Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 6–0. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.

 

Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.

 

Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.

Cats – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin Cats-musikaali on napakymppi. Toteutus on omaperäinen, leikkisä ja hallittu kokonaisuus, ja ensemble on huippuunsa hiottu. Yhteishenki vaikuttaa hyvältä ja lavalta vyöryy tekemisen ilo. Esitys on yli kaksi tuntia liki taukoamatonta tanssimista ja koko ensemble on oikeastaan koko ajan lavalla, joten suoritus on jo fyysisestikin aplodien arvoinen. Kapellimestari Martin Segerstrålella on koko porukka hyvin hallussa ja raikkaan svengaava meno orkesterimontussaan.

Risto-rotta ja unikissat. © Harri Hinkka / TT

Cats on konseptimusikaali, eli keskiössä ei ole juoni (jota Catsissa ei juurikaan ole) vaan yhden asian (tässä kissan) eri puolien käsittely lauluilla. Menevä ja helposti kuunneltava musiikki on Andrew Lloyd Webberin uran kulta-ajalta ja teksti perustuu T.S. Eliotin kuuluisiin kissarunoihin. Draamaa ja ajateltavaa kaipaavien kannattaa suunnata torin toiselle puolelle Frenckell-teatteriin ja Huojuvaan taloon, jonka jälkeen voi sitten tulla kissojen pariin lääkitsemään hyvän teatterin aiheuttamaa ahdistusta erilaisella hyvällä teatterilla. Cats on silkkaa rehellistä, aseistariisuvaa hyväntuulisuutta, todellisuuspakoa ja aivojen rentouttamista. Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Georg Malvius sanoi esityksen tuovan hengähdystauon maailmantilanteesta ja politiikasta, ja olen samaa mieltä. Hetken aikaa maailma on värikäs, pörröinen ja pehmeä. Cats ei suotta ole yksi maailman esitetyimmistä musikaaleista. Ei siinä järkeä ole, muttei kaikessa aina tarvitsekaan olla.

Muutama on julkisuudessa moittinut Catsia kuluneeksi esitysvalinnaksi, mutta kannattaa muistaa, että sitä on tätä ennen esitetty 36 vuoden aikana Suomessa suomeksi kahdesti, ja kaikki tuotannot ovat olleet keskenään täysin erilaisia. Joku "korkeakulttuuria" ylistävä saattaa muutenkin tuhahdella Catsille ja sen lajikumppaneille, mutta niitäkin tarvitaan taidekentällä, ja kun ne tehdään, ne täytyy tehdä hyvin. TT ei ole tinkinut laadusta pätkääkään, vaan kaikki on tehty kunnianhimoisesti ja yksityiskohtiin panostaen, mistä suuri kunnioitukseni heille. Viihde on yllättävän vaikea ja haastava laji, jota turhaan aliarvioidaan ja -arvostetaan. Välillä näkee teattereita, joille musikaali on pelkkä raha-automaatti, johon ei viitsitä panostaa koska se on "vain" musikaali eikä Taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tuotanto aliarvioi katsojia, joiden ilmeisesti oletetaan olevan tyytyväisiä kunhan mukana on kivoja biisejä. Tämä Cats on laadukkaasti tehtyä hyvää teatteria, jossa iso joukko alansa huippuammattilaisia on venynyt suomalaisittain liki ainutlaatuisiin sfääreihin. Koreografi Adrienne Åbjörn on saanut sujuvasti loikkimaan mukana sellaisetkin näyttelijät, joiden en uskonut osaavan tanssia. En edes uskalla kuvitella, paljonko urheiluhierontaa, tiikerisalvaa ja venymistä lopputulos on vaatinut, mutta lavalla kivusta ei näy jälkeäkään. Siellä yksinkertaisesti hyppii, tanssii ja kiipeilee kissoja.

© Harri Hinkka / TT

Esitys yhdistelee tanssia, laulua, teatteria, sirkusta ja ripauksen oopperaakin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kohtauksiin ja eri kissoihin on löydetty hauskoja uusia näkökulmia, joten myös standardiversion nähneelle on tarjolla runsain mitoin uutta. Jos luulit jo tuntevasi Bustopher Jonesin, kulinaarinautiskelijan ja herrainklubien kanta-asiakkaan, luulit väärin. (Sivumennen sanoen olen aivan varma, että klubien vakiovieras Gus liikkuu samoissa mestoissa Kerhonen B:n kanssa.) Et taatusti tiennyt sitäkään, että Old Deuteronomy liikkuu Catmobiililla tai että koko stoori tapahtuu maalaisrotan (Risto Korhonen) unessa. Rotta, joka unelmoi olevansa kissa, toimii musikaalin kehyskertomuksena. Hahmo seikkailee eri kohtauksissa milloin höyryjunana, milloin tarjoilijana tai urheilutuomarina. Samalla tarinasta on jätetty pois vanhan johtajakissan sieppaus, ja pahis-Macavity on ihan vain yleisesti pahis. Pidän ratkaisusta, koska pieni sieppausdraama on minusta tuntunut aina jotenkin päälleliimatulta tässä musikaalissa.

Mikko Saastamoisen lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus ovat mykistävän hienoja, samoin Raimo Salmen suunnittelemat valot. Mukavaa, että yleensä pimentoon jääviä valo- ja äänisuunnittelijoitakin (Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta) on kerrankin haastateltu käsiohjelmaan! Tapahtumapaikkana on öinen maatilan piha, jolle on kertynyt kaikkea asiaankuuluvaa roinaa vanhasta kaasuhellasta autonrenkaisiin. Liikkuvia lavaste-elementtejä on yllättävänkin paljon, jos on tottunut alkuperäiseen standardiversioon, ja niissä on hauskoja jippoja. Puvut taas ovat pääosin pehmoista veluuritrikoota ja paksua tekokarvaa, joista syntyy kauniin mattapintainen ja silittämään houkutteleva pinta. Peruukitkin (Jonna Lindström) ovat ihanan muhkeita ja hännät paksuja ja pörheitä. Nämä kissat ovat selvästi hyvinvoivia, puhtaita ja terveitä!

Aleksi Seppänen alias Mistofeli. © Harri Hinkka / TT

Poikkeuksena on Grizabella (Ritva Jalonen / Irina Milan), ex-kaunotar jonka turkki on jo takkuinen ja askel nilkuttava. Keskimäärin Memory on minusta puhkikulunut ja tylsähkö kappale, mutta Jalosen tulkinta oli hienon persoonallinen, voimakas ja silti kaunis. Nyt on tämäkin ihme koettu, että silmäni kostuvat Memorya kuunnellessa. Kaikista pörhein kissa on kissojen johtaja Old Deuteronomy (Matti Hakulinen), joka mystisesti on suomennettu Vanhaksi Deuteronomiksi. Roolissa kuullaan yleensä laajaäänialaisia oopperalaulajia, joten laulava näyttelijä Hakulinen ei ehkä ole aivan oikea roolitus vanhaksi Moosekseksi, mutta sentään hän selviää vaikeista lauluistaan kunnialla. Lari Halmeen elvismäinen rokkarikissa on hillitön otus mustassa nahassaan ja purjelahkeissaan. Aki Haikonen on etenkin laulullisesti erinomainen Kerhonen B. Pia Piltzin kirkkaat Memory-soolot nostattavat kylmiä väreitä. Tero Harjunniemellä on selvästi hauskaa vanhana teatterikissana, merirosvokapteenina ja junakissana, ja koko merirosvokohtaus Helena Rängmanin kanssa on mainio. Katra Solopuro (Demeter) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen puuhiaan täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin silmällä. Voisin eritellä koko porukan nimeltä mainiten, mutta tässä vaiheessa tyydyn sanomaan, että kaikki hoitivat homman kotiin ja jokaisen kisuliini oli selvästi oma persoonansa.


Suomennoksesta nillitän hieman, koska se on todella epätasainen ja paikoin hyvin epäselvä. Se ainakin pohjautuu Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986 esitettyyn käännökseen, jossa siinäkin oli ainakin kolmella ihmisellä lusikkansa sopassa, mutta Tampereelle sitä on mielestäni tuunattu vielä lisää. Osa biiseistä on silkkaa Jukka Virtasta, eli musiikkiin sopivaa mutta lauserakenteiltaan täysin käsittämätöntä suomea. Jouduin useamman kerran varsinkin ensimmäisessä näytöksessä tuijottamaan suomenkielistä tekstitystä saadakseni jotain käryä siitä, mitä tässä yritetään sanoa. Kärsin samasta ongelmasta jo Les Misérablesissa, Veriveljissä ja Chicagossa, mutta Catsissa juonen ymmärtäminen ei onneksi riipu laululyriikoiden ymmärtämisestä. Osa biiseistä on hyvää suomea, mutta musiikkiin ne on sovitettu vasaran ja liukuvoiteen avulla. Muutama kappale, esimerkiksi koko Teatterikissa Gus -episodi, on hyvää suomea, sopii musiikkiin ja kaiken päälle vielä kikkailee kiinnostavasti kielellä. Esimerkiksi merirosvokohtauksen Rosvo-Roope-viittaukset olivat hauskoja.

Murr-Roope (Tero Harjunniemi) ja posse. © Harri Hinkka / TT

Catsin ennakkomyynti on rikkonut talon ennätyksiä, ja ensi-illan perusteella veikkaan, että jos lippu on vielä hankkimatta niin kannattaa pistää vipinää tassuihin ennen kuin paikat loppuvat kesken. Tämä on vähintäänkin tämän syksyn paras musikaalituotanto Suomessa ja ehkäpä oma suosikkini Malviuksen TT:lle ohjaamista.

Tampereen Teatterin syksy 2017: Cats!

Tampereen Teatteri esitteli tänään tulevaa ohjelmistoaan. Minun kannaltani ehdottomasti kiinnostavin teos on upouusi proggis Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaalista, joka saa ensi-iltansa 8.9.2017. Ohjaaja Georg Malvius kertoi lisänneensä musikaaliin pienen kehyskertomuksen, jossa koko musikaali tapahtuu rottahahmon (Risto Korhonen) mielessä. Rotta haaveilee tulevansa hyväksytyksi osaksi kissojen hallitsemaa yhteiskuntaa. Kiinnostavaa nähdä, miten idea toimii! Suhtaudun erittäin positiivisesti uusien näkökulmien tuomiseen näihin ns. kaikkien tuntemiin musikaaliklassikoihin kuten Cats, eikä pieni yhteiskuntakriittisyys todennäköisesti tee tälle teokselle pahaa. Cats on konseptimusikaali eli se esittelee yhden teeman, tässä tapauksessa kissojen, erilaisia puolia eri näkökulmista eikä siinä ole varsinaista juonta. Ainoa varsinainen koko teoksen läpäisevä tarina kiertyy sen ympärille, hyväksytäänkö vanha ja rupsahtanut Grizabella (Irina Milan / Ritva Jalonen) enää osaksi kissayhteisöä ja kuka kissoista pääsee kissojen taivaaseen. Jutellessamme Malvius kutsui Grizabellaa entiseksi prostituoiduksi, joten siitäkin suunnasta voi tulla yhteiskunnallista kommenttia. Jukka Virtasen vanhasta suomennoksesta olen vähemmän innoissani, Virtanen kun ei oikeastaan osaa kääntää, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste, kun olen ehtinyt lukea tämän gradun.

Helena Rängman (Jellylorum), Aki Haikonen (Bustopher Jones), Tero Harjunniemi
(Skimbleshanks ja teatterikissa Gus & Growltiger) ja Sonja Pajunoja (Etcetera).

Draamoja on tulossa kaksi, Maria Jotunin Huojuva talo ja Ilkka Remeksen esikoisnäytelmä Musta sydän. Jälkimmäinen on kidnappaustarina, joka perustuu Remeksen julkaistuun jännäriin, mutta tarina on kuulemma kirjoja lukeneillekin uusi, joten kenenkään ei tarvitse pelätä tietävänsä loppuratkaisua jo valmiiksi. Tämä Tommi Auvisen ohjaus taitaa olla syksyn isänpäivälahjojen hitti. :-) Huojuva talo taas on Jotunin aikanaan tabuaihetta käsitellyt draama perheväkivallasta. Ohjaaja Antti Mikkola on tuonut tabun tähän päivään ja kääntänyt Jotunin pariskunnan roolit nurin: tässä talossa nainen on väkivaltainen ja mies väkivallan uhri. Pääosia esittävät Arttu Ratinen (jee!) ja talossa ensimmäistä kertaa vieraileva Anna-Maija Tuokko, jonka itse tunnen lähinnä isoista musikaalirooleista. Mukava nähdä Ratinen pääroolissa ja Tuokko puhedraamassa!

Kauden 2016–2017 näytelmistä ohjelmistossa jatkavat syksyllä muistisairautta käsittelevä Katoava maa sekä erinomaiset komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen. Saiturin joulu tekee jälleen paluun joulun alla. Ensi viikolla on muuten luvassa Tuttiritari-musikaalin kantaesitys, ja ainakin tähän mennessä näkemäni pätkät ovat sitä luokkaa että tässä on kevään musikaalitapaus Tampereella.

Tell Me on a Sunday - Linnateatteri 2016

Tell Me on a Sunday on Andrew Lloyd Webberin ja Don Blackin yhden naisen musikaali, jossa nimettömäksi jäävä kolmekymppinen nainen etsii rakkautta ja parisuhdetta. Teos muistuttaa Bridget Jonesia, Sinkkuelämää ja muita vastaavia, mutta päähenkilö on mukavan arkinen ja monille varmasti samastuttava. Rakkauden ympärillä pyörivä konsepti ei kuulosta yhtään minun tyyppiseltäni, mutta yllätyksekseni viihdyin turkulaisen Linnateatterin ensi-illassa oikein hyvin. Janne Jämsän ohjaus, Netta Dahlbergin roolihahmo ja Kari Mäkirannan säestys muodostavat laadukkaan, tarkasti harkitun kokonaisuuden, joka jätti pitkäksi aikaa hyvälle mielelle.

Kyselin Jämsältä hieman tuotannon taustoja, ja ilmeisesti musikaalista ei ole olemassa mitään näyttämöohjeita, vain nippu lauluja. Ohjaajalla on siis vapaat kädet luoda kohtaukset niiden ympärille ja kuljettaa tarinaa haluamallaan tyylillä. Linnateatterissa homma toimi jouhevasti, jokaisessa kohtauksessa oli ideaa ja siirtymät olivat sujuvia, joten esitys eteni hyvin ja piti mielenkiinnon yllä päähenkilöä kohtaan. Kohtauksiin oli saatu oikea tunnelma hyvin pienillä keinoilla, muutamalla olennaisella esineellä ja pelkistetyllä lavastuksella. Ohjauksessa oli mukana myös runsaasti inhimillistä huumoria ja terävääkin ironiaa nyky-yhteiskunnan ilmiöitä kohtaan.

Lloyd Webberin musiikissa on vähän huipputuotantojen jämien makua, jos tuntee hänen kultakauden hittejään, mutta biisit ovat siitä huolimatta mukaansatempaavia ja kauniitakin. Kuuntelen mielelläni pianoa, ja olisin hyvin selvinnyt pelkällä silläkin ilman sähköisiä lisiä. Mikko Koivusalon maanläheinen suomennostyylikin sopii teokseen. Jämsän mukaan he hieman päivittivät suomennosta yhdessä Koivusalon kanssa, ja mukana vilahtelikin hyvin ajankohtaisia sanoja kuten nyhtökaura ja raakaruoka. Lisäksi Koivusalo suomensi mukaan kaksi uutta kappaletta, joita ei aiemmin ole Suomessa nähty.

Netta Dahlbergin roolihahmo on sympaattinen, ehkä vähän harkitsematon ja sinisilmäinen mutta hyvällä huumorintajulla varustettu moderni nuori aikuinen. Dahlbergilla on hieno, vahva ääni, joka taipui kauniisti niin herkkiin biiseihin kuin voimanjulistuksiinkin ja teki molemmista uskottavia. Trendikkäästä nasaalisävystä laulussa en koskaan ole pitänyt, mutta tässä se toisaalta sopi hahmolle, jossa on paljon pinnallisia sävyjä. En erityisemmin viihtyisi tällaisen naisen seurassa, mutta lavalla hänen tarinaansa saatiin kiinnostavuutta

Jossain vaiheessa alkoi häiritä se, että hahmosta ei kerrottu mitään muuta kuin hänen tarpeensa päästä naimisiin. Jos hänellä oli muuta elämää, sitä ei juuri mainittu. Jokainen laulu käsitteli miehiä: unelmamiestä, juuri alkanutta suhdetta, meneillään olevaa suhdetta, loppunutta suhdetta, suhteiden epäonnistumista yleensä. Tämän naisen tärkein ja ainoa elämänsisältö on löytää aviomies, olla vaimo ja saada lapsia, ja minulla oli vaikeuksia ottaa yrityksiä vakavasti. Jokaista deittiseuralaistakin arvioitiin heti aviomies- ja isämateriaalina. Viimeistään toisessa näytöksessä alkoi kärytä siltä, että kaksi keski-ikäistä miestä on kirjoittanut musikaalin kuvittelemastaan naisen elämästä. Toisaalta myös kaikki musikaalissa kuvaillut miehet olivat pettäjiä, valehtelijoita tai muuten vain sikamaisia, joten kovin ruusuista kuvaa esitys ei miehistäkään saati parisuhdemarkkinoista anna.

Onneksi ohjauksessa on mukana myös tervettä ironiaa. Alkuun luulin hahmoa stereotyyppiseksi bimboblondiksi, mutta laulu laululta hänestä paljastui herkullisen itseironisia kerroksia, huumoria ja yllättävää tahdonvoimaa. Hän ei kovin kauaa katsellut pettävää miestä ja haistatti pitkät myös ystävälle jolta ei kuulunut kuin kettuilua. Hän ehkä vajosi epätoivoissaan olemaan ukkomiehen toinen nainen, mutta itsetunto alkoi nopeasti naputtaa ja hän lopetti suhteen. Kumppanit olivat niitä, jotka jäivät ruikuttamaan hänen peräänsä.

Kaiken kaikkiaan voin siis lämpimästi suositella. Tell Me on a Sunday on kaikin puolin laadukasta teatteria ja suoraan sanoen yksi viime vuosien parhaita näkemiäni musikaaliohjauksia.

Huom! Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

http://www.linnateatteri.fi/lpt/tell-me-on-a-sunday/

Paluu Oopperan kummitukseen

Näin lauantaina Oopperan kummituksen toisen ja toistaiseksi viimeisen kerran. Ilokseni esityksessä oli lähes täysin eri miehitys kuin ensi-illassa, joten olen nyt tainnut nähdä lähes kaikki näyttelijävaihtoehdot lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Jos ensi-iltamiehitys ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia suuria tunteita, niin se ei ainakaan ollut ongelma kakkosmiehityksen kanssa. Tuntui miltei kuin olisin katsonut täysin eri ohjausta. Olen iloinen, että hahmot olivat aivan omanlaisiaan tulkintoja ja hyvinkin persoonallisia ihan valideilla tavoilla, mutta Christinenä en olisi alkujaankaan lähtenyt kummankaan miehen matkaan.

Raoul (Olli Tuovinen) oli aggressiivinen, itsekeskeinen kusipää, joka karjui uhkaavasti Madame Girylle ja piti Christineä samaan tapaan itsestäänselvyytenä kuin Disneyn Kaunottaressa ja Hirviössä Gaston pitää Belleä. Raoul ei koko tarinan aikana tuntunut kuuntelevan, mitä Christine yritti hänelle sanoa, vaan paasasi omasta rakkaudestaan, itsestään ja oikeudestaan Christineen. Huvittavat sankarimaneerit ja "minä olen tässä, joten olet turvassa" -henkisyys etoivat sen verran, etten yhtään ihmettele, että hänen piti lähes kiskoa Christine pois Phantomin luolasta.

Ilkka Hämäläisen Phantom taas muistutti vanhaa likaista hippisetää, jolta on vuosikymmenten kellarielon saatossa unohtunut, että tyhmien tyyppien murhaaminen tekee hallaa muillekin ihmissuhteille. Näin Hämäläisen aikoinaan viidesti Luigi Luchenina Turun kaupunginteatterin Elisabethissa, ja nyt minulta kesti jonkin aikaa päästä yli siitä tunteesta, että tässä on Lucheni naamioituneena. Olin myös huomaavivani Phantomissa piirteitä Turun Kuolemasta. Molemmilla oli hieman koiranpentumaisen miellyttämishaluinen suhtautuminen neitoon ja aivan täysin väärät keinot hurmata kohde. Kuolema vei Elisabethin pikkulapsen ja vaikutti rehellisen hämmentyneeltä siitä, että Elisabeth ei ilahtunutkaan asiasta ja rapsuttanut häntä hyväksyvästi korvan takaa. Phantom taas ilmeisesti uskoi että nyt kävi flaksi, esitteli Christinelle punasatiinisen sänkynsä ja pöllämystyi sitten, kun neito innostumisen sijaan pyörtyi kauhusta. Minulta meni ensi-illassa ohi, miksi Christine Music of the Nightin lopussa pyörtyy, mutta ilmeisesti Phantomin sängyn näkeminen tosiaan aiheutti sen. Hieman erikoinen käänne, mutta kieltämättä olisin itsekin aika järkyttynyt Phantomin kaltaisen tyypin yllättävästä ehdottelusta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Lopussa minulla oli ensimmäistä kertaa sitten teinivuosieni sellainen olo, että olisin Christinenä siinä tilanteessa mieluummin valinnut Phantomin kuin Raoulin. Ei tosin siksi, että Phantom olisi erityisen mukava, vaan siksi että vipsahtanut kellarihippikin vaikutti sympaattisemmalta vaihtoehdolta kuin Raoul. Mitä nyt muutama murha sinne tai tänne.

Molemmat miehet osasivat kyllä laulaa roolinsa läpi ihan ok:sti, etenkin Tuovinen. Hämäläisellä tuntui olevan vaikeuksia korkeimpien kohtien kanssa, mutta matalat osuudet kuulostivat juuri sopivan syviltä minun makuuni.

Hanna-Liina Võsa Christinenä oli asianmukaisen ahdistunut ja panikoiva herrojen huomiosta. Pidin Sofie Asplundin äänestä enemmän, mutta Võsan roolitulkinta tuntui mietitymmältä. Christine tuntui varsinkin loppupuolella epäilevän mielenterveyttään ja haluavan vain päästä pois koko Pariisista ja oopperasta.

Tämän trion Point of No Return oli aivan erilainen kuin toisella miehityksellä, joka tuntui sijoittavan kohtauksen kokonaan Christinen pään sisään. Asplundin Christine tuntui käyvän laulun dialogia tietoisesti Phantomin kanssa, setvivän omia ajatuksiaan ja lopulta valitsevan Phantomin. Vasta Phantomin yllättäen laulama All I Ask of You -melodia havahdutti Christinen kylmään todellisuuteen, ja ele, joka oli alkanut posken hyväilynä, vaihtui lennossa naamion repäisyksi pois kasvoilta. Võsan Christine taas yritti kauhuissaan elehtiä ja pyytää apua aitiossa istuvalta Raoulilta, joka vaikutti katsovan oopperaa aivan tyynenä huomaamatta, että Piangi on vaihtunut eri mieheksi ja että hänen morsionsa lähes huutaa apua lavalla.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Carlotta (Kaisa Ranta) oli aivan loistava. Hillittömät diivamaiset elkeet, kursailemattoman itsekeskeinen asenne ja taistelunhalu aseman puolesta sopivat hahmolle mainiosti. Il Mutossa Carlotta kirjaimellisesti kääri hihojaan ja valmistautui taistelemaan kohtauksen loppuun hampaat irvessä, kunnes rupikonnaäänet pakottivat hänet lavalta. Myös korrepetiittori Monsieur Reyerillä (Arto Hosio) oli erityisen hauskoja hetkiä.

Lavasteet toimivat kauempaa katsoen paremmin, mutta esimerkiksi nimibiisi ja oopperatalon katto näyttivät upeilta myös vitosriviltä. Läheltä huomasi myös paljon lisää yksityiskohtia mm. ensemblen touhuissa. Suosikkini tässä taisi olla miestanssija, joka Buquet'n ruumiin nähtyään hoippui verhoihin oksentamaan.

Oopperan kummitus – Helsinki 2015

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kansallisoopperan Kummitus on ollut vuoden tapaus jo pitkään. Kevätkauden esitykset myytiin loppuun ensi-iltapäivänä, joten myöhäiset saavat tyytyä vaanimaan peruutuspaikkoja. Ennakkoajatuksiani suomalaisesta produktiosta voi lukea täällä ja täällä.

Tiivistys tunnelmistani:

The Phantom of the Opera Kansallisoopperassa on tyylikäs ja laadukas tuotanto, ja kaikki ennakkopelkoni toteutuksen suhteen haihtuivat ensi-illassa. Ohjaus on sujuva joskin pääosin aika yllätyksetön. Christine ei ole pelkästään neito pulassa, vaan ihan kunnon omatoiminen sankaritar. Ainakin enskarimiehityksessä kaikki kuulostivat hyvältä ja enimmäkseen sopivat rooleihinsa. Kukaan ei laula rallienglannilla. Hieno lavastus on ehkä esityksen isoin tähti, ellei valtaisaa orkesteria ja kuoroa lasketa. Musiikki kuulosti julmetun hyvältä ja sähkökitarat ovat ilokseni edelleen mukana.

Vältän isoimpia spoilereita, mutta jos haluat mennä katsomaan esityksen täysin puhtaalta pöydältä, älä lue pidemmälle. Istuin rivillä 16, joten hienovaraisimmat ilmeet sun muut menivät minulta ohi.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ohjaus

Tiina Puumalainen sanoi lehdistötilaisuudessa kaksi vuotta sitten, että ohjaus on uusi mutta hän ei silti yritä keksiä pyörää uudelleen. Tämä tuntuu olevan Puumalaisen yleinen metodi. Kaikki häneltä näkemäni on ollut perustoimivaa ja tasaisen ok, ja sitten seassa on muutama wau!-kohtaus, joihin selvästi on keskitytty enemmän ja joissa tunnelma lähtee kunnolla lentoon. Oopperan kummitus ei ole poikkeus: ohjaus on enimmäkseen aika yllätyksetön mutta hyvin rullaava. Kaikki toimii moitteettomasti ja sujuvasti, joskaan ei ehkä kovin tajunnanräjäyttävästi tai tunteita mihinkään suuntaan herättävästi. Ehdin jo melkein pettyä, kunnes viimeiset 20-30 minuuttia muistuttivat, että Puumalaisella on myös voimakkaampia näkemyksiä ja tulkintoja. Tämä loppupuolen huipennus nosti pisteitä reilusti.

Yritin katsoessani olla vertailematta standardiversioon. Ilokseni ohjaus kuitenkin fiksaa ne ongelmakohdat ja vaivaannuttavat ratkaisut, joita alkuperäisohjauksessa minusta on. Kummituksen suurieleinen ja alleviivatun taiteellinen urkujensoitto, Megin teennäiset poseeraukset, uhkailu kynttilällä, sähikäisiä muistuttavien tulipallojen heittely ja muu vastaava loistaa poissaolollaan. Kokonaisuus on tyylikäs, esteettinen ja hillitty, etenkin verrattuna 80-luvun överiin ja ylidramaattiseen megamusikaalimeininkiin, josta The Phantom of the Opera on ikoninen esimerkki. Kansallisoopperassakin valloillaan ovat tunteellinen, suuri ja helposti kuunneltava musiikki sekä näyttävä lavastus, mutta vähäeleisempi ohjaus ilman sinne tänne juoksentelua, dramaattista poseerausta ja käsien ojentelua sopii niihin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Alun perin Kansallisooppera mainosti kovasti hakevansa näyttelijöitä ulkomaita myöten, mutta lopulta vain Christinet taisivat tulla Suomen rajojen ulkopuolelta. Musikaali esitetään silti englanniksi, mikä häiritsi minua yllättävän vähän. Useimpien näyttelijöiden ääntäminen on ihan ok, vaikka muutamalla oli hieman "ranskalaista" aksenttia mukana, enkä juuri kiinnittänyt asiaan isompaa huomiota. Kansallisooppera esittää muutenkin usein alkukielellä esityksensä, joten tämä ei oikeastaan poikennut mitenkään normaalista. Tekstitys on ammattimainen ja selventää mukavasti mm. Don Juan -kohtauksen juonen, minkä lisäksi "Diiva ottaa hatkat, sijainen haihtuu ilmaan" -tyyliset heitot koomisissa kohtauksissa toivat lisäväriä menoon.

Visuaalisuus

Teppo Järvisen lavastus on aivan upea. Suosikkejani ovat oopperatalon kellarit ja katto sekä Kummituksen koti. Tyylikäs kultainen, pitsinomainen kattokruunu ansaitsee ikioman kehulauseensa, ja se tulee alas ihan vaikuttavaa vauhtia. Nimibiisin toteutus porrasteemoineen ja pylväikköineen on kaunis ja lavasteiden liike hypnoottista katsottavaa. Samalla lavastus simuloi hyvin Christinen ja Kummituksen laskeutumisen syvälle alas kellareihin. Kummituksen luola taas kävisi trendikkään sisustuslehden kansijuttuun tyylikkäästä goottisisustuksesta. Kynttilät ovat miltei orgaanisesti kasvaneen oloisia, ja urut ovat vaikuttavan kokoiset ja näköiset. (Yritän kynsin hampain olla päästämättä kaikkia englanninkielisiä impressive organ -vitsejä mieleeni pilaamaan tunnelmaa.) Peili uruissa on hauska yksityiskohta: kirkkouruissahan urkuri näkee peilistään, mitä alttarilla tapahtuu, mutta Kummituksen tapauksessa peilillä lienee omaa symboliikkaansa. Pappia sieltä tuskin ainakaan näkyy. Moulin Rouge -henkinen punainen parisänky helmiverhon takana on ehkä vähän tarpeeton ja liioitteleva yksityiskohta, jonka paikalla näkisin ennemmin vaikka punaisen sohvan.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Marjaana Mutasen puvustus on vaihtelevamman tasoinen, mutta siinäkin on hetkensä. Kummituksen pitkä takki, nahkasaappaat ja nahkaiset kynsikkäät sopivat hahmolle ja päivittävät hänet seksikkääksi oman tiensä kulkijaksi, jos rokkaripojista sattuu pitämään. Kiintoisaa nähdä, miten tyyli istuu Ilkka Hämäläiselle. Christinellä on kauniita joskin hieman persoonattomia vaatteita, ja hääpuvun puutteesta olen ihan tyytyväinen. Myös Carlotan omat vaatteet ovat hahmon luonteeseen nähden aika tylsiä ja hillittyjä, ja Raoul taas näyttää epämääräisen brittiläiseltä pikkutakeissaan.

Sisäisoopperoiden (Hannibal, Il Muto, Don Juan Triumphant) ulkoasu puolestaan istuu Kansallisoopperan tyyliin kuin hanska. Ne voisivat kaikki olla talon omia tuotantoja. Hannibalissa on hyvin paljon perinteisen eksoottista Aida-henkeä, ja Il Muto taas ottaa kaiken irti runsaasta barokkityylistä. Don Juan Triumphantista huputettuine kuoroineen tulee mieleen jonkin synkeän Mozartin moderni toteutus. Värimaailma on yllättävänkin hillitty ja maanläheinen ja välttää pahimman kitschin.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Naamiaiskohtaus tosin on makuuni turhankin hillitty väreiltään, vaikka puvut hauskoja ovatkin. Seassa on ainakin commedia dell'arten hahmoja ja eri eläimiä (ampiainen!). Kummituksen Punainen kuolema -puku on kerrankin tyylikäs ja todella tuo mieleen Edgar Allan Poen novellin. Tosin yhdistettynä Christinen ja Raoulin Arthur ja Guinevere -pukuteemaan rutto vei ajatukseni hetkeksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin puolelle, mikä hieman pilasi dramaattista vaikutelmaa.

Kummituksen kasvot ovat pressikuvissa aika lievästi rumat, mutta maskia oli korjattu ensi-iltaan mennessä, koska kasvojen epämuodostuma taimikäonkaan näkyi isona taaksekin. Vaikutelma muistuttaa kyllä lähinnä kolmannen asteen palovammaa, joten hätkähdyttävämpikin se saisi olla. Kummituksen naamio näytti ainakin takarivilleni ihan hyvältä.

Osku Heiskasen koreografioista en asiantuntemuksellani oikein osaa sanoa kuin että ne sopivat teokseen, mutta Timo Alhasen valaistus oli näyttävä. Varsinkin aivan lopun valaistus jäi mieleeni, ja lavasteiden tarjoamista synkistä varjoista otettiin kaikki irti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Näyttelijät

Ville Rusasen verrattain nuorella Kummituksella on metallirokkarin habitus ja kaikesta päätellen traumaattinen äitisuhde. Ulkomuoto ja vaatetus toivat epämääräisesti mieleen angstisen Jarkko Aholan tai Tuomas Holopaisen. Vihaa, itkua ja aggressiota purskahtelee hetkittäin ulos, muttei mitenkään ylitsevuotavasti. Christinessä Kummitus tuntuu näkevän jonkinlaisen äidinkorvikkeen jota anelee rakastamaan itseään, enkä oikein onnistunut näkemään erotiikkaa kaksikon välillä, mikä ei varsinaisesti haittaa minua. Inhoan Kummituksen hahmon hoivaviettistä romantisoimista, kun kyseessä kuitenkin on stalkkaava ja väkivaltainen tyyppi jolla on selvästi muitakin ongelmia kuin rakkaudenkaipuu. Julkisissa esiintymisissään Rusasen Kummitus on sarkastinen ja hienostunut. Tuli mieleen jokin Anne Ricen yläluokkainen vampyyri, eikä mielikuvaa suinkaan laimentanut se, että Music of the Night oli visuaalisesti lähellä vampyyrin ja uhrin Totale Finsternis -duettoa Tanz der Vampire -musikaalissa. Christinellä on jopa punaiset saappaat ja valkeat vaatteet kuten Vampyyrien tanssin Sarah'lla.

Rusasella on yllättävän epäoopperamainen ääni roolissa ja laulut sujuvat hyvin, joskin ainakin ensi-illassa vähän kliinisesti. Itse pidän baritoneilla hieman syvemmästä äänenväristä, mutta matalimmat kohdat kuulostivat jo oikein hyvältä. Rusasen ääni ei yllä ihan musiikin enkeli -mittasuhteisiin, mutta pikkuisen lumousta ja hypnoosia niin eiköhän se Christinelle mene läpi.

Sofie Asplund on herttainen ja vahva Christine jolla on kaunis ääni. Budapestin non-replican Christinet ovat vielä vahvempia ja vielä enemmän tarinan keskiössä, mutta tässä Christinessä on enemmän herkkyyttä ja yksinäisyyttä. Pitkästä aikaa muistin, mitä Wishing You Were Somehow Here Again oikeastaan käsittelee: Christinen päätöstä vihdoin irtautua isänsä muistosta ja alkaa elää omaa elämää. Ei vain nätti soolo, vaan hahmon kehityksen käännekohta. Kummituksessakin Christine tuntuu ensisijaisesti tavoittelevan isäänsä ja isän unelmoimaa laulu-uraa, mikä osui hyvin yhteen Kummituksen äitisuhdeongelmien kanssa. Ei ihme, että kaksikon suhde ei oikein toimi. Christine on ilmeisen turhautunut jopa Raouliin, kun mies esittää ideoitaan napata Kummitus. Puumalaisen ohjaus on pienillä jutuilla päivittänyt Christinen 2010-luvun sankarittareksi, joka ei ole mikään passiivinen neito pulassa vaan itsenäinen hahmo, jolla on oma tahto ja voimaa toimia sen mukaisesti.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Tero Harjunniemen esittämä Raoul on kiltti, kunnollinen ja vakavamielinen. Todennäköisesti Raoul viihtyy suvun maaseutukartanossa, jossa hän on intohimoisen perehtynyt hevosiin tai moderniin lantunviljelyyn. Vastapainoksi hän sitten tukee arvostettua kulttuurilaitosta. Ei kovin jännittävä tyyppi eikä ehkä kynäpenaalin terävimmästä päästä, mutta turvallinen ja tasainen – vähän kuin isähahmo. Mieleeni tulee jokunen P.G. Wodehousen sivuhenkilö. Harjunniemellä on kaunis tenori ja hän on muodollisestikin pätevä rooliin, mutta hän kuulosti jotenkin vanhemmalta kuin Kummitus, mikä hieman hämmensi.

Tässä ohjauksessa kaikki ovat yllättävän täysjärkisiä. Christinellä on ongelmansa ja Kummituksella on ongelmansa, mutta viiraamista ei alleviivata ylenpalttisesti. Toki Kummitus noin lähtökohtaisesti on vähän erikoinen tyyppi, eikä niitä murhia ihan normaali mies tekisi. Kansallisoopperassa Kummitus voi silti kävellä lavan poikki ilman, että katsojan ensimmäinen ajatus on tyypin olevan seinähullu taiteilija. Käytös on verrattain normaalia, ja tarkemmin ajatellen Garnier'n muu henkilökunta on usein dramaattisemman ja ylireagoivan oloista. En ihmettele, että Christine ei aavista alkuun pahaa.

Herrat André (Juha Riihimäki) ja Firmin (Sauli Tiilikainen) hoitavat oopperan johtamisen kunnialla, huumorilla ja hyvällä laululla, vaikka enemmänkin irrottelua soisin näkeväni. Toinen näytti olevan kovasti balettityttöjen lumoissa, ja hyppelystä päätellen toinen taas halusi itse olla ballerina. Carlotta (Hanna-Leena Haapamäki) ja Piangi (Mika Pohjonen) diivailevat ympäriinsä soveliaan rasittavina, mutta kollegat näyttivät silti pitävän heistä. Prima Donnassa tanssahteli puoli ensemblea laulamassa Carlotan ylistystä ihan ilman ironiaa, joten ilmeisesti Carlotta osaa olla myös mukava. "She's mad!" -repliikistä en pitänyt, koska se tuli tylsän ilkkuvasti, kun vaihtoehtoina olisi vaikka mitä sympatian tai hämmästyksen tunteita, jotka toisivat Carlotan hahmoon moniulotteisuutta.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Ylipäätään oopperan ensemble ja työntekijät ovat paljon läsnä kohtauksissa, ja oopperatalon arki pyörii koko ajan tapahtumien taustalla. Lavasteita maalataan, tanssijat treenaavat, puolipukeista väkeä rooliasuissa ja ilman hengaa taustalla. Notes-kohtaukset tapahtuvat backstagella, jossa kohdalle sattuneet työntekijät kuuntelevat viimeisimpiä uutisia Kummituksen puuhista, reagoivat kirjeissä esitettyyn kritiikkiin ja juoruavat keskenään. Fanitin esimerkiksi siivoojaa, joka Hannibalin harjoituksissa nojaili sivummalla moppiinsa, eläytyi tyytyväisenä musiikkiin ja lopulta torkahti Carlotan aarian aikana.

Esityksen isoimmat naurut puolestaan herätti ensemblen yleinen sähläys tarinan sisäisoopperoissa, kun yllättäen lavalle joutuneet ballerinat loikkivat eri tahtiin ja näyttelijöitä ja pukijoita eksyi keskelle näyttämön tapahtumia ja yritti päästä huomaamattomasti pois. Muutenkin kyky nauraa itselle ja oopperalle ilmiönä näkyi hyvin. Pönöttävät vanhanaikaiset oopperakohtaukset parodioivat hauskasti stereotypioita, ja johtajien yksinkertainen huumorintaju tulee niissä hyvin esille. Don Juanin moderni ulkoasu ja toteutus luovat vanhoille oopperoille voimakkaan kontrastin, josta voisin kuvitella oopperantuntijoiden saavan paljon irti.

Nick Daviesin johtama Kansallisoopperan orkesteri, kuoro ja tanssijat ovat aivan omiaan tämänkaltaiseen teokseen. Ison orkesterin soittamana musiikki kuulostaa paremmalta kuin koskaan, ja valtava kuoro tuo voimaa joukkokohtauksiin. Ostaisin ilomielin tästä tuotannosta tehdyn instrumentaalilevyn.

Parin viikon päästä minun pitäisi nähdä toinen miehitys, mitä odotan suurella mielenkiinnolla. Siihen mennessä esitys on toivottavasti kehittynyt entisestään, joskin yrittänen tunkea itseni myös keväällä johonkin näytäntöön.

© Stefan Bremer / Kansallisooppera

Suuret tunteet, goottiromantiikka ja musikaalinostalgia elivät ensi-illassa. Oli hauska nähdä yleisön joukossa niin oopperan kantakävijöitä, musikaalifaneja kuin julkkiksiakin, ja reaktioista päätellen katsojat olivat lähtökohdista riippumatta innoissaan. Enkä ihmettele, kyllähän PotO vetoaa. En tiedä, mitä sieniä Andrew Lloyd Webber mahtoi nauttia siihen aikaan kun sävelsi vaikkapa Point of No Returnin, mutta samanlaista suurta dramatiikkaa ei sen jälkeen juuri ole hänen tuotannossaan kuultu. Hienoa, että se vihdoin saatiin Suomeenkin, ja vieläpä ansaitsemanaan isona tuotantona, johon selvästi on panostettu aikaa, rahaa ja rakkautta.

Muoks: Ajatuksiani toisesta miehityksestä täällä.

Phantom of the Opera – Hampuri 2014 & Lontoo 2013

Sopivasti kesken Suomen Oopperan kummitus -hypetyksen osuin Hampuriin katsomaan paikallista proggista. Vuonna 1990 The Phantom of the Opera avasi varta vasten rakennetun Neue Flora -teatterin, jäi taloon vuoteen 2001 saakka ja palasi viime vuonna uudelleen. Välissä 2000-paikkaiseen, huipputekniikalla varustettuun Neue Floraan ehtivät vieraisille mm. Titanic, Tarzan ja Tanz der Vampire. Viimeksi mainittu oli ensimmäinen lavalla näkemäni musikaali, joten tavallaan palasin hurahdukseni juurille. Ensi vuonna teatteriin on tulossa Disneyn uutukainen Aladdin-musikaali.

Vaikka The Phantom of the Operan tarinassa on kattokruunun mentäviä aukkoja ja Harold Princen 1980-luvun ohjaus on nykysilmin jo vähän kökkö, musikaalissa on jotain sadunomaista viehätystä joka jaksaa useimmiten temmata minut mukaansa. Lisäksi siinä on hulvattoman övereitä kasarisähkökitaroita, joita en vain voi vastustaa tällaisissa megamusikaaleissa. Voisin vaikka vannoa, että Hampurissa oli vielä lisätty nimibiisiin ja alkusoittoon muutama kitaranulvahdus lisää.

En mitenkään erityisemmin palvo alkuperäisiä englanninkielisiä tekstejä, joten Michael Kunzen saksannos kuulosti mielestäni paikoin ilmaisuvoimaisemmalta kuin alkuteksti. Hampurissa on kyllä tuunattu saksannosta vähän verrattuna alkuperäiseen wieniläiskäännökseen, ja esimerkiksi Engel der Muse (muusan enkeli) on aika hassu käännös Angel of Musicille. Jään jatkuvasti pohtimaan, kuka tuossa sanaparissa innoittaa ketä. Ilmeisesti Peter Hoffman, Hampurin alkuperäinen Phantom vuonna 1990, oli melkoinen diiva ja halusi itselleen varta vasten uudet lyriikat, joten nykyinen teksti voi olla sieltäkin peräisin.

© Brinkhoff/Mögenburg & Stage Entertainment

Viime vuonna Lontoossa näin nimiroolissa Geronimo Rauchin, jonka tulkinta syrjäytyneestä kellarinerosta oli psykologisesti kiehtova. Rauchin Phantom oli onneton ja rakkautta janoava hahmo, jolla selvästi oli vaikeuksia kontrolloida aggressiivisuuttaan. Vihaiset kohtaukset olivat lähes psykoottisia, ja tätä Kummitusta oli todella vaikea romantisoida naisen hellää hoivaa kaipaavaksi traagiseksi sankariksi. Pidin näkökulmasta, koska yleensä näen Phantomin juuri syvästi ongelmaisena, yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, jonka mökkihöperyys, itsekeskeisyys ja omaan maailmaansa vetäytyminen alkavat olla kriittisessä pisteessä. Rauchin Phantomilla tuntui olevan muutama psykiatrinen diagnoosi siihen päälle, ja kaikessa pelottavuudessaan hahmo oli surullinen. Christinenä olisin lähtenyt lätkimään aika helvatan lujaa. En tunne erityisempää vetoa Phantomia kohtaan, mutta voisin kuvitella, että Raoul-Phantom-akselilla ehdottomasti Phantomin valitsevat katsojat ovat pettyneet Rauchin tulkintaan. Melko kirjaimellisesti seinähullu Kummitus olisi haastava kohde hoivaviettisimmällekin fanille. Rauchin tummasävyinen ja voimakas lauluääni sen sijaan oli hieno ja musiikin enkelille ihan uskottava.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Hampurissa kummitteleva Matthias Edenborn teki roolista hyvin erilaisen tulkinnan. Tämä Phantom oli suht hillitty, sarkastinen ja ivallinen ja selvästi piti yllä mahtailevaa, ylemmyydentuntoista ulkokuorta. Taide ja sen kautta eläminen tuntuivat määrittävän Phantomin tekemisiä enemmän kuin mikään muu. Christinen lähdettyä kuori kuitenkin romahti ja alta paljastui henkisessä kehityksessä jonnekin kauas menneisyyteen jäänyt pikkupoika. Kesken nyyhkytyksensä Phantom huomasi Christinen sivuun heittämän morsiushunnun ja sanoi lapsenomaisella, hellän "voi sinua hajamielistä höpsöä" -sävyisellä äänellä "Voi, unohdit huntusi!". Jos aika olisi sallinut, Phantom olisi varmasti juossut rantaan katsomaan, oliko Christine vielä tavoitettavissa, jotta unohtunut huntu ehtisi mukaan veneeseen. Siihen asti Edenbornin tulkinnassa ei ollut ollut mitään erityisen mieleenpainuvaa, mutta nuo viimeiset hetket lavalla sentään herättivät mielenkiintoani. Edenborn lauloi sinänsä ihan hyvin, mutta kaipasin ääneen lisää syvyyttä ja voimaa eikä ylimaallista musiikin enkeli -vaikutelmaa oikein syntynyt.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Christine (Valerie Link) ja Raoul (Nicky Wuchinger) olivat söötti pari. Christinessä oli naiivia herttaisuutta, mutta samalla hän oli sen verran toiminnan nainen että yritti esimerkiksi löysätä Raoulin hirttosilmukan solmua eikä vain seisoskellut pelastettavana. Lontoossa näkemäni Olivia Brereton oli laulaessaan ärsyttävän tönkkö, mutta Valerie Link todella näytteli hahmoa ja oli lavalla täysin luonteva. Raoulkaan ei ollut mikään kiintiötyperys vaan yritteliäs ja kiltti yläluokan nuorimies.

Carlotta ja oopperan johtajat olivat Hampurissa suosikkihahmoni. Varsinkin Andrélla (Marco Fahrland-Jadue) oli jatkuvasti jotain säätöä meneillään, ja Firmin (Reinhard Schulze) oli hupaisa setä. Rachel Anne Mooren verisesti loukattu oopperadiiva Carlotta oli samaan aikaan sekä hilpeä parodia että monitasoinen henkilöhahmo. Jonkinlaisena hyvän Carlotan mittarina pitämäni "Hän on hullu!" -toteamus Christinestä oli myötätuntoisen hämmentynyt, mistä pidin.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Muukin ensemble osasi asiansa. Meg (Vanessa Spiteri) oli vähän turhan lapsenomainen ja inhoan jatkuvan teennäisen balettikävelyn lisäksi sitä loppuposeerausta naamion kanssa koko sydämestäni, mutta sille ei kai tässä ohjauksessa voi mitään. Madame Giry (Michaela Christl) selvästi rakasti dramaattisia äänenpainoja ja liihotteli ympäriinsä kuin tuomiopäivän korppikotka. Ylipäätään tuntui, että Hampurin produktio repi vaivihkaa riemua musikaalin tahattomasta komiikasta ja kitschisyydestä eikä ottanut itseään aivan täysin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä suhtautumistapa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Videotraileri YouTubessa

Evita – TTT 2014

Sain esityksiin kutsuvierasliput.

Olen parin viime vuoden aikana hurahtanut Sir Andrew Lloyd Webberin ja Sir Tim Ricen yhteistyön hedelmiin ja ylipäätään Lloyd Webberin alkuvuosien tuotantoon. Olen nähnyt Evitan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2006 ja pitkästyin tympeän ohjauksen äärellä pahasti, mutta Tampereen Työväen Teatteri onneksi paikkasi mielikuvani ja näytti, että musikaalista saa myös kiinnostavan.

Evitan lavastus (Teppo Järvinen) pelaa yksinkertaisilla mutta toimivilla elementeillä eikä yritä täyttää isoa lavaa isolla määrällä tavaraa vaan käyttää tyhjää tilaa hyväkseen. Lavastus on korostetun yksiulotteinen ja pahvinen ja luo kiinnostavan ontot vallan kulissit Perónien hallinnolle. Evitan peilisali, valtava läpikuultava muotokuva ja sen takana ikuisena ikonina vilkutteleva kaksoisolento-Evita korostavat Eva Perónista syntynyttä myyttiä. Metsänä katosta laskeutuvia Argentiinan lippuja ihailin myös, ja niistä hiljaisuudessa syntyvä ääni oli vaikuttava efekti.

Puvustus (Marjaana Mutanen) korostaa lavastuksen yksinkertaisuutta. Kansan puvut sulautuvat harmaana massana toisiinsa, mutta Eva itse loistaa sitäkin upeampana. Kuuluisa valkoinen puku on ompelimolta kirjaimellisesti loistava saavutus, eivätkä kuvat mitenkään tee oikeutta sen säkenöinnille parrasvaloissa. Löysin itseni useammankin kerran tuijottamasta tyllihelmojen säihkettä lavan peiliseinien keskellä. Muutenkin iltapuvut vaihtuvat vaihtumistaan eikä mikään näytä halvalta tai hutaisten tehdyltä.

Tiina Puumalaisen ohjaus on sitä mitä se usein mielestäni on: joitakin todella hyviä kohtauksia ja muuten perushyvää tavaraa joka hoitaa tehtävänsä. Evitassa on suomalaisproduktioille tyypillisesti vielä hieman liikaa paikallaan seisoskelua ja staattista kasvot yleisöön päin laulamista. Sekin tosin korjaantunee, kunhan esiintyjät saavat rutiinia ja rentoutuvat liikkumaan ja tekemään asioita laulaessaan. Hahmojen välinen interaktio on kunnossa; ihmiset katsovat ja reagoivat toisiinsa.

Casa Rosada. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Siitäkin Puumalaiselle ja kahdelle Evitalle kiitokset, että vihdoin löysin itse nimihenkilöön kunnon tarttumapinnan. Helsingissä, elokuvaversiossa ja levyillä minulla on aina ollut ongelmia päättää, millainen musikaalin Eva Perón oikeastaan on. Hän on aina jäänyt jotenkin epämääräiseksi ja etäiseksi, mutta Työviksen molemmilla Evoilla on selvästi tulkinta hahmosta ja olen siitä iloinen. Näyttelijöille on myös selvästi sallittu etsiä oma näkökulmansa roolihahmoihinsa eikä tungettu kaksoismiehityksiä samaan muottiin.

Musikaalissa itsessään on pari ongelmakohtaa, joista valitettavasti ei taideta päästä koskaan eroon. Poispotkitun rakastajattaren (upeaääninen Emmi Kaislakari) Another Suitcase in Another Hall on kaunis laulu ja yksi musikaalin tunnetuimpia, mutta juonellisesti kohtauksella ei ole mitään merkitystä tarinassa. Elokuvassa laulu on siirretty Evalle, mutta siihenkään ratkaisuun en ole täysin tyytyväinen ja lavalla se vaatisi paljon muiden kohtausten uudelleenkirjoittamista. Toinen töksähtävä kohta on aivan lopun kolmen lauseen historiallinen tietoisku Evan balsamoidun ruumiin kohtalosta, jolla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Musikaali loppuisi paljon vaikuttavammin, jos Che vain jäisi polvistuneena kynttilöiden ääreen. Myöskään Evan kuolinkohtauksen pikakertaukseen musikaalin lauluista en ole erityisen ihastunut. Idea toimisi jonkinlaisena unenomaisena harhana, jossa laulut ja laulajat sekoittuisivat toisiinsa enemmän, mutta nyt se on liian selkeä ja yleisölle suunnattu.

Laura Alajääski.
Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Ykkösmiehityksen ensi-illan Laura Alajääski yllätti todella positiivisesti upealla äänellään. Ja mikä kananlihalle nostattava läsnäolo! Alajääsken Eva Perón vaikutti pohjimmiltaan tekevän kaiken pelkästään oman hyvinvointinsa ja egonsa vuoksi. Politiikalla tuntui olevan hänelle enimmäkseen vain välinearvoa paremman elämän tavoittelussa: suositun presidentin vaimona hän olisi yhteiskunnan huipulla, rikas ja kuuluisa. Hän perusti säätiön koska eliitilläkin oli sellaisia ja hän halusi auttaa näyttävämmin kuin he. Hän halusi ennen kaikkea olla suosittu, ja hyväntekeväisyys oli kätevä ja nopea keino lujittaa kansansuosiota. Hän halusi olla kaikessa paras, suurin ja kaunein, voittaa kaikki ja näyttää maailmalle olevansa sen huipulla. Alajääsken Evalla oli rautainen tahdonvoima ja sairaanakin hän näytti järkyttyvän ennen kaikkea siitä, että hänen tahdonvoimansa ei enää riittänyt piiskaamaan häntä eteenpäin. Intoilu varapresidenttiydestä oli kuin sairaalloista harhaisuutta ja hipoi jo lievää hulluutta.

Ylipäätään tässä Evassa oli jotain melko maanista. Kun Juan Perón vielä viimeisen kerran epäröi ehdolle asettumista, Evan suostuttelusta tuli jopa pelottavaa ja uhkaavaa. Mika Honkasen nössö ja yllättävän kiltti Perón oli täysin vaimonsa vietävissä, ja tarinan todelliseksi diktaattoriksi nousikin Eva eikä Juan Perón. Silti Alajääski onnistui tekemään kostonhimoisesta ja laskelmoivasta hahmosta myötätuntoa herättävän, ja Evan romahtaminen oli traagista juuri siksi, että tämä joutui ymmärtämään olevansa lopulta vain ihminen.

Toisessa ensi-illassa Maija Rissasen Eva vaikutti jo alun alkaen haavoittuvammalta ja herkemmältä. Tämä Eva todella suuttui epäkohdista ja välitti kansasta vaikka siinä sivussa turvasikin myös oman asemansa ja talloi inhoamansa eliitin varpaita. Lapsettomuus todella koski häneen, ja Eva ja Juan Perón vaikuttivat enemmän todelliselta pariskunnalta kuin järkisyistä avioituneilta. Eva uskoi innolla peronismiin ja suri ettei voi jatkaa maan olojen parantamista. Siinä missä Alajääsken Eva oli puhdas populisti, Rissasen Eva luuli viimeiseen asti tekevänsä hyvää.

Jari Ahola. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kun yhtälöön lisää kaksi erilaista Che-tulkintaa, tuntui kuin olisi ollut katsomassa kahta eri musikaalia. Jari Ahola on jo vuosia ollut omaa luokkaansa Tampereen musikaalikentällä eikä pettänyt tälläkään kertaa: energinen, sarkastinen ja hilpeä Che edusti hyvin kansaa, kettuili milloin kenellekin hahmolle ja rokkasi kuin maailmanlopun edellä. Ahola tuntui piiskaavan koko ensembleen julmetun lujan draivin. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä jo pitkään, sillä kaikki ensi-illoissa yleensä nähtävä kevyt hapuilu loisti poissaolollaan ja hahmo tuntui harvinaisen valmiilta.

Juha-Matti Koskelan tulkinta taas on hillitympi. Tämä Che vaikutti ennen kaikkea elävän Evan pään sisällä ja toimivan hiljaisena mutta itsepintaisena omatuntona, Evan omana järjen äänenä jolle vain ei suoda huomiota. Che on lakkaamatta Evan rinnalla, ärsyttää tätä ja lopulta tuntuu kaksikon valssissa luovuttavan ja ottavan loparit. Aholan tulkinnassa valssin alkuasetelma taas jäi hieman epäselväksi: miksi Che on yhtäkkiä kuin sovitusti lähdössä? Joka tapauksessa Eva jäi valssin jälkeen ensimmäistä kertaa todella yksin lavalle ja joutui kohtaamaan omat epäilynsä ja omatuntonsa ihan itse, ilman jotakuta johon ulkoistaa ne. You Must Love Me -kappale on alun perin lisätty elokuvaan (1998), mutta se istuu tarinaan erittäin hyvin.

Juha-Matti Koskela. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Koskelan näkemys Chestä on todella mielenkiintoinen, mutta Che saisi myös tuoda enemmän energiaa lavalle, koska musikaalin huumori, pirullisuus ja eloisuus on paljolti hänen harteillaan eivätkä ne Koskelan tulkinnassa oikein kanna muuta esitystä. Che-intoilijana nappasin Koskelaa lehdistötilaisuudessa hihasta, ja hän kertoikin näkevänsä Chen kansan äänenä, jokamiehenä ja eräänlaisena ruumiillistuneena omatuntona. Chen siisti mutta hieman harkitun huonosti istuva pukukin on kuulemma ehkä hahmon isoisän peruja. :-) Siitä olen iloinen, että Puumalainen on ohjannut Chen nimenomaan tavallisena, melko määrittelemättömänä hahmona. Hahmoa näkee joskus Che Guevaran inkarnaationa, mutta se tuo mielestäni mukanaan liikaa historiallista painolastia, joka ei lopulta juuri liity Peróneihin.

Yhdistettynä Alajääsken teräksiseen Evaan koko miestrio Che-Perón-Magaldi vaikutti ensimmäisessä ensi-illassa entistä tossukammalta. Sinänsä sympaattisen Mika Honkasen ääni ei oikein yltänyt Perónin roolin tasolle ja Vesa Kietäväisen tangolaulaja Magaldi olisi voinut olla reilusti irrottelevampikin. Seuraavana iltana sulavan tyylikäs Ilkka Koivula ja hupaisa Lari Halme voittivat tämän vertailun kirkkaasti. Äänellisesti jälkimmäisen esityksen heikoin lenkki olikin Eva itse: Maija Rissasen ylä-äänet jäivät turhan kireiksi ja pakotetun kuuloisiksi. Lloyd Webber tosin on tunnettu siitä, että hän ei säveltäessään ota huomioon ihmisäänen rajoja ja kirjoittaa varsinkin naisille rooleja, joita juuri kukaan ei pysty laulamaan tuskitta.

Maija Rissanen. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Mikko Koivusalon suomennos oli käytössä jo HKT:ssä, jossa se kirskui korviini kuin kynnet liitutaululla, mutta Puumalainen ja kapellimestari Pekka Siistonen ovat käsiohjelman mukaan sovittaneet sitä, onneksi tyylikkäämmäksi ja soljuvammaksi. Ei se vieläkään varsinaisesti Ricen terävän alkutekstin tasoille yllä, mutta sentään sitä kuuntelee ja se välittää tekstin olennaisen sisällön melko ongelmitta. Paikoin se on jopa hauska. Ensimmäisessä ensi-illassa äänet tuntuivat paikoin puuroutuvan eivätkä laulajat tuntuneet aina pysyvän tahdissa, mutta kaoottinen äänimaailma saattoi myös johtua istumapaikkani akustiikasta ja ensemblen ensi-iltahermoilusta.

Yllättäen Evitassa on vain kuuden hengen bändi plus kapellimestari. Muu musiikki vaikuttaisi tulevan varta vasten produktioon tehdyltä taustanauhalta, mutta tästä kuulisin mielelläni lisääkin joltakulta asiaa tuntevalta. Toisaalta arvostan sitä, että yleisö kuulee sekä livemusiikkia että ison orkesterin, mutta onhan bändin pienuus vähän sääli, live kun on aina parempaa. Biisien välillä on vähän keinotekoisilta tuntuvia taukoja ja muutamissa kappaleissa tempo tuntuu aavistuksen laahaavalta, mutta muuten nauha ja soittajat pelaavat hyvin yhteen. Seinäjoen Vampyyrien tanssissahan oli myös osa musiikista taustanauhalla, mutta bändikin oli tuplasti isompi ja se kuului. Muutenkin Työvis on ollut ihmisten suhteen säästölinjalla, koska musikaali on miehitetty miltei kokonaan talon omin voimin sekä ilmeisesti Tanssiteatteri MD:n tanssijoilla. Lavalla sitä ei kuitenkaan huomaa, joten talon musikaaliosaaminen on noussut ällistyttävän hyvälle tasolle. HKT:n pomona alkaisin todella olla huolissani kilpailusta.

Buenos Aires! Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kokonaisuutena olen siis tyytyväinen, mikä on aika hyvin kun on kyse yhdestä lempimusikaalistani. Näyttelijöiden tulkinnat varmasti elävät vielä ja esitys sujuvoituu, joten menen ehdottomasti katsomaan Evitaa uudemmankin kerran. Kun miehitykset lisäksi jatkossa sekoitetaan, lavalle pitäisi syntyä kiinnostavia tulkintayhdistelmiä. Työryhmän kädenjäljen perusteella jään myös mielenkiinnolla odottamaan, mitä he saavat ensi vuonna aikaan Kansallisoopperassa Oopperan kummituksen kanssa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Ylen uutisvideo