Something Rotten – Lahti 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Something Rotten eli Jotain mätää Lahden kaupunginteatterissa kertoo Retu ja Ruune Perästä, jotka yrittävät kirjoittaa menestysnäytelmää Elisabetin ajan Lontoossa. Veljesten homma ei mene aivan putkeen, kun taas heidän teatteriryhmänsä ex-jäsen Will Shakespeare menestyy soolourallaan suorastaan raivostuttavan hyvin. Kateuspäissään Retu päätyy kysymään ennustajalta muun muassa, että mikä on tulevaisuuden suurin teatteri-ilmiö. Ennustajalla on vähän usvaa näössään, joten erilaisten mutkien, vakoiluyritysten ja ideariihien kautta Perän veljesten tuleva esitys on, tadaa, musikaali nimeltä Omlet. Willillä on kuitenkin ikävä tapa varastella toisten tekstejä omiin nimiinsä...

Renessanssi! Kuva: Aki Loponen

Something Rotten on hilpeä soppa munahuumoria, Shakespeare-vitsejä, rakkautta, esitystaiteen historiaa ja musikaaliparodiaa, eli kokonaisuus on varsin shakespearemainen. Karey ja Wayne Kirkpatrickin ja John O'Farrellin musikaali kantaesitettiin Broadwaylla 2015, ja ensimmäinen Suomen-tuotanto oli mainio Törnävän kesäteatterin ulkoilmaesitys Seinäjoella kesällä 2021. Lahden kaupunginteatterin jälkeen musikaali on tulossa uutena tuotantona Åbo svenska teateriin. Pidin Törnävän esityksestä suuresti ja jännitin hieman, että miten Lahti selviää siihen verrattuna. Vertailu osoittautui kuitenkin (onneksi) vaikeaksi, ja molemmissa tuotannoissa on omat huippuhetkensä. Pienehkö ulkoilmanäyttämö ja suuri sisäsali ovat tiloinakin niin erilaisia, että Seinäjoella käyneelle Lahdessa on paljon uutta.

Ilkka Laasosen ohjaus Lahdessa on erinomaista laatuviihdettä, joka sai eloa jopa arkipäivän päiväesityksen yleensä varsin uneliaaseen yleisöön. Katsomossa oli sekä yläkoululaisia että bussilasteittain senioreja, ja katsojat tuntuivat viihtyvän hyvin ja myös näyttävän sen, mikä ei ole mikään vähäinen saavutus esitykseltä. Viihteellisen pintakerroksen ja show'n alla kulkee älykkäästi kudottu vaihtoehtoinen (?) versio siitä, kuinka Shakespearen suuret tekstit oikeastaan syntyivät. Draamasuuntautuneilla katsojilla on hauskaa Shakespeare-vitsien kanssa ja musikaalifani saa tunnistettavakseen joukon vaivihkaisia viittauksia kuuluisiin musikaaleihin. Osa parodiasta osuu Broadway-musikaalien kliseisiin enkä itsekään tunnista kaikkia vitsejä, mutta se ei haitannut kokonaisuuden ymmärtämistä. Teos on helposti lähestyttävä myös ensi kertaa teatteriin harhautuneelle katsojalle. Ilman intertekstuaalisuuttakin juoni on onnistunut tarina luovuuden tuskasta, showbisneksestä perhesuhteista, urakilpailusta ja rehellisyydestä.

"Mu-si-kaa-li!" Kuva: Aki Loponen

Musiikki on tarttuvaa Broadway-tyyppistä musikaalimusiikkia, josta on bongattavissa lukuisia viittauksia muihin musikaaleihin. Jyri Nummisen hauskat koreografiat steppinumeroineen täydentävät pastissit. Hajoilimme avecini kanssa erityisesti Les Misérables -kohdalle. Osa musikaaliviittauksista on ilmiselviä kuten Phantom of the Opera, mutta osa on pelkkiä vaivihkaisia melodianpätkiä ripoteltuna muun musiikin joukkoon. Mikko Koivusalon suomennos on yksi hänen parhaimmistaan: osuvia riimejä, hauskaa sanailua, sanaleikkejä ja sujuvaa tekstiä. Koivusalo on parhaimmillaan juuri tällaisissa humoristisissa teksteissä niin sanoittajana kuin kääntäjänäkin. Muutamassa nopeammassa kappaleessa sanat puuroutuivat, mutta niin ne tekevät samoissa kappaleissa Broadwayn levytykselläkin, joten ongelma ei liene suomennoksessa tai miksauksessa. Hieman moitimme muutamaa hyvin kovalla äänenvoimakkuudella soinutta kuorokohtausta, mutta todennäköisesti salin akustiikka on hankala eikä kaikkea vain saa kuulumaan kaikkialle tasapainoisesti. Muutoin Tommi Raitalan äänisuunnittelu oli täysin sujuvaa.

Bea, Retu, Ruune ja kaalikeitto. Kuva: Aki Loponen

Sari Suomisen anakronismeilla leikkivässä periodipuvustuksessa suosikkejani ovat ensemblenaisten ihanat renessanssipuvut ja Shakespearen glamrock-henkinen look, köh, näyttävine housuineen. Rikkaiden hahmojen asut ovat ihanan ylellisiä ja tavallisella kansalla on uskottavat rytkyt. Ihailin etenkin Suomisen tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä korsetteja jo Lahden viktoriaanisessa Jekyll&Hydessa. Pekka Korpiniityn lavastus ja Harri Peltosen valosuunnittelu yhdistävät sopivassa suhteessa historiallista Lontoota ja Broadwayn blingiä.

Näyttelijöistä voimakkaimmin mieleeni jäivät Henna Wallin (Bea Perä) ja Tuomas Korkia-Aho (Shakespeare), mutta koko porukka teki tasaisen hyvää työtä ja näyttämöltä välittyi hyvä tunnelma ja lämpö. Shakespearen rooli on muutenkin näyttävä ja tilaa ottava, mutta Korkia-Aho on erinomainen hurmaavan kierona rokkaridiivana, joka ei kaihda mitään keinoja menestyäkseen. Bea on Shakespearen täysi vastakohta: reilu, reipas ja rehellinen kumppani epävarmuuksiensa kanssa painivalle Retu Perälle (Mikko Pörhölä). Bealtakaan ei kuitenkaan puutu oveluutta kun sitä tarvitaan yhteiseen hyvään. Retu on perinteisen epäonninen ja uppiniskainen sankari kuin Aku Ankka ikään, ja Retun onneksi hänenkin ympärillään on fiksua ja auttavaista perhettä korjaamassa hänen suurten suunnitelmiensa jälkiä.

Bardi luovuuden tuskissa. Kuva: Aki Loponen

Retun pikkuveli Ruune (Mikael Saari) on herkkä runosielu, jolla todella on lahjoja kirjoittajana. Retun raivoksi Ruune fanittaa Shakespearea täpöllä, vaikka Shakespeare yrittää jatkuvasti käyttää hyväkseen hänen ideoitaan. Romanttinen Ruune löytää sielunkumppaninsa ihanasta Portiasta (Tuuli Paju), idealistisesta puritaanisaarnaajan tyttärestä, joka saa kiksejä runoudesta. Nuorenparin myötä musikaali hellästi irvailee sokealle faniudelle, ja toisaalta Ruunen ja Portian syvä rakkaus kirjallisuutta kohtaan on sinällään rehellisen kaunista, se vain saattaa heidät haavoittuvaan asemaan heitä kierompiin ihmisiin nähden.

Tiivistys: suosittelen lämpimästi reissua Lahteen. Teatterin betonibrutalistinen ulkokuori kätkee sisäänsä näyttävän show'n, joka on toimiva sekoitus viihdettä, älyä ja tunnetta. Se sopii niin huumorintajuiselle teatterifanille kuin aloittelijallekin, ja kaikki on tehty korkealaatuisesti.

Waitress – Lahti 2021

Waitress on 2015 Broadwaylla kantaesitetty popmusikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Sara Bareilles ja käsikirjoittanut Jessie Nelson. Tarina sijoittuu amerikkalaisen pikkukaupungin diner-ravintolaan, jossa kolmekymppinen Jenna työskentelee tarjoilijana ja piirakkaleipurina ja unelmoi paremmasta elämästä. Suomen kantaesityksen Lahden kaupunginteatteriin on ohjannut Ilkka Laasonen.

En harmikseni nähnyt Anni Kajosta Jennan roolissa, mutta minulle aiemmin tuntematon Eleonoora Martikainen osoittautui erinomaiseksi understudyksi. Jenna on kiltti ja symppis naapurintyttö, joka puurtaa pienipalkkaisessa työssä ja joutuu vahinkoraskauden myötä punnitsemaan elämänarvojaan oikein tosissaan. Hänen intohimonsa on erilaisten piirakoiden leipominen ja uusien piirakkareseptien kehittely, jossa hänen taitojaan ylistävät niin ystävät kuin dinerin asiakkaatkin. Jennan isä oli väkivaltainen hänen äitiään kohtaan, ja äiti pakeni väkivaltaa keittiöön ja leipomisen maailmaan. Äitinsä kanssa leiponut tytär peri äidiltään reseptit, intohimon piirakoita kohtaan ja tavan hukuttaa murheet leipomiseen.

Betty, Jenna ja Dawn. Kuva: Aki Loponen

Jennan ihmissuhteet pyörivät dinerin ympärillä ja erityisesti kaksi muuta tarjoilijaa ovat hänen ystäviään. Ushma Olava on herkullisen rempseä ja lämmin Betty, joka on miehensä omaishoitaja ja ystäväporukan vahva tukipylväs. Miila Virtasen esittämä Dawn taas on neuroottinen nörtti, jonka päämääränä on löytää miesystävä, huolimatta siitä että häntä ympäröivät avioliitot eivät ole erityisen onnellisia.

Hahmogalleriaa täydentävät mainio Mikael Saari lutusen ujona gynekologina, Tomi Enbuska Jennaa hyväksikäyttävänä renttuaviomiehenä Earlina, Tuomas Korkia-Aho Dawnin uutena nörttipoikaystävänä Ogiena sekä Mikko Jurkka (dinerin omistaja Joe) ja Mikko Pörhölä (dinerin esimies Cal). Kerrankin musikaalissa miehet ovat niitä karikatyyrimäisiä tyyppejä, jotka tarjoavat Jennan hahmolle ja juonelle mahdollisuuden kehittyä! Koko ensemble tekee tasaisen laadukasta työtä ja kuulostaa hyvältä, ja pidin Sari Loukon moderneista koreografioista. Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Waitressin maanläheisiin laulunsanoihin ja musikaalissa on paljon hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Osa lauluista vähän puuroutui eikä sanoista saanut selvää, mutta tämäntyyppisissä teatterisaleissa tuppaa akustiikka olemaan sen verran ongelmallinen, että on teknisesti mahdotonta saada kaikkea ääntä kuulumaan kaikkialle katsomoon.

Laura Dammertin luoma puvustus on diner-hengessä ihanan fiftarityylistä. Jennan omat arkivaatteet erottuvat ajattomampina ja duunarimiehillä on bändipaitoja ja reisitaskuhousuja, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla silti yhtenäinen ja hahmoilla selvästi omat persoonansa. Pekka Korpiniityn näppärä lavastus liu'uttaa esiin eri tiloja aina asiakasvessasta lääkärinvastaanottoon ja orkesterikorokkeeseen, ja taustalla kaikkea hallitsee dinerin kyltti.

Jenna ja renttu aviomies Earl. Kuva: Aki Loponen

Huomio: tästä eteenpäin juonipaljastuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa.

Tekijöiden naisnäkökulma näkyy piristävästi monissa biiseissä. Musikaaleissa saisi olla enemmänkin lauluja aiheista kuten raskaustestin tekeminen, gynekologin odotushuone tai raskaana oleva nainen, joka ei tunnekaan välitöntä kaikenvoittavaa rakkautta sisällään kasvavaa elämänalkua kohtaan. Pidän siitä, miten moni kappale käsittelee jotakin muuta kuin naisista kertovien musikaalien kestoaihetta rakkautta. Jennalla on unelmia ja hän on lahjakas valitsemallaan alalla, ja hän laulaa arkielämästä pienipalkkaisessa työssä, paremman elämän unelmista, itsereflektiosta ja ystävyydestä.

Ylipäätään pidän siitä, että Waitressissa käsitellään paljon ei-toivotun raskauden herättämiä tunteita äidissä. Kaikki eivät iloitse vauvasta ja osaa heti rakastaa sitä, eivät edes synnytyksen jälkeen. En isommin kannata ei-toivottujen lasten saattamista maailmaan ihan vain koska lapsi kuuluu synnyttää, joten olisin ehkä kaivannut lisää perusteluja sille, että Jenna haluaa pitää lapsen. Kaiken epäröinnin ja epätoivon jälkeen lopun rakkaus ensi silmäyksellä myös tuntuu vähän teennäiseltä onnelliselta lopulta.

Sekin on virkistävää, ettei musikaali ylimoralisoi pettämistä avioliitossa tai rankaise hahmoja siitä esim. kuolemalla. Oikeassa elämässä ihmiset tekevät mokia, kärsivät niiden seurauksia ja voivat myös yrittää hyvittää virheitään. Joskus parisuhteesta ei voi tai halua tai osaa erota, vaikka se ei täytäkään omia tarpeita. Muutenkin musikaalista puuttuu mustavalkoisen saarnaava ja opettavainen pohjavire, joka tällaisissa tarinoissa joskus on. Virheitä toki kannattaa pyrkiä välttämään, mutta itse kukin tulee välillä tehneeksi vähän tyhmästi, ja armollisuus on joskus rakentava tapa suhtautua siihen ja jatkaa eteenpäin.

Jenna ja seksikäs gynekologi. Kuva: Aki Loponen

Käsikirjoituksessa on pari aika isoa juonellista ongelmaa, joiden parempi käsittely näyttämöllä olisi paikallaan. Lahden työryhmällä lienee ollut rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa alkuteokseen, mutta esityksen ohjelmistoon valinneet olisivat ehdottomasti voineet lukea kässärin tarkemmin ennen myönteistä päätöstä.

Jenna ja Earl eivät juuri harrasta seksiä, mutta Jenna tulee vahingossa raskaaksi. Kertoessaan asiasta ystävilleen hän syyttää itseään siitä, että Earl juotti hänet niin känniin, ettei hän tiennyt mitä teki. Asia sivuutetaan sillä, vaikka käytännössä Earl on raiskannut vaimonsa, jonka päätöksentekokyky on ollut reippaasti alentunut, eikä ole edes huolehtinut ehkäisystä. Edes Jennan ystävät eivät reagoi tähän oikein mitenkään. Jenna ei halua lasta, etenkään senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja Earlin kanssa, mutta päättää silti pitää vauvan. Earl on väkivaltainen ja ylikontrolloiva työtön juoppo, joka käyttää Jennaa taloudellisesti hyväkseen, takavarikoi hänen palkkarahansa ja manipuloi häntä uskomaan, ettei hän selviäisi ilman Earlia. Mustasukkainen Earl painostaa Jennan lupaamaan, että vauvasta ei koskaan tule Jennalle yhtä tärkeä ja rakas kuin Earlista. Itkevä Earl vannoo tekevänsä itsemurhan, jos Jenna joskus lakkaa rakastamasta häntä. Raivoava Earl huutaa että Jenna palkitsee silkalla epärehellisyydellä ja kiittämättömyydellä kaiken sen, mitä Earl on Jennan hyväksi tehnyt. Jenna on alistunut, anteeksipyytelevä ja hyvittelevä. Heidän avioliittonsa on klassinen esimerkki fyysisestä ja henkisestä parisuhdeväkivallasta, mutta musikaali kommentoi tilannetta oudon vähän. Earlia käsitellään lähinnä epämiellyttävänä ja ärsyttävänä tyyppinä, jonka tyhmyydellä kerätään naurupisteitä ja joka Jennan pitäisi tajuta jättää. Kun humalainen Earl käy raahaamassa raskaana olevan vaimonsa kotiin dinerista, kaikki Jennan ystävät vain antavat sen tapahtua.

Kun Jenna lopulta synnytyksen jälkeen ilmoittaa päättäväisesti haluavansa eron, Earl toki järkyttyy, suuttuu ja vastustelee mutta lähtee sitten vain alistuneena pois sairaalasta eikä hänestä enää kuulla. En ihan usko, että varsinkaan Earlin tapainen kontrollipakkomielteinen tyyppi luovuttaisi noin vain ja päästäisi vaimonsa lähtemään vauvan kanssa ilman uhkailua, kiristystä ja manipulointia. Nämä ovat niitä parisuhteita, joissa uhri päätyy turvakotiin ja hankkii lähestymiskiellon, ja pahimmillaan jätetty osapuoli yrittää tappaa itsensä, puolisonsa ja lapsensa. 

Jenna, Earl ja koti-idylli. Kuva: Aki Loponen

Jennan pysyminen avioliitossaan niinkin pitkään on sikäli ymmärrettävää, että hänen isänsäkin oli väkivaltainen, ja käsittääkseni tilastollisesti perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset herkästi ajautuvat omissakin parisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Jos ainoa avioliiton malli, jonka Jenna on nähnyt, on ollut väkivaltainen, se helposti normalisoi väkivaltaa osana suhteita. Toivoisin vain, että tarina tosiaan tiedostaisi koko tämän hyväksikäyttökuvion problemaattisuuden jotenkin eikä kuittaisi sitä normaalina osana arkea. Earl ansaitsisi vähintäänkin muutaman Jennan tekemän rikosilmoituksen raiskauksesta ja pahoinpitelystä, tai edes laulun jossa Jenna jotenkin reflektoi vapautumistaan. Koko kuvio jää täysin perinnöstä ja vauvasta iloitsemisen jalkoihin. Aiheesta saisi jo itsessään todella hienon musikaalin, kunhan sitä ei jätettäisi täysin piirakoiden, taloushuolien ja vauva-ahdistuksen taustaksi.

Toinen ongelmallinen juonikuvio liittyy Jennan ystävään Dawniin. Hän päätyy viiden minuutin Tinder-treffeille toisen nörtin Ogien kanssa, mutta Ogie osoittautuu hämäräksi tyypiksi, josta Dawn haluaa äkkiä eroon. Seuraavana päivänä Ogie ilmaantuu Dawnin työpaikalle, uhkuu pakkomielteistä rakkautta ja kirjaimellisesti ilmoittaa, että kävi miten kävi, Dawn ei ikinä pääse hänestä eroon. Kaikki tämä tapahtuu humoristisessa laulussa, joka ei tyylillisesti ihan tavoita tilanteen karmivuutta. Jokainen nainen on kohdannut sen rasittavan tyypin, joka ei ymmärrä sanaa 'ei' vaan luulee, että nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa tai ei näe omaa parastaan. Se ei ole romanttista päämäärätietoisuutta tai hassunherttaista sosiaalista ymmärtämättömyyttä, vaan pahimmillaan todella uhkaavaa. Alkuun nauroin kappaleelle, koska se on hassusti esitetty ja kuvittelin sen käsittelevän ihan vain niitä outoja tyyppejä, joita deittaillessa tulee vastaan. Sanoitukset kuitenkin saivat nopeasti vakavampia sävyjä ja kohtauksesta tuli todella absurdi.

Dawn ja hankala deitti Ogie. Kuva: Aki Loponen

Käsittämättömintä on, että Ogien painostus toimii: monien kieltäytymisten, pakojen ja rautalangasta vääntämisten jälkeen Dawn lopulta toteaa, että oikeastaan Ogie onkin tosi kiva tyyppi, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä. Tosi kivat tyypit vain harvemmin tulevat työpaikallesi ja ilmoittavat, että jos heidän kanssaan ei ala seurustella niin he pesiytyvät rappukäytävääsi vahtimaan jokaista liikettäsi. Ogie on kuin vielä kehittymässä oleva versio Earlista, ja nopea avioliitto on viimeinen asia, mitä sellaisen kanssa harkitsisin. Tällaisen kehystäminen hauskaksi ja söpöksi romanssiksi tuntui todella epämukavalta katsottavalta, ja minua hämmentää se, miten tarina voi vieläpä olla naisen kirjoittama. Onko meidät niin ehdollistettu dominoivan alfauroksen hienouteen, että tällainen menee edelleen läpi? Niin sanotusta raiskauskulttuurista (rape culture) on puhuttu jo vuosikausia, ja Waitressin juonikuviot ovat malliesimerkki uhkaavan käytöksen normalisoinnista ja jopa romantisoinnista. Ymmärtäisin ne jossakin viime vuosisadan klassikkoteoksessa, mutta Waitress ei ole kuin kuusi vuotta vanha.

Vielä hämmentävämpää edeltävä on sen vuoksi, että Waitressia on rapakon takana usein ylistetty feministisenä musikaalina, koska tekijät ovat naisia ja se käsittelee naisen voimautumista. Voimautuminenkin kuitenkin tapahtuu musikaalissa melko amerikkalaisessa kontekstissa, kun taas Suomessa ja Pohjoismaissa rahaa ja yrityksen perivä yh-äiti olisi ollut feminististä ehkä 1960-luvulla. Toki näitä tarinoita harvoin näkee suurten näyttämöiden musikaaleissa, mikä ehkä on tasa-arvonäkökulmasta Waitressille ansio.

Jenna ja Joe. Kuva: Aki Loponen

Lopulta Jennan elämän muuttaa yllätysperintö, jonka hän saa koska on ollut kiltti ärtsylle sedälle, jota kukaan muu tarjoilija ei halua palvella. Vaikka ystävällisyys ja ystävyys sinänsä ovatkin liian harvoin palkittuja piirteitä ihmisessä, niin esimerkiksi kansallisen piirakkakisan voittaminen omalla lahjakkuudella ja elämänmuutos sen myötä olisivat rutkasti enemmän emansipaatiota henkivä loppuratkaisu. Jotenkin äksyilyn sietäminen on vähän laimea saavutus, vaikka jokin palkinto olisikin paikallaan joka kerta, kun asiakaspalvelija on pakotettu olemaan asiallinen hankalalle asiakkaalle. Toisaalta pidän siitä, että perinteisesti feminiinisiksi ja kotoisiksi mielletyt asiat kuten kiltteys, leipominen ja äitiys ovat kerrankin fiktiossa tie parempaan elämään myös yhteiskunnallisesti. Hassusti Joen kuolemaa ei kuitenkaan käsitellä mitenkään eikä Jenna mitenkään pysähdy asian äärelle, vaikka selkeästi he kuitenkin ystävystyivät.

Avioliiton ulkopuolinen seksisuhde on tarinallisesti hauska lähtölaukaus elämänmuutokselle, kun Jenna kohtaa kerrankin elämässään miehen, joka kohtelee häntä arvostaen ja ihmisenä, toisin kuin oma aviomies. (Saattaisin kyllä vaivihkaa hamuilla pippurisuihketta huomatessani, että miespuolinen gynekologini on varannut minulle tarpeettoman tutkimusajan toimistoaikojen ulkopuolella ja olen kahden hänen kanssaan klinikan tiloissa. Oli tyyppi kuinka lutusen näköinen tahansa.) Sekin on virkistävää vaihtelua musikaalien yleisiin juonikuvioihin, että Jenna ja gynekologi eivät ole mikään umpirakastunut unelmapari, joka aikoo elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vaan kaksi ihmistä jotka sattuma (ja himo) tuo yhteen. Tämä pääpari ei räydy saavuttamattoman rakkauden perässä tai uhraa sille henkeään, avioliitto ei ole kaiken täyttymys ja tarinan kantavana voimana on jotain muuta kuin viaton romantiikka. Dawn ja Ogie hoitavat romanttisen puolen sivujuonessaan, mutta heitä ympäröivistä avioliitoista ja Ogien asenteesta voisi päätellä, että homma ei välttämättä pääty ikuiseen onneen. Seksikin on Waitressissa ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä kahden tasavertaisen ihmisen kesken.

Jenna ja elämän piirakat. Kuva: Aki Loponen

Lahden työryhmä ja esiintyjät hoitavat asiansa erittäin mallikkaasti ja esitystä oli siinä mielessä ilo katsoa. Hieman minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo teoksen ristiriitaisuuksista. Yhtäältä musikaali on viihdyttävä ja liikuttavakin tarina onnen tavoittelusta ja duunarin arjesta. Toisaalta se rysäyttää näyttämölle mm. väkivaltaisen avioliiton, pakkomielteisen stalkkerin sekä raiskauksen seurauksena syntyvän lapsen, eikä tarina mitenkään edes tunnusta niiden olemassaoloa saati käsittele niitä. Tarinan universumissa parisuhteet ilmeisesti nyt vain ovat tällaisia. Waitressista saisi kaksi hyvää musikaalia, mutta yhtenä teoksena lopputulos on vähän hämmentävä.

Jekyll & Hyde – Lahti 2020

Sain esitykseen lehdistölipun.

Frank Wildhornin 1980-luvulla säveltämä ja Leslie Bricussen kirjoittama musikaali Jekyll&Hyde sai Suomessa nyt kolmannen ensi-iltansa, tällä kertaa Lahden kaupunginteatterissa. Olen nähnyt musikaalin aiemmat suomalaistuotannot Turussa ja Jyväskylässä (Salon harmikseni missasin) ja tunnen muutamia saksalaistuotantoja. Wildhornin musikaalit ovat minulle hieman kuin saippuasarjoja tai guilty pleasure -viihdettä: musikaalien ja niistä tehtyjen tuotantojen yksityiskohtiin keskittyessäni löydän loputtomasti kritisoitavaa, ja silti nautin esityksistä ja levyjen kuuntelusta koska ne tarjoavat draamaa, estetiikkaa ja häpeilemätöntä eskapismia. Paras lähestymistapa Lahdenkin tuotantoon lienee liiasta ajattelusta ja analysoinnista luopuminen ja uppoutuminen musiikkiin.

Joel Mäkinen Jekyllin ja Hyden välillä. © Ari Loponen / Lahden kt

Jekyll&Hyde kuvaa viktoriaanisen Lontoon ulkokultaista yhteiskuntaa, jossa herrasmiestohtori Henry Jekyll yrittää "jumalanvastaisissa" kokeissaan löytää parannusta isänsä mielisairauteen. Käyttäessään lopulta itseään koekaniinina Jekyll vapauttaa sisältään herra Hyden, läpikotaisin pahan version itsestään, eikä Hyde suostu enää väistymään syrjään. Hän ei myöskään epäröi murhata Jekylliä pilkanneita vaikutusvaltaisia mutta tekopyhiä yläluokan jäseniä. Romantiikkaa tarinaan tuovat Jekyllin morsian, seurapiirineiti Emma Carew, ja prostituoitu Lucy Harris, johon Jekyll tutustuu polttarijuhlissaan. Mikään iloinen koko perheen musikaali tämä ei ole, mutta Hyden tekemät murhat ovat Lahdessa melko kesyjä eikä näyttämöllä lennä verta tai suolenpätkiä, joten vähän herkemmänkin isoäidin uskaltaisin ottaa mukaan katsomoon.

Frank Wildhornia voisi kuvata eräänlaiseksi Amerikan Andrew Lloyd Webberiksi siinä mielessä, että hänen romanttinen lähestymistapansa musikaaleihin on hyvin samantapainen kuin lordi Lloyd Webberin. Toisin kuin ALW, Wildhorn kuitenkin sallii paljon laajemmin erilaiset pienibudjettisetkin tulkinnat teoksistaan. Vaikka hänen musikaalejaan näkee Broadwaylla harvakseltaan, niillä on sitäkin useammin tuotantoja pienemmissä teattereissa ympäri maailman. Esimerkiksi saksankielisissä kaupunginteattereissa ja -oopperoissa on tällä vuosituhannella ollut noin parikymmentä eri Jekyll&Hyde-tuotantoa sen jälkeen, kun musikaalia ensin esitettiin isosti Bremenissä ja Wienissä. Jekyll&Hydeen on kirjoitettu vuosien varrella ehkä viiden tunnin edestä musiikkia, mutta tämä Lahdessakin käytetty käsikirjoitus tuntuu olevan tätä nykyä eniten esitetty. Siitä puuttuu muutama lempikappaleeni ja vastaavasti karsisin siitä muutaman turhan toiston, mutta draamallisesti se on suht hyvin toimiva kokonaisuus. 

Anna-Sofia Tuominen ja Joel Mäkinen rakastavat.
© Ari Loponen / Lahden kt

R.L. Stevensonin goottikauhuiseen pienoisromaaniin (1886) perustuva tarina hipoo melodramaattisuutta ja siinä on muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta esitys tarjoaa sen verran virikkeitä aivoille, ettei aukkoihin tule jääneeksi kiinni. Bricussen englanninkieliset laulunsanat ovat levytyksillä paikoin kiusallisen banaalia kuunneltavaa eikä Kari Arffmanin Jyväskylässä debytoinut suomennos ole yhtään sen enempää taidetta, mutta viesti tulee suurinpiirtein selväksi. Sanajärjestykset sekä painolliset tavut ja tahdit ovat välillä sen verran epäsynkassa, että sanoista ei saa selvää, mutta se ei juuri haittaa juonessa mukana pysymistä.

Läpisävelletyn Jekyll&Hyden musiikki sen sijaan on kuuntelijaystävällistä ja helppotajuista, lauluissa on draamaa ja ne jäävät sitkeästi päähän soimaan. Lahden orkesteri soi hienosti ja kuulostaa paljon isommalta kuin onkaan. Lauri Malinin äänisuunnittelu on hyvin tasapainossa ja pidin suuresti kapellimestari Antti Vauramon sovituksista esimerkiksi Hyden soolossa Alive. Musikaaliensa perusteella Wildhorn tuntuu olevan romantikko, joka erikoistuu herkkiin balladeihin ja lisää niitä tarinaan milloin vain voi, mutta onneksi Jekyll&Hydessa on tarjolla myös kunnon räyhää epätoivoa, vaaraa ja toimintaa. Ensemble on pienehkö mutta pippurinen, kuulostaa hienolta ja myös liikkuu näyttävästi Jouni Prittisen terävissä koreografioissa. Arvostin erityisesti prostituoitujen pientä cancania. Kun vielä nimirooleissakin on tasaisen hyvät laulajat, niin sanoituksista huolimatta nautin etenkin esityksen kuuntelemisesta.

Jekyll ja Utterson harkitsevat polttareita. © Ari Loponen / Lahden kt

Jukka Keinosen ohjauksessa on muutamia ideoita, joista pidin paljon, ja loput aika perustavaraa, joka ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen mutta kuljetti kyllä asianmukaisesti tarinaa eteenpäin. Hahmot jäävät vielä vähän yksipuolisiksi, mutta se ei ehkä häiritse niin, jos musikaalia ei tunne ennestään eikä siten ole päässään ehtinyt kehittää kaikille henkilöhistoriaa, luonnetta ja hassuja tapoja. Ensi-illan jälkeenkin (ja etenkin silloin) yleensä tapahtuu kehitystä.

Ohjauksen ohella visuaalisuus on tyylillisesti vähän epätasaista, ja esityksessä on muutamia irrallisiksi jääviä moderneja elementtejä kuten Dangerous Game -dueton taustalla tapahtunut tanssi. Minna Välimäen lavastus on näyttävä ja ihastelin erilaisten liikkuvien tasojen käyttöä, joskin Jekyllin sinänsä vänkä labra ja Punarotan abstraktit kehykset näyttivät muuten melko realistisessa kokonaisuudessa irrallisilta. Samoin hienostoladyjen ja Emman hieman tyylitellyt juhlavaatteet erottuivat Sari Suomisen puvustuksessa, joka muuten on tyylikästä epookkia. Etenkin ensemblen kaupunkilaisvaatteet, prostituoitujen asut ja Lucyn puvut näyttävät todella hyviltä, laadukkailta ja autenttisilta. Joukossa on muutamia hilpeitä huutomerkkejä kuten parittaja Lukki ja Punarotan miesprostituoitu. Kari Laukkasen hieno valaistus onneksi yhtenäistää värimaailmaa.

Jekyll ja inspiraatio. © Ari Loponen / Lahden kt

(Varoitus: tästä eteenpäin spoilereita.)

Minulle aiemmin tuntematon Joel Mäkinen nimirool(e)issa huokuu kirkasotsaisuutta ja tuo viiksineen epämääräisesti mieleeni teekkarin, jolla on suuri vakava päämäärä, rajaton itseluottamus ja vähän outo huumorintaju. Hyden pahuus oli ensi-illassa vähän vielä hakusessa, mutta hahmo tuntui kuitenkin kehittyvän esityksen mittaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Hyde alkaa jostain syystä muistuttaa parittaja Lukkia (Tomi Enbuska) niin puhenuotiltaan kuin olemukseltaankin. Kun ottaa huomioon, että tämä Lukki puolestaan on alamaailman Andy McCoy -imitaatio ja hetkittäin esityksen huumorikevennys, Hyden pahuus ei välity ratkaisussa erityisen hyvin. Tietynlainen lierous kuitenkin toimii kohtauksissa Lucyn kanssa, ja kouristelevat, fyysisesti vaativat muuttumiset Jekyllin ja Hyden välillä ovat vaikuttavia.

Fyysisen liikkeen ohella Mäkisen vahvuus tuntuu olevan nimenomaan laulaminen, ja laulun puolesta tämä lieneekin paras Suomessa kohtaamani Jekyll/Hyde-kaksikko. Hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, kestääkö ääni haastavissa kappaleissa, ja This Is the Moment -soolo riittäisi laiskimpanakin aamuna inspiroimaan sängystä nousemiseen.

Yllätin itseni pitämällä Jekyllin ja Hyden ikonisen dueton toteutuksesta, jossa Mäkinen laulaa ja näyttelee molemmat osat mutta myös näkee peilissä Hyden hahmon, joka herää eloon. En järin suuresti fanita kohtauksen tavanomaista tekotapaa, jossa näyttelijä on yksin lavalla ja persoonan vaihtuminen kesken kappaleen tehdään kampauksen vaihtumisella, kääntymisellä ja valoilla. Kohtaus muuttuu herkästi koomiseksi ja harva konkarinäyttelijäkään pystyy mielestäni vetämään sitä täysin uskottavasti. Lisäksi peilin käyttö on mukava viittaus alkuperäisromaanin suuntaan. Ylipäätään pidin peiliteeman toistumisesta eri kohtauksissa – sitä näkee tässä teoksessa yllättävän vähän, vaikka se sopii aiheeseen.

Jekyll ja peilissä vaaniva Hyde. © Ari Loponen / Lahden kt

Molempien naispääroolien tehtävänä on lähinnä toimia uhreina Jekyllin toiminnalle ja juonenkäänteille, rakastaa häntä syvästi ja laulaa aiheesta herkkiä balladeja. Nykyohjauksissa Emma-morsiamesta (Lahdessa kaunisääninen Anna-Sofia Tuominen) yritetään kunniakkaasti tehdä itsenäinen toimija, mutta teksti ei suo siihen kovin paljoa mahdollisuuksia. Sentään Emma pystyy valitsemaan aviomiehensä itse ja avioitumaan rakkaudesta, mikä tapahtuma-ajan kontekstissa tekee hänestä jo edistyksellisen naisen. Tämä kiinnostuneena sulhonsa laboratoriota silmäillyt Emma toi mieleeni esiasteen Murdochin murhamysteerit -sarjan feministisestä patologi Juliasta.

Prostituutioon ja parittajan uhriksi pakotettu Lucy (Miila Virtanen, jonka kanssa roolissa vuorottelee Anni Kajos) taas rakastuu kilttiin Jekylliin ja vajoaa väkivaltaiseen suhteeseen Hyden kanssa. Etenkin Lucyn kohdalla Keinosen ohjaus onnistuu väistämään monta yleistä sudenkuoppaa musikaalin käsikirjoituksessa. Lucyn ja muiden prostituoitujen kabareenumero Bring On the Men ei herätä myötähäpeää teennäisellä railakkuudella, eikä Lucyn ja Hyden duetto Dangerous Game yritä hampaat irvessä kohauttaa esimerkiksi seksillä. Lucyn hahmosta on kirjoitettu stereotyyppinen sorrettu ja sisimmässään herkkä prostituoitu, joka haaveilee paremmasta elämästä ja aidosta romantiikasta, mutta ohjaus ja Miila Virtanen saavat Lucyyn eloa. Ensi-illassa äänipöytä ja mikrofonit aiheuttivat lakkoilullaan esitykseen muutaman keskeytyksen, joten Virtasen räväkkä sisääntulonumero piti hetken odottelun jälkeen ottaa uusiksi, mutta se ei mitenkään näyttänyt haittaavan menoa. Lucyn ja Emman duetto oli laulullisesti yksi esityksen kohokohtia.

Lucy, Punarotan naiset ja innokas yleisö. © Ari Loponen / Lahden kt

Epilogissa ohjaaja pistää äkkiä melodraamavaihteen silmään, mikä alkujärkytykseni ja äänettömän naurunpyrskähdykseni laannuttua lopulta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kun tarina vyöryttää yhä enemmän ja enemmän tragediaa ja draamaa näyttämölle, ymmärrän että loppuhuipennusta ei oikein voi tehdä pienin sisäisin keinoin. Hyde intoutuu pahoinpitelemään niin kilpakosijaa, appiukkoa kuin morsiantakin, ja lopulta epätoivoinen Jekyll keihästää itse itsensä bestisparkansa kävelykeppimiekkaan. Överitraagista loppua keventää mainio taustalla panikoiva pastori (Väinö Riihimäki), joka nousi ensemblehahmoista suosikikseni. Pidin myös ohjaajan ratkaisusta tuoda peiliovista astuva Lucy alttarille katsomaan Jekyllin ja Hyden kuolemaa – ehkä syyttävänä, toiveikkaana tai surullisena, en tiedä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hahmo ansaitsee mielestäni olla osa loppuratkaisua.

Taustalla häärii muitakin kiinnostavia sivuhahmoja. Mikko Jurkka on lutunen Emman huolehtivaisena leski-isukkina, ja Mikko Pörhölän esittämä järkevä ja kiltti lakimies Utterson saa sympatiani puolelleen joutuessaan (taas?) keskelle parhaan ystävänsä Jekyllin kokoon keittämää sotkua. Uttersonin vaivautuneisuus Punarotan naisten keskellä oli käsinkosketeltavaa. Jekyllin kokeet torppaava lady Beaconsfield (Saana Hyvärinen) on kaikin puolin suuri ja dramaattinen persoona. Olen myös melko varma, että taloudenhoitajatar rouva Poole (Elina Ruti) palkitsee itsensä iltaisin sherrylasillisella pidettyään jälleen kokonaisen päivän ajan tohtori Jekyllin arkea kasassa.

Viktoriaanisia lontoolaisia. © Ari Loponen / Lahden kt

Kokonaisuutena esitys on hyvä vaikkakin hiukan epätasainen. Ainakaan ensi-illassa tämä ei yltänyt parhaimpien näkemieni Jekyll&Hyde-tuotantojen tasolle, mutta veikkaan että musikaalia tuntematon nauttii siitä minua enemmän. Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä ja kaikkeen on selvästi panostettu. Harmittaa että missasin viime kauden kehutun Nunnia ja konnia, ja tämän ensivisiitin jälkeen uskallan kyllä vierailla Lahden kaupunginteatterissa uudelleenkin.

Korona-ajan varotoimet teatterissa toimivat hyvin: avarassa aulassa oli väljää, ohjeistukset olivat selkeitä ja katsomon käytössä olevat istumapaikat oli sijoitettu tarpeeksi kauas toisistaan. Mikään ei sinänsä olisi estänyt ihmisiä vaihtamasta paikkaa, mutta kun tätä erikseen pyydettiin välttämään, niin katsojat näyttivät pysyvän kiltisti määrätyillä paikoillaan. Paikkoja näytti olevan sekä yksittäin että pareittain, ja ainakin ensi-illassa jokaisella oli lippuun merkitty oma paikkanumero. Arvioni mukaan noin kolmasosa katsojista käytti jonkinlaista maskia.

PS: Tässä on viimeisen vuoden ajan ollut mm. gradun, töiden ja pandemian vuoksi vähän kiireitä, mutta jatkossa toivottavasti postailen taas useammin!