalilta oikein muuta voi odottaakaan. Paatosta löytyy runsain mitoin, mutta joukossa on ihan oikeastikin liikuttavia, ajatuksia herättäviä ja viihdyttäviä kohtauksia. Musiikin seassa on varsin tarttuvia ja kauniita kappaleita, jos selviää "Bring Him Home" -biisin kissantappomeiningistä. Ilmeisesti Les Mis on myös mahdollista ohjata ajatuksella ja lisätä sekaan yksityiskohtia, joita ei tarvitse ottaa ihan niin vakavasti, kuten punamekkoinen prostituoitu, jolla tarkemmin katsoen oli parransänki ja vaikuttava säärikarvakasvusto.

© Robert Seger / ÅST

Kuuntelen nykyään satunnaisesti jopa musikaalin levyjä, ja olen harkinnut romaanin lukemista, edes sen lyhennetyn suomennoksen. Minua kiinnostaa ennen kaikkea se, mitä kaikkea Les Misérablesista voi saada aikaan, mitä kaikkea uutta siitä voi kaivaa esille ja miten se saadaan elämään lavalla. En halua nähdä alkuperäisproduktiota, haluan nähdä jotain tuoretta. Odotan mielenkiinnolla elokuvaa ja Tampereen Teatterin produktiota syksyllä 2013. Olisin tosin valinnut edes puvustajan ja lavastajan vaikkapa teatterin omasta väestä, koska täysin samalla työryhmällä homma uhkaa usein mennä turhan paljon kopioinniksi. Uusi suomennos olisi myös toivottavaa. Suomessa ei oikein ole järkeä tehdä replica-produktioita, vielä vähemmän maan rajojen sisällä esitetyistä produktioista. Mutta näillä mennään ja parasta toivotaan ja toivotetaan. Jos Tampereella lopulta kopioidaan niin ainakin kopioitava produktio on ollut Suomen parhaimmistoa.

Linkkejä:
Åbo svenska teater
Traileri 1 & Traileri 2
Tampereen Teatteri

Les Misérables - Kecskemét, Hungary (December 2011)

Warning for die-hard Les Mis fans: I'm not one of you, though I've learned to like some aspects of the musical, thanks to the two good though different productions I've seen. I only got familiar with the show a year ago and I'm still in the process, so let me start with some of my thoughts about the musical in general.

A video reportage about the show with lots of performance footage:

Unfortunately the story does nothing to me, I can't really relate to any of the characters and their problems. Besides, the musical is too explicitly moving for my taste: all that dying in a lonely spotlight after a miserable life and a heartbreaking solo feels too emphasized and calculated for me, like they'd be flashing a "Cry, bastard, cry!!!" neon sign in front of me, which just leaves me cold. (Yes, I also roll my eyes at films like Titanic.) There's too much pathos and squeezing out feelings for my taste.

One problem is also the length of the musical. Especially the Thenardier scenes feel too stretched and like telling the same joke over and over again, even though all the actor pairs I've seen have been excellent. The source material (ie. The Brick, as fans lovingly seem to call Hugo's novel) is too long to be covered easily in a musical, which leaves me with the feeling that they've had to rush through the plot, and the character development and depth has had to be sacrificed. Being the story-oriented person I am, it disturbs me. I don't really like the musical as a whole, but it has enjoyable moments, nice songs and scenes that work well.

I've also learned to like some the music, especially the ensemble songs, though Bring Him Home is still on the top of my dislike list. I must admit Géza Egyházi's rendition was beautiful, though, but still the song is too slow and painfully high.

Zoltán Miller & Réka Koós

Off to Kecskemét and the Katona József theatre, then. Despite the aforementioned opinions I in the end enjoyed the show, mainly thanks to good actors.

The production was a non-replica, but the directing felt a bit idea-lacking, though technically there was nothing wrong with it and I liked some details. It just annoyed me how everything was explained and ready-chewed and I didn't have anything to think about. Like, there was a text "Building the barricade" projected on the stage and after that we saw, well, the building of the barricade. Some scenes later the projected text was "The barricade" and we were shown a very clear and barricade-ish barricade. No shit, Sherlock? Generally the director was simply showing what happens in a way that didn't leave much room for your imagination.

The sets also showed us everything, every brick wall and gate and tree and building. The sets were elaborate and some of the scenes were very impressing and beautiful, but there were too many set pieces, props and moving parts, and after a while the constant re-arranging of the stage and changing of sets started to steal attention from the actual story and broke the atmosphere. I've usually liked Kentaur's set designs, but Miss Saigon and now Les Mis were a bit disappointing.

Géza Egyházi & Andrea Mahó

The Cast

I saw two different casts, though Géza Egyházi was Jean Valjean on both times. The cast I saw on the first night was rather horrible, and I'm ashamed to admit it but kept checking my watch to see when the badly sung and dragging story would finally end. Luckily on the second night the bad choices had been replaced with better actors and the evening included much less watch-checking.

Jean Valjean - I'm not exactly the fangirling type of person (anymore?), but ever since I saw Géza Egyházi as Count von Krolock in Tanz der Vampire, he has been one of those names that lure me to see shows I otherwise perhaps wouldn't. So far I haven't been disappointed, and his Jean Valjean was no exception. I sometimes have the feeling that JV is confusingly naïve and easily fooled by people like the Thenardiers, but Géza!JV had more guts. I still don't get much out of the character, but at least I was fairly interested in his fate and even felt a bit moved in JV's death scene. Needless to say, I also enjoy his voice greatly.

Javert - Gábor Péter Vincze as Javert didn't impress me at all. He sounded harsh, didn't hit the right notes, didn't act that much and had zero chemistry with JV. He's apparently a big name in Hungary, so either he had a really really bad night or he's highly overrated. Zoltán Miller, on the other hand, was heavenly as Javert. He had a lovely warm baritone that blended nicely with Géza Egyházi's voice, and the men had chemistry with each other and made the story between JV and Javert much more interesting than on the day before. Besides, Miller is rather handsome. :-P

Szandra Fejes, Péter Puskás & Attila Pál

Fantine - Melinda Hajdú on the first evening was okay, nothing special but nothing to complain, either. Réka Koós, on the other hand, rocked my world in the second performance. She's one of my favourite female voices, strong and clear, and her death scene where she had hallusinations about Cosette and seemed so tragically happy about meeting her child again was heartbreaking.

Marius - Péter Puskás was the positive exception in the first show. His voice is a bit pop-band-like, but I really liked his Marius. He seemed quite introverted, thinking and mature, and he very clearly had his doubts about the whole revolution thing right from the start but his loyalty to his friends (or something) made him join them anyway. His bitterness in Empty Chairs was touching. Péter Orth in the second show wasn't very special or interesting and his voice was even more breathy and pop-style, but he might attract someone who likes cute pop boys.

Cosette - Andrea Mahó was Cosette on both nights and I definitely didn't complain. The woman has an angelic voice, she suited the role well and didn't make Cosette annoying though she was innocent and, well, Cosette-ish. I've also seen her as Christine in PotO and liked her, she doesn't make the roles overnaïve.

Eponine - Nóra Trokán, the first night's Éponine, was another sad case of missed notes, but at least she acted quite nicely. Again, Zsazsa Réthy in the next evening sang much better.

The Thenardiers - Both Teréz Csombor & László Sirkó and Szandra Fejes & Attila Pál were entertaining and slimy, though as I said, I feel the roles are too big.

The barricade boys

Enjolras - This production had some kind of an Enjolras problem. Zoltán Kiss on the first night felt like a 45-year-old eternal student who didn't seem like he'd have enough charisma and positive leadership even to get his friends to a pub, let alone to barricades. Imre Aradi in the second show sang better and felt far more enthusiastic, even though he looked a bit too old, too. Many of the other students were also closer to middle-aged. Confusing.

After the first performance I was afraid of how I'd ever manage to sit through the show a second time next evening. Without Géza Egyházi, Péter Puskás and Andrea Mahó I might have fallen asleep. Luckily the second evening was much better and interesting, and I left the theatre with the feeling that I might even want to see this cast again.

Links:
Production homepage
Photo gallery one and two
A photo gallery in Facebook