Piukat paikat Budapestissa ja Tampereella

Muutaman spontaanin ratkaisun kautta päädyin katsomaan Sugar - Piukat paikat -musikaalin marraskuussa kahdesti, ensin Budapestin Magyar Színházissa ja sitten Tampereen Teatterissa, jossa näin puolitoistavuotisen esityssarjan viimeisen näytännön. Jälkimmäisen plussana oli vielä kaksi näyttelijää joita en aiemmin ollut rooleissaan nähnyt, ihanaisen upeat Helena Rängman Sugar Kanen roolissa ja Annamaria Karhulahti orkesterinjohtaja Sweet Suena. Molemmat säteilivät ja pyörittivät katsojien sukkia siihen tahtiin, että heikompaa hirvitti. Rängmanin Sugar-tulkinta oli rahtusen vähemmän bimbo kuin aiemmin näkemälläni Hannaliina Vösalla, ja minun oli helpompi ymmärtää miksi miehet niin hurmaantuivat tästä kauniista mutta jokseenkin aivottomasta neitosesta.

László Méhesin ohjaus osoittautui hyvin erilaiseksi kuin Georg Malviuksen Tampereella. Ensinnäkin esitys oli Budapestissa peräti 45 minuuttia lyhyempi: Sugarilla ja bändin tytöillä oli vähemmän lauluja kuin Tampereella ja tarinankerronta oli jouhevampaa. Toisaalta rauhallinen tahti Tampereella jätti meheville dialogeille ja tilanteiden koomisuudelle kunnolla aikaa. Budapestissakin yleisöllä oli toki hauskaa, mutta samanlaista hallitsematonta vedet silmissä nauramista kuin Tampereella ei esiintynyt. Unkarilaiset olivat selvästi poimineet kakusta vain vetävimmät kappaleet, ja niidenkin funktio, tilanne ja kohta kässärissä oli usein erilainen. Toisaalta ratkaisu oli onnistunut ja napakoitti tarinaa, mutta nimihenkilönä Sugar olisi ansainnut vähän enemmänkin lava-aikaa.

Jerry, Sugar, Joe ja Sue. Kuva: János Kozma.

Sugar (Zsanett Andrádi) itse oli vähemmän bimboblondi ja hahmossa oli yllättävänkin paljon melankoliaa. Kuulin jonkun katsojan valittavan, ettei Sugar muistuttanut juuri ollenkaan Marilyn Monroeta, mutta minusta se oli ihan kiinnostava irtiotto. Jos aitoa Marilyniä ei ole tarjolla, voi olla fiksu vaihtoehto lähteä hakemaan jotakin aivan muuta. Sugarin ensiesiintyminen tapahtuu vasta rautatieasemalla, jonne senhetkinen miesystävä hänet dumppaa ja saa Sugarin laulamaan haikean yksinäisen laulun suhteittensa ainaisesta epäonnistumisesta. Tämäkin Sugar oli kyllä herttainen ja iloinen ilmestys, johon miehet rakastuvat helposti, mutta pohjavire oli traaginen: yksinäinen, herkkä ja naiivihko nainen, joka on jumittunut epämääräiseen duuniin ja tulee jatkuvasti huijatuksi ihmissuhteissaan. Hahmo muistutti minua saman teatterin sinisilmäisestä Sweet Charitystä, jonka positiivisuus on jo alkanut himmetä.

Muuten ohjaus ja sukupuolirooleilla leikkivä huumori olivat Budapestissa melko konservatiivisia. Siinä missä Tampereen Teatteri yllätti huumorin ajattomuudella ja raikkaudella, Magyar Színházissa sukupuolten esittäminen ja tekeminen kalskahtivat vanhojen Suomi-filmien tomuiselta hassuttelulta. Tämä ei sinänsä yllätä, kun on kyse nyky-Unkarista ja julkisrahoitteisesta teatterista. Tämänhetkinen hallitus on pyrkinyt puuttumaan verovaroilla tuettujen teatterien ohjelmistoon, ja se vaatii enemmän tai vähemmän suorasti korostamaan konservatiivisia arvoja ja kotimaisia näytelmäkirjailijoita ulkomaisen hapatuksen kuten Shakespearen sijaan. Musikaalin loppu oli sentään elokuvalle uskollinen, mutta Sir Osgood seisoi sillalla lavan yläpuolella turvallisen välimatkan päässä lavalla olevasta Daphnesta (joka btw repäisee paitansa auki ja paljastaa yläkroppansa Osgoodille), joten kohtauksesta ei tullut samanlaista yhteenpäätymisen fiilistä.

Miljonäärejä! Kuva: János Kozma

Siinä mielessä oli huono juttu, että olin nähnyt Tampereen esityksen pariin kertaan ennen Budapestia, koska Joen ja Jerryn näyttelijät olivat ulkoisesti hyvin samantyyppisiä kuin Suomessa - mutta päinvastaisissa rooleissa. Niinpä en osannut ajatella sitä pidempää ja miehekkäämpää Daphnena, saati sitten sitä pientä mutta pippurista koomikkoa Josephinena, vaan aivoni yrittivät koko ajan tehdä toisesta toista. Béla Pavletits (Jerry/Daphne) on kyllä sympaattinen koomikko enkä ole nähnyt häneltä vielä huonoa roolisuoritusta. Hän on edelleen paras missään näkemäni Vampyyrien tanssin majatalonisäntä Chagal: hienovireisen ovela ja hauska hahmo, symppis ryökäle josta on vielä nähtävissä miksi Rebecca hänet on aikoinaan nainut. Gábor Csöre saksofonisti Josephinena oli hänkin hauska, joskaan en ihan nähnyt, mihin Sugar hänessä niin kovasti hullaantui.

Kaikkiaan näyttelijät hoitivat osansa hyvin ja yleisöllä oli hauskaa. Manageri Bienstock (Illés Horváth) oli unkarilaisessa versiossa saanut karmean saksalaisen aksentin ja oman pienen viittauksen natsihuumoriinkin, mutta vastapainoksi hän myös löysi Miamista ikioman naismiljonäärin. Sweet Sue (Anna Udvarias) piti bändin tytöt armeijamaisen kurin alaisina ja odotin hänen minä hetkenä hyvänsä kaivavan eläintenkesytysruoskan esiin.

Abigél ja muita unkarilaismusikaaleja

Abigél-musikaalin kantaesitys oli Budapestissa 2008 ja se on siitä lähtien ollut säännöllisesti Operettiteatterin ohjelmistossa. Myös muutama vierailuesitys on nähty ympäri Unkaria. Musiikin on säveltänyt Tibor Kocsák, laulunsanat on kirjoittanut unkarilaisten musikaalitekstien ja -käännösten grand old man Tibor Miklós ja puhutun tekstin Szilard Somogyi, joka on myös ohjannut esityksen. Varsinainen esityspaikka oli Thália Színház, kaunis tummasävyinen art deco -rakennus vastapäätä Operettiteatteria, mutta nykyään produktion voi nähdä parin kilometrin päässä Magyar Színházissa.

Kirje. Kuva © István Filep

(Huom! Seuraa kolmen tekstikappaleen verran juonispoilereita.)
Abigél perustuu palkitun Magda Szabón samannimiseen nuortenromaaniklassikkoon (1970), jonka luultavasti jokainen unkarilainen on lukenut. Toisen maailmansodan loppupuolelle vuoteen 1943 sijoittuva tarina kertoo hemmotellusta 15-vuotiaasta Ginasta, jonka hänen upseeri-isänsä yllättäen lähettää maaseudulle uskonnolliseen sisäoppilaitokseen. Seuraelämää ja ylellisyyttä rakastavalla budapestilaisneidillä on totuttelemista luostarimaiseen ympäristöön, vapauksien menetykseen ja epätrendikkääseen koulupukuun. Kun Gina lisäksi onnistuu jo ensimmäisenä koulupäivänä suututtamaan lapsellisina pitämänsä luokkatoverit asenteellaan ja joutuu kaikkien epäsuosioon, elämä ei yhtäkkiä olekaan kivaa.

Itsepäinen Gina kapinoi ja yrittää karata koulusta mutta jää kiinni. Kuultuaan karkausyrityksestä Ginan isä lopulta paljastaa miksi lähetti tyttärensä maalle: hän yrittää salaa neuvotella Unkaria irti sodasta ja epäilee, että natsit ja heidän kätyrinsä yrittävät siepata Ginan kiristääkseen häntä. Yhtäkkiä Ginan elämässä on suurempia ongelmia kuin koulupuku, ja hän suostuu jäämään vihaamaansa kouluun. Sota ei kauaa pysy poissa maaseudulta, ja kun mm. Ginan juutalaissyntyinen luokkatoveri Anna on vaarassa joutua natsien käsiin, koulun asukkien on yhdistettävä voimansa suojellakseen toisiaan. Siinä vaiheessa Ginakin on oppinut arvostamaan luokkalaisiaan, pyytää anteeksi ja pääsee osaksi yhteisöä.

Gina ja isukki. Kuva © István Filep

Koulun puutarhassa on Abigéliksi kutsuttu naispatsas, joka legendan mukaan auttaa niitä, jotka jättävät avunpyynnön patsaan kantamaan ruukkuun. Gina pitää tarinaa vain satuna, kunnes Abigél toimittaa Ginan kautta Annalle ja tämän perheelle junaliput rajan taakse turvaan ja jättää Ginalle viestin, jossa kerrotaan tämän isän joutuneen vangiksi ja Ginan olinpaikan paljastuneen. Kukaan ei tiedä, kuka Abigélin viestien taustalla on, mutta tuntemattomalla on monia apulaisia koulussa. Keskellä joulunviettoa ja ilonpitoa sotilaat vaanivat Ginaa ja hänen budapestilainen poikaystävänsä paljastuu natsien kätyriksi. Seuraa piilottelua, naamioitumista, pakenemista ja läheltä piti -tilanteita, mutta viime hetkellä Abigél paljastaa henkilöllisyytensä, antaa Ginalle väärennetyn passin ja auttaa tytön pakoon. Sitä tarina ei kerro, näkeekö Gina enää isäänsä, mutta koulusta poistuu hyvin erilainen tyttö kuin sinne saapui.

Musikaali ei ehkä ole mikään superhitti tai nerokkuuden multihuipentuma, mutta tarina on kiinnostava ja jännitystä, huumoria ja tunteita on riittämiin. Abigélin patsas tuo tarinaan kiehtovia fantasiavaikutteita, vaikka kaikella lopulta onkin järjellinen selitys. Hahmotkin ovat mukavan moniulotteisia. Aluksi Gina elää mustavalkoisessa maailmassa, jossa hyvännäköiset ihmiset ovat tarinan hyviksiä ja tympeiltä näyttävät pahiksia, mutta sota paljastaa yllätyksiä. Tarinana Abigélissa on harrypottermaisia nuortenromaanin peruspiirteitä ja tunnelmaa: koulumaailma, aavistuksen karikatyyrimäiset opettajat, ulkopuolisuus, ulkomaailman pahuuden tunkeutuminen turvalliseen nuorten maailmaan, lapsuuden loppuminen ja aikuistuminen, luottamuksen kariseminen aikuisia kohtaan.

Tyttökoulun kauheutta. Kuva © István Filep

Ylipäätään musikaalissa on samaa vanhanaikaista viehätystä kuin 1900-luvun tyttö- ja poikakirjoissa, mutta se ei ole mikään "pelkkä" nuortenmusikaali tai nostalgiapläjäys. Aloitin joskus Szabón romaanin saksannoksen lukemista, mutta tunnelma koulussa kehittyi sen verran klaustrofobiseksi, että näin siitä painajaisia. Pitäisi varmaan kokeilla joskus uudelleen. Romaanista on myös tehty minisarjaklassikko (1978), jonka dvd (peräti englanninkielisillä teksteillä) odottaa hyllyssäni huomiotani. En tiedä, paljonko vaikutteita musikaali on saanut minisarjasta, mutta siirto kirjasta lavalle on minusta onnistunut, eikä haitannut vaikka olin todennäköisesti yleisössä ainoa, joka ei tuntenut tarinaa etukäteen.

Musiikki on melko tyypillistä perushyvää musikaalimusiikkia vuosisadan alkupuolen jazzvaikutteilla, mutta joukossa on muutama todella kauniskin kappale kuten Abigélin hymni ja Ginan kapinasoolot. Ikävä kyllä musikaalin miehitys on malliesimerkki Operettiteatterin omien musikaalinäyttelijöiden oudon ohuesta ja vaivalloisen kuuloisesta laulutekniikasta, joten esimerkiksi levytyksen kuunteleminen voisi olla miellyttävämpääkin. Näyttelemisessä ei silti ollut vikaa.

Mökötys. Kuva © István Filep

Lavastus on kaunis ja unkarilaiseksi harvinaisen käytännöllinen. Pyörivä ikkunallinen lavaste-elementti taipuu helposti kaikiksi tarvittaviksi rakennuksiksi ja sokkeloisiksi käytäviksi, ja loput hoidetaan irtaimistolla kuten kerrossängyillä ja pulpeteilla. Puvutkin ovat sieviä, jopa Ginan reaktioihin nähden tyylikkäät koulupuvut. Sinivihreävoittoinen värimaailma rikkoutuu muutaman kirjaimellisesti värikkäämmän hahmon kohdalla. 1940-luvun tyttöjen liikuntatunnit, kuorossa lausutut aamutervehdykset ja parijonot herättävät hilpeyttä etenkin vanhemmassa väessä. (Kahden keikka -fanina minua huvittaa suunnattomasti koulun suojeluspyhimys Pyhä Matula.)

Näin musikaalin ensimmäisen kerran vuonna 2009 ja toisen kerran 2013. Jälkimmäisellä kerralla käsikirjoitusta oli hieman paranneltu ja muutama turhempi kohtaus oli poistettu, mikä oli tehnyt tarinalle hyvää. Joku on ystävällisesti vuotanut teatterin oman alkuperäisen arkistotaltioinnin YouTubeenkin, jossa kävin virkistämässä muistiani.

Yllättävä ja paheellinen tanssitunti. Kuva © István Filep

Abigél on niitä harvoja unkarilaisia musikaaleja, joiden voisi kuvitella toimivan maan rajojen ulkopuolella. Keskimääräinen unkarilaismusikaali perustuu Unkarin historian eri vaiheisiin (esimerkki blogissani), pyhimyksiin ja legendoihin, suosituimpina aiheina kokemukseni mukaan Unkarin suojeluspyhimys Pyhä Tapani ja vuoden 1956 kansannousu. Vähän sama kuin jos Suomessa tehtäisiin rockmusikaaleja Kekkosesta, Lallista ja talvisodasta sekä tietysti Kalevalasta. (Miksei muuten tehdä?) Unkarin historia on mustanaan ulkopuolisia valloittajia ja epäonnistuneita kapinoita, ja paikallinen kiinnostava tapa tuntuu olevan käsitellä kansallisia traumoja musikaaleissa.

Piristäviä poikkeuksia ovat mm. Svenskanissa nähty Viidakkokirja, hitusen psykedeelinen scifimusikaali A padlás (musikaalista englanniksi), Kocsákin ja Miklósin oopperamusikaali Anna Karenina sekä Briteissä ja Euroopassa kiertänyt Dorian Gray. Kahdesta viimeisestä en tiedä kuin pari nätihköä biisiä, mutta niillä on jonkin sortin klassikkoasema. Operettiteatterilla on oma härö fantasiamusikaalinsa Shakespearen Kesäyön unesta, mutta siinä on sen verran paljon sisäpiirivitsejä, etten tiedä, toimisiko se edes Operettiteatterin ulkopuolella. Hiljattain ostin summamutikassa uudehkon Én, József Attila -musikaalin levyn ja ihastuin sen musiikkiin. Unkarilaisen runoilijan elämäkerta ei sinänsä ole ehkä se raflaavin aihe musikaalille, vaikka József elikin stereotyyppisen runoilijan mielenterveysongelmaisen ja itsemurhaan päättyneen elämän. Laulunsanat ovat kuitenkin kaikki Attila Józsefin itsensä runoja, mikä nostaa tekstin tasoa melkoisesti.

Opettajat ja Abigél. Kuva © István Filep

Jos joku on ylenpalttinen utelias aiheen suhteen muttei tiedä millä sanalla lähtisi tutkimaan nettiä, unkarilaisilla on lisäksi sellaisia musikaaleja kuin A vörös malom ('punainen mylly'), Menyasszonytánc ('morsiustanssi', klezmermusikaali), Légy jó mindhalalig, Valahol Európában ('Jossain päin Eurooppaa'), 56 csepp vér ('56 tippaa verta'), Utazás ('matkustus'), Sose halunk meg ('emme kuole koskaan'), Szép nyári nap ('kaunis kesäpäivä', jukebox-musikaali Neoton-yhtyeen biiseistä), Hotel Menthol (vauhdikas 60-luvun rockjukebox Hungária-yhtyeeltä), A kölyök (perustuu Chaplinin leffaan The Kid) ja nippu vähemmän nimekkäitä teoksia ja sellaisia jotka olen äkkiseltään unohtanut.

Linkkejä:
Abigél Operettiteatterissa
Kuvagalleria I
Kuvagalleria II
YT-soittolistani unkarilaisista musikaaleista

Hymyn maa – Budapest 2014

Joulukuinen reissuni Budapestiin oli epäonnisen ajankohtavalinnan vuoksi melko köyhä teatterillisesti, mutta Unkarin kansallisoopperan Pähkinänsärkijä-baletti onneksi oli kaunis ja tunnelmallinen. Kimalletta, hassuja eläimiä, unelmankeveitä neitoja ja lihaksikkaita prinssejä riitti, ja yleisön pienimmätkin jaksoivat intoilla kaikesta. Upea vanha oopperatalo itsessäänkin on näkemisen arvoinen. En ole aiemmin käynyt baletissa, ja Tsaikovski alkuperäisine koreografioineen ainakin toimi hyvänä starttina. Hyvin perinteinen toteutus toi mieleen vanhan kiiltokuvan.

Sou Chong ja Lisa. © Vera Éder, lähde FB

Lauletun musiikkiteatterin puolella Operettiteatteri pelasti ja tarjosi minulle Franz Lehárin Hymyn maa -operetin, jonka olen halunnut nähdä jo vuosikausia. 1920-luvulla kantaesityksensä saanut Das Land des Lächelns (unkariksi A mosoly országa) on jostain syystä kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin muutaman aarian siitä. Operettiteatteri osaa asiansa, ja visuaalisesti perinteinen mutta hauskoja jippoja sisältävä produktio tarjosi viihdyttävän illan sydänten roihun äärellä.

Hymyn maa muistuttaa tarinaltaan Imre Kálmánin Bajadeeria. Molemmissa on itsenäinen, ylpeä nainen ja häneen rakastunut eksoottisen itämaan prinssi, joka ihailee eurooppalaista vapaamielisyyttä mutta paljastuu pohjimmiltaan vanhoilliseksi ja naista alistavaksi. Eurooppalaisnainen tästä yllättäen loukkaantuu ja jättää miehen näyttävästi, mistä omistushaluinen mies puolestaan kimpaantuu. Siinä missä Bajadeerissa pari sopii erimielisyytensä (ja prinssi muuttaa Intiasta pysyvästi Eurooppaan), Hymyn maa kuitenkin päättyy pariskunnan eroon ja siihen toteamukseen, että aina rakkauskaan ei voita kulttuurieroja. Suosituissa opereteissa ei usein näe onnettomia loppuja, mutta Hymyn maa särkee sydämiä muidenkin edestä.

© Vera Éder, lähde FB

Budapestissa operetin alkusoiton aikana näytetään takaumana kuvaelma, jossa pieni kiinalaisprinssi Sou Chong ahmii kaiken ulkomaita käsittelevän kirjallisuuden, jonka vain saa käsiinsä, ja unelmoi matkaavansa kerran itse Eurooppaan nähdäkseen arkkitehtuuria ja luontoa. Varsinaisessa ensimmäisessä kohtauksessa aikuinen prinssi on toteuttanut unelmansa ja matkoillaan ystävystynyt kauniin ja rikkaan wieniläislesken Lisan kanssa. Ystävyys kehittyy pidemmälle, ja kun Sou Chongin isä kuolee ja hänen on välittömästi palattava Kiinaan, Lisa lähtee epäluuloisen wieniläisaateliston kauhuksi mukaan ja he menevät naimisiin. Operetin toinen ja kolmas näytös kertovat Lisan ja kiinalaisen hovin yrityksistä sopeutua toisiinsa. Hovi noudattaa tiukasti tuhatvuotisia perinteitä eikä kansakaan katso kovin suopeasti liberaalia ulkomaalaista kuningatarta. Samaan aikaan Sou Chong yrittää tasapainoilla hoviperinteiden, omien liberaalien aatteittensa, setänsä ja vaimonsa välillä. Ura vai avioliitto?

Keltaisen takin seremonia. © Vera Éder

Hymyn maa herätti minussa enemmän sympatiaa prinssiä kohtaan kuin Bajadeeri, jossa prinssi Radjamin sisäistä konfliktia ei juuri nähdä, vaan mies on lähinnä vain itsekäs ja tosi hyvännäköinen. Prinssi Sou Chong sen sijaan kamppailee itsensä kanssa oikein urakalla. Ensin kiinalaismiestä ei ole opetettu näyttämään tunteitaan ja silti pitäisi ilmaista ihanalle wienittärelle rakkautensa (vaikkei oikeastaan saisi, koska on kiinalainen vallanperijä eivätkä sellaiset nai kauniita wieniläisiä leskiä). Sitten pitäisi olla sekä tuhatvuotisen valtakunnan jumalasta seuraava hallitsija että eurooppalaistyylinen aviomies. Sou Chong on symppiksellä tavalla vähän avuton naisten kanssa, intoa piukassa wieniläisestä arkkitehtuurista ja täysin umpivanhoillisen setänsä tossun alla.

Kaunisääninen baritenori Gergely Boncsér on yleensä vähän liian tossukka makuuni operettien sankarirooleissa, mutta Sou Chongiksi hän sopi kuin nakutettu. Musiikillisesti Hymyn maa on ehkä suosikkini Lehárilta, ja varsinkin Sou Chongin soolot ovat kauniin soljuvia ja dramaattisia. Aarioiden ohjaus kaipaisi vähän vähemmän dramaattista juoksentelua ja käsien ojentelua, mutta toisaalta ne jollain kierolla tavalla myös sopivat hahmolle, jonka tunneilmaisu tekstin mukaan koostuu kohteliaasta hymystä vaikka sisällä velloisi millainen tuska.

© Vera Éder

Sopraano Mónika Fischl Lisan roolissa vakuutti hänkin. Olen nähnyt Fischlin varmaan jokaisessa Operettiteatterin diivaroolissa, ja hän on erinomainen operettien naispäähenkilö: pysty- ja omapäinen, arvokas ja herttainen.

Subrettipari Mi ja kreivi. © Vera Éder

Taustalla ilakoi tietysti myös subrettipari, tällä kertaa Sou Chongin pikkusisko Mi ja unkarilainen kreivi Hadfaludy. Miklós Máté Kerényi on hänkin operettien vakiokasvo, mainio aropupun lailla loikkiva nuorimies jota pienen kokonsa vuoksi usein heitellään ja nostellaan ilmaan. Koomikkorooli on näissä unkarilaisten opereteissa usein unkarilainen ja eräänlainen maanläheisempi samastuttava hahmo katsojille, kun taas pääpari on etäisempi, sadunomainen unelmien kohde. Symppis MMK sopiikin samastumisen kohteeksi, ja onnistun yleensä sattumalta näkemään hänet silloinkin kun roolissa on kaksi tai kolme miehitystä.

Annamari Dancs taas on verrattain uusi kasvo Operettiteatterissa, mutta toistaiseksi olen pitänyt hänestä kaikissa näkemissäni rooleissa. Hän tuntuu tekevän sekä diivan että subretin rooleja, ja molemmat toimivat. Hän oli aivan ihastuttava prinsessa Mi ja pääsi irrottelemaan hauskoissa kohtauksissa ja tansseissa. Puvuistakin eniten ihailin Min pitkiä ja leveitä silkkihousuja, jotka muistuttivat hametta mutta sallivat mm. taistelulajiloikat.

Puvustus ja lavastus olivat Operettiteatterin operettien tapaan runsaita ja kauniita. Viuhkateema toistui siellä täällä lavasteissa ja sitä sovellettiin kauniisti. Kiinalaisista seremonioista otettiin kaikki irti, tanssijoita ja kuoroa pukkasi joka puolelta ja silkki hulmusi. Teatteri näyttää hankkineen uuden led-seinän, jota innoissaan käytettiin vähän liikaakin. Hieman tirskahtelin, kun aina sankarin sydäntäsärkevien kaipuusoolojen taustalle kohosi led-seinällinen roihuavaa tulta. Tajuaisin pointin ehkä vähemmälläkin. Myös taustaprojisointien tyyli ja kitschin välttäminen on vähän vielä haussa, mutta ehkä se siitä kun alkuhuuma vähän hellittää. Kiinalaismaskeeraus toimii jotenkuten etäältä katsottuna, mutta pressikuvat eivät koskaan ole olleet Operettiteatterin ominta alaa, joten laatu on mitä on.

Tunteet, ne roihuavat. © Vera Éder, lähde FB

Hymyn maa on siinä mielessä hankala operetti, että se pelaa hyvin paljon sadan vuoden takaisilla stereotypioilla eksoottisesta Kiinasta ja kiinalaisista, ja nykysilmin jotkin vitsit ja hahmot ovat inasen poliittisesti epäkorrekteja. Vielä pahempi tässä suhteessa oli edellisvuonna Operettiteatterissa näkemäni Viktorian husaari, jota katsoessa minulle ulkomaalaisena tuli suorastaan hieman epämukava olo. Japanilaiset ja venäläiset hahmot olivat sen verran karikatyyrimäisiä, että vastaava herättäisi suomalaisessa teatterissa jo närää, ja ohjauksen vitsit kulttuurien kustannuksella alkoivat hipoa huonon maun rajoja. Ihan oma puheenaiheensa on vielä se, sopiiko teatterissa maskeerata näyttelijälle tumma iho tai aasialaiset silmät, mutta se keskustelu ei ole Unkarissa tainnut päästä vielä täysin valloilleen. Tuulen viemää -musikaalin ensi-illan jälkeen Operettiteatteri sai ilmeisesti noottia, ja produktion muutettua syksyllä Szegedistä Budapestiin teatteri palkkasi orjien rooliin oikeasti tummaihoiset näyttelijät. Nyt teatterin Miss Saigoniin on palkattu Kimin rooliin ilmeisesti maailman ensimmäinen oikeasti vietnamilaistaustainen näyttelijä, joten aihe tuntuu olevan nousussa.

Eunukkihuumori on toinen nykyään harvoin lavalla vastaan tuleva komiikan muoto. En tiedä, onko se homovitsien varhaisempi versio vai toivatko näiden eunukkien naiselliset kiinnostuksenkohteet sen muuten vain mieleeni. Eunukeilla on mm. ranskalaista naisten muotia ihasteleva laulu. Kiinalaisen hovin pääeunukki (Imre Józsa) auttoi kreivi Hadfaludya ujuttautumaan prinsessan luo naamioimalla hänet eunukiksi, josta sitten revittiin jonkin verran mm. alapäähuumoria. Pääeunukki muistutti aika paljon stereotyyppistä jokaisen naisen homobestistä, joka auttaa mies- ja vaatepulmissa, mutta hahmo oli myös oikeasti sympaattinen yhdistelmä äidinkorviketta, esiliinaa ja ystävää josta tarvittaessa löytyy ruutia. Itse asiassa pääeunukki toi mieleeni Sound of Musicin abbedissan.

Pääeunukki ja undercover-unkarilaiskreivi, tässä D. Szabó. © Vera Éder

Lisan rasistiset aatelisvanhemmat ja heidän turhan pikku sivujuonensa olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta muuten en todellakaan pitkästynyt esityksessä. (Tosin ilman vanhempien sivujuonta pois olisi jäänyt myös hilpeä dialogi, jossa isä voivottelee heidän joutuvan rahapulassa katukerjäläisiksi ja äiti vastaa "Ole sinä kadulla, minä emännöin eroottista laitosta".) Musiikki on kaunista ja se esitetään hyvin, lavalla on silmänruokaa vaikka muille jakaa ja kaikki operetin perusosa-alueet ovat kunnossa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria

Musikaalivuosikatsaus 2014

Aika vuosikatsauksen!

Vuonna 2014 näin 27 musiikkiteatteriesitystä, ainakin 12 puhenäytelmää sekä viisi konserttia. Muita en nyt erittele, mutta musiikkiteatterin joukossa on monia todella hyviä, hauskoja, liikuttavia ja ajatuksia herättäviä esityksiä. Viime vuosi oli siitäkin harvinainen, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 en käynyt katsomassa yhtäkään Tanz der Vampiren esitystä millään kielellä.

Kaikkiaan siis hyvä ja paljon uusia tuttavuuksia sisältänyt vuosi. Maija Poppanen Budapestissa on kieron unkarilaisväritteinen Disney-tarina, ja Helsingissä Tarzan taas yllätti positiivisesti hauskuudellaan. Mamma Mia! on A-luokan vaahtokarkkia. Visuaalisesti voiton veivät HKT:n Tohtori Zivago, Turun kaupunginteatterin Jekyll&Hyde ja Wienin Der Besuch der alten Dame. Viimeksi mainittu oli muutenkin lupaava uutuus, joten toivottavasti sitä nähdään joskus muuallakin. Salapoliisioopperan libretto (Roope Lipasti) vie ehdottomasti vuoden viihdyttävimmän tekstin palkinnon. Tuulen viemää Budapestissa, Les Mis Tampereella ja Seili Turussa huolehtivat elämää suuremmista tunteista, mutta sentään sen verran kiinnostavasti että kaltaiseni kyynikkokin palasi ilomielin penkkiinsä väliajan lopussa.

Tajunnanräjäyttävin kokemus kokonaisuutena taisi lopulta olla ÅST:n Jesus Christ Superstar, jossa kaikki yksinkertaisesti naksahti kohdalleen: näyttelijät, ohjaus, musiikki, monitasoisuus, visuaalisuus. Laimein taas oli yllättäen Disneyn Leijonakuningas Hampurissa. Esiintyjät ja eläinnuket ja kaikki sellainen oli hienoa, mutta matkalla leffasta lavalle tarinaa on toivottomasti ylivenytetty eikä visuaalinen kikkailu riittänyt kantamaan liki kolmetuntista esitystä. Lisätty musiikkikin oli tylsää.

Operetteja tuli nähtyä kiitettävästi. Kun ei ole koskaan nähnyt Straussin Lepakkoa lavalla mutta on unelmoinut siitä jo vuosia, on mukavaa kun yhtäkkiä päätyy reilun puolen vuoden sisällä näkemään sen kolmesti. Wienin Volksoper teki aivan ihanan perinteisen produktion, muttei Helsingissäkään kauas kakkoseksi jääty. Varsinkin uudenvuodenaaton kansainvälinen miehitys Oopperassa oli erinomainen. Toinen pitkäaikainen mutta ennen tätä kohdalle osumaton suosikkini on Lehárin Hymyn maa (Das Land des Lächelns), jonka onnistuin näkemään Budapestin Operettiteatterissa. Siitä seuraa myöhemmin oma bloggauksensa, kunhan löydän joulukuiset muistiinpanoni. Lili bárónő -kamarioperetti taas on aina yhtä ihana. Tästä esityksestä myöhästyin hieman ja jouduin/pääsin katsomaan ensimmäisen puoliskon valoparvelta, koska ainoa ovi katsomoon kulkee näyttämön halki.

Vuodelle 2015 minulla ei ole vielä juurikaan suunnitelmia, mutta ans kattoo mitä teatterit julkistavat syksylle.

Tuulen viemää – Budapest 2014

Lavalla oli eeppisiä rakkausduettoja, valtavia vannehameita, dramaattinen sankaritar, mustasukkaisuutta, nuorukaisia joiden nimet unohdin jo ennen kuin he kuolivat sisällissodassa (paitsi eivät sitten kuolleetkaan), kokonaisen kaupungin palo, jokunen tappo ja yksi lunkisti työnsä ottanut elävä hevonen, jolla pahis ratsasti näyttämölle ja jälleen pois. Kaikki, erityisesti tunteet, oli suurta ja näyttävää.

Toisin sanoen kävin hiljattain Budapestin Operettiteatterissa katsomassa Tuulen viemää -musikaalin (Elfújta a szél; ransk. alkuteos Autant en Emporte le Vent 2003), jonka ensi-ilta oli marraskuun lopussa. Produktion kantaesitys oli Szegedin ulkoilmateatterifestareilla kesällä 2013. Ranskalaisen Gérard Presgurvicin popmusikaali Romeo ja Julia on ollut jättimenestys Operettiteatterissa ja juhli tammikuussa 10-vuotissyntymäpäiväänsä. Teatteri näkyy päättäneen kokeilla, vetoaisiko myös Presgurvicin Tuulen viemää unkarilaiseen yleisöön. Ilmeisesti vetoaa, koska teatteri tiedotti hiljattain, että se on rikkonut lipunmyyntiennätyksiä. Liput tosin ovat unkarilaisittain yllättävän kalliita, joten odotan mielenkiinnolla, pysyykö sali täytenä myös jatkossa.

Näistä kahdesta R&J on selvästi parempi, muttei Tuulen viemääkään huono musikaali ole. Musiikki on kevyttä ja tarttuvaa poppia: mukaansatempaavia tanssikohtauksia, hattarankevyitä rakkauslauluja ja elämää suurempia pop-balladeja, jotka eivät jää mieleen soimaan mutta täyttävät paikkansa teoksessa. Ranskalainen musikaali yleensä muistuttaa ennemminkin spektaakkelia tai konserttia kuin draamaa, joten Operettiteatterin ohjaus on todennäköisesti lisännyt rutkasti sisältöä tarinaan ja tuonut sen lähemmäs teatteria. Lyriikat ovat unkariksikin täysin diipadaapaa, mutta ajatusten herättäminen ei muutenkaan kuulu tähän musikaalityyppiin enkä usko, että kukaan haluaa nähdä Tuulen viemää sen syvällisyyden vuoksi. Ulkomaalaiselle katsojalle se on armollista, koska laulun sanoman ymmärtämiseen riittää, että englanninkielisiä tekstityksiä vilkaisee kerran tai pari laulun aikana. Muuten voi keskittyä siihen olennaiseen eli ihailemaan näyttävää skenografiaa ja eläytymään vaihtuviin tunteisiin.

Kureliivien iloja. © Operettszínház

En ole koskaan erityisemmin pitänyt vuoden 1939 elokuvaklassikosta. Pääparin soutaminen ja huopaaminen alkaa pidemmän päälle tympiä, ja tuntuu kuin tekijätkin olisivat jossain vaiheessa kyllästyneet ja päättäneet vain katkaista tarinan sattumanvaraisesta kohdasta. Itsepäinen ja oikukas Scarlett O'Hara ei hahmona ole koskaan erityisemmin viehättänyt minua, ja Rhett Butlerkin on hieman liian limainen makuuni. Yllättäen musikaalissa kuitenkin kiinnostuin nimenomaan pääparin touhuista ja heidän suhteensa kehittymisestä. Myös Scarlettin draamakuningatarkohtaukset istuivat paremmin teatterilavalle suurieleisen musikaalin keskelle. Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, mikä sitkeässä ja loppuun asti omaa etuaan ajavassa naisessa on kiehtonut maailmaa. Myös sisäinen feministini arvosti sitä, että Scarlett ylitti sukupuoliroolien ja sovinnaisuuden rajoja sen kummemmin asiaa miettimättä. Hahmoa ei kai voi kutsua positiivisessa mielessä vahvaksi, jos hän käyttää hyväkseen jokaista lähelle osuvaa ihmistä ja kävelee lähimmäistensä yli silmää räpäyttämättä. Scarlettin selviytymisvaistoja täytyy kuitenkin ihailla, ja monissa tiukoissa tilanteissa häntä mukavammat ihmiset selvisivät hänen häikäilemättömyytensä ansiosta.

Tuore leski tanssiaisissa. @ Szegedi szabadtéri játékok

Szilárd Somogyin ohjaus on ihan toimiva, mutta musikaalin tarina on hajanainen ja kaipaisi vesuria. Epäolennaisia sivuhenkilöitä ja heidän mitäänsanomattomia soolojaan oli liikaa, draaman kaari oli etenkin toisen näytöksen puolella pahasti hukassa eikä musikaalin yli kolmetuntinen kestokaan parantanut asiaa. Scarlett ja Rhett olivat piristävä henkäys muuten laimeassa hahmogalleriassa. Margaret Mitchellin alkuperäisromaanista oli kaivettu Rhettille ystäväksi kurtisaani Belle Watling (reipas ja ronski Zita Prescsák), joten pakollisia ilotalokohtauksiakin oli saatu mukaan, langenneen naisen katumuksesta puhumattakaan. Loppupuolella Belle kollegoineen toimi jonkin aikaa tarinan kertojina, mikä oli oikeastaan aika hauska ajatus.

Rhett, kyyninen sodanvastustaja. © Operettszínház

Olen nähnyt Szilveszter Szabón jotakuinkin jokaisessa Operettiteatterin dark brooding man -roolissa ja ne tuntuvat tympivän hiljalleen jopa häntä itseään, joten en asettanut suuria odotuksia Rhett Butlerille. Yllätyksekseni Sziszi oli roolissa kuitenkin charmikas ja hauska, ja saatoin jopa ymmärtää niitä naislaumoja, jotka vuosien varrella ovat langenneet Rhettin hurmaavaan pahiskäytökseen. Angstia ei kai voinut välttää, mutta sitä oli kuitenkin virkistävän vähän.

Sodan tuskallisuus ja paidattomia miehiä. @ Szegedi szabadtéri játékok

Nuori Petra Gubik Scarlett O'Harana puolestaan oli minulle täysin uusi tuttavuus, ja positiivinen sellainen. Hänellä on vahva ääni ja mukavasti luonnetta Scarlettin rooliin. Näytteleminen kaipaa vielä kehitystä, mutta aikaa on reilusti ja aion jatkossa ehdottomasti pitää Gubikia silmällä. Ilmeisesti hän on tuore löytö paikallisesta X-Factorista. Hahmona Scarlett on herkullinen, mutta jossain toisen näytöksen puolella hänen hahmokehityksensä alkaa junnata paikoillaan ja uhkaa kadota valtavaan sivuhenkilöiden massaan. Siinä vaiheessa myös tarinan punainen lanka ja tarkoitus meinaavat unohtua.
 

Viattomasti kirjovia naisia. © Operettszínház

Panna Simon ei ole suosikkinäyttelijöitäni, mutta ärsyttävän hyveellisenä Melaniena hän oli ihan ok. Tunsin myötähäpeää, kun naisparka joutui kiemurtelemaan synnytystuskissa lavan etualalla samalla kun taustalla kuoltiin sankarillisia kuolemia. Kohtaus oli tahattoman koominen ja pitkittynyt. Scarlettille vastakohdan muodostavasta Melaniesta kuitenkin paljastuu sopivassa tahdissa uusia puolia, ja lopulta hänen tarinansa on kenties musikaalin ehjin lanka. Szandra Fejes Scarlettin pikkusiskona ja jonkinlaisena kehyskertomuksen päähenkilönä oli sympaattinen, ja roolissa hyödynnettiin Fejesin mahtavan kokoista ääntä kiitettävästi. Muukin ensemble teki hyvää työtä, ja pienissäkin rooleissa oli yllättävän isoja staroja. Ihmeekseni Operettiteatteri oli löytänyt oikeasti tummaihoisia näyttelijöitä orjien rooleihin, mistä rispektini. Szegedin koeproggiksessa näkyi vielä blackfacingia.

Scarlett ja ihana Ashley Wilkes. @ Szegedi szabadtéri játékok

En ole romantikko, mutta Tuulen viemää on viihdyttävä esitys ja olen iloinen että kävin katsomassa sen. Operettiteatteri osaa asiansa, ja ongelmat ovat pääasiassa teoksessa itsessään. Varsinkin viimeisen tunnin aikana suurten tunteiden suuri vyörytys alkoi turruttaa, ja yleisön välitaputukset alkoivat käydä innostuneen sijaan velvollisuudentuntoisiksi. Se harmitti, koska yksittäiset kohtaukset olivat edelleen hyvin tehtyjä ja ihan rehellisesti liikuttaviakin, mutta tunsin jo käyttäneeni tunnekiintiöni siltä illalta. Lopussa Scarlettin ja Rhettin tilanne tuntui jäävän vielä enemmän auki kuin elokuvassa, ja yritys koota Scarlettin elämän siihenastisia tapahtumia ja ihmisiä perinteisessä joukkokohtauksessa tuntui aika väkinäiseltä. Veikkaisin silti, että elokuvasta pitävät ja ylipäätään melodraamasta nauttivat viihtyvät teatteriesityksenkin parissa. Scarlettin puvut tosin tosin ovat lievä pettymys elokuvan loistokkuuden jälkeen.

Tilanrouva ja hänen ex-työnjohtajansa. @ Szegedi szabadtéri játékok

Minulle on edelleen mysteeri, miten se hevonen oli saatu vanhan ja sokkeloisen teatterin lavalle, mutta siinä se seisoskeli tyynenä pahistilanhoitajan uhkaillessa Taran naisia sen selästä. Unkarissa on useampikin hevosteatteri, jollaisesta polle(t) varmaankin on lainattu, mutta en hetkeen uskonut sen olevan aito.

Linkkejä:
Produktion kotisivu (englanniksi)
Kuvagalleria
Szegedin ulkoilmateatteriproduktion kotisivu (englanniksi) ja kuvagalleria 
Szegedin traileri

Mary Poppins – Budapest 2014

Maija Poppanen on yksi suosikkielokuviani Disneyltä, mutta olen Broadwayn tylsähköä levyä kuunneltuani suhtautunut musikaaliversioon hieman skeptisesti. Unkarinkielisen Mary Poppins -produktion ensi-ilta Budapestissa oli 2010 ja liput varataan edelleen loppuun jo kuukausia aiemmin, joten kun bongasin tilausnäytöksestä myyntiin livahtaneen tuolin, niin pitihän se kuitenkin napata. Paikka oli vieläpä hyvä, permannon vitosrivillä melko keskellä. Näin lavalle erinomaisesti, mutta joko akustiikka oli paikalla huono tai sitten miksaaja kuutamolla, koska kaikki äänet kuuluivat kuin peltipurkista.

Musikaalissa tarina ammentaa materiaalia paljolti P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista, joten tapahtumat ovat melko erilaisia elokuvaan verrattuna. Tarinana pidin musikaalista enemmän, joskin jokunen kohtaus tuntui vähän irralliselta ja tarpeettomalta. Mukana ovat samat elementit kuin elokuvassa, mutta tapahtumien yksityiskohdat ja syy–seuraussuhteet ovat hieman erilaisia. Mukana ovat mm. sana- ja karkkikauppias rouva Corry, kaksi toiveikasta pankkilainanhakijaa ja hirviönanny, kun taas katossa naurava setä ja ravikilpailut karusellihevosilla on jätetty pois. Viimeksi mainittua hieman ikävöin, mutta mielikuvituksen ja tanssin ilotulitus lisätyissä kohtauksissa korvasi sen kyllä.

Olen nähnyt Andrea Mahón aiemmin mm. Christinenä ja Cosettena, mutta hän oli topakkana Maija Poppasenakin aivan yhtä ihana. Kirjojen tapaan Maija on lavalla hieman turhamaisempi, flirttailevampi ja vähemmän herttainen kuin elokuvassa. Musikaalissa hän keskittyy melko paljon juuri Banksien vanhempiin ja heidän avioliittonsa parantamiseen, mutta huonotapaiset lapsetkin saavat osansa. Lopputulos tuntuu voimakkaammin sekä aikuisille että lapsille suunnatulta kuin ns. koko perheen musikaalilta, joka turhan usein yhdistyy hajuttomuuteen ja mauttomuuteen. Mahólla on aivan ihana ääni, kirkas ja voimakas enkelimäinen sopraano, ja hänen ilmeensä ja eleensä sopivat rooliin täydellisesti.

Muutkin näyttelijät onnistuivat rooleissaan. Judit Ladinek rouva Banksina ja Béla Szerednyey herra Banksina olivat sympaattisia, ja Banksin lapset esiintyivät luontevasti. Olen aiemmin nähnyt András Csonkan Operettiteatterin operettikoomikkona, mikä Unkarissa aika lailla takaa erinomaiset tanssi- ja laulutaidot, ja Bertin roolissa ne olivat ehdottomasti edukseen.

László Sánta tapaa viedä huomioni esityksessä kuin esityksessä, ja tälläkin kertaa hän oli miespalvelija Robertson Ayn roolissa yksi ensemblen parhaista laulajista. Sääli ettei hänen ulkonäkönsä istu esimerkiksi sankariroolien yleisimpiin mielikuviin, koska hän on myös erinomainen näyttelijä. Näkisin häntä mielelläni enemmän isommissakin rooleissa, mutta toki hauskat sivuhahmot ovat parempi kuin ei mitään. Toinen suosikkini ensemblesta oli soolotanssija Ernő Zsolt Kiss, jonka olen aiemmin nähnyt Chessin Arbiterina ja Vámpírok báljan ensemblessa.

Produktio näytti hyödyntäneen paljon alkuperäisproggiksen lavastus- ja ohjausideoita, mutta tapansa mukaan unkarilaiset olivat tehneet myös pieniä muutoksia. Rouva Banks oli ennen naimisiinmenoaan ollut näyttelijätär, mikä sopi mukavasti hänen vertaukseensa rouva Banksista roolina, jossa hän ei ole onnistunut. Se toi myös hahmoon syvyyttä ja antoi hänelle omaakin persoonaa kotirouvan aseman rinnalle. Samalla se kertoi jotain herra Banksin nuoruudesta: hän ei ole aina voinut olla kuiva ja uraansa uppoutunut pankkiiri, koska on kerran rakastunut näyttelijättäreen ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Herra ja rouva Banksilla on selvästi olemassa onnellisempi ja vapaampi menneisyys, jonka he voivat vielä herättää henkiin itsessään.

Hirviömäinen Miss Andrew (Piroska Pándy), herra Banksin oma vanha lastenhoitaja oli herkullinen vastahahmo Maija Poppaselle. Tästä "Holy Terrorista" on Budapestissa tehty hyvin epätodellisen ja karikatyyrimäisen paha olento, joka ilmestyy paikalle sotilasmaisessa asussa, hillittömissä silmämeikeissä ja myrkynvihreän valon saattelemana. Unkarissa hänelle on lääkepullon lisäksi annettu suuri metalliruisku, joka muistuttaa hieman sellaista pientä muovitruuttaa, jolla ainakin minulle lapsena annettiin penisilliiniä. Lapset todennäköisesti pitävätkin sitä sellaisena, mutta yhtään historiaa tunteva aikuinen tunnistaa sen myös välineeksi, jolla 1800-luvulla annettiin peräruiskeita. Olin tikahtua penkkiini tajuttuani yksityiskohdan. Unkarilaisten makaaberi huumorintaju keskellä mitä iloisinta lastenmusikaalia vetoaa minuun kerta toisensa jälkeen.

Banksien talon lavastus muistutti vanhanaikaista nukkekaappia tai nukketaloa, josta saattoi nostaa seiniä tai katon syrjään tai laittaa nuket katolle tanssimaan nokikolarien kanssa. Muu lavastus nojasi enemmän videoprojektioihin, valaistukseen ja yksittäisiin esineisiin kuten pankkivirkailijoiden tiskeihin. Ns. taiat ovat Maija Poppasessa tärkeitä, ja niitä oli ripoteltu osaksi kohtauksia oikein kiitettävästi. Porukkaa lensi ilmassa, esineet liikkuivat itsekseen ja tähtiä syttyi peukalonpäihin. Ehdin jo pettyä Maijan pohjattoman laukun ilmiselvään toteutustapaan (laukku lattialla, sisältä nousee jalkalamppu), kunnes ne menivät ja nostivat laukun liinattomalle pöydälle ja alkoivat kiskoa sisästä lisää tavaraa. Huijattiinpas!

Yksi suosikkikohdistani oli lasten painajainen, jossa Maija Poppanen herättää henkiin heidän kaltoin kohtelemansa lelut. Hämärän lastenhuoneen kaapeista, ikkunasta ja sänkyjen alta alkaa ryömiä ihmisen kokoisia nukkeja, klovneja, teddykarhu ja lelusotilaita, jotka piirittävät lapset uhkaavasti. Voisin itsekin nähdä kohtauksesta painajaisia, mutta lähiympäristön lapset näyttivät nauttivan tilanteesta. Musikaali ottaakin paljon vaikutteita Traversin "vanhasta kunnon ajasta", jolloin Grimmin saduissa oli vielä verta eikä kaikki lapsille suunnattu ollut joko siloiteltua tai väkivalta-actionia.

Kokonaisuutena Mary Poppins on ihanaa vanhan ajan satumaailmaa, joka kiehtoo lapsia ja aikuisia. Tunnelma on lumoava, ja näyttämön värikäs, kimaltava fantasiamaailma kuljettaa mukavasti arjen ulkopuolelle. Teatterin taikakeinot, Ákos Tihányin koreografiat, erinomaiset tanssijat ja laulajat, musiikki... Olen ollut vielä eskapistisemmissakin teatteriesityksissä, mutta Maija Poppanen kumppaneineen pääsi korkealle sillä listalla, ja kuitenkin sillä on myös hyvä sanoma.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria
Englanninkielinen juoniselostus Wikipediassa

Luukku 20: Kesäyön uni

Tänään vuorossa Szentivánéji álom, kotoisammin Kesäyön unelma. Tässä tapauksessa kyse on Budapestin Operettiteatterin hilpeästä musikaaliversiosta, joka kimaltaa, naurattaa ja vähän ärsyttääkin. Ennen kaikkea tarina on karkkia silmille, mutta samalla Operettiteatteri onnistuu parodioimaan itseään ja tekemään pilkkaa esimerkiksi Mercution pitkästä kuolinkohtauksesta Romeo & Julia -musikaalissa. Osa musiikista on todella tarttuvaa, osa aika kaameaa ja osa siltä väliltä, mutta tarinan adaptaatio toimii ja näyttelijät ovat erinomaisia. Olen harvoin nauranut teatterissa yhtä paljon.

Tässä jouluinen promoesiintyminen Budapestin parlamenttitalossa. Shakespearen näytelmän tuntevat tunnistanevat henkilöt.

Luukku 18: Kevään herääminen

Unkarilainen Spring Awakening on ollut niitä harvoja ko. musikaalin non-replicoita maailmalla. Normaalisti näyttelijät ovat ymmärtääkseni koulupuvuissa ja välillä laulavat käsimikrofoneihin. Operettiteatterissa musikaalia esitetään pienellä harjoitusnäyttämöllä, jossa pieni yleisö on hyvin tiiviisti samassa tilassa näyttelijöiden kanssa, ja esitys sisältää kiinnostavan metatason. Se on eräänlainen näytelmä näytelmän sisällä: näyttelijät esittävät koululaisryhmää, joka harjoittelee Spring Awakening -koulunäytelmää. Nykyajan vaatteisiin puetut näyttelijät jakavat yleisön nähden musikaalin roolit keskenään (osa ei selvästi ollut tyytyväinen saamaansa rooliin jne.) ja alkavat sitten harjoitella esitystä. Kohtauksiensa ulkopuolella näyttelijät pysyvät edelleen lavan ympärillä katsomassa opiskelijatovereittensa työtä, joten katsoja näkee sekä koululaisten että heidän Spring Awakening -roolihahmojensa reaktioita. Joskus joku koululainen haluaisi jättää koko homman kesken koska hänen roolihahmonsa teot tuntuvat liian rankoilta, mutta muut pakottavat hänet takaisin harjoitukseen. Aikuisia näyttelevillä koululaisilla on valtaa, mutta toisaalta he joutuvat myös olemaan vihattavina. Ja niin edelleen.

 

Kuva.

 En tiennyt tarinasta juuri mitään etukäteen enkä aina ymmärtänyt tapahtumia, mutta se jotenkin vielä lisäsi musikaalin ahdistavuutta. Vasta joskus toisen näytöksen puolella tajusin, että mustiin lavasteisiin maalatut, katsojia ympäröivät sairaan neonvihreät kuviot ovat itse asiassa sikiöitä. Näytelmä tunkee pienessä tilassa iholle ja vetää katsojan sisäänsä, ja meno on kaukana kiiltävästä Broadway-musikaalista.

Luukku 15: Suloinen Charity

Sweet Charity on yksi näistä klassikoista, joita en tuntenut sen kummemmin ennen kuin menin katsomaan. Sain tuttavaltani liput ensi-illan perukoille ja huomasin viihtyväni varsin hyvin, vaikka musiikki ja tarina eivät mitään varsinaisesti minulle tehtyjä olekaan. Magyar Színházin lavastus oli hauskan sarjakuvamainen ja muistutti värimaailmaltaan hieman Dick Tracy -elokuvaa ja vanhoja amerikkalaisia Marvel-sarjiksia. Suosikkini oli oikeastaan lavastus, josta parhaiten mieleeni jäi lavalle rakennettu pilvenpiirtäjän hissi. Myös huumeluolan johtajan (mainio Béla Pavletits) hillitön afro ja rintakarvalisäke olivat mieleenpainuva näky.

Oli myös piristävää nähdä musikaali, jonka tanssityttöpäähenkilö ei viettänyt suurinta osaa ajastaan angstaten työelämänsä epäreiluutta. Tanssibaarin tytöt olivat tiivis ystäväpiiri, ja vaikka Charity unelmoikin perheestä ja vakiintumisesta, hän suhtautui työpaikkaansa kuin mihin tahansa muuhunkin, joskin ehkä tietyllä alistuneella näillä mennään -asenteella. Kyseessä ei siis ollut selkeä trooppi kuten langennut nainen tai pyhimysmäinen ilotyttö. Tarina on tragikoominen mutta siitä jäi kummallisen elämänmyönteinen olo.

Luukku 14: Katumme Avenue Q

Avenue Q kuuluu sarjoihin "Ostin lipun kun halvalla sain", "Melkein ymmärsin mitä lavalla sanottiin" ja "Olisinpa aiemmin tiennyt että tämä on näin hyvä". Huumori on räävitöntä, suorasukaista ja hauskassa ristiriidassa herttaisen näköisten nukkehahmojen kanssa. En tiedä, miten systeemi toimi, mutta kummasti jäin aina tuijottamaan näyttelijän sijaan nukkea ja tuntui kuin nukke olisi näytellyt. Näyttelijä vetäytyi silmissäni jotenkin taka-alalle, mutta olen varmasti ollut tietoinen hänenkin näyttelemisestään, koska eihän pelkkä nukke pysty yksin välittämään kaikkea sitä nonverbaalia tietoa. Eihän?

Esityksen unkarinopetusanti oli ilmaisu Görög férfiak márványán (kreikkalaiset miehet marmorissa). Ehdoton suosikkini oli Kuki Mumus eli Trekkie Monster, jonka siellä täällä huutelema "Pornót!"-hihkaisu ("Pornoa!") on meillä sittemmin siirtynyt jonkinlaiseksi hyvin pienen piirin lentäväksi lauseeksi. Oli myös hauska nähdä Zsanett Andrádi eli paikallisen Tanz der Vampiren Sarah hyvin erilaisessa roolissa toisena Bad Idea Bearina.

Tämä täytyy nähdä ehdottomasti joskus uudelleenkin, joskin Centrál Színházin produktio taisi jokin aika sitten lopettaa, harmi kyllä.

Luukku 13: Madame Pompadour

Tällä kertaa piipahdetaan operetin puolelle. Madame Pompadour on itävaltalaisen Leo Fallin operetti 1920-luvulta, ja sen juoni on jopa operetiksi melko romanttisen järjenköyhä. Se myös katosi Operettiteatterin ohjelmistosta yhden kauden jälkeen eikä ollut järin suuri menestys. Osa lauluista ja kohtauksista oli kuitenkin ihan viihdyttäviä ja teatterin operettiosaaminen on luultavasti maailman huipputasoa, joten vika oli lähinnä materiaalissa.

Itse muistan esityksen lähinnä fiktion historian nopeimmasta rakastumisesta: sankari René ja valeasussa oleva Madame Pompadour näkevät toisensa ensimmäistä kertaa, lankeavat toistensa syliin ja juoksevat sitten majatalon kätköihin harrastamaan mitä nyt majatalon kätköissä harrastetaankaan. Koko kohtaamiseen kului yhteensä noin viisi sekuntia eivätkä he sanoneet sen aikana sanaakaan, mikä musiikkiteatterissa on sinänsä kunnioitettava saavutus, jo katseiden kohtaaminen kun yleensä ansaitsee vähintään kolmeminuuttisen dueton. Keskiverto-operetissa siitä sänkyyn kuluu yleensä kolmisen tuntia.

Luukku 12: Monty Pythonia unkariksi

Monty Pythonin huumori unkariksi on melko jännittävä kokemus etenkin sellaiselle, joka ei tiedä ryhmästä kuin nimen. Menin katsomaan Spamalotia sillä asenteella, että lippu on edullinen ja on hauska nähdä jotain uutta. Ja niin totta vie oli. Verbaalisista vitseistä ymmärsin ehkä viidesosan, mutta osaltaan se myös palveli absurdia huumoria viljelevää tarinaa ja lisäsi yhden hämäryyden tason musikaaliin. Opin myös uutta hyödyllistä sanastoa kuten szent kézigranát (pyhä käsikranaatti). Sitä paitsi esitys on niin hyvin tehty että nauroin vatsani kipeäksi. Kahden mustaksi ja pinkiksi pyöveliksi puetun tanssijan herkkä balettiesitys, Sir joka ei ole tässä show'ssa, vielä elävä Fred... Mukavan makaaberia makuuni. Madách-teatteri esittää paljon Andrew Lloyd Webberin musikaaleja, ja niitä oli hyödynnetty railakkaasti Spamalotissa. Esimerkiksi The Song That Goes Like This esitettiin osaksi Phantom of the Operan lavasteissa ja erittäin pimeän ja kalliin metsän puu matki Catsin Old Deuteronomyn poseerausta.

Se harmitti, että unkariksi on mahdoton sekoittaa Englantia (Anglia) ja Suomea (Finnország) toisiinsa, joten suomalaisesta kalallaläpsimislaulusta oli täytynyt tehdä mongolialainen (Mongolia). Yksi laulu kertoo, mitä Arthur ja kumppanit tarvitsevat menestysmusikaalin tekemiseen, ja tässä produktiossa tarvittava ainesosa on joku unkarilainen, jollaiseksi Sir Robin muistaakseni paljastuu.

Unkarissa yleensä käännetään sellaisetkin musikaalien nimet kuin Cats ja Les Misérables jotka muualla jätetään alkuperäiseen asuunsa. Hoksasin juuri, että Spamalotin käsiohjelman kannessa musikaalin nimen mainitaan olevan mahdoton kääntää.

Olen nähnyt Spamalotin Budapestissa nyt kahdesti tai kolmesti, ja joka kerralla olen ymmärtänyt enemmän sanoista. Alan pian mitata kielitaitoani Spamalotin ymmärtämisellä.

Luukku 10: Egerin tähdet

Egri csillagok on unkarilainen musikaali, joka perustuu Géza Gárdonyin klassikkoromaaniin. Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Egerin tähdet. Tarina sijoittuu 1500-luvulle Egerin kaupunkiin, jota ottomaanit piirittävät, kunnes egeriläinen nuorukainen Gergely Bornemissza onnistuu sankarillisesti kukistamaan heidät.

Tämä oli niitä musikaaleja, joissa ensimmäinen näytös on mielenkiintoisempi. Se pohjusti piirityksen syitä ja esitteli joukon ihan mielenkiintoisia hahmoja. Miehiä harjoittelemassa miekkailua keskiaikaisissa kaavuissa, ottomaanihovin loistoa ja niin edelleen. Toinen näytös keskittyi taisteluihin, ja vaikka koreografiat olivat hienoja ja loppuratkaisun iso palava piiritysväline näyttävä, ne eivät aivan jaksaneet kannatella tarinaa niin pitkälle. Eniten pidin lavastuksesta, joka muistutti hieman Sormusten herra -elokuvien estetiikkaa.

Siinä missä suomalaisilla on talvisota, unkarilaisilla on tuhannen vuoden ajalta sotia milloin ketäkin valloittajaa vastaan. Epäilen, että kaikista tärkeimmistä taisteluista on tehty musikaali. Menestynein on István a Király -niminen rockooppera, ja sen päähenkilö Pyhä Tapani lienee muutenkin suosituin historiallisen fiktion aihe Unkarissa.

Luukku 8: Alttaripoikia Unkarissa

 

Näin adventin kunniaksi mennään uskonnollisiin aiheisiin ja amerikkalaiseen Altar Boyz -musikaaliin, jonka näin Budapestissa. Altar Boyz kertoo ohiolaisesta kristillisestä poikabändistä, jonka fiktiiviselle keikalle yleisö pääsee. Matthew, Mark, Luke, eteläamerikkalainen Juan ja juutalainen Abraham kertovat lauluissaan niin bändin synnystä kuin omia elämäntarinoitaankin. Tavoitteena on saada yleisön sielut pelastettua.

 

Näin viitisen vuotta jälkeenpäin muistan ainoastaan huippuhyvän László Sántan (Juan) heittäytymisen elämäntarinasooloonsa, josta ehkä ymmärsin jotakin. Jos musikaalilla on jokin suurempikin sanoma, niin se ei minulle auennut, mutta kohtaukset olivat hauskoja ja ysärillä kasvanut arvostaa poikabändeille irvailua. Satiiri saattoi suuntautua myös uskontoon, ja varmasti amerikkalainen julkkisevankelistaperinnekin sai osansa. Kokonaisuus oli kuitenkin kepeä ja hauska ja sopi vähemmän uskonnollisellekin, ja yllättäen jokaisella alttaripojulla oli omat teinityttöfaninsa.

 

Tässä vielä esityksen olemuksen aika hyvin tiivistävä musiikkivideo:

 

 

(Rooleissa tuplamiehitys, siksi poikia on paikoin enemmän kuin viisi.)

Unkarilaista musikaalikulttuuria

Madách Színház. Lämpiöiden sisäseinät ja katto
on kuorrutettu näkemisen arvoisilla maalauksilla.

Budapest on vähävaraisen musikaalifanin mekka. Teattereita on useita, suurin osa sijaitsee aivan keskustassa, liput ovat suorastaan itkettävän halpoja ja esitykset ovat keskimäärin todella hyvin tehtyjä. Pitkänä viikonloppuna on hyvällä tuurilla mahdollista nähdä noin viisi eri musikaalia vaikka suhaisi vain kahden teatterin välillä. Unkarin teatterit ovat Suomen tapaan repertoaariteattereita, eli ohjelmistossa on samanaikaisesti monia teoksia joita esitetään vuorotellen. Etenkin Budapestin teattereille on kuitenkin tyypillistä pitää teoksia ohjelmistossa useampia vuosia niin, että niitä esitetään noin 2-7 esityksen jaksoissa parin kuukauden välein. Esimerkiksi Elisabethilla oli jossain vaiheessa vuoden tai parin tauko, mutta muuten esitys on pyörinyt Budapesti Operettszínházin ohjelmistossa vuodesta 1996 –  ja kerää edelleen täysiä katsomoita.

Operettiteatterin ohella kaupungin toinen suuri musikaaliteatteri on Madách Színház, joka on keskittynyt broadwaymaisempaan ja aavistuksen konservatiivisempaan ohjelmistoon. Disneytä, Andrew Lloyd Webberiä sekä Mamma Mian ja Spamalotin kaltaisia musikaaleja kannattaa hakea sieltä, joskin ohjelmistossa on myös unkarilaisia musikaaleja kuten Anna Karenina. Esimerkiksi Oopperan kummitus ja Cats ovat kuitenkin non-replicoita, eli ne eivät ole kopioita maailmalta vaan ohjaus ja visuaalisuus on suunniteltu uusiksi. Jos haluaa nähdä tunnettuja musikaaleja pienellä twistillä, Madách on hyvä paikka.

Budapesti Operettszínház. Kultaa, punaista plyysiä ja kiehkuroita.

Operettiteatteri taas esittää operettien ohella enemmän kaikenlaista eurooppalaista ja tekee produktionsa usein melko omintakeisella näkemyksellä. Ohjelmistossa pyörii kuitenkin myös mm. Disneyn Kaunotar ja Hirviö, sekin non-replica. Molemmat teatterit tekstittävät esityksensä ainakin jotenkuten, musikaalit englanniksi ja operetit saksaksi. Kansallismielisyys on nousussa Unkarin politiikassa, ja valtiorahoitteinen Operettiteatteri sai hiljattain ukaasin, että 70 prosentin uusista ensi-illoista on oltava unkarilaista alkuperää. Seurauksena operettiensi-iltojen määrä on kasvanut, ja tämän kauden ainoa ulkomaalaisperäinen ensi-ilta taitaa olla ranskalainen Tuulen viemää -musikaali.

Magyar Színház itsenään ja Vampyyrien tanssin
vuokratessa talon.

Muitakin musikaalifanille suositeltavia teattereita Budapestissa toki on. Modernissa Centrál Színházissa on viime vuosina nähty pienimuotoisempia musikaaleja kuten Chicago, Avenue Q ja Stephen Sondheimin A Little Night Music. Hyvin kommarihenkiseltä näyttävä laatikkohökötys Pesti Magyar Színház taas esittää yleensä laadukkaita klassikkoja kuten My Fair Lady, Man of la Mancha ja Sweet Charity. Teatterin seuraava suuri musikaaliensi-ilta tosin on Sondheimin Into the Woods vuonna 2014. Perinteisemmällä Vígszínházilla on suht pysyvästi ohjelmistossaan kaksi unkarilaista koko perheen musikaaliklassikkoa, A padlás (suom. Ullakko) ja Helsingin Svenska Teaternissakin parhaillaan esitettävä A dzsungel könyve (Viidakkokirja).

Kesäaikaan kannattaa ehdottomasti katsastaa Margitinsaaren ulkoilmateatteri, jossa järjestetään vuosittain suuri teatterifestivaali. Ohjelmistossa on musikaaleja, oopperoita, konsertteja ja kaikkea muuta mahdollista. Festivaaliin kuuluvalla Városmajorin lavalla puolestaan näkee pienimuotoisempaa operettia ja puhenäytelmää. Liput ovat unkarilaisittain kalliita, mutta esityksetkin ovat yleensä laadukkaita ja jokaiselle löytyy jotakin.

Margitinsaaren kesäteatteri on rakennettu
kauniin vanhan vesitornin kylkeen.

Suomesta poiketen teatterien ohjelmisto julkaistaan kerrallaan aina vain pariksi kuukaudeksi eteenpäin. Maakuntateattereissa muistetaan ehkä kertoa, mitä seuraavassa kuussa on mahdollista nähdä lavalla. Tämä hankaloittaa matkailua jonkin verran, mutta Unkarissa harvoin tunnutaan suunnittelevan elämää kovin pitkälle tulevaisuuteen. Carpe diem ja niin edelleen. Jotkin esitykset ovat ns. bérlet-esityksiä, eli katsomosta suurin osa on varattu kantakorttilaisille, mutta esimerkiksi esityspäivänä todennäköisesti saa jonkin peruutuspaikan jos käy kysymässä.

Maakuntiin!

Győrin kansallisteatteri, sekoitus
betonia ja herkkyyttä.

Myös Budapestin ulkopuolelta löytyy vilkaisun arvoista musiikkiteatterikulttuuria, ja junat ja bussit ovat edullisia. Esimerkiksi Szegedissä on teatterin lisäksi oma suuri ulkoilmafestivaalinsa, jossa mm. Budapestin isot teatterit yleensä koe-esittävät seuraavan kauden musikaalejaan. Itäunkarilainen Miskolc on tunnettu ansiokkaana teatterikaupunkina. Budapest–Wien-junaradan varrella on tunnelmallinen pikkukaupunki nimeltä Győr, jonka teatterin ohjelmistosta löytyy yleensä vähintään yksi musikaali tai operetti. Muita tunnettuja teatterikaupunkeja ovat mm. Székesfehérvár, Pécs, Kecskemét, Sopron ja Veszprém.

Jos ylipäätään olet menossa unkarilaiselle paikkakunnalle, siellä on taatusti jonkin sortin teatteri, kulttuurifestivaali, kulttuurikeskus tai pikaisesti kokoon kyhätty ulkoilmalava. Olen käynyt mitä satunnaisimmissa pikkukaupungeissa ja nähnyt niin kommunistiarkkitehtuurin helmiä kuin 1800-luvun punaista plyysiä ja kultauksiakin. Matkailu todella avartaa.

Näyttelijäpolitiikkaa ja tähtiä

Ääripäitä. Kecskemétin Katona József Színház
ja lisää kultaa ja kiehkuroita. Vastakohtana
pikkukaupungin koulun takapihalle
pystytetty Mustalaisruhtinatar-lava.

Jos nyt kuitenkin palataan Budapestiin ja sikäläiseen starakulttuuriin. Sekä Operettiteatterissa että Madáchissa jokaisessa roolissa vuorottelee tyypillisesti kahdesta kolmeen näyttelijää. Aina välillä joku lähtee roolista kokonaan tai vaihtaa toiseen rooliin ja tilalle tulee joku muu. Esimerkiksi Kata Janza on esittänyt keisarinna Elisabethia vuodesta 1996, ja Kuolemana yhtä pitkään nähty Szilveszter Szabó lopetti vasta tämän vuoden alussa keskittyäkseen muihin rooleihinsa. Operettiteatterin pitkäaikainen yleisöhoukutin, jokaisen unkarilaisäidin unelmavävy Attila Dolhai lopetti hänkin kruununprinssi Rudolfin roolin esittämisen vasta hiljattain ja siirtyi Kuolemaksi. Kata ja Szilveszter ovat perinteisesti olleet Operettiteatterin ns. unelmapari ja hyvin usein vastanäyttelijöinä. Toinen epävirallinen perinne näyttää olevan laittaa Szilveszter ja Attila laulamaan kiihkeää duettoa toistensa kanssa. Jos duettoa ei teoksessa ole, sellainen pyritään siihen kirjoittamaan. Kolmas perinne, jolle olemme kaveripiirissä erityisesti naureskelleet, on Attilan roolihahmon esiintyminen näyttämöllä ilman paitaa, oli teos mikä tahansa. Niinpä Rudolfinkin paita Mayerling-valssissa mystisesti repeytyy pois ja jää roikkumaan nuorukaisen vyötäisille.

Malliesimerkki Neuvostoliiton aikana
rakennetusta kulttuurikeskuksesta.

Käytännössä rooleissa ei yleensä ole ykkös- tai kakkosmiehitystä, vaan kaikki saman roolin esittäjät ovat samalla sijalla hierarkiassa ja esiintyvät sekaisin toistensa kanssa. Isompiin rooleihin toki pyritään laittamaan vähintään yksi yleisömagneettinäyttelijä. Yleensä on mahdotonta arvioida, kuka milloinkin esiintyy, mutta teatterit julkistavat jokaisen esityksen näyttelijälistat etukäteen. Systeemi osaltaan pitää teatteriesitykset elossa vuosikausia, koska erilaisia näyttelijäyhdistelmiä on useita mahdollisia ja jokaisella näyttelijällä on perinteisesti ollut hyvin tilaa kehittää roolihahmosta omanlaisensa tulkinta. Kun erilaisia tulkintoja asettaa vastakkain, esitykseen syntyy runsaasti erilaisia sävyjä ja merkityksiä.

Samalla unkarilaisfaneilla on kuitenkin taipumus suosia jotakuta tiettyä näyttelijää. Kun näyttelijälistat julkistetaan tai niissä tapahtuu muutoksia, netissä käy kiivas lippujen vaihto, osto ja myynti. Henkilökultit elävät vahvoina ja määrittävät katsojakäyttäytymistä, joten etenkin Operettiteatterilla on taipumus tyyppiroolittaa tietty näyttelijä tietynlaisiin rooleihin. Esimerkiksi edellä mainitsemani Attila Dolhai on viimeiset 10-15 vuotta esittänyt romanttisia nuorukaisia, mutta iältään, ääneltään ja olemukseltaan hän alkaa jo kasvaa ulos rooleista kuten Romeo. Suosikin lähtö teoksesta kuitenkin aiheuttaa poikkeuksetta äänekästä protestointia fanien keskuudessa ja katsojalukujen notkahtelua, joten Romeo taitaa edelleen olla tietyissä esityksissä
lähempänä neljääkymmentä ja hänen ystävänsä parikymppisiä.

Osaksi tähtikulttien vuoksi teattereilla on kuitenkin käsittämätön määrä teini-ikäisiä faneja molemmista sukupuolista. Nuoriso käy katsomassa suosikkejaan kaikenlaisissa musikaaleissa ja opereteissa ja saa siinä sivussa melko laajan sivistyksen musiikkiteatterin suhteen. Huonona puolena on, että jos teoksessa ei ole sitä omaa suosikkinäyttelijää, hyvääkään teosta ei välttämättä käydä katsomassa ollenkaan. Budapestissa silti kaikenikäinen väki jonottaa viime hetken lippuja ja istuu täysimmissä esityksissä vaikka katsomon portailla, jos penkkejä ei riitä kaikille (ai mikä paloturvallisuus?).