Mary Poppins – Svenska Teatern 2020

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen nähnyt Disneyn Maija Poppasen näyttämöllä kahdesti aiemminkin, nähnyt elokuvan teini-ikäisenä ja lukenut kirjojen ensimmäisen osan, joten tarina on minulle tuttu ja etenkin Maija, ruotsalaisittain Mary Poppins, on minusta salaperäisyydessään kiehtova hahmo. Wienissä vuonna 2014 esitettiin alkuperäisten West Endin (2004) ja Broadwayn (2006) tuotantojen replicaa mutta saksankielisenä, ja se oli kaikin puolin taidokas joskin vähän steriili esitys. Aiemmin samana vuonna näkemässäni Budapestin non-replicassa oli enemmän persoonaa ja ripaus kieroa hauskuutta. Samasta syystä viihdyin myös Svenskanin uudessa non-replicassa, joka oikeastaan on yhdistelmä molempien aiemmin näkemieni tuotantojen parhaita puolia. Jokaiseen yksityiskohtaan on panostettu ja kohtaukset ovat näyttäviä, mutta esitys myös tuntuu enemmän liveteatterilta kuin vain hienolta show'lta.

Ekskursio katoille. © Cata Portin / Svenska Teatern

Näyttämöversiossa tarinaa on syvennetty Disneyn elokuvasta ja päivitetty paremmin 2000-luvun arvomaailmaan sopivaksi, ja hahmot ovat vähemmän karikatyyrisiä. Käsikirjoittaja Julian Fellowes lienee suomalaisille tuttu mm. Downton Abbeyn kirjoittajana. Muutama tanssikohtaus tulee vähän puskista, kuten vierailu sanoja kauppaavan rouva Corryn luokse, mutta ne ovat niin ihania että antaa mennä vain. Leffan laukkakilpailu ja katossa leijuva naurava setä puuttuvat musikaaliversiosta, mutta niiden tilalla on muita samankaltaisia pakoja arjesta. Paljon on poimittu myös elementtejä P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista.

Mary Poppins onkin parhaimmillaan juuri eskapistisena värien, valojen ja kimalluksen ilotulituksena, jossa tylsästä arjesta voi hetkessä hypätä satumaailmaan. Musikaali ei kuitenkaan ole silkkaa riemua ja hattaraa, sillä Mary Poppinsin lastenkamarimaisessa maailmassa on myös inhimillistä oikeudenmukaisuutta, ansaittuja rangaistuksia ja tekojensa seurausten kohtaamista. Hetken aikaa katsomossa voi silti kuvitella, että kaikki sotkuisesta huoneesta kauheiden ihmisten olemassaoloon on korjattavissa pelkällä sormien napsautuksella. Että kaikki saavat ansionsa mukaan, ymmärtävät virheensä ja kehittyvät paremmiksi ihmisiksi.

Huviretki puistoon. © Cata Portin / Svenska Teatern

Svenskanin lavastamo ja puvustamo ovat luoneet upean sekoituksen satumaailmaa ja edwardiaanista Lontoota sekä hauskoja yksityiskohtia. Rouva Larkin koira keräsi selvästi faneja katsomossa. Jani Uljaksen suunnittelema lavastus hyödyntää paljon nukkekotimaista kaksiulotteisuutta, jota Joonas Tikkasen videosuunnittelu ja Tom Kumlinin valaistus täydentävät kiinnostavasti. Pirjo Liiri-Majavan puvut puolestaan ovat mielikuvituksen runsaudensarvi, ja hän on jotenkin onnistunut luomaan niistä sekä riemunkirjavia että rehellisen tyylikkäitä.

Musikaalissa herra Banks on työnarkomaani, jolle tunteet ovat hyödytöntä höpsötystä ja järki ja tehokkuus kaiken A ja O. Hän oikein tiedä, kuinka suhtautua vaimonsa ja lastensa haluun osoittaa hänelle hellyyttään. Mieli selvästi tekisi halata, mutta se ei hänestä ole sopivaa heidän yhteiskuntaluokkansa elämäntyylissä. Herra Banks työskentelee pankissa päättämässä myönnettävistä lainoista, ja ongelmat työpaikan kanssa syntyvät lainapäätöksistä, jotka ovat taloudellisesti riskialttiita mutta hänen omatuntonsa mukaan oikein. Aaro Wichmann on mainio koomikko stressaantuneena ja äreänä perheenpäänä, joka ei ymmärrä perheensä tarvitsevan häneltä muutakin kuin rahaa. Kun työttömyys uhkaa hetkellisen inhimillisyyden osoittamisen vuoksi, hänen elämältään on äkkiä katoamassa merkitys. Olen aiemmin nähnyt Wichmannin HKT:n vähän tylsässä Myrskyluodon Maija -musikaalissa Jannena, mutta herra Banksin roolissa hän pääsee tosissaan irrottelemaan. Vähän houkuttelisi myös nähdä, mitä Svenskanin oma näyttelijä Simon Häger saa aikaiseksi herra Banksin understudyna.

Rouva Banks puolestaan on entinen näyttelijätär, joka luopui urastaan mennessään naimisiin ja yrittää nyt sopeutua rooliinsa hienona kotirouvana uudessa ympäristössä. Hänestä tuntuu, että mikään mitä hän tekee ei suju oikein, eikä mieheltä juuri heru tukea identiteettikriisissä. Anna-Maija Jalkasella on mielestäni yksi Suomen näyttämöiden kauneimpia lauluääniä, ja hän on ihana kilttinä, turhautuneena, sisuuntuneena rouva Banksina, joka yrittää vain pelastaa perheensä vieraantumiselta.

Perhe Banks ja uusi lastenhoitaja. © Cata Portin / Svenska Teatern

Josefin Silen on mainio nimiroolissa tiukkana ja ryhdikkäänä mutta ystävällisenä lastenhoitajana, joka silloin tällöin on houkuteltavissa steppinumeroon tai ripaukseen taikuutta. Hieno nainen ei hengästy eikä hiuskaan karkaa nutturasta tai brittiläisen naamiomainen hymy hyydy, vaikka vetäisisi sellaisen tanssi- ja laulukohtauksen että yleisökin hikoilee. Silen saa kaiken näyttämään ja kuulostamaan petollisen helpolta, ja hänellä on hieno ääni.

Musikaalin enigmaattisessa Maryssa on hieman tummasävyisempiä puolia kuin elokuvan aurinkoisessa Julie Andrewsissa. Kun lapset eivät ole valmiita oppimaan olemaan ihmisiksi, hän yrittää saada viestin perille rahtusen painavammin keinoin. Vasta kun lapset myöntävät tarvitsevansa hänen apuaan, hän palaa heidän luokseen ja korjaa asiat. Samalla koko perhe oppii tukemaan ja rakastamaan toisiaan, mutta se vaatii pelästyksiä, kriisitilanteiden kohtaamista ja itsereflektiota. Se merkitsee myös sitä, että heidän ihmenannyllaan ei enää ole tehtävää heidän perheessään, ja haikeana hän jättää jälkeensä jälleen yhden onnellisen perheen ja lähtee seuraavan tarvitsevan luokse. Hän on kuin sateenvarjolla liikkuva inhouse-perheterapeutti, joka lujalla mutta ystävällisellä kädellä luotsaa niin lapsia kuin vanhempiakin mutta itse on ikuisesti ulkopuolinen.

Maryn heikko kohta on Bert, salaperäinen sekatyöläinen joka hankkii elantonsa milloin nuohoojana, milloin toritaiteilijana. Kaksikon välillä on flirttiä ja jonkinlaista yhteisymmärrystä, mutta kumpikin pitää huolen omasta tontistaan ja vain välillä uskaltautuu rentoutumaan toistensa seurassa. Ruotsalainen Denny Lekström on Bertinä kuin kävelevä lohdullinen halaus, juuri oikealla tavalla empaattinen ja vähän hassu. Kertojahahmona toimivalla Bertillä ei ole Maryn taikavoimia, mutta he toimivat usein yhteistyössä ja ovat selvästi tunteneet toisensa pitkään.

Rouva Corryn kirjainkauppa. © Cata Portin / Svenska Teatern

Muutkin esiintyjät ovat rautaa. Olivia Broman ja Arthur Waselius Banksien lapsina eivät hetkeksikään jääneet jälkeen aikuisista ammattilaisista. Ensemblesta mieleeni jäivät etenkin Saara Lehtonen mainiona keittäjänä ja sanakauppias Corryna sekä Peter Nyberg mm. ihan lievästi traumatisoivana painajaishahmona. Ann-Marie Heino on liikuttava lintunaisena ja ihanan kammottava pahisnanny neiti Andrewsina, ja fanitan hänen ääntään etenkin ensinmainittuna. Edellinen rooli, jossa olen Heinon nähnyt, taisi olla Lepakko-operetin prinssi Orlofsky, joten hän ei missään nimessä näytä jumittuneen vain tietyntyyppisiin rooleihin.

Olen nähnyt Markku Nenosen ohjauksista HKT:llä sekä Billy Elliotin, joka oli oikein hyvä, että Vampyyrien tanssin, josta tuntui puuttuvan ohjaus kokonaan, joten en oikein tiennyt mitä odottaa tällä kertaa. Tässä suhteessa Mary Poppins on onneksi lähempänä Billyä, koska hahmojen lämpö ja keskinäiset suhteet tulevat hyvin esiin ja esitys on yhtenäinen kokonaisuus. Tanssittomat kohtaukset meinaavat välillä lipsua vähän pönötykseksi ja rintamalinjassa laulamiseksi, mutta Nenosen koreografiat etenkin joukkokohtauksissa ovat monipuolisia ja hauskoja. Etenkin nautin pitkästä aikaa kunnon steppikohtauksen näkemisestä (steppikoreografia Säde Kajovaara), ja nokikolarit ovat yksi esityksen kohokohdista.

Ruotsini on hieman ruostunutta ja painottuu tätä nykyä ymmärtämiseen, ja koska tunsin tarinan, en tällä kertaa käyttänyt tekstitystä. Se on kuitenkin tarjolla sekä suomeksi, englanniksi että ruotsiksi Thea-tekstityssovelluksen kautta. Käsiohjelmassa on juoniselostus myös suomeksi, joten uskoisin myös ruotsia osaamattomien pysyvän tarinassa mukana ja viihtyvän, vaikka tekstitystä ei esimerkiksi osaisikaan vielä lukea.

Josefin Silen ja Denny Lekström. © Cata Portin / Svenska Teatern

Mary Poppins on sen verran iso ja kallis tuotanto esittää, että teatteri on koronan tuomien yleisömäärärajoitusten vuoksi joutunut siirtämään kevään 2021 esitykset syksyyn 2021, mutta onnekkaat ehtivät nähdä sen vielä tämän vuoden puolella. Kaikilla teatterin aulatyöntekijöillä oli maski ja visiiri, ja katsojat päästettiin lähtemään katsomosta rivi kerrallaan, joten jonoja ja ryysistä ei syntynyt missään vaiheessa. Liput tarkastettiin jo ulko-ovilla. Ainakin permannolta oli poistettu joka toinen rivi kokonaan käytöstä, ja samalla rivillä istuvien seurueiden väliin jätettiin yksi tyhjä penkki. Järjestelyt tuntuivat toimivan hyvin, ja koska lehdistöennakko taisi olla Svenskanissa koko syksyn ensimmäinen esitys yleisölle, niin mahdolliset puutteetkin ehdittiin todennäköisesti huomata siinä ja korjata.

Disneyn Notre Damen kellonsoittaja – Tampereen Teatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Heti alkuun varoitus: Disney-statuksestaan huolimatta Notre Damen kellonsoittaja ei ole mikään iloinen lastenmusikaali enkä veisi alle teini-ikäistä katsomaan sitä. Siinä on seksuaalista ja uskonnollista väkivaltaa ja niihin liittyvää valta-aseman väärinkäyttöä, rasismia, julmaa henkistä manipulointia, 1-2 murhapolttoa, yksi tappo ja lisäksi muuten vain kyseenalaista kuvastoa. Myös esimerkiksi PTSD-oireita em. aiheista saavien kannattaa pysyä poissa (ja ehkä lopettaa lukeminenkin tähän). Piirroselokuva on Disneyksi synkkä, mutta musikaali on sitäkin synkempi ja paljon lähempänä Victor Hugon alkuperäisromaanin tunnelmia. Jos vastaavasti inhoat perinteistä Disney-höttöä, Kellonsoittaja voi olla juuri sinun juttusi.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Marjatta Kuivaston lavastus on yksi Tampereen Teatterin tuotannon päätähdistä. Silmissäni näkyi todennäköisesti sydämiä, kun astuin sisään saliin ja ensimmäisenä minua vastassa oli iso gargoilipatsas ja lyijylasi-ikkunoita. Lavasteet ulottuvat reilusti näyttämön ulkopuolelle ja muuttavat koko teatterisalin katedraaliksi, mitä Raimo Salmen kaunis valosuunnittelu täydentää. Erilaiset räystäspirut ovat juuri niin persoonallisia kuin pitääkin, kellotorni on toteutettu fiksusti ja lavastuksen osat liikkuvat paikoilleen ja pois kuin huomaamatta.

Seuraavat kuvaannolliset sydämet pulppusivat minusta, kun pyhimyspatsaiksi puettu ja maskeerattu kuoro (Tampere Cappella vaihtelevalla kokoonpanolla) asteli parven sivuille ja pysyi siellä koko esityksen ajan. Alan Menkenin säveltämä pseudolatinankielinen kirkkokuoromusiikki on suosikkiasioitani piirretyssä, ja teatterissa se nostatti ihokarvat pystyyn.

Suosittelen tällä kertaa istumapaikkaa parvella, koska näyttämön yläpuolella tapahtuu jonkin verran eikä sinne näe esimerkiksi permannon takaosasta. Martin Segerstrålen johtama orkesteri, Ellen Cairnsin puvut, Jonna Lindströmin maskeeraukset ja peruukit ja Adrienne Åbjörnin koreografia täydentävät esteettisen elämyksen. Georg Malvius on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille Les Misérablesin ja Piukat paikat sekä Sademies-puhenäytelmän, joka lienee häneltä suosikkini tähän mennessä. Kellonsoittajassakin on vahvuutensa, vaikka se ei tarinana ja teoksena paljoa minuun vetoakaan. Musiikki on kaunista, ensemble rautainen, Tampereen Teatterin panostus esitykseen vaikuttavaa ja koko työryhmä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Muutaman kohtauksen ohjauksesta olen eri mieltä, lopun videoprojisoinneissa oli pikkuisen kömpelyyttä ja olisin pärjännyt vähemmällä realismiin pyrkimisellä, mutta muuten visuaalisuus oli yhtä silmäkarkkia.

Quasi ja kaverit. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Tarina kertoo tuomari Frollosta, joka pakosta ottaa hoiviinsa veljelleen ja romaninaiselle syntyneen vammautuneen orpovauvan, nimeää hänet Quasimodoksi ja piilossa silmiltä kasvattaa hänestä Pariisin Notre Damen katedraalin kellonsoittajan. Kun Quasimodo kerran elämässään on tottelematon ja livahtaa alas kaduille, hän ihastuu siellä katutanssijaromani Esmeraldaan. Valitettavasti myös romaneja muuten vainoava Frollo ja juuri rintamalta palannut Frollon kaartin kapteeni Phoebus bongaavat Esmeraldan sulot, ja Frollon mustasukkaisuus tuo hankaluuksia kaikille. Hetken yksi jos toinenkin on onnellinen jonkun kanssa, mutta lopulta ei kellään ole kivaa.

Kansallisoopperasta vastikään eläköityneen tenori Ilkka Hämäläisen esittämä kirkonmies Claude Frollo on niljainen, tekopyhä ja irstas ahdistelija, jonka ratkaisu häiritsevään seksinhimoonsa on tuomita himon kohde noituudesta kuolemaan. Frollossa on hyvin tavoitettu järjestelmällinen rasismi, #metoo-teemat ja mm. katolisen kirkon ja eri lahkojen seksuaalinen kriisi. Kunnianarvoisa pappissetä tarjoutuu opettamaan syntiseksi leimaamalleen nuorelle naiselle "evankeliumia" ja "keskustelemaan uskonnosta", ja kun nainen ei innostu, mies ryhtyy kiristämään ja uhkailemaan. Samalla hän tuskailee himojensa kanssa, pitää itseään liian hyvänä ihmisenä haluamaan romaninaista ja näkee tämän pelkkänä demonina joka täytyy tuhota, jotta hän itse voi taas olla rauhassa. Syyhän ei voi olla hänessä itsessään vaan naisen noituudessa, ja hän yrittää pelkästään auttaa heitä kumpaakin. Frollo tuomitsee ahkerasti kaikkien muiden teot paitsi omansa ja on mestari valehtelemaan itselleen. Yleisö joutuu hänen Jumalakseen, jolle hän tunnustaa syntejään ja ilmeisesti kuittaa ne sillä anteeksiannetuiksi.

Ainoa liian pitkälle viety kohtaus on minusta ensimmäisen puoliskon loppupuolella oleva Hellfire, jossa Frollo jeesusmaisesti raahaa lattialle ison ristin, istuu kahareisin sen päälle, repäisee ylävartalonsa paljaaksi, alkaa ruoskia selkäänsä ja samalla jotakuinkin kuivapanee ristiä. Hellfire on hieno kappale, mutta sen näyn edessä alkoi olla vaikeaa keskittyä, koska kohtauksen absurdius alkoi jo naurattaa. Epämääräisesti Da Vinci -koodia muistuttava toteutus rikkoo Frollon muuten vaivihkaisen vajoamisen yhä syvemmälle jonnekin mustuuteen, ja viesti menisi perille huomattavasti vähemmälläkin alleviivauksella. (Lisäksi naurahdin nunnakuorolle, joka Esmeraldan kauniin soolon taustalla rukoilee itselleen rakkautta, valtaa ja rahaa.)

Hirviö ja Frankenstein.
Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Muut tarinan hahmot ovat lähes täysin Frollon vallassa. Quasimodo (liikkis Petrus Kähkönen) on hänen epämuodostunut veljenpoikansa, jonka hän kätkee vauvasta asti kirkon kellotorniin ja manipuloi täysin valtaansa. Frollo kasvattaa Quasimodon lapsenomaiseksi palvelijaksi, jolla ei saa olla omaa tahtoa tai minuutta, vain jatkuvaa nöyryyttä ja kiitollisuutta armollista hyväntekijäänsä kohtaan. Lisäksi kellotornissa kasvanut kellonsoittaja on liki kuuroutunut melusta. Ei siis ihme, että yksinäinen, kiltti Quasimodo luo päässään oman kauniin todellisuutensa, jossa kirkon gargoilipatsaat ja kellot ovat hänen kannustavia ystäviään ja hän keskustelee niiden kanssa ilman ujoutta ja mitään puhevaikeuksia. Kun hän kerran elämässään uskaltautuu kaduille karnevaalihumuun, hän joutuu ihmisten pilkan ja väkivallan kohteeksi, ja Frollo antaa sen tapahtua antaakseen Quasimodolle opetuksen ja vahvistaakseen valtaansa tähän. Lopulta Frollo tuhoaa teoillaan viimeisenkin henkisen pakopaikan, joka Quasimodolla on, ja hän lakkaa puhumasta edes patsaille. Hahmo on surullinen jo ilmankin sitä, että hän rakastuu Esmeraldaan saamatta vastakaikua. Lopulta Frollo saa onneksi tuta itse luomansa Frankensteinin hirviön koston, ja olen harvoin ollut iloisempi pahiksen kuolemasta.

Petrus Kähkönen liikkuu ihailtavan vaivattoman oloisesti pitkin kellotorninsa rakenteita, kiipeilee sillalla korkealla näyttämön yllä ja hyppelee kevyesti alas parista metristä. Samalla hän on kiistattoman vahva laulaja ja hyvä näyttelijä. Lisäksi oli ihana nähdä hänen liikutuksensa ensi-illan loppukiitoksissa.

Ihana Esmeralda (Josefin Silén). Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Josefin Silén romaninainen Esmeraldana on vahva, herkkä ja tulenpalavan halveksiva Frolloa kohtaan. Yksi esityksen kohokohtia on Esmeraldan Frollon kasvoille suoma kunnon nyrkinisku, kun arvon tuomari yrittää ahdistella häntä pienessä sellissä. Teki mieli kannustaa ja huutaa "Potki sitä munille!". Esmeraldan epäkiitollinen tehtävä on lähinnä antaa mieshahmoille syy kehittyä tarinan mittaan, mutta Silén ottaa hahmon omatoimisuudesta ja voimasta kaiken irti. Sen sijaan romanssi kapteeni Phoebuksen (sinänsä erinomainen Lari Halme) kanssa ei sytytä minua, mutta se on lähinnä juonenkuljetuksen vika, koska Phoebus ei juuri saa aikaa näyttämöllä syventää hahmoaan. Lari Halmeen näkeminen Disney-prinssinä on jotain, mitä en ihan heti olisi kuvitellut kokevani, mutta Phoebuksen lievä öykkärimäisyys onneksi antaa Halmeelle mahdollisuuden vähän revitellä eikä olla vain umpirakastunut ja oikeudentuntoinen. Huonoa roolisuoritusta en ole häneltä vielä nähnyt, eikä tämä ole poikkeus. Lisäksi pidän siitä, että Phoebus on aikuinen mies, joka on ehtinyt jo ryvettyä taisteluissa ja nähdä elämää, eikä mikään siloposkinen nuorukainen.

Kaiken ahdistuksen, sorron ja kurjuuden keskellä musikaalissa on myös disneymäistä kevyttä komediaa, iloisia joukkokohtauksia ja pop-balladeja, ja ristiriita on paikoin aika erikoinen. Ongelma on kirjoitettu suoraan teokseen, koska eihän tätä tarinaa toisaalta voi ohjata kevyeksi lastenteatteriksi kohauttamatta samalla olkiaan seksuaaliselle häirinnälle, vainolle ja rasismille. Ymmärrän, että Disney ei anna hankkiutua eroon kaikesta disneymäisyydestä, mutta lopputulos on omituinen sekoitus viihdyttävää lastenelokuvaa ja ahdistavaa tragediaa vakavilla teemoilla. Alan Menkenin musiikki on dramaattista ja kaunista, mutta olisin kaivannut vielä vähemmän keveyttä taustamusiikkiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Frollo tuhopolttaa bordellin välittämättä siitä, onko sisällä vielä ihmisiä. Keveys ja esimerkiksi Risto Korhosen ylihumoristinen kuningas eivät sinällään oikein tasapainotakaan traagisuutta, vaan tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta. Korhosen kertojahahmo onneksi etäännyttää tarinaa hieman, ja tämä ylimääräinen tarinakerros Frollon ja katsojan välillä antaa sentään vähän hengitystilaa.

Kapteeni Phoebus. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Mikko Koivusalon suomennos on varsinkin lauluissa melko epätasainen ja istuu nuotteihin omituisen huonosti, mutta käsiohjelmassa oleva Koivusalon hyvä haastattelu valottaa rivien välistä, mikä ongelmien syynä voi hyvin olla (sen ohella, että Suomessa on parin kuukauden sisällä saanut kantaesityksensä kolme Koivusalon suomentamaa musikaalia, joista yksi vieläpä oli Monty Pythonia). Disneyllä tunnetusti kytätään tuotantoja pikkutarkasti ja asetetaan tiukkoja reunaehtoja, ja Koivusaloa oli esimerkiksi vaadittu lisäämään johonkin kappaleeseen mukaan sana 'melkein'. Tämän ja muunkin kuulemani perusteella vaikuttaa pahasti siltä, että Disneyn valvontaelimissä ei kerta kaikkiaan tajuta, että kääntäminen ei ole sanojen vaihtamista toiselle kielelle vaan ajatusten ja kokonaisuuksien välittämistä kulttuurista toiseen. (Kersti Juvalla on asiasta sanottavaa mm. yhden kirjan verran, kuten HS:n haastattelu 15.9.2019 hyvin tiivistää.)

Koivusalon käyttämästä "normaalista etabloituneesta laululyriikkakielestä" en itse pidä, koska yhdistän sen nimenomaan itsenäisten laulujen lyriikoihin enkä näyttämödraamaan ja musikaalien tarinankerrontaan. Sen etu kääntäjän kannalta on kuitenkin esimerkiksi yksitavuisten sanojen suuri määrä verrattuna hyvään suomen yleiskieleen (mun vrt. minun jne.), mikä nopeuttaa suomentamista huomattavasti esimerkiksi juuri englannista. Hyvä yleiskielikään ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton työkalu, ja hyvin kirjoitettuna se paradoksaalisesti kuulostaa näyttämöllä luontevammalta puhekieleltä kuin laululyriikkakieli. Lisäksi musikaalien dialogi on yleensä hyvää yleiskieltä, joten samoin kirjoitetut lauluosuudet istuvat kokonaisuuteen huomattavasti paremmin ja laulukohtaukset tuntuvat vähemmän irrallisilta. Varsinkin läpilauletuissa musikaaleissa arvostan tätä sujuvuutta suuresti.

Notre Damen kellonsoittajan kuvaannollinen Approved By Disney -leima on ylipäätään sen pahin ongelma, josta on käytännössä mahdotonta päästä eroon, ja etenkin siihen nähden työryhmä on tehnyt todella hyvää työtä. Esitys näyttää ja kuulostaa todella hyvältä, kaikesta näkyy huolellinen tekeminen ja lopputulos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Tarzan – Helsinki 2014

Helsingin kaupunginteatteri pisti pystyyn kunnon sometapahtuman ja kutsui leegion bloggaajia tutustumaan taloon ja Tarzan-musikaaliin torstaina 27. maaliskuuta eli viikko ensi-illan jälkeen. Kiitos useampien liikennelaitosten missasin alkutervehdyksen ja talon historian esittelyn, mutta sentään juoksin sopivasti kiertokäynnin alkuun.

Alkuun kiersimme käytävien ja lavan sivussa olevan laittautumisluolan kautta näyttämölle, jossa tapasimme ohjaaja Kari Rentolan. Rentola kertoili musikaalista mm. sen, että tämä on Tarzanin ensimmäinen produktio joka ei ole kopioitu Broadwaylta. Disneyn edustajat olivat suorastaan kieltäneet häntä kopioimasta muissa maissa nähtyä formaattimusikaalia ja olivat tutustumiskäynnillään erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Non-replicoiden fanina olen itsekin iloinen, että Helsingissä saatiin ja piti tehdä aivan omanlaisensa Tarzan eikä vain halpakopioita. Rentola tuntui ottaneen jonkin verran vaikutteita Edgar Rice Burroughsin alkuperäisistä kirjoista, jotka hän tuntee jo lapsuudestaan. Muutenkin sain sellaisen mielikuvan, että Tarzanissa on moni päässyt toteuttamaan lapsuusaikaisia seikkailuleikkejään. Samaa asennetta henki lavalle parahiksi tassutellut illan viidakon sankarimme Saska Pulkkinen, joka kertoili harjoitusajasta ja Tarzanin hahmon kehittymisestä musikaalin edetessä. Rooleissa on kaksoismiehitys, ja Pulkkinen ja Tarzania myös esittävä Jon-Jon Geitel ovat tuttuja jo kouluajoilta.

Lavalle alkoi valua erinäköisiä verkkareihin pukeutuneita eläimiä, joten ryhmämme ohjattiin sivummalle. Olen työharjoittelussa ja tuttujen perässä pyörinyt suht monen teatterin lavantakaisissa sokkeloissa, mutta suurin osa niistä on ollut kommunistien rakentamia tai 1800-luvulla kaupungin keskustaan tehtyjä – toisin sanoen ahtaita. Kaikki se tila ja tavara HKT:n sivunäyttämöllä! Säilöttyjen lavasteiden välissä mahtui liikkumaan kunnolla! Samaan tilaan mahtui useamman teoksen lavasteita kerralla! Ja heti vieressä oli valtava lavastepaja ja -varasto, jossa oli vaikka mitä, muun muassa lisää tilaa. Ihastelin erityisesti suurta ja hieman nuhjaantunutta Miska-nallea, joka oli ripustettu seinälle. Esillä oli jo ensi syksyn Kuinka menestyä liike-elämässä -musikaalin lavastesuunnitelmia.

Lavasteiden keskeltä matkamme jatkui valtavaan pukuvarastoon, jonka loppumattomilta rekeiltä bongailin paljon varsinkin Hairsprayn (2005) värikkäitä asuja. Teatterilla on muuten lauantaina 10.5. puvustokirppis, joten kannattaa käydä vilkaisemassa. Suosittelen menemään paikalle hyvissä ajoin ennen ovien avautumista, koska jonot tuppaavat olemaan melkoisia.

Skumppa- ja tikkupullatarjoilun kautta siirryimme katsomaan itse esitystä.

En ole juuri katsonut Disney-elokuvia sitten Pocahontasin (1995), joten animoitu Tarzan (1999) on jäänyt näkemättä. Tässä tapauksessa se on ehkä hyväkin, koska menin teatteriin ilman sen kummempia ennakko-odotuksia eikä esitystä tullut verrattua mihinkään. Broadwaylla musikaali ei ollut menestys, mutta Saksassa ja Hollannissa se on vetänyt jättiyleisöjä. Tällä hetkellä monikansallinen teatterijätti Stage Entertainment pyörittää musikaalia Stuttgartissa, jossa koko parituhatpaikkainen Apollo-teatteri on rempattu viidakoksi. Sitä ennen musikaali meni Hampurissa viisi vuotta putkeen. HKT:n kaltainen repertoaariteatteri ei ymmärrettävistä syistä voi venyä ihan samaan, mutta käytettävissä olevat resurssit on hyödynnetty hyvin.

Tarzan! © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Tarzanin musiikilliset ansiot eivät ole kovin erikoiset, ellei katsoja fanita Phil Collinsia. Rakkausduetot olivat muun menon keskellä hieman mitäänsanomattomia, kun taas kerronnallisemmat kohtaukset kuten leirin hajotus toimivat hyvin. Musikaalius ei kuitenkaan tunnu edes olevan esityksen pointti, tai ainakin se on helppo unohtaa. Näyttelijöiden liikkeet, lavastus, yksittäiset kohtaukset, huumori ja erilaiset jipot veivät huomioni tehokkaasti. Myös tarina on vahva, eikä Tarzania voikaan kutsua sellaiseksi surullisenkuuluisaksi musikaaliksi, jossa tarina on kyhätty pikaisesti kokoon vain, jotta lavalle saadaan kivoja lauluja. Asia on melkeinpä päinvastoin, mutta tarinaihmisenä en todellakaan harmistunut siitä.

Pahis, kätyri ja hassu isukki.
© Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Etenkin näyttelijöiden liikekieltä (koreografi Oula Kitti) oli kiehtovaa seurata. Lavalla todella liikkui Avarasta luonnosta tuttuja gorilloja, joiden tyyliteltyyn menoon oli sekoitettu streetiä, breakdancea, akrobatiaa ja täti-ei-tiedä-mitä. Tuukka Raitalan twiittien perusteella ensemble on tutustunut tanssin ja eläinten liikkeiden ohella mm. parkouriin. Lopputulos oli miltei saumaton kokonaisuus ja eri liikkumistavat istuivat yhteen kauniisti. Liike ei keskittynyt pelkästään tanssikohtauksiin, vaan taustalla eli gorillalauma omaa elämäänsä, kiipeili lavasteissa, leikki keskenään ja oli kaiken kaikkiaan vangitsevaa katsottavaa. Ennen esitystä ohjaaja kertoi suuren osan liikkeestä olevan tanssijoilta itseltään lähtöisin ja heidän erityisosaamisestaan kehitettyä. Porukkaan haettiin kaikenlaista osaajaa, ja lopputulos on hyvin onnistunut. Rentola korosti myös ekonomisuutta eläinten liikkeissä: ne eivät käytä energiaa turhaan, vaan jokainen liike on tarkoituksenmukainen. Tämä metodi yhdistettynä tanssiin oli kiinnostavaa.

Katariina Kirjavaisen kaunis lavastus on liikkeeseen sopivasti melko katutaidehenkistä, etenkin runsaat viidakon lehdet ja köynnökset. Mieleeni tulivat myös koulunäytelmät ja naivismi, mutta tällä kertaa pahvisuus ja maalatut yksityiskohdat olivat tarkoituksellisia ja täydensivät hauskasti graffitivaikutelmaa. Lavaa hallitsee oksistomainen temppurata, jossa gorillat kulkevat, roikkuvat, heiluvat ja tasapainoilevat. Teki mieli itsekin kokeilla! Tunnelma on tumma mutta sadunomainen, eikä lava näytä tyhjältä vaikka tavaraa ei paljoa olekaan. Myös Elina Kolehmaisen puvustus on kaunis, ja etenkin gorillapukujen viitteellisyys on hauskaa katsottavaa. William Ilesin valaistukset tapaavat olla kauniita, eikä Tarzan ole poikkeus.

Laumaa uhannut kissaeläin. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarinan hahmot olivat tyypillistä Disney-mallia: sankari ja tämän humoristinen sidekick, voimakastahtoinen sankaritar, hassu vanhempi mies, mustavalkoinen pahis, sankarin viisaat vanhemmat ja niin edelleen. Parhaiten hahmoista mieleeni jäi Tarzanin svengaava gorillabestis Terk. Matti Leino vaikutti äkkiseltään porukan parhaalta laulajalta, ja hänen Terkillään oli asenne kohdillaan ja runsaasti hauskoja kohtia. Mikko Vihma Tarzanin adoptioisänä ja gorillojen laumanjohtajana oli mukavan monitasoinen hahmo. Sanna Majurissa on jotakin sellaista, joka minua ärsyttää roolissa kuin roolissa, mutta siitä huolimatta hän oli mukavan äidillinen Tarzanin adoptioäiti ja hänellä on kaunis ääni.

Saska Pulkkinen sopi Tarzaniksi kuin nakutettu. Hänen olemuksensa oli sympaattinen ja jotenkin juuri niin pihalla kuin kasvava nuorimies joskus on. Samalla hän oli muodollisesti erittäin pätevä. Tarzan on kiltti ja symppis heppu, joka ei tahdo kenellekään pahaa, ja hänestä on helppo pitää.

Miniäkokelas esittelyssä. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Jane on aika tyypillinen Disney-sankaritar: itsenäinen, omapäinen ja perusherttainen, vähän sellainen naapurintyttömäinen. Elina Aalto sopi rooliin hyvin, ja samaa voisin kuvitella Raili Raitalasta, jonka myös haluaisin nähdä lavalla. Janella oli runsaasti hauskoja repliikkejä ja sanailua, ja pidin hänen luontomuistiinpanoistaan ilmi tulevasta ajatusmaailmasta. Jane on hyvä hahmo muttei kuitenkaan ärsyttävän hyvä, vaan hänellä on terävä huomiokyky ja huumorintajua.

Olen usein avautunut siitä, miten usein minusta tuntuu, että lapsihahmot ovat lavalla vain keräämässä sympatiapisteitä. Ilokseni pikku-Tarzan oli olemassa muutenkin kuin herttaisena lapsukaisena, ja hänellä on harvinaisen paljon lava-aikaa ja ihan oikeaa tekemistä.

Vastentahtoinen isä ja ottopoika. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Kunnon Disney-kaman tapaan Tarzanissa on paljon myös sellaista, mikä lapsikatsojalta ehkä (toivottavasti?) menee vielä ohi. Päästessään viidakon uumeniin Jane samalla vapautuu viktoriaanisesta näennäissiveydestä varsin hilpeilläkin tavoilla ja kohtaa seksuaaliset, alkukantaisemmat puolensa. (Eikä se puolialaston mies liaanin kanssa edes ilmesty vielä toviin.) Kohtauksessa viidakko rinnastuu vahvasti seksuaalisuuteen, eikä vaikutelmaa yhtään vähennä mm. varsin vinkeän näköinen kasvi, joka heti alkuun syö Janen hameen suihinsa.

Visuaalisuus on sen verran viitteellistä, että lapsi ei luultavasti hoksaa sitä vaan keskittyy hassuihin lonkeroufokasveihin. Aiheeseen harjaantuneille humanisteille symboliikka sen sijaan häröili päin näköä ja aiheutti kikatuskohtauksia. Sisäinen feministini yritti myös kovasti olla näkemättä, kuinka ensimmäisten seksuaalisten kokemustensa uhriksi joutunut nainen pelastuu imevän hämähäkinverkon syvyyksistä fallossymbolilla liikkuvan miehen ansiosta.
(Humanistisen tiedekunnan sisääntuloaulassa sietäisi olla jokin varoituskyltti ylivirittyvistä symboliikka-antureista. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää...)

Terk kavereineen tutustuu sivilisaatioon. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarzan on siis koko perheen musikaali termin paremmassa merkityksessä: siinä on jotain sekä isommille että pienemmille, eikä kummankaan ryhmän pitäisi pitkästyä. Esityksemme yleisö ainakin tuntui viihtyvän hyvin, ja itsekin sain jokuset varsin makeat naurut. Vaihteeksi oli mukava upota maailmaan, jossa pahikset ovat ilmiselvän pahoja ja he saavat ansionsa mukaan. Plussaa myös tietynlaisesta realismista: Tarzan ja Jane eivät suinkaan maagisesti (köhpocahontasköh) vain alkaneet ymmärtää toistensa puhetta, vaan he opettivat toisilleen sanoja, kommunikoivat eleillä ja ymmärsivät välillä väärinkin toisiaan. Tässäkin liikkeellä ja ruumiinkielellä oli oma merkityksensä. Ensemble ei seissyt rivissä laulamassa vaan eli koko ajan, ja duetoissakin tapahtui kaikenlaista. Vilkaisin saksalaisten trailereita, ja ainakin niihin verrattuna Rentolan ohjaus on vähemmän kiillotetun disneymäinen ja siinä on villimpää tummasävyisyyttä ja maanläheisyyttä.

Huom! Teatterilippu saatu ilmaiseksi Helsingin kaupunginteatterilta. Linkkejä: Produktion kotisivu Kuvagalleria HKT:n Tarzan-blogi  Stuttgartin produktio ja sen traileri

Mary Poppins – Budapest 2014

Maija Poppanen on yksi suosikkielokuviani Disneyltä, mutta olen Broadwayn tylsähköä levyä kuunneltuani suhtautunut musikaaliversioon hieman skeptisesti. Unkarinkielisen Mary Poppins -produktion ensi-ilta Budapestissa oli 2010 ja liput varataan edelleen loppuun jo kuukausia aiemmin, joten kun bongasin tilausnäytöksestä myyntiin livahtaneen tuolin, niin pitihän se kuitenkin napata. Paikka oli vieläpä hyvä, permannon vitosrivillä melko keskellä. Näin lavalle erinomaisesti, mutta joko akustiikka oli paikalla huono tai sitten miksaaja kuutamolla, koska kaikki äänet kuuluivat kuin peltipurkista.

Musikaalissa tarina ammentaa materiaalia paljolti P.L. Traversin alkuperäisistä kirjoista, joten tapahtumat ovat melko erilaisia elokuvaan verrattuna. Tarinana pidin musikaalista enemmän, joskin jokunen kohtaus tuntui vähän irralliselta ja tarpeettomalta. Mukana ovat samat elementit kuin elokuvassa, mutta tapahtumien yksityiskohdat ja syy–seuraussuhteet ovat hieman erilaisia. Mukana ovat mm. sana- ja karkkikauppias rouva Corry, kaksi toiveikasta pankkilainanhakijaa ja hirviönanny, kun taas katossa naurava setä ja ravikilpailut karusellihevosilla on jätetty pois. Viimeksi mainittua hieman ikävöin, mutta mielikuvituksen ja tanssin ilotulitus lisätyissä kohtauksissa korvasi sen kyllä.

Olen nähnyt Andrea Mahón aiemmin mm. Christinenä ja Cosettena, mutta hän oli topakkana Maija Poppasenakin aivan yhtä ihana. Kirjojen tapaan Maija on lavalla hieman turhamaisempi, flirttailevampi ja vähemmän herttainen kuin elokuvassa. Musikaalissa hän keskittyy melko paljon juuri Banksien vanhempiin ja heidän avioliittonsa parantamiseen, mutta huonotapaiset lapsetkin saavat osansa. Lopputulos tuntuu voimakkaammin sekä aikuisille että lapsille suunnatulta kuin ns. koko perheen musikaalilta, joka turhan usein yhdistyy hajuttomuuteen ja mauttomuuteen. Mahólla on aivan ihana ääni, kirkas ja voimakas enkelimäinen sopraano, ja hänen ilmeensä ja eleensä sopivat rooliin täydellisesti.

Muutkin näyttelijät onnistuivat rooleissaan. Judit Ladinek rouva Banksina ja Béla Szerednyey herra Banksina olivat sympaattisia, ja Banksin lapset esiintyivät luontevasti. Olen aiemmin nähnyt András Csonkan Operettiteatterin operettikoomikkona, mikä Unkarissa aika lailla takaa erinomaiset tanssi- ja laulutaidot, ja Bertin roolissa ne olivat ehdottomasti edukseen.

László Sánta tapaa viedä huomioni esityksessä kuin esityksessä, ja tälläkin kertaa hän oli miespalvelija Robertson Ayn roolissa yksi ensemblen parhaista laulajista. Sääli ettei hänen ulkonäkönsä istu esimerkiksi sankariroolien yleisimpiin mielikuviin, koska hän on myös erinomainen näyttelijä. Näkisin häntä mielelläni enemmän isommissakin rooleissa, mutta toki hauskat sivuhahmot ovat parempi kuin ei mitään. Toinen suosikkini ensemblesta oli soolotanssija Ernő Zsolt Kiss, jonka olen aiemmin nähnyt Chessin Arbiterina ja Vámpírok báljan ensemblessa.

Produktio näytti hyödyntäneen paljon alkuperäisproggiksen lavastus- ja ohjausideoita, mutta tapansa mukaan unkarilaiset olivat tehneet myös pieniä muutoksia. Rouva Banks oli ennen naimisiinmenoaan ollut näyttelijätär, mikä sopi mukavasti hänen vertaukseensa rouva Banksista roolina, jossa hän ei ole onnistunut. Se toi myös hahmoon syvyyttä ja antoi hänelle omaakin persoonaa kotirouvan aseman rinnalle. Samalla se kertoi jotain herra Banksin nuoruudesta: hän ei ole aina voinut olla kuiva ja uraansa uppoutunut pankkiiri, koska on kerran rakastunut näyttelijättäreen ja mennyt tämän kanssa naimisiin. Herra ja rouva Banksilla on selvästi olemassa onnellisempi ja vapaampi menneisyys, jonka he voivat vielä herättää henkiin itsessään.

Hirviömäinen Miss Andrew (Piroska Pándy), herra Banksin oma vanha lastenhoitaja oli herkullinen vastahahmo Maija Poppaselle. Tästä "Holy Terrorista" on Budapestissa tehty hyvin epätodellisen ja karikatyyrimäisen paha olento, joka ilmestyy paikalle sotilasmaisessa asussa, hillittömissä silmämeikeissä ja myrkynvihreän valon saattelemana. Unkarissa hänelle on lääkepullon lisäksi annettu suuri metalliruisku, joka muistuttaa hieman sellaista pientä muovitruuttaa, jolla ainakin minulle lapsena annettiin penisilliiniä. Lapset todennäköisesti pitävätkin sitä sellaisena, mutta yhtään historiaa tunteva aikuinen tunnistaa sen myös välineeksi, jolla 1800-luvulla annettiin peräruiskeita. Olin tikahtua penkkiini tajuttuani yksityiskohdan. Unkarilaisten makaaberi huumorintaju keskellä mitä iloisinta lastenmusikaalia vetoaa minuun kerta toisensa jälkeen.

Banksien talon lavastus muistutti vanhanaikaista nukkekaappia tai nukketaloa, josta saattoi nostaa seiniä tai katon syrjään tai laittaa nuket katolle tanssimaan nokikolarien kanssa. Muu lavastus nojasi enemmän videoprojektioihin, valaistukseen ja yksittäisiin esineisiin kuten pankkivirkailijoiden tiskeihin. Ns. taiat ovat Maija Poppasessa tärkeitä, ja niitä oli ripoteltu osaksi kohtauksia oikein kiitettävästi. Porukkaa lensi ilmassa, esineet liikkuivat itsekseen ja tähtiä syttyi peukalonpäihin. Ehdin jo pettyä Maijan pohjattoman laukun ilmiselvään toteutustapaan (laukku lattialla, sisältä nousee jalkalamppu), kunnes ne menivät ja nostivat laukun liinattomalle pöydälle ja alkoivat kiskoa sisästä lisää tavaraa. Huijattiinpas!

Yksi suosikkikohdistani oli lasten painajainen, jossa Maija Poppanen herättää henkiin heidän kaltoin kohtelemansa lelut. Hämärän lastenhuoneen kaapeista, ikkunasta ja sänkyjen alta alkaa ryömiä ihmisen kokoisia nukkeja, klovneja, teddykarhu ja lelusotilaita, jotka piirittävät lapset uhkaavasti. Voisin itsekin nähdä kohtauksesta painajaisia, mutta lähiympäristön lapset näyttivät nauttivan tilanteesta. Musikaali ottaakin paljon vaikutteita Traversin "vanhasta kunnon ajasta", jolloin Grimmin saduissa oli vielä verta eikä kaikki lapsille suunnattu ollut joko siloiteltua tai väkivalta-actionia.

Kokonaisuutena Mary Poppins on ihanaa vanhan ajan satumaailmaa, joka kiehtoo lapsia ja aikuisia. Tunnelma on lumoava, ja näyttämön värikäs, kimaltava fantasiamaailma kuljettaa mukavasti arjen ulkopuolelle. Teatterin taikakeinot, Ákos Tihányin koreografiat, erinomaiset tanssijat ja laulajat, musiikki... Olen ollut vielä eskapistisemmissakin teatteriesityksissä, mutta Maija Poppanen kumppaneineen pääsi korkealle sillä listalla, ja kuitenkin sillä on myös hyvä sanoma.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria
Englanninkielinen juoniselostus Wikipediassa