Mozart! – Wien 2015

Mozart! on libretisti Michael Kunzen ja säveltäjä Sylvester Levayn toinen yhteinen musikaali. Se kantaesitettiin Wienissä 1999 ja on sen jälkeen nähty mm. Budapestissa, Koreassa, Japanissa ja Ruotsin Karlstadissa. Monitasoiset, raastavat ja hauskat tekstit sekä inhimilliset kriisit sinfonisen rockmusiikin muodossa ovat tehneet siitä yhden suosikkimusikaaleistani, mutta aiemmin olen nähnyt sen vain Budapestissa unkariksi. Wienin uudistettua tuotantoa esitetään Raimund Theaterissa huhtikuun 2016 alkuun saakka, ja siitä on ilmestymässä levy vielä vuoden 2015 puolella.

(TL;DR-versio arvostelustani: Hieno, hieno musikaali, joka herättää ajatuksia ja on toteutettu erinomaisesti. Ei tyypillinen elämäkertamusikaali vaan yleismaailmallinen tarina omistushalusta, taloudellisesta hyväksikäytöstä, vahingollisesta rakkaudesta, vapaudenkaipuusta ja taiteilijuudesta. Sisältää eksistentiaalista angstia ja kohtauksen, jossa vatsavaivainen ruhtinaspiispa käy vessassa.)

Pirstaleiset käsikirjoitukset ovat vaivanneet Mozart!:ia kantaesityksestä lähtien, mutta tämä uusiksi kirjoitettu versio Wienissä tuntuu ensimmäistä kertaa todella toimivan. Siitä on karsittu epäolennaisuuksia ja korostettu tärkeimpiä puolia, ja lopputulos on hyvässä tahdissa etenevä ja looginen. Ohjaajalegenda Harry Kupferin ohjaus on sekin sujuva, joskin Budapestin umpihäröyksien jälkeen minulta kesti hetki tottua pahimpien outouksien puuttumiseen. Budapest on epätasaisempi kokonaisuus kaikin puolin, mutta toisaalta sen hyvät kohdat saavat katsomossa istumisen tuntumaan henkiseltä punttisalilta. Wienissä pääsin henkisesti hieman helpommalla, mutta pohjamateriaali toimii paremmin.

Mozart! ei ole tyypillinen (ja usein surullisenkuuluisa) elämäkertamusikaali siinä mielessä, että pääpaino olisi nimenomaan Wolfgang Amadeus Mozartin elämäntarinan pedanttisessa kertomisessa, vaan säveltäjäparkaa hyödynnetään suurempien teemojen käsittelyssä. Etenkin nyt Wienissä tarina kertoo intohimolle omistautumisesta ja rakkaudesta – omistavasta ja hallitsevasta rakkaudesta, vapauden ja rakkauden hinnasta sekä vanhemman ja lapsen suhteesta. Siitä, kun lasta ei voi loputtomiin suojella pahalta maailmalta, kun vanhemman tahtoa ei voi loputtomiin kunnioittaa, kun lapsi toteuttaa vanhempansa unelmia, kun lapsi on pelkkä eläkevakuutus. Kun joutuu repimään itsensä kahtia rakastaakseen sekä intohimoaan että läheisiään, joista kumpikin ovat rakastajalle vahingollisia. Kun ilman itsensä toteuttamista ei voi elää, ilman läheisiä ei voi elää, eikä molempien kanssa yhdessä voi elää. Kun ei voi ravistautua vapaaksi hyväksikäyttäjistään, tukijoistaan eikä omasta itsestään, kun on oman itsensä ja maailmansa vanki.

Mozart ja Mozart. © VBW / Deen van Meer

Musikaalin alussa säveltäjä Leopold Mozart kierrättää ihmelastaan Amadéta Euroopassa esittelemässä taitojaan. Maailma muistaa yleensä juuri tämän punaiseen rokokootakkiin ja valkoiseen peruukkiin puetun pienen posliininuken, joka musikaalissa alkaa elää omaa elämäänsä ja muuttuu Mozartin musiikin henkilöitymäksi. Kun nuori Wolfgang Mozart harrastaa viiniä, laulua ja naisia, pieni äänetön alter ego seuraa häntä paikasta toiseen säveltäen lakkaamatta, raapustaen sulkakynällä paperille nuottirivin toisensa jälkeen. Viimeiset Requiemin nuotit Amadé kirjoittaa Wolfgang Mozartin sydänverellä.

Hollantilaissyntyinen Oedo Kuipers nimiroolissa on hengästyttävän intensiivinen. Hauraan oloinen, Robinia, Justin Bieberiä ja vastaavia muistuttava nuorukainen näyttää parikymppisen Wolfgangin haavoittuvuuden, herttaisuuden ja naiiviuden hyvin. Vain finnit puuttuvat. Samalla Wolfgang on kuitenkin myös kapinoiva rokkari ja valtaapitäville haistatteleva showmies, joka viihdyttää markkinaväkeä räävittömyyksillään. Jos musikaalista neroutta ei lasketa, tällaisen jampan prototyyppejä löytää mistä tahansa oppilaitoksesta. Kuipersin karismaa, tulkintakykyä ja vahvaa ääntä on pakko ihailla. Kokovalkoisiin maihareihin, pillifarkkuihin ja parkatakkiin puettu Mozart erottuu ympäristönsä viitteellisistä rokokoovaatteista kuin huutomerkki.

Amadén roolissa vuorottelee useampi noin kymmenvuotias lapsi. Kupferin ohjauksen suurin ongelma minusta oli Amadén käsittely: olisin kaivannut Amadén ja Wolfgangin välille enemmän kommunikaatiota ja tunteita, Amadélle isompaa roolia Wolfgangin elämässä ja selvempää kuvaa siitä, mikä Amadé oikein on. Nyt hahmosta puuttui pelottavuus ja demonisuus, vaikka juuri Amadé lopulta tappaa Wolfgangin, eikä Amadélla oikein ollut hahmokehitystä. Tuntui, ettei Kupfer (tai co-ohjaaja, koreografi Dennis Callahan) oikein tiennyt, mitä olisi Amadélla tehnyt. Budapestissa Amadé ja Wolfgang ovat ensin kaverukset, kunnes Amadé alkaa vaatia yhä enemmän valtaa ja lopulta tappaa ja pyyhkii ihmis-Wolfgangin kokonaan maailman muistista. Jäljelle jäävät vain punatakkinen nukkelapsi ja ylimaallinen musiikki. Jotain vastaavaa draaman kaarta olisin kaivannut Wieninkin Amadéhen, koska nyt sinänsä nerokas hahmo tuntui alihyödynnetyltä.

Wolfgangin isää Leopold Mozartia esittää vanha suosikkini Thomas Borchert, joka teki roolin myös kantaesityksessä vuonna 1999. Ikä on tuonut lisää uskottavuutta huolestuneeseen Leopoldiin, joka näkee Wolfgangin naiiviuden ja vastuuttomuuden ja yrittää turhaan pitää poikansa poissa ongelmista. Leopold on kuitenkin myös omat mahdollisuutensa menettänyt säveltäjäisä, joka katsoo itse luoneensa Wolfgangista neron ja yrittää poikansa kautta saavuttaa omia unelmiaan. Hän vaatii jatkuvasti enemmän ja jotain muuta kuin mitä poika on, ja yrittää syyllistämällä ja henkisellä kiristyksellä saada poikaa pysymään luonaan. Hahmo on pelottava ja surullinen tiivistelmä vanhemmasta, joka pyrkii kaikin keinoin sitomaan aikuistuvan lapsen itseensä. Leopold korostaa maailman vaarallisuutta, omaa rakkauttaan poikaansa kohtaan ja perheen tärkeyttä. Kuumaverinen Wolfgang puhuu suoraan mitä ajattelee, tietää arvonsa ja tahtoo pois pikkukaupungista toteuttamaan unelmiaan. Leopold taas vaalii nöyryyttä, itseään ylempien nuoleskelua ja turvallista, tasaista elämää. Seurauksena yllättäen on konflikteja. Koko elämänsä ajan Wolfgang hakee isänsä hyväksyntää, mutta edes keisarin bravo-huuto ei todista Leopoldille kuin että poika on menestynyt väärin, elää leveästi ja on hukassa ilman isänsä ohjausta.

Isä ja poika. © VBW / Deen van Meer

Valitettavasti Leopold ei ole aivan väärässä. Rakkaus, ystävyys ja nöyryys muuttuvat musikaalissa jatkuvasti hyväksikäytöksi, siivellä elämiseksi ja manipuloinniksi, eikä Leopold itse ole tässä suinkaan parempi kuin muut. Kaikki säätyyn ja asemaan katsomatta yrittävät tavalla tai toisella hyötyä Wolfgangista, joka suhtautuu ihmisiin luottavaisesti ja rahaan kevytmielisesti. Ystävät ja rakastetut houkuttelevat huonoille teille ja vievät rahat, ja isä ja mesenaatti tahtovat omia kunnian säveltäjän mestariteoksista. Ykköskuppaaja on anoppi Cäcilia Weber (kylmä, etova ja vaikuttava Brigitte Oelke), jolle Constanze-tyttären rakkaus Wolfgangiin on pelkkä keino turvata perheen toimeentulo. Constanze yrittää nousta äitiään vastaan, mutta nuoret kiristetään naimisiin ja takaamaan Weberien hulppea elintaso. Vielä kuolemansa jälkeenkin Wolfgang päätyy hyödyttämään toisia ihmisiä materiaalisesti: Cäcilia käy viemässä hänen rahapussinsa, Nannerl ottaa mystisen rasian joka ilmeisesti symboloi Mozartin lahjoja (tai sydäntä, sekä fyysisesti että kuvaannollisesti) ja vuosia myöhemmin Constanze rahastaa paljastamalla lääketieteellisten harvinaisuuksien keräilijälle miehensä hautapaikan. Useampi sata vuotta myöhemmin kaupoissa myydään suklaata Mozartin kasvoilla ja nimellä ja tehdään hänestä esimerkiksi kirjoja ja, niin, musikaaleja.

Esityksiini osui kolme eri Constanzen näyttelijää, jotka kaikki tekivät roolin hieman eri tavalla mutta silti toimivasti. Franziska Schusterin näin taannoin Mamma Miassa ja tykkäsin, Jessica Kesslerin näin yli 10 vuotta sitten Sarah'na Hampurin Tanz der Vampiressa, ja Jennifer Siemannin olen taatusti nähnyt jossain aikaisemmin. Jokaisella soolo Irgendwo wird immer getanzt, yksi suurista musikaalilaulusuosikeistani, oli henkeäsalpaava muusikonvaimon tilitys, joka veti katsomon hiljaiseksi ja räjäytti sitten aplodit ilmoille. Maailmaa nähnyt, realistinen ja omapäinen Constanze rakastuu Wolfgangissa nimenomaan siihen, että tämä muista poiketen ei teeskentele mitään eikä kumarra ketään. Molempia ympäröivässä valheellisten ja kyynisten valehtelijoiden maailmassa toinen on kuin tuulahdus kevättä. Silti Constanzekin lopulta kyllästyy miehensä vastuuttomuuteen, tyhjiin lupauksiin ja siihen, että musiikki menee kaiken edelle.

Wolfgang ja Constanze. © VBW / Deen van Meer

Wolfgangin isosisko Nannerlin (Barbara Obermeier, Dorothea Baumann) roolia on käsikirjoituksessa pienennetty ja yksipuolistettu, mikä on hieman sääli, koska samoista lähtökohdista tuleva naispuolinen ex-ihmelapsi kuvaa hyvin naisen mahdollisuuksia ajan yhteiskunnassa. Aikuinen musiikkinero kiinnostaa maailmaa vielä vähemmän jos hän on nainen, joten Leopold laittaa kaiken Wolfgangin varaan, ja Nannerlista tulee lähinnä isänsä kotiapulainen. Hahmo myös näyttää mitä Wolfgangin elämä olisi, jos hän jäisi isänsä ohjailtavaksi ja kodin ympyröiden tukahduttamaksi. Alistunut, katkera Nannerl ei nouse kapinaan, mutta toisaalta Wolfgang ei myöskään auta häntä kun sisko vihdoin sitä pyytää, joten katkeruus veljeä kohtaan on osin oikeutettua.

Ehkä ainoa todellinen hyvis musikaalissa on paronitar von Waldstätten, Mozartin tukija ja rikas suojelija, joka tiukoissa paikoissa ilmestyy paikalle kuin musiikin äitijumalatar ja takoo kaikille järkeä päähän. Ana Milva Gomes, josta hurmaannuin jo Mamma Miassa, säteili arvokkuutta ja lämpöä koko saliin, mutta varaparonitar Ann-Marijn Smulders oli hänkin upeaääninen ja vaikuttava ilmestys.

Paronitar ja neron synty. © VBW / Deen van Meer

Salzburgin ruhtinaspiispa Colloredo edustaa musikaalissa pahisleirin lisäksi myös valistusajan järkeä, logiikkaa ja tieteellistä maailmankuvaa. Colloredo on mesenaatti ja kulttuurivaikuttaja, joka keräilee niin lääketieteellisiä harvinaisuuksia kuin säveltäjiäkin. Hänelle Mozart on omistettava ihme, jolla voi kätevästi herättää kateutta muissa Euroopan hallitsijoissa. Colloredo lainaa Mozartia mielellään muille ruhtinaille, mutta toisin kuin Mozart itse, lainaajat tietävät säveltäjän kuuluvan Colloredolle eivätkä palkkaa tätä omaksi hovisäveltäjäkseen. Hämmentynyt Wolfgang matkaa halki Euroopan eikä käsitä, miksi hänen taitojaan ei arvosteta. Taustalla Colloredo vetelee naruista, ärjyy palveluskunnalleen ja erityisesti assistentilleen kreivi Arcolle (ylimielinen, hauska ja erehdyttävästi John Malkovichilta näyttävä Jon Geoffrey Goldsworthy), saapuu paikalle giganttisen ja varsin fallossymbolisen piispansauvan saattelemana sekä mm. käyttää 1700-luvun matkavessaa.

Taloudellisesta näkökulmasta Colloredon näyttelijä on se kuuluisa tyyppi, jonka nimellä ja timmeillä vatsalihaksilla osa katsojista on houkuteltu katsomoon. Mark Seibert on saksankielisten maiden kuuma nimi, joka Colloredona on puettu punaiseen ja mustaan nahkaan, tyköistuviin vaatteisiin ja hetkittäin paidattomuuteen. Itse en Seibertia isommin fanita vaikka hänellä ihan ok ääni onkin, joten olin iloinen, kun kahdessa ensin näkemässäni esityksessä paikalla oli kaksi eri varanäyttelijää. Varsinkin Lucius Wolter miellytti korviani ja silmiäni rokatessaan ärtyisänä ruhtinaspiispana, mutta Carl van Wegberg oli hyvä hänkin.

Kuin ohimennen musikaali kritisoi monissa kohtauksissa viihteen ja korkeakulttuurin oletettua eroa ja toisen arvottamista toista korkeammalle. Wolfgangia pyydetään jatkuvasti säveltämään yksinkertaisemmin ja yleisöä miellyttävämmin jotta hän menestyisi, mutta hän pitää päänsä ja noudattaa kutsumustaan. Ajan teatteriguru Emanuel Schikaneder (mainio Johannes Glück) piipahtaa esittämässä kabareenumeron, jossa hän (jäätävällä Itävallan murteella) määrittelee täydellisen viihteen reseptin: "a bissl fürs Hirn und a bissl fürs Herz", jotakin aivoille ja jotakin sydämelle. Libretisti Kunze näpäyttää Schikanederin suulla viihteen ja musikaalien aliarvioijia ja korostaa viihdyttämisen olevan vaikea taiteenlaji, jossa on haastavaa onnistua vaikka teoriassa tietäisikin miten homma toimii. Kun Mozart hieman ennen kuolemaansa nousee wieniläisrahvaan suosioon Schikanederin kirjoittamalla Taikahuilu-oopperalla, Colloredo säälittelee hänen vajonneen alas ja heittävän neroutensa hukkaan, sillä "kun taiteesta tulee suosittua, se lakkaa olemasta taidetta". Aiheesta on kokonainen hieno duetto, jossa miehet väittelevät taidenäkemyksistään, elitismistä ja menestyksestä. Samaa elitismille kettuilua on aistittavissa ensemblen hilpeän ironisessa Hier in Wien! -kappaleessa, jonka mukaan Wienissä vain kuollut taiteilija on suosittu, kaikki puukottavat toisiaan selkään ja kateus myrkyttää kyvyn nauttia kauneudesta. Kunze, joka ennen Mozart!:ia oli kantaesittänyt Wienissä kaksi kriitikoiden lyttäämää mutta kulttisuosioon noussutta musikaalia, tietänee mistä puhuu. En yleensä välitä tekijöiden katkerasta tilityksestä, mutta tässä se on toteutettu niin hauskasti ja itseironisesti, että homma toimii.

Kreivi Arco ja ruhtinaspiispa Colloredo. © VBW / Deen van Meer

Hans Schavernochin lavastus on minimalistinen ja todella kaunis. Lähes tyhjällä lavalla on aukkoiset seinät, taustakangas jolle heijastetaan projektioita (Thomas Reimer), sekä muutama harva isompi lavaste. Lisäksi lavalla on koko ajan Wolfgangin flyygeli, jota hyödynnetään esineenä hyvin monipuolisesti. Weberit liikkuvat hillittömällä hippimaalatulla Kleinbussilla, Colloredon matkavaunut vessoineen kulkevat taulunkehyksissä ja loput lavasteet koostuvat sängystä, divaanista ja paristakymmenestä tuolista. VBW:n musikaaliksi Mozart! on jopa harvinaisen simppelisti toteutettu, koska kukaan ei lennä, valtavia lavasteita ei nouse tai laske lavalle eikä mitään isoja efektejä juurikaan ole. Vain näyttelijät, flyygeli ja tuoleja. Minusta ratkaisu on erinomainen, koska tarina ei vaadi yhtään enempää toimiakseen ja kaikki ylimääräinen vain häiritsisi. Tämä on luultavasti ensimmäinen näkemäni teatteriesitys, jossa projektiot eivät tunnu itsetarkoitukselta vaan sulautuvat osaksi lavastusta ja täydentävät sitä luomalla mielikuvia.

Yan Taxin puvustus noudattelee samaa linjaa. Wolfgang kulkee valkoisissa nykyajan vaatteissa, paronitar von Waldstätten ajattomassa sinisessä puvussa, Weberit white trash -vaatteissa ja ensemble mustissa pillifarkuissa, joiden päälle puetaan milloin palvelijan, milloin yläluokan rokokoovaatteita. Peruukkeja ei juurikaan ole, vaan visuaalisuus jättää paljon katsojan mielikuvituksen varaan. Tuotanto on hyvä esimerkki siitä, miten historiallisia musikaaleja ei ole pakko toteuttaa epookkina, vaan esitys voi toimia hyvin viitteellisin elementein. Wieniläisten ohjelmistovalinnoista voi usein olla montaa mieltä, mutta skenografia siellä osataan. Dennis Callahanin koreografiat tosin näyttävät tässä ympäristössä auttamattoman vanhanaikaisilta. Perusjutut kyllä toimivat, mutta näyttää siltä, ettei Callahan ole yhtään päivittänyt tyyliään sitten Elisabethin kantaesityksen vuonna 1992. Kaikki tuntui tutulta ja yllätyksettömältä.

© VBW / Deen van Meer

Tämän epistolan päätteeksi lienee selvää, että vaikutuin. Kävin katsomassa musikaalin neljän päivän aikana kolmesti, eikä vielä tuntunut siltä, että olisin saanut siitä kaiken irti. Yhtenä iltana satuin halpispaikalle, josta näki hyvin orkesterimonttuun, ja pääsin onnekseni tarkkailemaan pääkapellimestari Koen Schootsin työskentelyä. Vereinigte Bühnen Wienin orkesteri on viime vuosien säästötoimenpiteistä huolimatta huippuluokkaa, ja Schootsilla oli Mozart!-orkesteri täydellisesti hallussaan.

Mozart! ja Evita palaavat Wieniin!

Wienistä kantautuu hyviä uutisia: Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaali Mozart! palaa Vereinigte Bühnen Wienin ohjelmistoon syksyllä 2015. Musikaali kantaesitettiin Wienissä 1999 ja siitä tehtiin Mozart-juhlavuonna 2006 dramatisoituja konsertteja. Rajan takana Budapestissa musikaalia on esitetty vuodesta 2003 alkaen, ja lisäksi se on kerännyt faneja mm. Etelä-Koreassa ja Japanissa. Meitä lähinnä olleet esitykset olivat Ruotsin Karlstadissa joskus 2000-luvun vaihteessa.

Musikaalissa Wolfgang Amadeus Mozart on elämäniloinen ja luottavainen rastatukkanuorukainen, joka elää ja ajattelee paljon aikaansa edellä. Ankara isä Leopold yrittää rajoittaa ja pitää kuria, sisar Nannerl yrittää auttaa ja ymmärtää, vaimo Constanze elää taiteilijan muusana ja liuta muita hahmoja hyötyä taloudellisesti. Wolfgangia seurailee muille näkymätön alter ego Amadé, ikuinen lapsinero joka symboloi Mozartin imagoa, uraa ja musiikkia. Amadén raapustaessa nuotteja paperille Wolfgang tavoittelee maailmassa onneaan, rakastuu, rakastelee, tulee uudelleen ja uudelleen hyväksikäytetyksi ja menettää hiljalleen kaiken mitä rakastaa. Lopulta myös Amadésta tulee demoninen hahmo ja painolasti, joka kirjoittaa nuotit Wolfgangin verellä, kunnes tippaakaan ei ole jäljellä. Wolfgangin kuoltua jäljelle jäävät vain musiikki ja Amadé, jotka maailma muistaa.

Rakastan Mozart!:n musiikkia, varsinkin hahmojen sooloja ja loppukohtauksen kuoroa. Kunzen libretto on upea ja täynnä tuskaisia totuuksia ihmisen elämästä. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa Budapestissa (arvioni englanniksi) ja se on yksi elämäni vaikuttavimpia teatterikokemuksia. Erityisesti Amadén rooli on siellä ohjattu todella hyvin. Kokosin YouTube-kanavalleni taannoin soittolistan lempikappaleistani musikaalissa sekä Wienin vanhoista Making of -dokumentin videoista.

Musikaalista ei ole kahta samanlaista käsikirjoitusta, mutta oikeastaan vain muutamat kohtaukset vaihtelevat paikkaa ohjaajan mieltymysten mukaan ja pari biisiä on lisätty joskus. Saa nähdä, mitä legendaarinen Harry Kupfer keksii Wienissä tällä kertaa. Wieniin ollaan lisäämässä Wolfgangille ja Constanzelle duetto, mikä ei minusta ehkä olisi niin tarpeellista, mutta mikäs siinä. Toivottavasti mukaan pääsee myös Unkarin proggikseen tehty Wolfgangin ja piispa Colloredon duetto, jota fanitan.

Lisäksi Wienissä nähdään seuraavalla kaudella mm. Evita, joka sai saksankielisen ensi-iltansa siellä reippaat 20 vuotta sitten, ja syksyllä 2016 Stephen Schwartzin säveltämä uusi musikaali teatterinjohtaja Emmanuel Schikanederista.

Mamma Mia! – Wien 2014

Perin Abba-fanitukseni äidiltäni, joka Spaissarien ja Bäkkärien kultakaudella antoi kymmenvuotiaalle tyttärelleen joululahjaksi Abban Love Stories -kokoelman. Levy oli myös ensimmäisiä tiiviitä kosketuksiani englannin kieleen, ja osaan sanat vieläkin ulkoa. Tuskin siis tarvitsee erikseen kovin paljoa korostaa, että pidän Abban musiikista.

Suhtauduin musikaaliin hieman penseästi, mutta täytyy sanoa, että Mamma Mia! on täydellistä aivot narikkaan -viihdettä. Hyvää musiikkia, kepeää sitcom-huumoria, hauskoja tanssinumeroita ja värikästä lomatunnelmaa. Kun Abbaa ei kerran voi enää nähdä konsertoimassa lavalla, Mamma Mia on luultavasti seuraavaksi paras vaihtoehto. En yleensä pidä ns. jukebox-musikaaleista, mutta kymmenvuotias Mamma Mia on niistä toistaiseksi onnistunein kokonaisuus. Juoni ei ole kummoinen mutta sellainen kuitenkin on, ja kappaleet istuvat siihen yllättävän hyvin. Raimund Theaterin produktio Wienissä on täysi kopio alkuperäisestä ja puvustus alkaa nykykatsojalle näyttää söpön 00-lukuiselta, mutta kohta sekin varmaan on jo retroa.

Toisella kielellä musikaali toimi ehkä vielä paremmin kuin englanniksi, koska ainakin Michael Kunzen saksannokset on tehty palvelemaan ennen kaikkea tarinaa, kun taas alkuperäisiä englanninkielisiä lyriikoita on lopulta muokattu vain hyvin vähän lavalle. Kieli myös vähensi mielleyhtymiä Abbaan eikä yleisö laulellut mukana, kuten Lontoossa ilmeisesti tapahtuu varsin usein. Laulunsanat ovat kuitenkin uskollisia Abban hengelle. Musikaali on tekstitetty englanniksi, ja tekstejä seuratessani esimerkiksi rakkausduetto The Name of the Game tyttären ja mahdollisen isän duettona kirskahti korviini (silmiini?) melko pahasti. Saksankielisiin sanoihin keskittyessäni pystyin vielä eläytymään musikaalin kohtaukseen.

Donna and the Dynamos! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Vuoden 2008 elokuvaa katsoessani olen harmitellut, kun näyttelijät eivät osaa laulaa, mutta sitä ongelmaa ei totisesti ollut Wienissä. Hollantilainen Ana Milva Gomes vetäisi Donnan biisit sellaisella äänellä ja lavasäteilyllä että oksat pois. Gomesin nimeä on näkynyt mm. Leijonakuninkaan, Tarzanin ja Aidan yhteydessä Saksassa ja viimeksi hän esitti Delorista Wienin Nunnia ja konnia -produktiossa, mutten ole aiemmin itse nähnyt häntä lavalla. Hänellä selvästi oli lavalla hauskaa, ja jo se kohotti esityksen tunnelmaa kummasti. Gomesilla on asennetta ja komediennenkykyjä, mutta herkemmätkin kohtaukset vakuuttivat. Slipping Through My Fingers pisti alahuuleni väpättämään aitioni hämärässä. Nyt harmittelen, etten nähnyt häntä Wienin edellisvuotisessa Jesus Christ Superstar -konserttisarjassa Mary Magdalenena.

Sophie-tytärtä esitti raikkaan ja herttaisen oloinen varanäyttelijä Franziska Schuster, joka ylsi lavasäteilyssä lähes Donnan tasolle. Ylipäätään koko ensemblessä oli energiaa kuin keskikokoisessa tähdessä eikä joukossa näyttänyt olevan heikkoja lenkkejä. Isäehdokkaat olivat soveliaan symppiksiä, Donnan ystävät räväköitä koomikkoja ja nuoriso kaunista, iloista ja juhlivaa. Rempseitä vitsejä, hassuja ihmissuhdesotkuja, stereotypioita, kännihuumoria ja harmiton, kevyt juoni pitämässä keitosta kasassa. En haluaisi nähdä tätä joka musikaalissa, mutta kepeälle viihteelle on musikaaligenressä oma paikkansa ja Mamma Mia onnistuu sarjassaan loistavasti. Olin teatterista lähtiessäni vastustamattoman hyvällä tuulella.

Isätrio. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalien loputtomien bordellikohtausten jälkeen oli hauska nähdä lavalla vaihteeksi vähäpukeisia miehiä. Oikeastaan hämmästyin tajutessani, kuinka harvoin olen nähnyt uimahousujen kokoiseen rooliasuun pukeutuneita miestanssijoita musikaaleissa. Naisten paljas pinta jossain kohti tarinaa taas tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kyseinen kohtaus on melko usein juuri bordelliin tai klubille sijoittuvaa stripparihenkistä vääntelehtimistä tai roisin hauskaa revittelyä. Ne harvat vähäpukeiset miehet taas toimivat usein enemmän komiikan kuin suorasukaisen erotiikan välineinä, kuten Mamma Mian uimaräpylöissä ja speedoissa hassua tanssia esittävä polttariporukka. Kuten kaverini totesi, humoristinen ote on toki myös omanlaistaan valta-aseman säilyttämistä: mies vain väliaikaisesti leikkii seksiobjektia ja koko ajatusta käsitellään vähän kuin vitsinä. Suomalaisten miesnäyttelijöiden kelteisillään juokseminen lavalla taas on ihan oma, ilmeisesti kansallinen lukunsa, ja minun on vaikea pitää sitä mitenkään seksikkäänä.

Polttarit! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Sitten on näitä Housut pois -tyyppisiä esityksiä, joiden koko pointti on raavaiden miesten riisuutuminen ja ryhtyminen oma-aloitteisesti seksiobjekteiksi. Idea on siinä mielessä varmasti myyvä, että suurin osa suomalaisista teatterikävijöistä on naisia. Naisvastine voisi olla Kalenteritytöt-elokuva. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten toimisi musikaali vaikkapa burleskitanssijoiksi ryhtyvistä ex-Nokian naistyöntekijöistä, joista ei stereotyyppisesti tehtäisikään langenneita, aidosta rakkaudesta haaveilevia ilotyttöjä tai himokkaita ilolintusia. Toisaalta myös hämärä luola täynnä surullisia, alistettuja miesprostituoituja voisi hämmentää musikaaliperinteitä kiinnostavasti. Vaikkapa Jekyll & Hyde joskus genderbent-meiningillä?

Mamma Miassa on jotain hyvin leimallisesti naisellista ja naisille suunnattua. Äiti–tytär-tunteita ja naisenergiaa velloo ilmassa koko kolmen tunnin ajan, miehet ovat aika lailla sivuosassa ja seksivitsitkin ovat melko naisnäkökulmaisia, puhumattakaan niistä räpylöidyistä silmäkarkkimiestanssijoista. Mieskatsojillakin on todennäköisesti hauskaa, mutta pääkohderyhmänä tuntuvat olevan naiset. Sekin minua kiinnostaa, miten maailman ensimmäinen non-replica-produktio Budapestissa toteuttaa tätä naisenergiaa ja muuttuvatko musikaalin painotukset jotenkin. Helsingin Svenska Teaternin proggis tulee sekin ensi-iltaan syksyllä ja on myynyt ilmeisesti todella hyvin. Ruotsin kieli sopinee musikaaliin, lauloihan Abbakin ensimmäiset hittinsä ruotsiksi. Wienin perusteella uskallan suositella.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Mamma Mia! Helsingin Svenskanissa
Mamma Mia! Budapestissa

Iiks! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

PS. Kävin seuraavana iltana katsomassa Straussin Lepakko-operetin Wiener Volksoperissa. Minulla oli ikioma aitio, esiintyjät olivat erinomaisia ja toteutus perinteinen mutta hauska. 85-vuotias kapellimestari johti kolmituntisen teoksen ulkomuistista. Viihdyin erinomaisesti ja sain jopa selvää hahmojen jäätävästä wieniläismurteesta. Siinä naureskellessani rempseille vitseille, hassuille ihmissuhdesotkuille, stereotypioille, kännihuumorille ja kepeälle juonelle, jonka perimmäinen tarkoitus on antaa näyttelijöille syy laulaa suosittua musiikkia, koin pienen déjà vun. On kiinnostavaa nähdä, tulevatko operetit joskus uudelleen muotiin Suomessakin. Kuohuvan kepeälle viihteelle selvästi on tilausta, kun kerran viihdemusikaaleja tuodaan maahan ja tehdään itsekin. Lepakko on tulossa Kansallisoopperaan syksyllä, ja Wienin jälkitunnelmissa täytyy ehdottomasti käydä katsomassa se. Alkoholin syyttäminen koko ihmissuhdesotkusta on hyvin suomalaiseen kulttuuriin sopivaa.

Der Besuch der alten Dame – Wien 2014

Der Besuch der alten Dame perustuu Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmään, joka muuten on syksyllä tulossa Tampereen Työväen Teatteriin nimellä Vanhan naisen vierailu. Upporikas Claire Zachanassian saapuu vierailulle konkurssin partaalla olevaan synnyinkaupunkiinsa Gülleniin, joka toivoo hänen lahjoittavan rahaa. Claire lupaakin gülleniläisille huimat kaksi miljardia euroa – yhdellä ehdolla. Alfred Illin, kaupungin pidetyn sekatavarakauppiaan ja Clairen entisen seurustelukumppanin on kuoltava.

Alkuun järkyttyneet kaupunkilaiset toki kieltäytyvät moisesta moraalittomasta tarjouksesta, mutta pikkuhiljaa ahneus alkaa hiipiä yhden jos toisenkin kunniallisen kansalaisen mieleen. Eikö demokratiassa kuitenkin pidä keskustella kaikista mahdollisuuksista? Olisiko yksi ihminen lopulta niin kovin suuri uhraus kokonaisen kaupungin hyvinvoinnin vuoksi? Onko Alfred sittenkään niin hyvä tyyppi, etteivät he voisi elää ilman häntä? Jos asiaa tarkastellaan hyvin valitulta kantilta, olisiko Alfred oikeastaan jopa ansainnut kuoleman? Olisiko hänellä suorastaan velvollisuus tappaa itse itsensä ja siten säästää hyvät ystävänsä syyllisyydentunnolta ja pelastaa kaupunki?

Yksi kiehtovimmista esityksen teemoista minusta on juuri se, miten ihmismieli pystyy kehittämään uskottavan perustelun mille tahansa teolle säilyttääkseen itsekunnioituksensa. Niin ystävyys, rakkaus, moraali kuin kristilliset arvotkin saavat kyytiä, kun pelissä ovat riittävän iso rahasumma, oma hyvinvointi ja yleinen mielipide. Kun vanhat teot ja ihmissuhteet alkavat Clairen koston myötä nousta taas pintaan, soppa muuttuu entistä absurdimmaksi ja yhden jos toisenkin menneisyydestä paljastuu synkkyyksiä. Kaupunkilaisten tekopyhyys, itsekkyys ja ahneus saavat yhä hupaisampia, groteskimpia ja karmeampia piirteitä. Korostetun myötätuntoinen ystävä lahjoittaa Alfredille aseen, jotta tämä voisi tehdä "oikein" ystäviään ja itseään kohtaan ja tappaa itsensä. Tiesin perusjuonen mutten loppua, ja havaitsin todella jännittäväni Alfredin kohtaloa, koska mitä pidemmälle tapahtumat etenivät, sitä selvemmäksi kävi, että lopussa voi tapahtua aivan mitä tahansa.

Musikaali sai viime kesänä kantaesityksensä Thunin ulkoilmateatterissa Sveitsissä ja tuotiin sen jälkeen Wieniin. Christian Struppeckin käsikirjoitus kaipaisi vielä hiontaa ja Andreas Gergenin henkilöohjauksessa on ongelmansa, mutta muuten alkuteos on adaptoitu hyvin musikaaliksi. Tarinan oma absurdi ja hiuksenhienosti överi musta huumori upposi minuun täysillä, mutta välillä tuntui, että musikaaliin on yritetty ympätä turhiakin vitsejä kevennyksiksi. Rakkauslauluja oli kolme, kaikki sisällöltään samanlaisia ja jokainen yhtä yhdentekevä. Tuntui että ne ovat musikaalissa vain, koska tekijät olettavat katsojien odottavan, että musikaalit sisältävät sisällöttömiä rakkausduettoja ja kepeää huumoria. Ilman tätä päälleliimattua musikaalistereotypian toteuttamista esitys olisi toiminut paremmin. Mukana oli myös se pakollinen liikuttavuussyistä mukaan kirjoitettu lapsirooli. Siitä tosin ilahduin, että ensimmäisen näytöksen lopussa ei ollut sitä turhan yleistä "kootaan kaikki lavalle laulamaan medleytä tunnusmusiikeistaan / yhteistä, tunnusomaisesti ensimmäisen näytöksen lopulta kuulostavaa kappaletta" -meininkiä, vaan näytös loppui duettoon ja Clairen "Ei koskaan!" -karjaisuun.

Pelastajaa odottava kaupunki. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Muutama parodian puolelle menevä, korostetun musikaalimainen biisi oli ihan hauskakin. Clairen kolmella henkivartijakorstolla on hilpeä sambahenkinen laulu Trio Infernal, joka ei juuri liity tarinaan mutta joka sai illan isoimmat aplodit. Kabareemainen Tempel der Moral, jossa gülleniläiset kertovat lehdistölle miten kristillisiä arvoja kunnioittava kaupunki on eikä suinkaan esimerkiksi suunnittele kenenkään murhaa rahan vuoksi, lainaili musiikillisia vaikutteita Chicago-musikaalin lehdistötilaisuuskohtauksesta.

Muutenkin Moritz Schneiderin ja Michael Reedin säveltämä musiikki yllätti minut positiivisesti. Kappaleet ovat tarttuvia ja dramaattisia ja ne välittävät tunnelmia hienosti. Rakkauslaulutkin olivat sävellyksinä ihan kauniita. Michael Reedin nimi on minulle tuttu Tanz der Vampiren alkuperäisistä orkestroinneista, ja Vanhan naisen vierailussa on samaa suurta rockoopperamaisuutta joka sai hetkittäin ihon kananlihalle. Reed on myös Phantom of the Operan alkuperäinen kapellimestari.

Claire ja Alfred. © VBW/ Brinkhoff & Mögenburg

Ronacher-teatterin akustiikka on edelleen surkea, joten en saanut etenkään ensemblekohtausten sanoista mitään selvää, vaikka istuin hyvällä paikalla kakkosparven eturivin keskellä. Musikaali on englanniksi tekstitetty ja levyn kansilehdessä onneksi on laulunsanat, ja niiden perusteella en erityisesti sure lyriikoiden missaamista. Wolfgang Hoferin kirjoittamat sanat aiheuttavat hetkittäin myötähäpeää ja sisältävät mahdollisesti tahattomia viittauksia Subin Sturm der Liebe -telenovelaan ja ALW:n Love Never Dies -kummitusjatko-osaan. En varsinaisesti hämmästynyt, kun Hofer paljastui schlager-sanoittajaksi. Sanoituksissa on kyllä hyviäkin kohtia ja jokunen neronleimaus, samoin Struppeckin kirjoittamissa puheosuuksissa.

Kuten yleensä Vereinigte Bühnen Wienin musikaaleissa, lavastus (Peter J. Davison) ja puvustus (Uta Loher & Conny Lüders) ovat todella kauniit. Lavastus koostuu parista talonseinästä, Alfredin kaupasta, rautatieasemasta ja metsästä, jotka voisi kuvitella Detroitin pikkukaupunkiversioon. Ikkunat rikki, seinät harmaita ja ankeita, jopa metsä on harmaata aaltopeltiä. Kontrastia tuovat Clairen ylellinen hotellihuone ja hotellin juhlasali. Puvustus on ihana: leveitä tyllihameita ja ruutukankaita, ripaus retroa ja Mad Menia mutta tyylillä, kimaltelevia iltapukuja murretuissa sävyissä. Mitä enemmän kaupunkilaiset alkoivat päästä rahan makuun, sitä enemmän pukuihin ilmestyi luksusta, räikeitä värejä ja mauttomia asusteita kuten neonkeltaisia cowboybuutseja. Raha ei tosiaan tuo mukanaan tyylitajua. Harmaasävyinen lavastus päästää pukujen värit ja Mark McCulloughin kauniin valaistuksen oikeuksiinsa. Kaikilla kaupunkilaisilla oli alussa identtiset vihreät kumisaappaat, minkä syy meni minulta ohi, mutta äkkiseltään olettaisin ettei Güllenillä enää ollut varaa ylläpitää viemäriverkostoaan.

Mathilde ja Alfred Ill. © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Musikaalin päärooleissa esiintyy saksankielisen musikaalimaailman supertähtipari Pia Douwes ja Uwe Kröger, jonka kasvoilla esitystä mainostetaan pitkin Wieniä. Olin hieman hämmentynyt siitä, että kummallakin oli vapaapäivä kun esityksen näin. Sellaista toki sattuu, mutta markkinoinnin henkilökeskeisyyden perusteella kuvittelisin tietyn yleisönosan odottavan näkevänsä edes toisen heistä ja valittavan, jos kumpikin on poissa.

© Thuner Seespiele

Upean Pia Douwesin olisin itsekin halunnut nähdä vihdoin livenä, mutta vaihtoehtoinen Alfred Ethan Freeman luultavasti selvisi roolistaan paremminkin kuin Uwe, jonka ääni on viime vuosina kadonnut jonnekin. Olen jonkinasteisesti fanittanut Freemania aivan musikaali-intoiluni alkuajoista saakka, ja vasta teatterissa tajusin, etten ole tainnut nähdä häntä koskaan lavalla. Hänen Alfredinsa oli sympaattinen ja ohjaukseen nähden yllättävän monitasoinen hahmo, joka on kaikkien tavoin joskus tehnyt virheitä elämässään ja luuli niiden painuneen jo unhoon. Pitkän aikaa on epäselvää, onko Alfred vain vainoharhainen vai onko hänen kokemansa uhka todellista. Alfredin kohtaus kohtaukselta etenevä paniikki oli melko hyytävää katsottavaa. Freemanilla on vahva ja persoonallinen ääni, joka selvisi hankalistakin sooloista vaivatta ja sai Wieninkin mittapuulla melkoiset aplodit. Hän on myös hyvä näyttelijä, enkä ihmettele, että hän on mm. esittänyt Phantomia rapakon kummallakin puolella yhteensä yli 1000 kertaa. Freeman on syntyjään amerikkalainen, mutta monen muun ikäpolvensa staran tavoin hän siirtyi joskus 80-luvulla Euroopan teattereihin.

Kostonhimoista Clairea esitti Patricia Hodell, joka täytti roolin hyvin. Tyylikäs ja maailman kovettama Claire janoaa oikeutta ja hyvistystä kärsimyksilleen, vaikka hän jossain määrin edelleen rakastaakin Alfredia ja tämä häntä. Hetkittäin Clairesta paljastuu edelleen se herkkä nuori tyttö, jollaisena hän aikoinaan Alfrediin tutustui. Hahmo oveline kostosuunnitelmineen ja ristiriitoinen muistuttaa minua Monte Criston kreivistä, ja osaksi juuri siksi pidän tarinasta. Jostain syystä fanitan kostotarinoita, ja Clairessa mustaa lemmikkipantteria myöten on tyyliä. Clairella on hienon voimakkaita sooloja ja Hodell oli laulaa niissä katon ilmaan.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Lavalla pyörivät myös nuoret ja viattomat menneisyyden Claire (Lisa Habermann) ja Alfred (Riccardo Greco), jotka tanssien toivat pariskunnan muistelun näkyväksi ja joskus osallistuivat Alfredin ja Clairen duettoihin. Muutamassa muussakin kohdassa nuori ja vanha versio olivat samaan aikaan lavalla, mutta kaksoishahmoja olisi minusta voinut käyttää järkevämminkin. Nyt he melko usein vain hengailivat lavalla vähän turhakkeina. Hetkittäin näytti, että C&A-kohtausten henkilöohjauksessa luotettiin nimenomaan heihin eikä varsinaisiin näyttelijöihin, jotka jätettiin keskenään istumaan puunrungolle ja laulamaan. Lopussa nuoripari jäi itsekseen lavalle elämään onnellisina elämänsä loppuun saakka jossakin unimaailmassa samalla, kun todellisuudessa asiat eivät menneet niin hyvin. Vaikutti siltä, että Clairen saapuminen kirjaimellisesti herätti muistot henkiin ja hänen lähtönsä puolestaan jätti ne elämään sitä elämää, jonka Claire ja Alfred olisivat halunneet.

Clairen sijaan Alfred aikoinaan nai Mathilden (Masha Karell), jonka kanssa hänellä on kaksi pinnallista teini-ikäistä lasta (Marianne Curn ja Gernot Romic). Mathilde on rakastava aviovaimo, joka seisoo miehensä rinnalla kunnes tämä tunnustaa yhä rakastavansa Clairea ja naineensa Mathilden vain hänen isänsä rahojen vuoksi. Mathilde on jotakuinkin ainoa täyspäinen koko Güllenissä, mutta lopulta Alfredin tunnustus katkeroittaa hänetkin, koska hän on rakentanut koko elämänsä Alfredin rakkauden varaan ja Alfred on tiennyt sen. Hahmo on traaginen, mutta tuntui että hänen elämänsä mureneminen kuitattiin pienellä reprisellä ja jätettiin hänen hahmokehityksensä kesken.

Trio Infernal! © VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Kaupunkilaisia edustivat Alfredin neljä vanhaa ystävää, pormestari (Hans Neblung), opettaja (vaikuttava Lutz Standop), poliisipäällikkö (nolostuttavan tekohauska Norbert Lamla) ja pastori (Dean Welterlen). Alussa viisikko vannoo ikuista ystävyyttä, mutta kummasti muut kääntävät selkänsä Alfredille kun kyse on rahasta ja kaupungin maineesta. Pastori näytetään kirjaimellisesti demonien kiusaamana, kun hän hetkellisesti tulee järkiinsä ja rukoilee Alfredia pakenemaan ennen kuin kiusaukset saavat heistä kaikista voiton. Pastorin kautta ivaillaan hauskasti myös katolisen kirkon tekopyhyydelle ja julkisuuskuvan kiillotukselle. Syyllisyydentunteen vainoama opettaja taas vajoaa alkoholismiin ja yrittää pullonsa takaa varoittaa kaupunkia uhkaavasta rappiosta, turhaan.

Ylipäätään miehitys on onnistunut ja ensemble osaa asiansa. Kuorokohtaukset olivat hienoja ja pidin Simon Eichenbergerin iskevistä ja osaltaan parodisista koreografioista. Ohjauksessa on puolensa, mutta nyt käsiohjelmaa lueskellessani havaitsin, että muutama olennainen seikka meni minulta ohi esityksessä ja olisin kaivannut niille enemmän painotusta. Musikaali on siis mielestäni vielä kesken, mutta siinäpä on tuleville ohjaajillekin tekemistä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu ja galleria
VBW:n YouTube-kanava
Thuner Seespiele ja galleria

Luukku 22: joulu Wienissä

Paras näkemäni joulukonsertti lienee vuoden 2006 Musical Christmas in Vienna. Nykyään Vereinigte Bühnen Wienin musikaalikonsertit ovat kuulemma melko ankeita, mutta tämä vanha konsepti toimi ja loi ihanasti joulutunnelmaa. Musikaaliguru Caspar Richter oli vielä VBW:n orkesterin johtajana ja musiikki oli taidokkaasti sovitettua. Jossain vaiheessa kapellimestarin päähän käytiin viemässä tonttulakkikin.

Tämä oli viimeisiä kertoja kun olen käynyt stagedoorilla, ja mukaan tarttui Jesper Tydénin nimmari. Yritin kovasti puhua Tydénille ruotsia, mutta saksa oli jo silloin haudannut toisen kotimaisen puhekykyni alleen. Jälkeenpäin valokuvasta totesin, että Tydén ja minä voisimme olla sisarukset, meissä oli molemmissa jotain niin leimallisen pohjoismaista. Tydénillä on todella kaunis ja korville miellyttävä ääni, ja olen harmitellut kun häntä ei viime vuosina ole näkynyt missään isommissa kaupungeissa.

Toinen konsertin ehdoton tähti (ainakin minulle) oli Carin Filipcic, joka on musikaalinäyttelijättäristä mahdollisesti suosikkini. Upea, voimakas ääni, lämpöä ja karismaa säteilevä olemus. Wienin murteella esitetty tragikoominen laulu juuri eronneen naisen jouluttomasta joulusta itketti ja nauratti, ja perinteisemmät joululaulut jättivät mukavan lämpimän tunteen.

Luukku 9: Vampyyrit juhlivat Wienissä

Tanz der Vampire juhli kymmentä vuottaan lavalla Wienissä kevättalvella 2007. Teimme kaveriporukan kanssa eeppisen reissun juhlakonsertteja katsomaan ja valloitimme muutenkin Wieniä. Thomas Borchert kreivi von Krolockina oli ehdottomasti parhaimmillaan ja pyöritti seurueemme sukkia oikein urakalla. Mikä ääni! Mikä fiilis! En sitä paitsi tähän päivään mennessä ole Suomen ulkopuolella nähnyt esteettisempää Krolockin rooliasua kuin konsertissa. Teatterihistoriani kauneimpia hetkiä on ollut rokkaava kreivi von Borchert potkaisemassa loppubiisissä Lukas Permania (Alfred) persiille. Tai linnanedustan vampyyrit notkumassa jonossa blues-sovituksen tahtiin.

(Bloggaaja on ollut niin tiiviisti töissä, että luukkujen availu on hieman jälkijunassa. Korvauksena tarjoilen teille uuden ulkoasun. Kiitos ja kunnia bannerista kuuluu Florelle.)

Luukku 3: Rebecca-muistoja Wienistä

Kolmannessa luukussa piileskelee Rebecca-musikaalin kantaproduktio Wienissä. Rebecca on Michael Kunzen musikaaleista vähiten kiero ja osaksi sen vuoksi hänen musikaaleistaan vähiten suosikkini, mutta se tuntuu uppoavan ns. suureen yleisöön hyvin. Francesca Zambellon ohjaus oli aika peruskauraa ja esimerkiksi Kouvolan teatterissa saatiin tarinasta enemmän irti kuin Wienissä, mutta joka tapauksessa pidin Wienin produktiosta. Näyttelijät olivat hyviä ja lavastus kaunis, ja kunnolliset nais"pahis"hahmot ovat aina plussaa.

Näin Rebeccan Wienissä useammankin kerran, mutta tähän postaukseen oli pakko valita lippu, jossa on Uwe Krögerin nimmari. Siinä on sydänkin ja kaikkea. Uwen tähti on viime vuodet ollut vähän laskussa äänenmenon myötä, mutta sellaiset 20 vuotta Uwe hallitsi saksankielisten maiden Kuumin musikaalinäyttelijä -listoja ja juorulehtiä. Hän on esittänyt jokaista isoa roolia jota tenori vain voi, aina Starlight Expressin Rustysta Phantomiin. Osa rooleista on ollut varta vasten hänelle kirjoitettuja. En ole fani enkä yleensä harrasta nimmareitakaan, mutta Uwe on hilpeä ilmiö ja todenpuhuakseni myös todella ammattitaitoinen musikaalinäyttelijä.

Ja kyllä, siihen aikaan Raimund Theaterissa pääsi seisomapaikalle 2,50 eurolla. Seisomista enemmän haittasivat lukuisat teini-ikäiset Uwe-fanit, joiden kirkumisen jäljiltä korvani soivat pari tuntia jälkeenpäin, mutta kokemus oli avartava ja kukkarolle ystävällinen. Fanityttöjen lisäksi tapasin siellä kerran vanhan rouvan, joka vihjaisi että oopperaankin saa seisomapaikkoja jos menee tiettyyn aikaan tietylle ovelle jonottamaan. En koskaan kokeillut, mutta tyylikkäästi pukeutunut herttainen mummeli sikakatsomossa jäi mieleen.

Elisabeth – Wien, lokakuu 2012

Elisabeth on yksi suosikkimusikaaleistani. Tätä ennen olin nähnyt siitä vain fennougrilaiset versiot ja Wienin dvd-taltioinnin, joten oli jo aikakin mennä katsomaan se saksankielisenä oikein teatterissa, etenkin koska rakastan sitä paljolti juuri lyriikoiden vuoksi. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaalien tapaan yksikään produktio ei ole ollut samanlainen, vaan ulkoasu, ohjaus ja jopa laulut eroavat toisistaan. Wienin uusin produktio on sekoitus edellisiä wieniläisiä ja Saksassa viime vuosina kiertänyttä kiertueproduktiota, minkä lisäksi siihen on lisätty yksi Kuoleman ja Elisabethin duetto, jota on aiemmin käytetty vain Unkarissa ja Japanissa Kuoleman soolona.

Elisabeth kertoo Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabethista (1837–1898) ja pyrkii murtamaan sokerista prinsessamyyttiä, jonka 1950-luvun Sissi-elokuvat hänestä loivat. Musikaalissa ei ole hyviä ja pahoja hahmoja, vaan se kertoo erilaisista ihmisistä, jotka pyrkivät osin samoihin päämääriin mutta täysin ristiriitaisin keinoin ja milloinkaan ymmärtämättä toisiaan. Loppujen lopuksi kaikki jäävät yksin ja epäonnistuvat siinä, mitä pitävät kaikkein tärkeimpänä, ja juuri tässä piilee Elisabethin traagisuus. Kaikesta on maksettava hinta, ja Elisabethin tapauksessa täydellisen vapauden hintana on lopulta hänen koko elämänsä.

Esimerkiksi Elisabethin itsensä toimintaa on helppo ymmärtää, mutta samalla katsoja näkee hänen tekemänsä virheet, jotka eivät suinkaan muutu oikeiksi teoksi vain siksi, että ne ovat ymmärrettäviä. Elisabeth vihaa asemaansa keisarinnana ja hovin tiukkaa etikettiä ja keskittyy lopulta täysin itseensä ja vapaudentavoitteluun. Arkkiherttuatar Sophie ajaa pelkästään monarkian etuja, jättää tietoisesti välittämättä monarkian jalkoihinsa jättämistä ihmisistä ja odottaa samaa kaikilta muiltakin. Keisari Franz Josef yrittää tasapainoilla vanhoillisen äitinsä sekä liberaalien vaimonsa ja poikansa välillä, ja samalla absoluuttinen itsevaltias näkee valtakuntansa hiljalleen hajoavan nationalismin, demokratian ja maailmanpolitiikan alle. Elisabeth on tarina kokonaisen monarkian luhistumisesta ja yksittäisestä modernista introvertista, jota yritetään mahduttaa itselleen sopimattomaan rooliin. Elisabeth edustaa kaikkea sitä, mikä Habsburgien vallan lopulta hajotti, ja vaikka hän ei itse välttämättä juurikaan vaikuttanut hajoamiseen, hänen koko olemassaolonsa oli ristiriidassa häntä ympäröivän järjestelmän kanssa.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Pidän Harry Kupferin ohjauksesta valtavasti. Se korostaa hahmojen monitasoisuutta ja leikkii ihanasti visuaalisella symboliikalla. Verrattuna edelliseen Wienin produktioon ja siitä tehtyyn dvd-taltiointiin (2005) ohjausta, lavastusta ja puvustusta on hieman päivitetty, sekä hyvässä että pahassa. Yan Taxin uusi puvustus on kaunis ja toimiva – ja ehdottomasti vähemmän ysäri kuin vuoden 1992 kantaesityksestä peräisin ollut edellinen puvustus. Lavastuksessa käytetyt uudet projektiot sen sijaan olivat minusta turhan realistisia ja laimeita. Pidin edellisessä produktiossa nimenomaan sen symboliikasta, leikkisyydestä ja abstraktiudesta, ja nyt tuntui että sitä oli korvattu turhaan hienolla tekniikalla, joka ei tuonut tarinaan mitään uutta. Esimerkiksi wieniläiset kahvila-asiakkaat eivät ajelleet enää tivolin sähköautoilla vaan istuivat liikkuvilla tasoilla olevien pöytien ääressä. Tylsää! Paljon hilpeää Wien-symboliikkaa ja turistikitschillä leikkimistä oli onneksi säilytettykin, ja produktiossa on edelleen rakastamaani viehättävää itseironiaa ja Elisabeth-kultille irvailua myös lavastuksen tasolla.

Annemieke van Dam nimiroolissa on todella hyvä näyttelijä ja pidin hänen tulkinnastaan: nuoresta, elämäniloisesta ja herkästä tytöstä kasvoi ahdistuksen ja valtavan itsetuntoräjähdyksen kautta kyyninen ja luovuttanut keisarinna. Ensimmäisen näytöksen loppu, jossa kirjaimellisesti kuvankaunis keisarinna astuu ulos omaa myyttiään symboloivasta peilistä/taulunkehyksestä, oli lähes henkeäsalpaava.

Van Damin ainoa ongelma on hänen äänensä, joka vaihtaa laulusta huutamiseen heti, jos musiikki vaatii menemään yhtään korkeammalle. Äänessä on lisäksi epämiellyttävän terävä, kova ja vaivalloinen sävy. Äänellisesti (tai laulutekniikaltaan?) van Dam onkin ikävä kyllä huonoimpia kuulemiani keisarinnoja, kun taas hänen näyttelemisestään pidin valtavasti.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Näin Kuolemana sekä Mark Seibertin että walk-in cover Oliver Arnon. Kumpikin oli melko mitäänsanomaton ja karismattoman oloinen ja loisti vain sellaisissa kohdissa, joissa musiikki tai kohtaus itsessään luo Kuoleman ympärille vaikuttavuutta. Arno on lisäksi kovin nuoren ja poikamaisen oloinen, mikä itsessään ei olisi ongelma, mutta harteikkaammalle Seibertille suunnitellut vaatteet vaikuttivat liian isoilta hänen yllään. Lopputuloksena oli Kuolema, joka näytti lainanneen isukin vaatteita. Kemiaa ei kummallakaan ollut oikein kenenkään kanssa, ja minulle he lähinnä toimivatkin roolintäytteinä, joihin en enää sen kummemmin jaksanut kiinnittää huomiota. Kun kyseessä on miespääosa, se ei ehkä ollut toivottu vaikutus. Kuolemansuudelma kruununprinssi Rudolfille (peruskiva Anton Zetterholm) oli myös historian lyhyin.

Alussa mainitsemani uusi duetto Kein Kommen ohne Geh'n ei lopulta häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Se selittää auki Kuoleman ja Elisabethin motiiveja ehkä turhan paljon eikä olisi varsinaisesti tarpeellinen juonen kehityksen kannalta, muttei se varsinaisesti haitannutkaan. Muuten niin riehakkaat wieniläiset katsojat eivät tosin kummassakaan esityksessä taputtaneet kappaleen jälkeen, mikä ehkä kertoo kaiken olennaisen sen wau-faktorista.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Franziskus Hartenstein keisari Franz Josefina puolestaan onnistui tuomaan jonkinlaista persoonaa, karismaa ja sympaattisuutta rooliin, joka on tarkoituksella kirjoitettu melko mitäänsanomattomaksi. FJ oli siinä mielessä esimerkillinen keisari, että hän eli työlleen, mutta inhimillisestä näkökulmasta hän oli jotakuinkin yhtä persoonallinen kuin aanelosen paperi, ja se näkyy myös musikaalissa. Vaatii näyttelijältä taitoa saada yleisön sympatiaa myös Franzlin puolelle, ja Hartenstein onnistui siinä.

Minulla on lievä fiksaatio kertojahahmoihin, ja Luigi Lucheni on vuosikaudet ollut suosikkini niin musikaalien kertojista kuin Elisabethin hahmoistakin. Kupferin ohjauksessa Lucheni on teräväjärkinen ja yhteiskuntakriittinen pikkupaholainen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän suhaa kehyskertomuksessa paljastamassa yleisölle likaisia totuuksia Elisabethista ja samalla härnää puolinäkymättömänä musikaalin henkilöitä, yllyttää vallankumoukseen ja tarjoilee kahvia. Vasta lopussa, kun hänen oma osuutensa Elisabethin elämässä tulee ajankohtaiseksi, pilkallinen ulkokuori alkaa rakoilla. Etenkin kakkosnäyttelijä Kai Hüsgen teki roolin vaikuttavasti, huumorilla ja herkullisilla yksityiskohdilla. Ykkösmiehityksen Kurosch Abbasissakaan ei ollut silti mitään vikaa.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Olin etukäteen eniten odottanut Carin Filipcicin näkemistä Elisabethin äidin Ludovikan ja ilotalonemäntä Frau Wolfin kaksoisroolissa, enkä pettynyt. Filipcic säteilee lavakarismaa ja hurmaavan kieroa hyväntuulisuutta, ja hänellä on upea ääni. Yhdistelmä Ludovikan äidillisyyttä ja Frau Wolfin kiusoittelevaa ammattiylpeyttä oli mukaansatempaava, ja ensembleosat kuten työläisnainen Milch-kohtauksessa menivät samalla kaikkensa antavalla asenteella. Tällä naisella on hauskaa lavalla, ja se näkyy. Hän otti myös kaiken irti Luchenin härnäämisestä.

Daniela Ziegler arkkiherttuatar Sophiena oli yksi parhaista näkemistäni. Sophie määräilevänä anoppina on Elisabethin vastavoima muttei missään nimessä tarinan pahis, vaan tarinan kuluessa hänenkin näkökulmansa pääsee kuuluviin ja saa oikeutuksensa. Ziegler oli tasapainoinen kokonaisuus kulissientakaista itsevaltiutta ja rakastavaa äitiä ja isoäitiä, joka tukahduttaa pehmeämmän puolensa monarkian parhaaksi. Hänen viimeinen Bellaria-soolonsa oli sydäntäsärkevä.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Produktiossa oli paljon sellaista, joka ei oikein vakuuttanut tai tuntunut miltään, mutta teos itsessään on etenkin Kupferin ohjauksessa niin vahva, että se imi minut maailmaansa kaikesta huolimatta. Uutta produktiota on kritisoitu sosiaalisessa mediassa ja lehtiarvosteluissa aika reippaasti, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa positiiviseen yllättymiseeni. Ensemble veti täysillä ja molemmissa näkemissäni esityksissä oli tunnelmaa, jota tuon kokoisessa teatterissa usein on hankala luoda, joten kokonaisvaikutelmani jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Eclipsis.org (suomeksi)

Tanz der Vampire - Vienna revival 2009/2010

Generally the production is the best German-language whole production I've seen of TdV, though that's not yet much, as I'm not a big fan of the productions in Germany. Kentaur's sets are gorgeous, the colours are beautiful and I adore the religious symbolism he uses in the sets. There's visually so much to watch and to think about. The sets and costumes are mostly similar to the Budapest production, but in Vienna they have of course had more money to make them, though it hasn't automatically meant improvements. One detail that always makes me squee is the Jim Steinman look-alike ensemble vampire in the finale, I think it's a wonderful idea.

Still I feel that the production lacks some spirit. It's good and I liked to watch it, but it didn't really give me the lovely energetic feeling that TdV at its best does. I felt that the cast is pretty much just doing its work, and there was some true feeling, intensity and attitude missing, so much that I was bored at some points.

Much of this also depends on the conductor. In October 2009 we saw three different conductors (no idea of the names, sorry) and two of them failed to keep the orchestra and the ensemble together, with the result that for example Ewigkeit lacked all power and fell flat. The third was much better, and in April 2010 we had Caspar Richter who worked like a magician and had the whole performance 100 % under his control. The difference to the first two was very clear. In fact, I spent much of the performance just admiring Richter's working, which might also say something about my interest in the actors.

The cast

Krolock - Thomas Borchert
In autumn 2009 he seemed really stressed, so stressed that you could see it and it didn't do good for his acting. In April he was better, more relaxed and having fun and moving softly and beautifully. He sounds more divine than ever, there's something in his voice that I simply adore. It's deep, velvety, strong and beautiful. I first saw him as Krolock in Hamburg in 2005 and then he was a very cold and cynical vampire. In the concerts there started to be more of the fun-having rock star in him, and now the cynical approach had returned with something else, of which I couldn't completely get the picture. He's more cold, distant and somehow more eternal-feeling than before. I must say I preferred the more alive-feeling concert-Krolock, because now there was definitely certain boredness in his interpretation, too.

Krolock - Alexander di Capri
I saw him twice in October and ended up liking him very much. He's a good actor with a good voice, and an extremely interesting Krolock, not the typical style but something very... special. He is very good in his own way, but I wouldn't like to see him as my first Krolock. In short, he seemed like a wicked little shaman who has spent too much time alone and forgotten how to interact with people, constantly forgot that people are hearing him when he thinks aloud, and generally just forgot the presence of other people. I definitely wouldn't follow his Krolock anywhere, but as a psychological character study on stage he was very fascinating.

Sarah - Marjan Shaki, Barbara Obermeier
I'm terribly sorry but I can't stand Marjan as Sarah. She usually either doesn't act or overacts, and her Sarah seems fake and unnatural and boring, much like a Barbie doll in many ways. She had some moments that I found interesting, but other than that my attention tended to wander from her to the sets or to the conductor. For example, the bathroom scene could be so much fun, but she doesn't get anything out of it, not even out of the "I have two" line that should be the easiest funny moment in the whole scene. She says it and that's it, nothing more. She's not seductive at all and I fail to see anything truly sexy in her, just the plastic-like Barbieness that isn't very appealing. Her voice is okay nowadays, still a bit too much breathing and sighing but not pain to my ears anymore. Her understudy Barbara Obermeier was much better in every possible way and made also Lukas Perman get more out of his role.

Alfred - Lukas Perman
My biggest problem with this production. Much like Marjan, he has about two facial expressions (smiling or scared) and his so-called acting is a pain to watch. His Alfred is whiny and has about one brain cell and, quoting Hermione from the Harry Potters, the emotional range of a tea spoon. Okay, Alfred isn't supposed to be as smart as the professor, but I don't see him as a complete idiot, either. Nothing seems to be going on in the head of Lukas!Alfred, he just stands there and plays the stereotypical pretty boy role and sings nicely and doesn't think or develop in the role at all. He's not Alfred, he's a Bambi-eyed Lukas looking pretty and singing prettily.

The problem with Alfred as a character is that there isn't much interesting written straight in the role, no memorable lines or anything. But the potential is there and the actor has to find and bring out the interesting aspects. In this Lukas totally fails. I've now seen him five times in the role in Vienna, eight if you count the TAC concerts, and I'm definitely starting to have enough of him. Marjan is okay to watch, but seeing&hearing someone act as badly as Lukas makes me aggressive. I know I sound harsh in the case of these two, but I can't help it, I've tried hard to see something good in them but failed. I still want to go and kick Alfred whenever I think of Lukas. Marjan didn't cause that much aggressions and every now and then I liked something she did, but my gods, who has let Lukas Perman have a role that requires acting?

Professor Abronsius - Gernot Kranner, Martin Planz, Fernand Delosch
I've seen all three and all are good, even if Gernot has some legendary excellence brought by the years while the others are new in the role. Gernot!Abronsius genuinely likes Alfred and cares for him even if occasionally forgets it while concentrating on books, and he's a silly but very warm character. A bit too silly and warm even, I started to get annoyed with his silliness. Martin!Abronsius is smart and full of sharp logic, and he more just rolls his eyes at Alfred. I think we saw his premiere as Abronsius in autumn, and later we saw him again. Fernand Delosch was somewhere in between; if I remember right he was most like the nutty professor out of those three.

The ending had been slightly modified in Vienna (later used in St. Petersburg). Abronsius sings the "Wir sind entkommen" part, but after that the music changes in tone and becomes dark and threatening. Abronsius notices that Alfred is gone and goes to look for him, and on the same time Krolock walks from the audience to the stage after Abronsius and starts to laugh. In October he followed Abronsius to the sets which pretty much looked like the Professor was going to be a vampire too, but in April Krolock stayed in the middle of the stage and was then lowered under it. The change makes the scene work a bit better, I like it when they leave the ending a bit more open and don't tell everything. Still I think that the whole scene tells too much and doesn't add anything to the story, on the contrary. However, Sarah and Alfred (and Krolock) joining the finale is a nice touch, even if I've always understood that S&A are a part of the "revolution" anyway, we just don't see them. It also wouldn't work with every Krolock, but in Vienna they had these younger rock-types.

It also depends on the Abronsius how this scene works. With Gernot Kranner it was upsetting, he was so worried of Alfred and it felt horrible to see a sweet old man almost scared for Alfred while Krolock approached him threateningly. With Martin Planz and Fernand Delosch I liked the scene a bit more, they didn't sound scared but only frustrated with the boy, and that matched the previous and the following scene much better. With Gernot the mood changed too much, from cheerful to distressed and then back to cheerful. Music-wise the added scene doesn't fit anything and feels out of place.

Herbert - Marc Liebisch
He's so sweet! This Herbert is totally a Drama Queen who wants to have all the attention, and yet under there is a little princess who dreams of the prince with a white horse. He has the usual gay stereotypes in the character, but he goes beyond them and has a real personality, too. I've never before seen a German-speaking Herbert who would be more than the boring stereotype, so Liebisch was a lovely surprise. Under all the sweetness he felt also damn dangerous.

The rest of the cast is okay, your basic good Vienna quality with nothing specially mention-worthy. Generally I felt the production was the same: good, but nothing specially mention-worthy. The bad acoustics in Ronacher also disturbed a bit, and I was annoyed by the theatre staff who kept running around the auditorium, hunting for people who did anything with their cellphones. The staff broke the atmosphere more than the cellphone lights.

Link: Homepage of the production

Rudolf - Affaire Mayerling - Vienna, March 2009

In short, the musical sucks. It has some nice songs and moments, but overall it sucks. I don't think I've ever seen a worse storyline in a musical, it's pointless and boring and feels stretched and far-fetched. The first act was mostly okay, but somehow I started to really dislike the musical during the second act and by the final scene I wanted to punch someone. I saw the musical twice and this happened on both times. I usually like Wildhorn's musicals to some extent, and Jekyll&Hyde and Dracula are one of my favourite musicals ever, despite the silly plot of Dracula, but Rudolf must be the worst I've heard of him.

Trailer:

I hate the story. It could work as a really fluffy and plotless Romeo and Juliet musical, if someone hadn't come up with the idea of having Crown Prince Rudolf as the main character. The story hasn't got much to do with Rudolf as a real person, the name just gives the male lead a reason to sing angsty solos between the romantic scenes so that the romance won't be the only story material. There's nothing interesting in the story, nothing very surprising or funny, no development, it's just romantic fluff for brainless teenaged fangirls who like to wear a heart-shaped necklace with the text "I was born to love you". No offence to teenaged girls, it's more the musical that offends them for underestimating the audience's ability to use their brains.

I don't see anything romantic in committing a suicide together and I hate the way it has been made to look like the ultimate sign of love. It also doesn't suit the story at all and feels extremely forced, no matter how much Rudolf plays with the gun during the whole musical and Mary keeps going on on how it's better to die quickly than a bit every day. After the ten-minute happy love song in the end they could have perfectly well escaped together and live happily ever after in their pink fluffy world, but because someone decided to name the characters Rudolf and Mary, they suddenly have to climb to a bed surrounded by candles and the rest of the cast and shoot themselves. Couldn't get much cheesier. In the first performance people started to cheer when Rudolf and Mary died, and I happily joined them.

The scenes with Crown Princess Stephanie and Marie Larisch were almost the only that were worth watching, the ladies were witty and easily the most interesting persons of the musical even though the actresses didn't have much chance to develop their characters. They also had the nicest songs.

Random notes:

- The obligatory brothel scene is way too long. And wtf, how can a 17-year-old baroness suddenly come there in a corset and stockings without it being a huge scandal?

- Frank Wildhorn, what happened to your ability to make great ensemble songs?

- I'm sure we can see the bright red box with the Important Paper even when you don't make it glow in the dark.

- Stephanie in a church with the heart urns of Habsburgs: "I occasionally come here to remind myself that also Habsburgs do have hearts". One of the best lines of the musical. Another one was when Stephanie saw Rudolf and Mary discussing in a ball and went "I see you're fishing again, but I thought one is supposed to let back the ones that are too small".

Good things:

The actors. They're good and save what they can with the poor character development of the story.

The sets. They're beautiful and I often found myself concentrating on pretty visual things instead of following what the main characters are up to. The colours were beautiful, with lots of blue, dark red and for some reason green, and I loved it how they used the red curtain that occasionally divides the stage. The only staging that didn't work for me was "Fäden in der Hand", it felt ridiculous. Also the ending was awful, I wonder why the bed wasn't heart-shaped because it would have made the überromantic effect perfect. The skating scene worked very well and looked great.

The costumes were quite nice-looking, too, though for some reason Mary's costumes had really weird colours. She dies in a shiny silvery dress that looks like taken from a cheap scifi movie set in 1800's.

The music is quite nice, but apart from about five songs I can't remember any tune of it. I like Wildhorn's catchier upbeat songs, but his love and angst songs seemed to be even lamer than usual. Mary and Rudolf had especially boring songs to sing, even though "So viel mehr" surprised me by being one of the rare Wildhorn's love songs that I actually like, mostly because of the beautiful refrain. Taaffe's songs could have been good without Uwe's shouting, and generally the smaller characters had much better songs and scenes than Rudolf and Mary.

The cast:

Drew Sarich - Rudolf: He was good, as good as a Rudolf can get with that material to perform. He sounds nice, though he doesn't exactly match the idea I have of Rudolf. I totally cracked up when Rudolf wondered if there is a land where princes are not slaves, because it made him sound like a 13-year-old boy whose mother has told him to clean his room. At that point I lost my last respect for him and couldn't take the musical seriously even the little I could before.

Lisa Antoni - Mary Vetsera: For some reason Mary's character does nothing for me, I don't have any sympathies for her even though I normally like strong female characters. She just wasn't very believable as a strong female character, she was more like a silly girl with some political obsessions. I also didn't understand the "I'm a strong and independently thinking female character with political inter- OMFG Rudolf let's die together because it's romantic!" idea that they seemed to have, it was like watching two different Marys. Lisa sang mostly prettily and acted well and got big applauds, but her songs are boring and so is her character.

Uwe Kröger – Graf Taaffe: A bit too much arrogance and "Uwe plays the bad guy"-stereotypes, though later Uwe started to have some self-irony in the role, too. His voice totally wasn't enough for the role. "Fäden in der Hand" didn't sound as horrible as I had feared, but the duet with Mary was awful, even though I like the song itself. They were both more shouting than singing the song, and I had to hold my ears during the refrain, because it hurt. Taaffe also seemed to have quite a close relationship to the globe in his office, he was hugging and kissing it. The audience loves Uwe, no matter what he does and I admit he has charisma, but I appreciate my ears too much to wholly join the opinion. I used to like Uwe as Death back in the Essen times, but he simply can't sing anymore and didn't impress me with his acting, either.

Wietske van Tongeren – Crown Princess Stephanie: I liked Wietske as Stephanie, she had spark and I could totally understand why she was so frustrated with Rudolf. Her solo "Du bleibst bei mir" made Stephanie sound like a possessive bitch, which annoyed me a bit because I don't see her as that, but I like the melody of the song and it's one of the few I still remember.

Carin Filipcic – Marie Larisch: She saved my evenings with her scenes. Carin is adorable, she's got charisma and her voice is awesome and I even liked her songs, so it's a pity that she didn't have much to do in the musical. Larisch seemed to have quite a close relationship to Rudolf, they were almost kissing when he came to give his letter to Mary and they acted more romantically in that scene than Rudolf and Mary ever.

Claus Dam – Franz-Josef: I liked him, even though his songs aren't that interesting and seeing FJ being dramatically angsty and desperate felt weird, because my image of him is quite calm and passive.

The rest of the ensemble was good as well, although for some reason I couldn't much hear what they were singing and saying. I don't know if the problem was in the theatre's sound systems, but even though I understand German I couldn't understand most of what people were saying. I've seen most of the actors before and know that they can articulate, so I don't know what was wrong now. On the other hand, what I did understand didn't impress me that much because the lyrics aren't exactly a masterpiece, so perhaps it was better this way.

So, it wasn't worth the money, except perhaps for the 5,60 € I paid for a Stehplatz. The first row in the middle of the 2nd balcony was almost empty so I sneaked there and had an excellent view.

Production page on VBW's site