Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.

Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen

Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.

 

Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.

Disneyn Notre Damen kellonsoittaja – Tampereen Teatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Heti alkuun varoitus: Disney-statuksestaan huolimatta Notre Damen kellonsoittaja ei ole mikään iloinen lastenmusikaali enkä veisi alle teini-ikäistä katsomaan sitä. Siinä on seksuaalista ja uskonnollista väkivaltaa ja niihin liittyvää valta-aseman väärinkäyttöä, rasismia, julmaa henkistä manipulointia, 1-2 murhapolttoa, yksi tappo ja lisäksi muuten vain kyseenalaista kuvastoa. Myös esimerkiksi PTSD-oireita em. aiheista saavien kannattaa pysyä poissa (ja ehkä lopettaa lukeminenkin tähän). Piirroselokuva on Disneyksi synkkä, mutta musikaali on sitäkin synkempi ja paljon lähempänä Victor Hugon alkuperäisromaanin tunnelmia. Jos vastaavasti inhoat perinteistä Disney-höttöä, Kellonsoittaja voi olla juuri sinun juttusi.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Marjatta Kuivaston lavastus on yksi Tampereen Teatterin tuotannon päätähdistä. Silmissäni näkyi todennäköisesti sydämiä, kun astuin sisään saliin ja ensimmäisenä minua vastassa oli iso gargoilipatsas ja lyijylasi-ikkunoita. Lavasteet ulottuvat reilusti näyttämön ulkopuolelle ja muuttavat koko teatterisalin katedraaliksi, mitä Raimo Salmen kaunis valosuunnittelu täydentää. Erilaiset räystäspirut ovat juuri niin persoonallisia kuin pitääkin, kellotorni on toteutettu fiksusti ja lavastuksen osat liikkuvat paikoilleen ja pois kuin huomaamatta.

Seuraavat kuvaannolliset sydämet pulppusivat minusta, kun pyhimyspatsaiksi puettu ja maskeerattu kuoro (Tampere Cappella vaihtelevalla kokoonpanolla) asteli parven sivuille ja pysyi siellä koko esityksen ajan. Alan Menkenin säveltämä pseudolatinankielinen kirkkokuoromusiikki on suosikkiasioitani piirretyssä, ja teatterissa se nostatti ihokarvat pystyyn.

Suosittelen tällä kertaa istumapaikkaa parvella, koska näyttämön yläpuolella tapahtuu jonkin verran eikä sinne näe esimerkiksi permannon takaosasta. Martin Segerstrålen johtama orkesteri, Ellen Cairnsin puvut, Jonna Lindströmin maskeeraukset ja peruukit ja Adrienne Åbjörnin koreografia täydentävät esteettisen elämyksen. Georg Malvius on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille Les Misérablesin ja Piukat paikat sekä Sademies-puhenäytelmän, joka lienee häneltä suosikkini tähän mennessä. Kellonsoittajassakin on vahvuutensa, vaikka se ei tarinana ja teoksena paljoa minuun vetoakaan. Musiikki on kaunista, ensemble rautainen, Tampereen Teatterin panostus esitykseen vaikuttavaa ja koko työryhmä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Muutaman kohtauksen ohjauksesta olen eri mieltä, lopun videoprojisoinneissa oli pikkuisen kömpelyyttä ja olisin pärjännyt vähemmällä realismiin pyrkimisellä, mutta muuten visuaalisuus oli yhtä silmäkarkkia.

Quasi ja kaverit. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Tarina kertoo tuomari Frollosta, joka pakosta ottaa hoiviinsa veljelleen ja romaninaiselle syntyneen vammautuneen orpovauvan, nimeää hänet Quasimodoksi ja piilossa silmiltä kasvattaa hänestä Pariisin Notre Damen katedraalin kellonsoittajan. Kun Quasimodo kerran elämässään on tottelematon ja livahtaa alas kaduille, hän ihastuu siellä katutanssijaromani Esmeraldaan. Valitettavasti myös romaneja muuten vainoava Frollo ja juuri rintamalta palannut Frollon kaartin kapteeni Phoebus bongaavat Esmeraldan sulot, ja Frollon mustasukkaisuus tuo hankaluuksia kaikille. Hetken yksi jos toinenkin on onnellinen jonkun kanssa, mutta lopulta ei kellään ole kivaa.

Kansallisoopperasta vastikään eläköityneen tenori Ilkka Hämäläisen esittämä kirkonmies Claude Frollo on niljainen, tekopyhä ja irstas ahdistelija, jonka ratkaisu häiritsevään seksinhimoonsa on tuomita himon kohde noituudesta kuolemaan. Frollossa on hyvin tavoitettu järjestelmällinen rasismi, #metoo-teemat ja mm. katolisen kirkon ja eri lahkojen seksuaalinen kriisi. Kunnianarvoisa pappissetä tarjoutuu opettamaan syntiseksi leimaamalleen nuorelle naiselle "evankeliumia" ja "keskustelemaan uskonnosta", ja kun nainen ei innostu, mies ryhtyy kiristämään ja uhkailemaan. Samalla hän tuskailee himojensa kanssa, pitää itseään liian hyvänä ihmisenä haluamaan romaninaista ja näkee tämän pelkkänä demonina joka täytyy tuhota, jotta hän itse voi taas olla rauhassa. Syyhän ei voi olla hänessä itsessään vaan naisen noituudessa, ja hän yrittää pelkästään auttaa heitä kumpaakin. Frollo tuomitsee ahkerasti kaikkien muiden teot paitsi omansa ja on mestari valehtelemaan itselleen. Yleisö joutuu hänen Jumalakseen, jolle hän tunnustaa syntejään ja ilmeisesti kuittaa ne sillä anteeksiannetuiksi.

Ainoa liian pitkälle viety kohtaus on minusta ensimmäisen puoliskon loppupuolella oleva Hellfire, jossa Frollo jeesusmaisesti raahaa lattialle ison ristin, istuu kahareisin sen päälle, repäisee ylävartalonsa paljaaksi, alkaa ruoskia selkäänsä ja samalla jotakuinkin kuivapanee ristiä. Hellfire on hieno kappale, mutta sen näyn edessä alkoi olla vaikeaa keskittyä, koska kohtauksen absurdius alkoi jo naurattaa. Epämääräisesti Da Vinci -koodia muistuttava toteutus rikkoo Frollon muuten vaivihkaisen vajoamisen yhä syvemmälle jonnekin mustuuteen, ja viesti menisi perille huomattavasti vähemmälläkin alleviivauksella. (Lisäksi naurahdin nunnakuorolle, joka Esmeraldan kauniin soolon taustalla rukoilee itselleen rakkautta, valtaa ja rahaa.)

Hirviö ja Frankenstein.
Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Muut tarinan hahmot ovat lähes täysin Frollon vallassa. Quasimodo (liikkis Petrus Kähkönen) on hänen epämuodostunut veljenpoikansa, jonka hän kätkee vauvasta asti kirkon kellotorniin ja manipuloi täysin valtaansa. Frollo kasvattaa Quasimodon lapsenomaiseksi palvelijaksi, jolla ei saa olla omaa tahtoa tai minuutta, vain jatkuvaa nöyryyttä ja kiitollisuutta armollista hyväntekijäänsä kohtaan. Lisäksi kellotornissa kasvanut kellonsoittaja on liki kuuroutunut melusta. Ei siis ihme, että yksinäinen, kiltti Quasimodo luo päässään oman kauniin todellisuutensa, jossa kirkon gargoilipatsaat ja kellot ovat hänen kannustavia ystäviään ja hän keskustelee niiden kanssa ilman ujoutta ja mitään puhevaikeuksia. Kun hän kerran elämässään uskaltautuu kaduille karnevaalihumuun, hän joutuu ihmisten pilkan ja väkivallan kohteeksi, ja Frollo antaa sen tapahtua antaakseen Quasimodolle opetuksen ja vahvistaakseen valtaansa tähän. Lopulta Frollo tuhoaa teoillaan viimeisenkin henkisen pakopaikan, joka Quasimodolla on, ja hän lakkaa puhumasta edes patsaille. Hahmo on surullinen jo ilmankin sitä, että hän rakastuu Esmeraldaan saamatta vastakaikua. Lopulta Frollo saa onneksi tuta itse luomansa Frankensteinin hirviön koston, ja olen harvoin ollut iloisempi pahiksen kuolemasta.

Petrus Kähkönen liikkuu ihailtavan vaivattoman oloisesti pitkin kellotorninsa rakenteita, kiipeilee sillalla korkealla näyttämön yllä ja hyppelee kevyesti alas parista metristä. Samalla hän on kiistattoman vahva laulaja ja hyvä näyttelijä. Lisäksi oli ihana nähdä hänen liikutuksensa ensi-illan loppukiitoksissa.

Ihana Esmeralda (Josefin Silén). Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Josefin Silén romaninainen Esmeraldana on vahva, herkkä ja tulenpalavan halveksiva Frolloa kohtaan. Yksi esityksen kohokohtia on Esmeraldan Frollon kasvoille suoma kunnon nyrkinisku, kun arvon tuomari yrittää ahdistella häntä pienessä sellissä. Teki mieli kannustaa ja huutaa "Potki sitä munille!". Esmeraldan epäkiitollinen tehtävä on lähinnä antaa mieshahmoille syy kehittyä tarinan mittaan, mutta Silén ottaa hahmon omatoimisuudesta ja voimasta kaiken irti. Sen sijaan romanssi kapteeni Phoebuksen (sinänsä erinomainen Lari Halme) kanssa ei sytytä minua, mutta se on lähinnä juonenkuljetuksen vika, koska Phoebus ei juuri saa aikaa näyttämöllä syventää hahmoaan. Lari Halmeen näkeminen Disney-prinssinä on jotain, mitä en ihan heti olisi kuvitellut kokevani, mutta Phoebuksen lievä öykkärimäisyys onneksi antaa Halmeelle mahdollisuuden vähän revitellä eikä olla vain umpirakastunut ja oikeudentuntoinen. Huonoa roolisuoritusta en ole häneltä vielä nähnyt, eikä tämä ole poikkeus. Lisäksi pidän siitä, että Phoebus on aikuinen mies, joka on ehtinyt jo ryvettyä taisteluissa ja nähdä elämää, eikä mikään siloposkinen nuorukainen.

Kaiken ahdistuksen, sorron ja kurjuuden keskellä musikaalissa on myös disneymäistä kevyttä komediaa, iloisia joukkokohtauksia ja pop-balladeja, ja ristiriita on paikoin aika erikoinen. Ongelma on kirjoitettu suoraan teokseen, koska eihän tätä tarinaa toisaalta voi ohjata kevyeksi lastenteatteriksi kohauttamatta samalla olkiaan seksuaaliselle häirinnälle, vainolle ja rasismille. Ymmärrän, että Disney ei anna hankkiutua eroon kaikesta disneymäisyydestä, mutta lopputulos on omituinen sekoitus viihdyttävää lastenelokuvaa ja ahdistavaa tragediaa vakavilla teemoilla. Alan Menkenin musiikki on dramaattista ja kaunista, mutta olisin kaivannut vielä vähemmän keveyttä taustamusiikkiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Frollo tuhopolttaa bordellin välittämättä siitä, onko sisällä vielä ihmisiä. Keveys ja esimerkiksi Risto Korhosen ylihumoristinen kuningas eivät sinällään oikein tasapainotakaan traagisuutta, vaan tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta. Korhosen kertojahahmo onneksi etäännyttää tarinaa hieman, ja tämä ylimääräinen tarinakerros Frollon ja katsojan välillä antaa sentään vähän hengitystilaa.

Kapteeni Phoebus. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Mikko Koivusalon suomennos on varsinkin lauluissa melko epätasainen ja istuu nuotteihin omituisen huonosti, mutta käsiohjelmassa oleva Koivusalon hyvä haastattelu valottaa rivien välistä, mikä ongelmien syynä voi hyvin olla (sen ohella, että Suomessa on parin kuukauden sisällä saanut kantaesityksensä kolme Koivusalon suomentamaa musikaalia, joista yksi vieläpä oli Monty Pythonia). Disneyllä tunnetusti kytätään tuotantoja pikkutarkasti ja asetetaan tiukkoja reunaehtoja, ja Koivusaloa oli esimerkiksi vaadittu lisäämään johonkin kappaleeseen mukaan sana 'melkein'. Tämän ja muunkin kuulemani perusteella vaikuttaa pahasti siltä, että Disneyn valvontaelimissä ei kerta kaikkiaan tajuta, että kääntäminen ei ole sanojen vaihtamista toiselle kielelle vaan ajatusten ja kokonaisuuksien välittämistä kulttuurista toiseen. (Kersti Juvalla on asiasta sanottavaa mm. yhden kirjan verran, kuten HS:n haastattelu 15.9.2019 hyvin tiivistää.)

Koivusalon käyttämästä "normaalista etabloituneesta laululyriikkakielestä" en itse pidä, koska yhdistän sen nimenomaan itsenäisten laulujen lyriikoihin enkä näyttämödraamaan ja musikaalien tarinankerrontaan. Sen etu kääntäjän kannalta on kuitenkin esimerkiksi yksitavuisten sanojen suuri määrä verrattuna hyvään suomen yleiskieleen (mun vrt. minun jne.), mikä nopeuttaa suomentamista huomattavasti esimerkiksi juuri englannista. Hyvä yleiskielikään ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton työkalu, ja hyvin kirjoitettuna se paradoksaalisesti kuulostaa näyttämöllä luontevammalta puhekieleltä kuin laululyriikkakieli. Lisäksi musikaalien dialogi on yleensä hyvää yleiskieltä, joten samoin kirjoitetut lauluosuudet istuvat kokonaisuuteen huomattavasti paremmin ja laulukohtaukset tuntuvat vähemmän irrallisilta. Varsinkin läpilauletuissa musikaaleissa arvostan tätä sujuvuutta suuresti.

Notre Damen kellonsoittajan kuvaannollinen Approved By Disney -leima on ylipäätään sen pahin ongelma, josta on käytännössä mahdotonta päästä eroon, ja etenkin siihen nähden työryhmä on tehnyt todella hyvää työtä. Esitys näyttää ja kuulostaa todella hyvältä, kaikesta näkyy huolellinen tekeminen ja lopputulos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Sylityksin – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen suhtauduin lapsettomuudesta kertovaan näytelmään hieman epäluuloisesti. En ole lapsirakas tai mitenkään äitimateriaalia, joten pelkäsin olevani väärää kohderyhmää. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: Sylityksin on ennen kaikkea inhimillinen draamakomedia maustettuna traagisilla sävyillä. Aiheina ovat perhesuhteet ja se, miten jälkikasvun saanti tai saamattomuus tai olemassaolo ihmiseen vaikuttaa. Meitä oli kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta naista, ja me molemmat vuoroin nauroimme katketaksemme tai hiljenimme seuraamaan ihmissuhteen nousua ja tuhoa.

Turbulenssia. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama palkittu näytelmä löytää inhimillisistä tragedioistakin mustaa huumoria, jonka voimin ihminen usein selviää eteenpäin. Jokainen tunnistanee näytelmän avainkohtia elämästään. Ville Majamaan mykistävä monologipurkaus lentokoneessa tiivistää kestohuolestuneen ihmisen suhtautumisen mahdollisesti uhkaavaan tilanteeseen. Pia Piltzin hervoton synnytyssalisaaga parodioi osuvasti ihmisen suhdetta lääketieteeseen ja synnytyksen mystifioimista. Eeva Hakulinen ja Martti Manninen nuoriparina ovat vitsikäs ja samalla surulline esimerkki ihmisistä, joiden elämä pyörii yhden ainoan asian ympärillä. Elisa Piispanen on upean pysäyttävä turvaverkottomana yksinhuoltajaäitinä, jonka käännekohta jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kirsimarja Järvisen passiivis-aggressiivisesta hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia tasoja.

Teksti on paikoin ehkä epätasainen siinä, miten se annostelee komediaa ja realismia, ja episodimaisuus vaivasi minua välillä. Näyttelijöiden ote ei kuitenkaan herpaannu hetkeksikään. Tampereen Teatterissa pesii erinomaisia koomikkoja, jotka naurattamisen jälkeen hetkessä nostattavat kyyneleet katsojan silmiin tai saavat puraisemaan kieltä jännityksestä. Hahmot ovat rahtusen karikatyyrisiä, mutta heidän elämäntilanteensa ovat samastuttavia. Uupumus, yksinäisyys, suojelunhalu, suurimpien toiveiden hiipuminen, eteenpäin pinnistely, elämän tarkoituksen kyseenalaistaminen ja yllättävät tapahtumat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan kaikille. Huumorin seassa on aidon karmivia yksityiskohtia ja ihmismielen mustuutta.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, ja Mika Hiltusen valosuunnittelulla se muuttuu hetkittäin lähes trillerimäiseksi. Tulipahan sekin muistettua, että lapset ovat kauhuelokuvissa suosittu pelottava elementti. Ihailen kerta kerran jälkeen sitä, miten Kuivasto osaa luoda vaivihkaisen stephenkingmäisen tunnelman pelkällä yksittäisellä liikkuvalla lavastuksen osalla. Teatterin taikaan riittää joskus yksi lepattava ikkunaverho.

Jälkifiilikseksi jäi se, miten epäreilua ja ironista elämä joskus on. Itkettäisi, ellei naurattaisi.

Juurihoito – Tampere 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Miika Nousiaisen kieron nyrjähtänyt musta huumori yleensä vetoaa minuun, eikä Tampereen Teatterin uusi Juurihoito-sovitus ollut poikkeus. Mikko Kanninen on sovittanut ja ohjannut onnistuneen uuden version Kansallisteatterissa kantaesitetystä näytelmästä, jossa kaksi veljestä lähtee etsimään isäänsä ja samalla sukunsa juuria. Matkalla vastaan tulee Nousiaiselle tyypillisiä vinkeitä persoonia ja lennokkaita käänteitä, joista monissa tiivistyy suomalaisia arkkityyppejä. Kuin ohimennen pureudutaan myös yhteiskunnan ja monen sukuhistorian tabuihin: mielenterveysongelmiin, syrjintään, välirikkoihin, lehtolapsiin, yhteisön ulkopuolelle sulkemiseen ja väkivaltaisuuteen. Aina ei teatterissa tiennyt, pitäisikö tapahtumille itkeä vai nauraa, mutta nauru onneksi voitti.

Eskolla on uusi juurihoitopotilas. Kuva: Harri Hinkka / TT

Hahmoista ehdoton suosikkini oli Esko (Esa Latva-Äijö), kuusikymppinen tosikko hammaslääkäri jonka suurin ja ainoa intohimo on hammaslääketiede. Esko on kuin elävä lakoninen protesti trendikkäälle onnellisuuskultille ja hyvä tyyppi -henkiselle yltiösosiaalisuudelle, jotka ovat vallanneet nykyaikaisen työelämän. Hän kohtaa ihmiset "mieluiten yksi kerrallaan ja makaamassa suu avoinna". Liikuttavan mielikuvitukseton ja tunneilmaisultaan rajoittunut Esko on sympaattinen hahmo, joka oppii matkan kuluessa hiukan irrottelemaan omalla tavallaan muttei silti luovu perimmäisestä persoonastaan. Esko on uusi filosofinen idolini. Voisin painattaa Eskon avainvirkkeistä sisustustauluja.

Ei silti, näytelmä oli täynnä kiinnostavia persoonallisuuksia. Minäkertojana toimi Antti Tiensuun esittämä kalliolainen hipsteri Pekka, joka ei edes tiennyt, että hänellä on veli. Pekka on koko ikänsä kärsinyt siitä, että hänen isänsä hylkäsi perheen kun Pekka oli kolme, ja Eskon tapaaminen innostaa hänet etsimään salaperäistä isää, jota kukaan ei ole nähnyt vuosikymmeniin. Hylättyjen parisuhteiden vana johtaa juuriaan etsivät veljekset niin lieksalaisen supermummon, thaimaalaisen hotellisiivoojan kuin australialaisen kylähullunkin luo. Matkan varrella mukaan liittyy viisikulttuurisessa perheessä elävä white trash -ruotsidemokraatti Sari (Mari Turunen), perheen äijähahmo joka kannattaa perinteisiä sukupuolirooleja.

Kolmikon ristiriidat ja samankaltaisuudet muodostivat näyttämölle hervottoman kokonaisuuden, jota täydensivät Ritva Jalonen, Mari Posti ja Veera Tapanainen karikatyyrisellä sivuhahmovalikoimallaan. Varsinkin Jalonen oli hetkittäin vähällä varastaa koko show'n. Näytelmä onnistui silti välttämään ulkomaalaishahmojen pelkistämisen loukkaaviksi stereotypioiksi. He olivat absurdin rajaa hipovan outoja tyyppejä siinä missä suomalaisetkin hahmot, ja huumori luotiin nimenomaan persoonilla eikä kulahtaneilla stereotypioilla. Ylipäätään tarinassa ja ohjauksessa ei sorruttu helppoihin ratkaisuihin, ja seuraava kohtaus onnistui aina yllättämään. Mikään ei silti tainnut yllättävyydessä päihittää ensimmäisen puoliskon upeaa euroviisumaista lopetusta (koreografia Aleksi Seppänen), jossa jopa Latva-Äijöltä meinasi enskarissa pettää pokka.

Elämä, se on mutkikasta. Paitsi Eskon. Kuva: Harri Hinkka / TT

Pohjimmiltaan Juurihoidon tapahtumat eivät edes ole kovin absurdeja. Haluaisinpa tavata ihmisen, jolla ei ole outoja sukulaisia, tai joka ei vähintäänkin tunne yhtä lieksalaisen Railin hengenheimolaista. Ainakin omaan sukuuni on myös löytynyt vuosien varrella mm. ulkomailta yllätysjäseniä, joskin ehkä vähemmän dramaattisin keinoin. Samoin jokaisessa perheessä ja suvussa lienee niitä aiheita, joista ei vain puhuta ja jotka lapset saavat kunnolla selville vasta aikuisina, jos silloinkaan. Juuret ovat monimutkaisia ja usein isompia kuin niitä tonkiessa luulikaan.

Kannisen ohjaus on hullutteleva ja jo itsessään täynnä vinhoja yksityiskohtia. Tyyli on vieraannuttava, mikä kieltämättä sopii Nousiaisen romaanin hyvin subjektiiviseen minäkerrontaan vaikkei suosikkikeinojani teatterissa olekaan. Mikko Saastamoisen lavastus hyödyntää romaanin kansitaidetta (Elina Warsta) ja kiskaisee katsojat kirjan sisälle. Ehkä tällaisen road trip -kuvauksen kanssa on pakko tunnustaa suoraan tekevänsä tässä nyt fiktiota. Lennokkaat ja paikoin hauskan inhorealistiset ääniefektit (Jouni Koskinen) ovat jo luku sinänsä, ja hammaslääkärikammoisimmat saattavat tarvita väliajalla ryypyn jotakin rauhoittavaa.

Juurihoito on rullaava hyvänmielenkomedia, jonka värikkään huumoripinnan alla kytee aimo annos perisuomalaista puhumattomuutta, ahdistusta ja tunnetaidottomuutta. Kun tarina alkuverryttelyjen jälkeen pääsee vauhtiin, surkuhupaisuuden vyöryä ei pysäytä kuin hetkeksi väliaikatarjoilu.

Ex tempore -hammashoito. Kuva: Harri Hinkka / TT

Sademies – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Georg Malvius tunnetaan Suomessa lähinnä musikaaliohjaajana, mutta tällä kertaa hän on päässyt ohjaamaan Tampereen Teatteriin Suomen kantaesityksen Sademies-näytelmästä (The Rain Man), joka perustuu Oscar-palkittuun elokuvaan. Malvius on aiemmin ohjannut Sademiehen Shanghaissa kiinankielisenä, mutta Tampereella hän on omien sanojensa mukaan päässyt syventämään näytelmän teemoja ja komiikkaa. Sekin auttaa, ettei näyttelijöiden kanssa kommunikoimiseen tarvita täällä tulkkia. Näytelmän pääosissa ovat veljekset Charlie ja Raymond, joiksi Malvius tahtoi ehdottomasti jo legendaksi muodostuneen dynaamisen duon Lari Halme & Risto Korhonen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Lari Halme oli elementissään tunnelukkoisena Charliena, jonka stressitasot huitelevat taivaissa ja isäsuhde on lievästi ilmaistuna vaikea. Olen viime vuosina nähnyt Halmeen usein komediarooleissa, joten kusipäisesti käyttäytyvä juppi oli piristävää vaihtelua. Sademiehessäkin on koomisuutta ja yleisö nauroi hetkittäin vedet silmissä, mutta huumori on vaivihkaista ja alleviivaamatonta verrattuna moneen peruskomediaan. Taisin muutaman kerran revetä yksikseni nauramaan katsomossa, kun kohdalle osui muutama mustaan huumorintajuuni erityisesti vetoava repliikki tai tilanne. Charlien kasvutarina tunteet tukahduttavasta, itsekkäästä perfektionistiöykkäristä jossain määrin empaattiseksi perfektionistiöykkäriksi kosketti ja herätti sen verran, että loppupuolella liikuttuessani kerrankin muistin kyynelten olevan teatterissa täysin sallittu reaktio, jota ei tarvitse tukahduttaa. Kiitos siitä!

Risto Korhosen roolityötä autistisena Raymondina on syystäkin kiitetty. Korhonen onnistui nostamaan hahmon autististereotypian uumenista ja tekemään hänestä ennen kaikkea Charlien veljen, jolla on pelkonsa, tapansa ja ilonaiheensa. Halmeen ja Korhosen yhteispeliä katsoessani unohdin täysin olevani teatterissa ja tuijottavani kahta näyttelijää, jotka olen usein aiemminkin nähnyt lavalla erilaisissa rooleissa. Raymond ja Charlie elivät edessäni. Kaksikon kemia ja huippuunsa hioutunut yhteistyö olivat lumoavaa katseltavaa - teatterin taikaa parhaimmillaan!

Pidin ohjauksen rauhallisesta, sisäänsä kietovasta rytmistä. Aina välillä vietettiin tovi pimeässä lavasteiden vaihdon vuoksi, mutta se ei tuntunut keskeytykseltä tai turhalta odottelulta, vaan harkitulta keinolta painottaa kohtausten sanomaa. Liki hypnoottisella äänimaailmalla (Ivan Bavard) oli osansa taian luomisessa, samoin soljuvilla videoprojektioilla jotka toivat sopivasti taustaa tuntumatta silti itsetarkoituksellisilta. Rauhallinen tahti jätti tilaa näyttelijöille, repliikeille, naurulle ja ajattelulle. Anna Ackerman, Matti Hakulinen, Petra Heinänen ja Arttu Ratinen toivat näyttämölle kiinnostavan kattauksen sivuhahmoja parodisesta sympaattiseen.

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat vuoroin vaivihkaisia, vuoroin silmille hyppiviä taustoja hahmoille. Amerikkalaisesta vanhan maailman unohtuneesta hienostohuvilasta siirryttiin sujuvasti vuoroin moderniin hoitokotiin, tunkkaiseen motelliin ja Vegasin kitschisyyteen. Etenkin Vegasin jättimäiset Disney-hahmot ja veljesten päräyttävät asut tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Autismin kirjo on nimensä mukaisesti laaja joukko erilaisia piirteitä eikä yksikään autisti ole samanlainen, samaan tapaan kuin neurologisesti "normaalitkaan" eivät ole keskenään samanlaisia. Elokuvan sosiaalisesti kömpelö ja sisäänpäinkääntynyt numeroneromies loi länsimaiden laajuisen stereotypian tuodessaan autismin yleiseen tietoisuuteen. Yleinen mielikuva autismin kirjon henkilöstä vastaa edelleen Sademiehen ikuistamaa hahmoa, ja monet autistit kokevat elokuvan tehneen heille karhunpalveluksen tunkemalla heidät suuren yleisön silmissä samaan muottiin. Draaman kannalta stereotypia tarjoaa runsaasti herkullisia sosiaalisia ongelmatilanteita, joita käsikirjoittajan voi olla vaikea vastustaa. Autismin kuvaus olikin ainoa yksityiskohta, josta olin etukäteen hieman huolissani.

TT:n Sademies väistää pahimmat stereotypian sudenkuopat, vaikka elokuva-Raymondin peruspiirteet ovat ilmeisesti säilyneet näytelmässäkin. Raymond ei ole hassun nolo huumorikevennys, näytteille tuotu kummajainen tai normaaleille tarkoitettua inspiraatiopornoa, vaan hänellä on selkeä persoona, tunteet ja motiivit. Aamulehden haastattelussa Risto Korhonen sanoikin välttäneensä liian tiedon hankkimista autismista, jotta Raymondista ei vahingossakaan tule pelkkää erilaisten oireiden summaa. Toki hahmo on olemassa tarjotakseen Charlielle mahdollisuuden kasvutarinaan, mutta myös Raymond kehittyy tarinan aikana ja paljastaa itsestään uusia puolia.

Itse asiassa Charliellakin on monia autismin – ja miehisen äijän – stereotyyppisiä piirteitä kuten hallitsemattomia raivonpurkauksia ja muita pahoja ongelmia tunnetaidoissa ja empatian osoittamisessa. Charlie vaikuttaa saaneen luonteenpiirteensä geenien sijaan kasvatuksen kautta, mutta pohjimmiltaan veljekset eivät ole kovin erilaisia. Tarinan yksi opetus voisikin olla se, että kaikki ihmiset kuuluvat johonkin kohtaan autismin kirjoa eikä ole mitään yhtä määrättyä rajaa normaalin ja epänormaalin välillä. Rutiinien luomalta mukavuusalueelta poistuminen vieraaseen maailmaan on stressaavaa ilman diagnoosejakin, ja esimerkiksi laitoshoidon tuoma turva voi myös turruttaa ja tukahduttaa.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

En ole nähnyt elokuvaa, joten saatoin astella teatteriin ilman mitään ennakkokäsityksiä hahmoista tai juonesta. Ristiriitojen ja kontrastien sävyttämä tilannekomiikka ja verbaalinen huumori vetosivat minuun, ja toisaalta terävän komiikan alla oli paljon syvyyttä ja suruakin. Tasapaino pysyi mielestäni hyvänä. Alkusyksyn tamperelaisista ensi-illoista Sademies nousi kirkkaasti suosikikseni.

1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.

Cats – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin Cats-musikaali on napakymppi. Toteutus on omaperäinen, leikkisä ja hallittu kokonaisuus, ja ensemble on huippuunsa hiottu. Yhteishenki vaikuttaa hyvältä ja lavalta vyöryy tekemisen ilo. Esitys on yli kaksi tuntia liki taukoamatonta tanssimista ja koko ensemble on oikeastaan koko ajan lavalla, joten suoritus on jo fyysisestikin aplodien arvoinen. Kapellimestari Martin Segerstrålella on koko porukka hyvin hallussa ja raikkaan svengaava meno orkesterimontussaan.

Risto-rotta ja unikissat. © Harri Hinkka / TT

Cats on konseptimusikaali, eli keskiössä ei ole juoni (jota Catsissa ei juurikaan ole) vaan yhden asian (tässä kissan) eri puolien käsittely lauluilla. Menevä ja helposti kuunneltava musiikki on Andrew Lloyd Webberin uran kulta-ajalta ja teksti perustuu T.S. Eliotin kuuluisiin kissarunoihin. Draamaa ja ajateltavaa kaipaavien kannattaa suunnata torin toiselle puolelle Frenckell-teatteriin ja Huojuvaan taloon, jonka jälkeen voi sitten tulla kissojen pariin lääkitsemään hyvän teatterin aiheuttamaa ahdistusta erilaisella hyvällä teatterilla. Cats on silkkaa rehellistä, aseistariisuvaa hyväntuulisuutta, todellisuuspakoa ja aivojen rentouttamista. Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Georg Malvius sanoi esityksen tuovan hengähdystauon maailmantilanteesta ja politiikasta, ja olen samaa mieltä. Hetken aikaa maailma on värikäs, pörröinen ja pehmeä. Cats ei suotta ole yksi maailman esitetyimmistä musikaaleista. Ei siinä järkeä ole, muttei kaikessa aina tarvitsekaan olla.

Muutama on julkisuudessa moittinut Catsia kuluneeksi esitysvalinnaksi, mutta kannattaa muistaa, että sitä on tätä ennen esitetty 36 vuoden aikana Suomessa suomeksi kahdesti, ja kaikki tuotannot ovat olleet keskenään täysin erilaisia. Joku "korkeakulttuuria" ylistävä saattaa muutenkin tuhahdella Catsille ja sen lajikumppaneille, mutta niitäkin tarvitaan taidekentällä, ja kun ne tehdään, ne täytyy tehdä hyvin. TT ei ole tinkinut laadusta pätkääkään, vaan kaikki on tehty kunnianhimoisesti ja yksityiskohtiin panostaen, mistä suuri kunnioitukseni heille. Viihde on yllättävän vaikea ja haastava laji, jota turhaan aliarvioidaan ja -arvostetaan. Välillä näkee teattereita, joille musikaali on pelkkä raha-automaatti, johon ei viitsitä panostaa koska se on "vain" musikaali eikä Taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tuotanto aliarvioi katsojia, joiden ilmeisesti oletetaan olevan tyytyväisiä kunhan mukana on kivoja biisejä. Tämä Cats on laadukkaasti tehtyä hyvää teatteria, jossa iso joukko alansa huippuammattilaisia on venynyt suomalaisittain liki ainutlaatuisiin sfääreihin. Koreografi Adrienne Åbjörn on saanut sujuvasti loikkimaan mukana sellaisetkin näyttelijät, joiden en uskonut osaavan tanssia. En edes uskalla kuvitella, paljonko urheiluhierontaa, tiikerisalvaa ja venymistä lopputulos on vaatinut, mutta lavalla kivusta ei näy jälkeäkään. Siellä yksinkertaisesti hyppii, tanssii ja kiipeilee kissoja.

© Harri Hinkka / TT

Esitys yhdistelee tanssia, laulua, teatteria, sirkusta ja ripauksen oopperaakin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kohtauksiin ja eri kissoihin on löydetty hauskoja uusia näkökulmia, joten myös standardiversion nähneelle on tarjolla runsain mitoin uutta. Jos luulit jo tuntevasi Bustopher Jonesin, kulinaarinautiskelijan ja herrainklubien kanta-asiakkaan, luulit väärin. (Sivumennen sanoen olen aivan varma, että klubien vakiovieras Gus liikkuu samoissa mestoissa Kerhonen B:n kanssa.) Et taatusti tiennyt sitäkään, että Old Deuteronomy liikkuu Catmobiililla tai että koko stoori tapahtuu maalaisrotan (Risto Korhonen) unessa. Rotta, joka unelmoi olevansa kissa, toimii musikaalin kehyskertomuksena. Hahmo seikkailee eri kohtauksissa milloin höyryjunana, milloin tarjoilijana tai urheilutuomarina. Samalla tarinasta on jätetty pois vanhan johtajakissan sieppaus, ja pahis-Macavity on ihan vain yleisesti pahis. Pidän ratkaisusta, koska pieni sieppausdraama on minusta tuntunut aina jotenkin päälleliimatulta tässä musikaalissa.

Mikko Saastamoisen lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus ovat mykistävän hienoja, samoin Raimo Salmen suunnittelemat valot. Mukavaa, että yleensä pimentoon jääviä valo- ja äänisuunnittelijoitakin (Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta) on kerrankin haastateltu käsiohjelmaan! Tapahtumapaikkana on öinen maatilan piha, jolle on kertynyt kaikkea asiaankuuluvaa roinaa vanhasta kaasuhellasta autonrenkaisiin. Liikkuvia lavaste-elementtejä on yllättävänkin paljon, jos on tottunut alkuperäiseen standardiversioon, ja niissä on hauskoja jippoja. Puvut taas ovat pääosin pehmoista veluuritrikoota ja paksua tekokarvaa, joista syntyy kauniin mattapintainen ja silittämään houkutteleva pinta. Peruukitkin (Jonna Lindström) ovat ihanan muhkeita ja hännät paksuja ja pörheitä. Nämä kissat ovat selvästi hyvinvoivia, puhtaita ja terveitä!

Aleksi Seppänen alias Mistofeli. © Harri Hinkka / TT

Poikkeuksena on Grizabella (Ritva Jalonen / Irina Milan), ex-kaunotar jonka turkki on jo takkuinen ja askel nilkuttava. Keskimäärin Memory on minusta puhkikulunut ja tylsähkö kappale, mutta Jalosen tulkinta oli hienon persoonallinen, voimakas ja silti kaunis. Nyt on tämäkin ihme koettu, että silmäni kostuvat Memorya kuunnellessa. Kaikista pörhein kissa on kissojen johtaja Old Deuteronomy (Matti Hakulinen), joka mystisesti on suomennettu Vanhaksi Deuteronomiksi. Roolissa kuullaan yleensä laajaäänialaisia oopperalaulajia, joten laulava näyttelijä Hakulinen ei ehkä ole aivan oikea roolitus vanhaksi Moosekseksi, mutta sentään hän selviää vaikeista lauluistaan kunnialla. Lari Halmeen elvismäinen rokkarikissa on hillitön otus mustassa nahassaan ja purjelahkeissaan. Aki Haikonen on etenkin laulullisesti erinomainen Kerhonen B. Pia Piltzin kirkkaat Memory-soolot nostattavat kylmiä väreitä. Tero Harjunniemellä on selvästi hauskaa vanhana teatterikissana, merirosvokapteenina ja junakissana, ja koko merirosvokohtaus Helena Rängmanin kanssa on mainio. Katra Solopuro (Demeter) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen puuhiaan täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin silmällä. Voisin eritellä koko porukan nimeltä mainiten, mutta tässä vaiheessa tyydyn sanomaan, että kaikki hoitivat homman kotiin ja jokaisen kisuliini oli selvästi oma persoonansa.


Suomennoksesta nillitän hieman, koska se on todella epätasainen ja paikoin hyvin epäselvä. Se ainakin pohjautuu Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986 esitettyyn käännökseen, jossa siinäkin oli ainakin kolmella ihmisellä lusikkansa sopassa, mutta Tampereelle sitä on mielestäni tuunattu vielä lisää. Osa biiseistä on silkkaa Jukka Virtasta, eli musiikkiin sopivaa mutta lauserakenteiltaan täysin käsittämätöntä suomea. Jouduin useamman kerran varsinkin ensimmäisessä näytöksessä tuijottamaan suomenkielistä tekstitystä saadakseni jotain käryä siitä, mitä tässä yritetään sanoa. Kärsin samasta ongelmasta jo Les Misérablesissa, Veriveljissä ja Chicagossa, mutta Catsissa juonen ymmärtäminen ei onneksi riipu laululyriikoiden ymmärtämisestä. Osa biiseistä on hyvää suomea, mutta musiikkiin ne on sovitettu vasaran ja liukuvoiteen avulla. Muutama kappale, esimerkiksi koko Teatterikissa Gus -episodi, on hyvää suomea, sopii musiikkiin ja kaiken päälle vielä kikkailee kiinnostavasti kielellä. Esimerkiksi merirosvokohtauksen Rosvo-Roope-viittaukset olivat hauskoja.

Murr-Roope (Tero Harjunniemi) ja posse. © Harri Hinkka / TT

Catsin ennakkomyynti on rikkonut talon ennätyksiä, ja ensi-illan perusteella veikkaan, että jos lippu on vielä hankkimatta niin kannattaa pistää vipinää tassuihin ennen kuin paikat loppuvat kesken. Tämä on vähintäänkin tämän syksyn paras musikaalituotanto Suomessa ja ehkäpä oma suosikkini Malviuksen TT:lle ohjaamista.

Huojuva talo – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Maria Jotunin Huojuva talo Tampereen Teatterissa on niitä näytelmiä, jotka kaikkien pitäisi nähdä. Antti Mikkola on modernisoinut ja ohjannut kylmäävän hengästyttävän tarinan perheväkivallasta miehen kokemana. Arttu Ratinen tekee hienon, intensiivisen roolityön kilttinä Eerona, joka hiljalleen tajuaa naineensa väkivaltaisen narsistin. Minäkertojana toimiva Eero on lavalla käytännössä koko näytelmän ajan, eikä Ratisen ote tilanteesta herpaannu hetkeksikään. Anna-Maija Tuokon olen tottunut näkemään komediennena, mutta hänen ailahtelevainen ja manipuloiva Leansa on upean kammottava.

Eero ja Lea. © Harri Hinkka / TT

Epämiellyttävän ihmisen diagnosoiminen narsistiksi on nykyään kyökkipsykologien lempiharrastuksia, mutta Huojuvan talon Lea on ihan ehtaa tavaraa. Hän vuoroin syyllistää, uhkailee, nöyryyttää ja vakuuttaa rakkauttaan, niin että perhe joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja pelkäämään raivokohtausta. Kukaan ei voi ymmärtää hänen kärsimystään, eikä mikään ole hänen syytään vaan vika on aina muissa. Jos hän lyökin lastaan tai miestään niin se johtuu Eerosta, joka on ahdistanut hänet nurkkaan niin ettei hän voi muuta. Moni kohtaus oli äkkiseltään niin absurdi, että yleisön ensimmäinen reaktio oli nauraa ääneen, mutta yhtä hyvin tilanteiden todenmukaisuudelle voisi itkeä. Tuokko on liki paholaismainen tuodessaan lavalle Lean kontrollinhalun, silmittömän väkivaltaisuuden ja mielialanvaihtelut, ja toisaalta Lea pystyy halutessaan olemaan todella hurmaava.

Lea on mestari kääntämään asiat puheessa päälaelleen ja manipuloimaan Eeroa. Melko pian mies alkaa ymmärtää tilanteen, mutta siinä vaiheessa hän on jo niin syvällä Lean verkossa, että pakeneminen on vaikeaa. Jokainen esimerkiksi mielisairaan, alkoholistin tai addiktin läheinen tunnistanee tilanteen: jos minä vain yritän tarpeeksi ja olen tarpeeksi, niin ehkä tuo toinen muuttuu ja kaikki kääntyy taas paremmaksi. Lea osaa myös käyttää sukupuoltaan hyväkseen ja uhkaa syyttää Eeroa pahoinpitelyistä jos tämä jättää hänet, ja on kylmäävää, että tosielämässä todennäköisesti uskottaisiinkin ennemmin Leaa kuin Eeroa. Hetken jo itsekin epäilin, onko Eero sittenkin epäluotettava kertoja ja tarinan tosiasiallinen narsisti.

Osansa tarinassa on Eeron isäsuhteella ja hänen kotona oppimallaan perhemallilla. Eeron isä (Markku Thure) oli leppoisa alkoholisti, joka pakeni työttömyyttä ja konkurssia viinaan, ja äiti (Aliisa Pulkkinen) taas on hyvin voimakas persoona, joka ylistää jatkuvasti Lean vahvuutta. Eero pelkää oppineensa heikkouden isältään ja siirtävänsä sen edelleen omalle pojalleen. Isä elää Eeron muistoissa jatkuvasti, ja käsittelemättömällä isäsuhteella on vaikutusta Eeron alttiuteen Lean vaikutusvallalle, vaikka kaikkia isän kohtauksia en täysin ymmärtänytkään. Ylipäätään näytelmän teemana tuntuu olevan isyys ja jatkuvuus: jatkuuko heikkouden ketju, jossa Eero on yhtenä lenkkinä, vai katkeaako se ylpeänä onnittelulaulua laulavaan pikkupoikaan. Loppuvaiheessa vanhemmuus on ainoa asia, joka Eeron enää pitää pinnalla, mutta niin kauan kuin hän yrittää suojella lapsiaan ja pitää perheen kulisseja yllä, tilanne pääsee jatkumaan.

Eeron heikkous tosin tuntuu olevan hyvin pitkälti hänen itse luomaansa ja Lean vahvistamaa illuusiota. Tosiasiassa hän uskaltaa yllättävänkin paljon nousta vaimoaan vastaan tai yrittää puhua tälle järkeä tilanteissa, joissa itse olisin jo paennut ovesta. Eero on toki kiltti luonne, mutta Lean tapainen ihminen jyräisi henkisesti kenet tahansa. Henkilöasetelmasta, aiheesta ja tunnelmasta tuli paikoin mieleen Daphne du Maurierin Rebecca, jossa myös käsitellään heikkoa itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta, jyrääviä persoonia ja miehen kokemaa henkistä väkivaltaa. Huojuva talo herättelee ainakin kaltaistani nyhveröyteen taipuvaista ihmistä: älä ikinä, koskaan, milloinkaan päädy tuollaiseen tilanteeseen.

Arttu Ratinen ja silmät. © Harri Hinkka / TT

Olin ihan iloinen, että paikkani oli katsomon takaosassa eivätkä tapahtumat vyöryneet aivan silmille. Esityksessä on myös muutamia vieraannuttavia elementtejä, joiden tarjoamasta henkisestä puskurista olin kiitollinen, koska muuten trippi Eeron muistoihin olisi ehkä turhankin rankkaa tavaraa. Eero kertoo tarinaansa ryhmäterapiassa, ja Ville Majamaa vertaistukiryhmän vetäjänä on tervetulleen rauhallinen ja neutraali järjen ääni pimeydessä. Majamaan hahmo kertoo itse olleensa väkivaltainen ennen terapiauraansa, ja hänen rahtusen vaivautunut suhtautumisensa Eeron tarinaan vähän vihjaa, että Eeron näkökulma ei ole se ryhmässä useimmin kuultu.

Toinen vieraannuttava tekijä näytelmässä on kieli. Mikkola on näkökulman kiepauttamisen ohella modernisoinut näytelmää ja sijoittanut sen nykyaikaan, mutta varsinkin Eeron repliikeissä on jäljellä paljon vanhahtavaa tyyliä ja sanastoa kuten sänkykamari. Alkuperäiset ja lisätyt tai muutetut kohdat erottaa toisistaan suht selvästi. Muuten nykyaikaisessa ympäristössä korvani jäi kiinni vanhoihin kohtiin enkä oikein keksinyt tyylien sekoittamiselle mitään pointtia. En ole nähnyt tai lukenut Huojuvaa taloa aiemmin, joten muistutukset alkuperäisestä näytelmätekstistä saivat koko ajan pohtimaan, miten tämä tai tuo on alkujaan mahdettu toteuttaa. Tavallaan ristiriidat siis kannattelevat Jotunin alkuperäistekstiä ja näytelmän alkuperäistä sukupuoliasetelmaa koko ajan uuden tulkinnan rinnalla ja muistuttavat myös naisten kokemasta väkivallasta. Ehkä tämä on kunnianosoitus Jotunin suuntaan tai vaivihkainen keino muistaa jokaista perheväkivallan uhria sukupuoleen katsomatta, mene ja tiedä.

Niukka lavastus (Juha Mäkipää) ja valaistus (Tiiti Hynninen) ovat jäisen sinisävyisiä, ja taustalla Hynnisen videoprojisoinneissa pyörii lasin- ja jäänsirpaleita ja hiljalleen särkyviä Lean kasvoja. Silmät tarkkailevat Eeroa ja kasvot häilyvät koko ajan taustalla, hetken yhtenäisinä ja sitten taas palasina. Äänimaailman (Simo Savisaari, Antti Mikkola) vaimeat ihmisäänet ja lapsen itku tuntuvat tulevan jostain hyvin kaukaa, mikä vain korostaa Eeron ulkopuolisuuden tunnetta. Hiljalleen Lea eristää hänet muusta maailmasta, eikä hänellä lopulta ole enää voimia kuin päivittäisestä perhe-elämästä selviämiseen.

Näytelmässä ja sen toteutuksessa oli joitakin yksityiskohtia, joista en niin välittänyt, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma jättivät ne täysin varjoonsa. Ulos tultuani tunsin tarvitsevani lohtusuklaata ja jotain pehmeää halattavaa. En keskimäärin fanita perisuomalaista lumihanki, kirves ja perhe -inhorealismia, mutta tässä takaumamuoto, jo etukäteen selville tullut onnellinen loppu ja tietty fantasiamaisuus ja Eeron mielensisäisen maailman kuvitus vaikuttivat positiivisesti. Tarina pistää hiljaiseksi ja herättelee ajattelemaan. Pisteet Tampereen Teatterille rohkeasta ohjelmistovalinnasta! Nyt jos koskaan kannattaa sen kliseisen kulttuuria kammoksuvan äijänkin tulla teatteriin katsomaan ihmissuhdekuvausta.

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Kasvoin ohi Tuttiritari-iästäni täpärästi ennen Tuttiritarin syntyä, joten hahmon viehätysvoima ei koskaan avautunut minulle. En nytkään olisi arvannut innostuvani aiheesta, elleivät hahmon mastermind Jukka Leisti ja säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Ari Kankaanpää olisi viime syksynä Tampereen Teatterin lehdistötilaisuudessa esittäneet demoversiota Tuttiritarilaulusta. Sen sanoitus oli sen verran hauska ja rytmi iskevä, että pakkohan musikaali oli mennä katsomaan.

© Harri Hinkka / TT

En vieläkään ole varsinaisesti itse Tuttiritarin kohderyhmää, mutta voi miten hienon musikaalin hän on saanut ympärilleen! Leisti on käsikirjoittanut, sanoittanut ja säveltänyt Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -satumusikaalista hervottomankirpeänhauskan sanoilla ja populaarikulttuurilla iloittelun. Lisäksi hän toki näyttelee nimiroolin. Perustarina noudattaa ritariromantiikan quest-linjaa, jossa pahis on kaapannut prinsessan ja ritarin täytyy pelastaa neito ja valtakunta, mutta sen ohella surffataan eri satujen lomassa ja tavataan jos minkämoista ihmistä ja eläintä. Välillä nähdään mainoskatkoja.

Teksti on sanaleikkien ilotulitusta. Vängät kohtaukset, laulut ja hahmot pitävät lapset otteessaan, ja aikuisille on niiden ohella omat satiiriset heittonsa ja nostalgiakimmokkeensa. Lisäksi, kuten avecini totesi, kaksimielisyyksien puuttuminen on vaihteeksi virkistävää. Verbaalikomiikka leikkii sanoilla ja riimeillä, vääntää niitä uuteen muotoon ja laajentaa niitä absurdeihin ulottuvuuksiin. Huumori on tajuntaa laajentavaa ja muistuttaa paikoin Monty Pythonia kaikessa rajattomuudessaan. "Uskomatonta, miten joku on tuollaistakin keksinyt!", havaitsi bloggaaja ajattelevansa pitkin esitystä. Hauska ja mukanaan vievä sanojen muoto kuljettaa vaivihkaa mukanaan myös ovelia merkityksiä, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan pidemmäksikin aikaa.

© Harri Hinkka / TT

Musiikki lainaa vaikutteita mm. 1900-luvun puolivälin rockista, lastenlauluista, iskelmästä, latinomusiikista, aamuöisistä ruotsinlaivan karaokebaarin syntikkaballadeista ja Batmanista. Myös kulttuuriviittaukset ulottuvat supersankareista muskettisotureihin, Talenttiin ja ämpäreihin. Kaiken päälle Tuttiritari on tuttilakossa, ja aika moni aikuinen luultavasti kaipaisi omaa haltiakummisetää muistuttamaan lakosta heikkoina hetkinä. Nauroin itseni tärviölle.

Teatterin oma aarre Marjatta Kuivasto on todella päästetty valloilleen värikkään satumaailman luomisessa. Kuninkaanlinna on kuin suoraan lapsuuteni prinsessasaduista, siinä on kiehtovia torneja ja lyijylasi-ikkunoita ja kierreportaita ja jopa gargoileja. Ehkäpä suosikkejani näyttämökuvista olivat toisen näytöksen alussa nähtävä sammakkolampi lumpeineen, josta Sagu Sammak (Risto Korhonen) ilmestyy kuin risteymä vihreää Venusta ja talkshow-juontajaa, sekä mystinen metsä lohikäärmeluolan ympärillä. Mikä ryöppyävä, hämyisä, sisäänsä sulkeva vihreys! Mikään lavalla ei näytä halvalta tai huteralta, vaan satukirjamainen illuusio on täydellinen ja houkuttelee koskettamaan pintoja. Jo pelkästään näyttämön reunojen suuret psykedeeliset sienet vievät suoraan maailmaan, jossa normaalin arjen mittasuhteet ja värit ovat vain viitteellisiä.

© Harri Hinkka / TT

Puvuissakaan ei ole yksityiskohdissa säästelty ja niissä on tyylikästä ja vaivihkaista huumoria. Lemppareitani olivat erilaiset eläinhahmot sekä hoviherra Suolaisen sliipattu hovipuku. Esimerkiksi lohikäärmeasu kiiltävine suomuineen oli lumoava, ja ehdin hetkittäin unohtaa, että se todella on vain puku jonka sisässä on Ville Majamaa. Susilla taas on mustaa piukkaa lateksia, ketjuja, niittejä ja pöyheää turkista kuin harvinaisen tyylikkäillä punkkareilla. Prinsessa Esmeraldan (omapäinen mutta herttainen Eeva Hakulinen) vaaleanpunainen pitsiruusu-unelma onnistuu jotenkin olemaan ihanan överi ja runsas olematta mauton, ja toisaalta prinsessa on sen verran käytännöllinen luonne että on yhdistänyt siihen pinkit Conversen tennarit. Juuri tuollaista pukua olisin lapsuuteni prinsessavaiheessa palvonut, muistellut, piirrellyt uudelleen ja uudelleen ja yrittänyt ommella barbeilleni. Hattu päästä Marjatta Kuivaston edessä, tässä on tyylitajuisesti ja pieteetillä luotu lapsuuden fantasiamaailma, johon tekee mieli sukeltaa sisään.

Leisti sanoo kirjoittaneensa näytelmän ennen kaikkea työtovereilleen, ja sen huomaa: näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin hanskat käteen ja heillä on ilmeisen kivaa lavalla. He sujahtelevat vaivattomasti roolista ja hahmosta toiseen – milloin joku on sammakko, milloin susi, kyläläinen tai piimäpurkki. Mieleeni jäivät etenkin Pia Piltzin, Risto Korhosen, Ville Majamaan ja Elisa Piispasen lukuisat persoonat. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu Mari Turunen tarinan pahiksena on juuri oikeanlainen: ihanan kiero, lipevä, vallanhimoinen ja herkästi innostuva. Suolainen on kehittänyt itselleen ikioman pahikselle sopivan tunnusmelodian, hänen kätyrinsä ovat oikeaoppisen aivottomia ja hänen voitonriemuinen naurunsa on kuin pahisten oppikirjasta.

Kylänväki kuninkaallisineen. Ja marsu! © Harri Hinkka / TT

Jos nyt jotakin nillitettävää esityksestä yritän keksiä, niin juoni etenee aluksi hitaanpuoleisesti ja siinä on pari aukkoa. Ne eivät kuitenkaan haitanneet edes minua. Jos menet tänä keväänä katsomaan vain yhden teatteriesityksen, olkoon se tämä.