Viimeiset vampyyrit Helsingissä

Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi tuli ja meni. Kävin katsomassa viimeiset esitykset, joista ensimmäinen oli samalla astetta yhteisöllisempi Vampyyrien ilta. Olin edellisen kerran nähnyt tämän toisen miehityksen heidän ensi-illassaan, joten muutos oli melkoinen.

Jonas Saaren Krolock-tulkinta oli siinä mielessä samanlainen kuin kollega Mikko Vihmalla, että hänenkään kreivinsä ei verta saatuaan enää paljoakaan piitannut Sarah'sta, eikä hahmojen suhdetta todellakaan romantisoitu. Mutta siinä missä Vihma oli melko klassinen vampyyrikreivi, Saari muistutti kumaraa, menninkäismäistä Pikku Myyn ja Muumien noidan sekoitusta, joka on viettänyt liian monta vuosisataa linnanmuurien sisällä ja tullut mökkihöperöksi. Saaren tulkinta oli sitten ensi-illan kehittynyt vielä selvästi parodisempaan suuntaan ja nauratti yleisöä. Koomisen melodramaattisessa Sammumattomassa poltteessa odotin joka hetki Krolockin puhkeavan itkuun tai vähintäänkin niistävän hihapitsiinsä. En voisi pokkana katsella tämän kreivin ilmestymistä kylppäriini ja vielä vähemmän lähtisin tämän vampyyrin matkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi Saarenkin virnistelevällä Krolockilla on faninsa. Tulkinta oli omaperäinen muttei juurikaan minun makuuni, vaikka osa ylilyönneistä oli varmasti viimeisen illan hysteriaa. Pari kunnon huippuhetkeäkin Saarella oli, esimerkiksi Sarah'n ja Krolockin dueton hyvin mietitty loppu.

Kreivi von Saari. © Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman Krolock jysäytti viimeisillä kerroilla mieleeni koko feodaalisen isännän ja alamaisten peruskuvion, vampyyrinpureman ja veren imemisen symboliikan ja ylipäätään kreivin (myös seksuaalisen) vallan. Tanssisalin purema muistuttaa muutenkin asetelmaltaan jonkinlaista julkista raiskausta, jolla linnanherra demonstroi koko alamaisköörille valtaansa ja miehuuttaan. Sarah on siinä enää vain vallan pönkityksen ja kreivin oman mielihyvän väline. Kreivi von Vihman ilme pureman jälkeen oli suorastaan orgastisen tyydyttynyt, kun taas sivuun viskattu Sarah ei varsinaisesti näyttänyt saaneen (haluamaansa tai mitään muutakaan). Tarina on opettavainen: varmista että kumppanillasikin on kivaa, tai kumppani nostaa kytkintä ja nolaa sinut koko possesi nähden.

Itse en tätä huomannut (silmäni saattoivat tässä vaiheessa olla vähän muualla), mutta muut raportoivat Sami Paasilan ensemblevampyyrin olleen tanssiaisissa varsin uhmakas Krolockia kohtaan ja kaikesta päätellen vähintään vallankumousaikeissa. Mahdin esittely taisi siis olla paikallaan, että alempiarvoiset vampyyrit tajuavat pysyä ruodussa. Jälkeenpäin loimme kaverini kanssa kaksikin eri teoriaa siitä, kuinka tämä asusta ja pulisongeista päätellen unkarilainen ensemblevampyyri on vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jäänteitä. Unkarilla on pitkä historia ulkomaalaisten valloittajien ylikävelemänä ja liki kaikki yritykset nousta isäntiä vastaan ovat epäonnistuneet, mutta heikosta tahdosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Yksi innokas mutta ikuisesti epäonnistumaan tuomittu husaarivampyyri sopisi kuvioon oikein hyvin.

Lutuset nuoret. © Mirka Kleemola / HKT

Tässä vaiheessa palaamme mielikuvitukseni labyrintistä takaisin näyttämölle. Anna Victoria Eriksson Sarah'na puolestaan oli ihastuttavan leikkisä ja unelmoiva, kuin hento transilvanialainen metsänhenki. Jos kahta Sarah'a vertaa, niin Raili Raitalan tulkinta oli epäröivä ja harkitsevampi, kun taas Erikssonin Sarah ei hetkeäkään pelännyt kreiviä tai miettinyt, seuratako sydäntään. Menoksi vain! Alas sitten tultiinkin lujaa, kun haltioituminen kreivin huomiosta vaihtui hämmästykseksi ja pettymykseksi. Pidin molemmista tulkinnoista todella paljon, ja kun molemmat leidit vielä lauloivat paremmin kuin juuri kukaan muu eurooppalainen Sarah, niin Suomella on syytä olla ylpeä.

Miiko Toiviainen oli kehittynyt hurjasti sitten ensi-illan. Tämä Alfred tajusi hyvin pian, millaisessa seurassa on päätynyt reissuun, ja nopeatahtinen kypsyminen proffan kypsymättömyyteen oli herkullista seurattavaa. Viimeistään linnassa Alfred joutui pariin kertaan laskemaan mielessään hitaasti kymmeneen, ettei olisi potkaissut pelkurihuithapelia esimiestään, jonka lapsenvahdiksi oli joutunut. Raivoisan kettuuntunut ilme Orion-kohtauksessa oli hykerryttävä.

Tieto! © Mirka Kleemola / HKT

Tuukka Leppänen Abronsiuksena oli ehkäpä parasta tässä miehityksessä. Professori oli selvästi ensimmäistä kertaa ulkona tutkijankammiostaan ja intoa piukassa mahdollisuudesta empiiriseen tutkimukseen. Energiaa proffalla oli enemmän kuin koko kylässä yhteensä, mutta kyvyssä keskittyä ja huomioida ympäristöä oli pahoja puutteita. Niinpä Alfred joutui hoitamaan käytännön ajattelun, ja assistentin aikuistumisprosessi oli selvästi varsin nopea, radikaali ja turhauttava. Toisaalta Abronsius oli niin sympaattinen ja hyvää tahtoa pursuava, että eihän häntä voinut sinne vuorillekaan jättää.

Magdat olivat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, vaikka kumpikin oli vampyyrinä hyvin vahva ja piti Chagalin visusti piikkikorkonsa alla. Sanna Majurin Magda selvästi ahdistui todella paljon Chagalin kähminnästä ja lähestyi kuollutta isäntäänsä voitonriemuisella, pilkallisella asenteella, josta vampyyrinä muotoutui upean itsetietoista, itsevarmaa ylpeyttä. Laura Alajääsken Magda taas piti Chagalia kyllä rasittavana muttei alkujaankaan ollut lainkaan niin alistetussa asemassa kuin virkasiskonsa. Hän suhtautui Chagalin ruumiiseen hetkittäin jopa jonkinlaisella äidillisellä hellyydellä, olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan vain mies. Pari oli jossain määrin tasa-arvoisempi, ja henkilökohtaisen emansipaation sijaan tämä Magda päätyi ottamaan kunnolla ilon irti epäkuolleesta elämästä. Varsinkin Alajääsken palvelustytöllä synkkasi heti Herbertin kanssa. Hän oli silmin nähden riemuissaan päästessään parempien piirien tanssiaisiin, taputteli kampaustaan kreivin tullessa saliin ja näytti varsinkin Vihman rokkaavan soolon jälkeen siltä, että pyytää herralta kohta nimmarin.

© Mirka Kleemola / HKT

HKT:n Vampyyreillä oli paljon hienoja hetkiä ja näyttelijöitä, mutta farssimainen yleismeininki ja Kummelia muistuttava huumori tympivät minua. Ne näköjään hämäsivät myös monia kriitikoita, koska siinä missä Seinäjoen kritiikeissä teosta kutsuttiin moniulotteiseksi ja syvälliseksi ajankuvaksi, niin Helsingin kriitikot pitivät musikaalia usein heppoisena ja pintapuolisena viihteenä. Poikkeus oli Hesarin kriitikko, joka Seinäjoella ei tuntunut ymmärtävän teoksesta mitään mutta oli Helsingissä valaistunut sen syvällisestä sanomasta. Yhdestä teoksesta on siis moneksi. Minulle tämä tuotanto oli ennen kaikkea viihdyttävä tauko arkeen sekä mahdollisuus ihailla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia ja ensemblen puuhia, mutten saanut esityksestä samalla lailla irti uusia asioita kuin parhaimmillaan voisin.

Fanitoiminta oli suomalaiselle musikaalille harvinaisen aktiivista ja muodostui nopeasti melkoiseksi ilmiöksi. Somea seuraavat lienevät huokaisseet helpotuksesta, kun #vampyyrientanssi-hashtag rauhoittui hieman, mutta edelleen sillä putkahtelee näkyviin fanitaidetta*, kuvamuokkauksia, kaipausta, vieroitusoireita ja erilaisia teorioita hahmojen ja tapahtumien taustoista. Vampyyrien tanssi imaisi mukaansa eikä päästä uhrejaan irti kovin helpolla. Näyttelijät poseerailivat kameroille ihailtavalla kärsivällisyydellä, ja haluan erikseen kiittää Peacockin pitkämielisiä vahtimestareita, joiden työpäivää jälkihype taisi venyttää useimpina iltoina. Vampyyrien illoissa oli kaikenikäistä väkeä pukeutuneena teeman mukaisesti, ja opin tunnistamaan monta fania vähintäänkin ulkonäöltä. En edes ollut lähellekään se, jolle kertyi eniten käyntikertoja.

Tavallinen teatterikansa ei oikein löytänyt Helsingin tuotantoa, vaikka paikalle tulleet katsojat pääosin pitivätkin esityksestä. Itse asiassa tämä on 20 vuoteen ensimmäinen Tanz der Vampiren tuotanto, joka ei oikein missään vaiheessa myynyt kunnolla, ja monia arki-iltojen esityksiä peruttiin. Esimerkiksi Seinäjoen proggis ei missään määrin ollut ns. mummoystävälliseksi tehty, mutta silti se houkutteli paikalle onnellisia eläkeläisbussilastillisia, jotka väliajalla vessajonossa hyräilivät musikaalin melodioita, ihastelivat painajaismaisia vampyyrejä ja selvästi saivat teoksesta irti jotakin. HKT:n pitkähampaat eivät ilmeisesti vetäneet samalla lailla ryhmämatkailijoita puoleensa, ja Helsingissä toki on enemmän kilpailua yleisön rahoista. Vika tuskin on teoksessa, aihepiirissä tai muussa teokseen liittyvässä syyssä, vaikka tekstinkin huumori on hieman omalaatuista eikä varmasti sovi kaikille. Osasyy varmasti on Peacockissa rakennuksena, se kun on verrattain hankalassa paikassa ja ihan puhtaasti istumamukavuudeltaan surkea. Paksu tyllialushameeni onneksi säästi oman takalistoni ja selkäni kärsimyksiltä. Akustiikka myös vaihtelee suuresti sen mukaan, missä kuulija istuu. Kävin lopulta katsomassa musikaalin yhdeksän kertaa eri puolilta etupermantoa, ja kuulemani ääniefektit riippuivat täysin siitä, missä kohtaa paikkani oli.

En kehittänyt Helsingin Vampyyrien tanssiin samanlaista addiktiota ja tunnesidettä kuin muutamat muut, mutta jään kaipaamaan varsinkin muutamaa roolitulkintaa. Ennen kaikkea ikävöin sitä liikuttavan harrasta, innokasta, omistautuvaa katsojakulttuuria, joka musikaalin ympärille syntyi. Ihana katsoa, kuinka porukkaa pikkulapsesta senioriin tulee teatteriin ja ne täytyy esityksen lopuksi suunnilleen kantaa ulos. Ja sitten ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Mikäs teatteri seuraavaksi tarttuisi Vampyyreihin?

*Siis katsokaa nyt vaikka tätä, tätä, näitä tai tätä ehkäpä omaa suosikkiani.

Linkkejä:
#vampyyrientanssi (Twitter)
#vampyyrientanssi (Instagram)
Ensi-ilta-arvioni
Väliarvioni eri miehityksestä

Ei verta voisi saada kyllikseen

Huom! Sain Vampyyrien tanssiin ilmaiset blogiyhteistyöliput.

Viimeinen kuukausi pitkähampaita Peacockissa pyörähti käyntiin. Varasin syksyllä Vampyyrien tanssiin nipun lippuja ja sattumalta miltei kaikki olivat ensi-iltamiehityksen esityksiin, joten Saari-Eriksson-Toiviainen-kombon olen nähnyt viimeksi ensi-illassa ja näen seuraavan kerran heidän viimeisessä esityksessään.

HKT järjesti 18.3. teatterissa Vampyyrien illan, joka kokosi teemapukeutuneita faneja tutustumaan musikaaliin lähemmin. Näyttelijät ja tekijät kertoivat ennen esitystä tuotannon synnystä, loppukohtaukseen pääsi mukaan lavalle tanssimaan ja esityksen jälkeen oli vielä tilaisuus tavata ja valokuvata vampyyrejä. Peacockissa ei lähestulkoon ole backstagea, joten kulissikierros ei olisi onnistunut, mutta tämä variaatio toimi hyvin. Olen osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin maailmalla, ja tämä oli ehdottomasti parhaimmin organisoitu kokonaisuus. Kukaan ei edes pudonnut lavalta tungeksiessaan näyttelijöiden ympärillä, ja vampyyrit ottivat hurmioituneen fanilauman vastaan ihailtavan rauhallisesti. Suomessa harvemmin näkee mitään fanitilaisuuksia, mutta nyt näyttelijät saivat varmasti huomiota useamman sellaisen edestä. Somesta voi tutkia hilpeitä tunnelmakuvia tunnisteella #vampyyrienilta. Itse esityksen tunnelma oli lievästi ilmaistuna vauhdikas, ja improvisoituja repliikkejä ja sivukommentteja lenteli lavalla tavallistakin enemmän. Suuri yleisö ei näytä löytäneen Helsingin Vampyyrejä, mutta yhä uudelleen katsomoon palaavien fanien lauma on sitäkin omistautuneempi. Ei Tanz der Vampire suotta ole kulttiteos.

Oma suhteeni Helsingin Vampyyrien tanssiin on ristiriitainen. Toisia asioita rakastan ja toiset tympivät. Mieleen tulee, että Vampyyrien ensi-ilta saattoi tulla vähän liian pian Billy Elliotin jälkeen eikä ohjaaja ehtinyt paneutua jälkimmäiseen teokseen kunnolla. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia tuntuvat nimittäin omituisen hutaistuilta, ohuilta ja pinnallisilta. Esitys keskittyy oikeastaan pelkkään parodiapuoleen ja siitä puuttuu kokonaisajatus, jokin punainen lanka joka sitoisi näyttelijöiden sinänsä mainiot suoritukset isommaksi kokonaisuudeksi. Ohjaus jättää hyödyntämättä teoksen kontekstin ja oikeastaan koko sen valtavan, samastuttavan traagisuuden ja inhimillisyyden, joka hahmoihin ja tarinan käänteisiin kietoutuu. Toki musikaali toimii ihan "vain" komedianakin, mutta juuri tässä musikaalissa aineksia olisi paljon enempäänkin. Olen käynyt katsomassa esityksen useampaan kertaan, mutten saa siitä irti uusia ajatuksia samalla tavalla kuin parhaimmillaan voisin. Helsinki Dance Companyn huipputanssijatkin tuntuvat olevan alikäytössä. Harmittaa, koska HKT:n resurssit ovat Suomen parhaat ja näistä näyttelijöistä saisi irti vaikka mitä. Nyt he tuntuvat olevan aika omillaan.

Toisaalta näyttelijät pärjäävät hyvin, ovat ensi-illan jälkeen tuoneet hahmojensa ympärille valtavasti uutta ja alkavat vasta nyt kunnolla löytää hahmojensa persoonan. Mitä yksityiskohtaisemmin taaimmaistakin ensemblevampyyriä tarkkailee, sitä paremmin hahmottaa jokaisen luonteen, historiaa ja henkilökohtaiset päämäärät. Juuri näyttelijöiden vuoksi olen palannut kerta kerran jälkeen katsomoon. Tuntuu että esitys ei ensi-illassa ollut vielä läheskään valmis, ja vaikka se pätee yleensä kaikkeen teatteriin, niin näin jälkeenpäin ajatellen enskareissa oli vielä harvinaisen paljon keskeneräisyyden tuntua. Esimerkiksi kreivi von Krolockit olivat ensi-illoissaan vielä jokseenkin hukassa eivätkä osanneet päättää, onko hahmo parodinen vai ei. Nyt paikka tuntuu löytyneen, minun kannaltani onneksi siltä ei-parodiselta puolelta. Krolockissa on toki paljon trooppimaisia aineksia esimerkiksi Draculasta ja Oopperan kummituksesta, mutta kaikessa itseironisuudessaankin hän on lopulta tarinan ehkä ainoa vakavasti otettava hahmo ja muiden koomisuudelle tarpeellinen kontrasti.

© Mirka Kleemola / HKT

Mikko Vihman vampyyrikreivistä on kehittynyt ironinen, kiero ja saaliillaan leikkivä kaunis peto, joka selvästi nauttii hyppyyttäessään professoria ja muuta kuolevaiskööriä pitkin linnaansa. Virnuilevat, huumorintajuiset ja miehekkäät vampyyrikreivit ovat yleensä eniten minun makuuni, joten pidän Vihman nykyisestä Krolock-tulkinnasta todella paljon. Eikä sekään toki haittaa, että Vihma on vampyyrikostyymeissään seksikkyyden ruumiillistuma. Ensimmäisen puoliskon lopettava kohtaus linnan portilla on silkkaa ilmeiden ja äänenpainojen biletystä, jossa proffa luulee huiputtavansa kreiviä ja kreivi pyörittelee silmiään salaisen huvittuneena ja leikkii tulevansa huiputetuksi. Tällä vampyyrillä on kaikki langat käsissään vielä loppukohtauksessakin, ja Sarah'n karkaaminen on vain pieni nolo takaisku. Melankolinen puoli tuntuu yhä edelleen hieman irralliselta osalta hahmoa, mutta enää Sammumaton polte kohtauksena ja lauluna ei aiheuta katsomossa nauruntyrskäyksiä vaan pikemminkin hengenpidätystä.

Toinen suosikkini on tanssiaiskohtaus, jossa Sarah on kreiville enää tuskin enempää kuin egonkohotuskeino. Kun ihmisestä on otettu irti kaikki saatavissa oleva hyöty, hänet hylätään ja siirrytään seuraavaan. Toisaalta kohtaus muistuttaa, että kaikella on hintansa, myös Sarah'n vapaudentavoittelulla. "Ken tanssiin lähtee, sen täytyy tanssia loppuun asti", kertoo kreivi von Vihman kohteliaan ystävällinen, mutta samalla asiallinen ja myötätunnoton suhtautuminen vastapurtuun uhriin. Tuntuu että Sarah (ainakin Raili Raitala) on kyllä jossain määrin tiedostanut lopputuloksen koko ajan, mutta hän on silti antanut itsensä tuudittautua unelmiin ja kylmä todellisuus iskee vasten kasvoja. Alfredin ja professorin pelastusretkikunta osuu paikalle täydelliseen aikaan. Vasta kiltin Alfredin kanssa Sarah todella on vapaa toteuttamaan omia unelmiaan.

Siitä olen iloinen, että Sarah'n ja kreivin suhteesta ei Helsingissä ole yritetty keittää kokoon mitään elämää suurempaa rakkaustarinaa. Kääntäjä Marika Hakola muistaakseni toteaa gradussaan, että kaksikon duetto on sanoiltaan pikemminkin kahden henkilön välinen sopimus, jossa toinen antaa toiselle luvan tappaa. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä, koska vaikka sanoissa puhutaan rakkaudesta ja ihmiset ovat tottuneet pitämään Total Eclipse of the Heartia rakkauslauluna, musikaalin lyriikoissa ei lopulta vihjata Krolockin ja Sarah'n välillä olevan rakkautta. Pikemminkin Sarah on nimenomaan kyllästynyt odottamaan romanttista prinssiä valkealla ratsulla ja turvautuu suunnitelmaan B päästäkseen pois. Siinä vaiheessa on ilmeisesti jo ihan sama, mitä poispääsyn kylkiäisenä tulee. Faktoja punniten Krolock on uutta elämää tavoittelevalle naiselle hyödyllisempi mies kuin nuori ja oletettavasti köyhä Alfred, ellei Sarah jopa ole laskenut saavansa lopulta molemmat (tämän haluaisin joskus nähdä!). Toki Sarah'lla ja Krolockilla vetovoimaa näyttää olevan toisiaan kohtaan, mutta ne ovat minun silmiini ennemminkin ihan vain eroottista vetovoimaa tai ihminen, joka tunnistaa oman pimeän puolensa toisessa. Koska sitähän vampyyrit perinteisesti ovat: ruumiillistuma kaikista niistä ihmisen kielletyistä, syntisistä ja järjenvastaisista vieteistä, jotka yleensä pyritään tukahduttamaan. Sarah valitsee elämän viettien vietävänä, ja ehkä Sarah sitten peilaa sitä von Krolockin mielen osaa, joka vielä janoaa elämää muutenkin kuin konkreettisesti. Nämä puolet näkyvät ainakin Raitalassa ja Vihmassa hyvin.

Raitalan Sarah on muutenkin mukavan määrätietoinen ja seikkailuhenkinen. Lempikohtauksessani omatunnontaistelu lähtemisestä on käsinkosketeltava, ja punaisten kengänkantojen iloinen kopsuttelu yhteen tuo mieleeni hauskoja viittauksia Dorothyyn joka tahtoo kotiin. Pidän myös siitä, miten Helsingissä Sarah melkein uteliaana yrittää sipaista Krolockin poskea dueton aikana ja Krolock rahtusen ahdistuneena väistää. Ei nyt sentään liian läheistä suhdetta uhriin?

© Mirka Kleemola / HKT

Eihän tässä musikaalissa muutenkaan juuri rakkautta ole. Toisissa olosuhteissa Sarah'n ja Alfredin välillä voisi olla, mutta Alfred tulee paikalle hieman myöhässä. Molemmat toteavat, että jos joskus rakastuisivat niin kohde olisi joku tuon toisen kaltainen, mutta Alfred on ainoa, joka tuntuu jatkavan rakastumiseen asti. Sarah sen sijaan keskittyy edelleen Krolockiin ja pimeään puoleensa.

Petrus Kähkösen Alfred yrittää änkeytyä nuoren sankarin rooliin ja näkee jo itsensä miekka kimmeltäen pelastamassa neitoa pulasta, mutta yritykset menevät viimeistä myöten pieleen. Hiljalleen kyynistyvä poikaparka alkaa yhä vahvemmin (ja syystä!) epäillä, että maailma ei pyörikään niin kuin tarinoissa. Neito suhtautuu kyllä aluksi positiivisesti pelastajaan, mutta kun isompi tekijä ilmestyy maisemiin, pelastettava haistattaa sankarille pitkät ja lähtee rahan ja aseman perään. Viisas mentori paljastuu tositilanteessa epärehelliseksi pelkuriksi. Keittiöpsykologiaa harrastava isäni sanoisi, että Alfred ja professori vaihtavat vuorovaikutuksessaan hiljalleen paikkaa vanhempana ja pikkulapsena. Kun professori Abronsius alussa on retkikunnan johtaja, niin lopussa Alfred on sen kantava voima. Jopa kohtalokkaan kaunis femme fatale on tässä tarinassa väärää sukupuolta. Miekan sijaan Alfredilla ei ole asevarastossaan kuin sateenvarjo ja romanttinen kirja, jotka tosin toimivat yllättävän hyvin. Pidän kirjastossa professorin pienestä eleestä, joka irvailee satujen sentimentaalisuudelle: apu kiperiin tilanteisiin ei suinkaan löydy sankarin puhtaasta sydämestä vaan kirjasta, tässä tapauksessa vieläpä erittäin konkreettisesti. Loppupuolella Alfredin turhautuminen ("Tunge kuule se Orion sanonkominne" -ilme!) ja epätoivo käyvät yhä ilmeisemmiksi. Lopun kohtalo taitaa oikeastaan vain täydentää Alfredin kasvutarinan aikuiseksi ja tehdä pojalle ihan hyvää. Kähkösen Alfred on herttainen ja samastuttava. Kokematon naiivius karisee tästä Alfredista hyvin nopeasti ja hänestä löytyy tarvittaessa ihan oikeasti ytyä.

Professori Abronsius (Antti Timonen) taas vaikuttaisi olevan ensimmäisellä ekskursiollaan yliopiston muurien ulkopuolelle. Teoria on hallussa, mutta käytäntö vähän kusee. Tuukka Leppäsen proffa oli vieläkin innostuneempi ja ylenpalttisen haltioissaan ulkomaailman ihmeellisyyksistä. Hahmosta tulee mieleen viime kuukausien uutiset 1800-luvun lopun herrasmiestutkimusmatkailijoista, jotka kunnian perässä lähtivät arktisille alueille huonosti varustautuneina ja silkkojen olettamuksien pohjalta. Huonostihan siinä kävi ja jääkarhut saivat eksoottista pakastelihaa, joten Abronsiuksella on sentään vähän parempi kohtalo. Toisaalta itsekin kirjoja rakastavana ihmisenä samastun hahmoon, joka heti kirjahyllyn nähdessään ryntää vähintäänkin henkisesti halaamaan sitä ja unohtaa kaiken muun. Tönköksi jäätyneenäkin täytyy pitää huolta kirjojen mukanaolosta. Lisäksi Helsingin Abronsius selvästi oppii matkan aikana nöyryyttä sekä kunnioittamaan assariaan. Hänen suhtautumisensa Alfrediin on harvinaisen isällinen. Harvemmin näkee Abronsiuksen johdattavan nimenomaan deittailuvinkkien äärelle, koska yleensä hän toteaa vain yleisesti, että vastaus kaikkeen löytyy kirjoista, ja katoaa sitten jonnekin. Helsingin proffat yrittävät tosissaan auttaa ja piristää apeaa assistenttiaan valitsemalla tälle soveliaan kirjan. Näillä Abronsiuksilla saattaa jopa olla kokemusta asiasta eikä vain teorioita.

Urheat vampyyrintappajat. © Mirka Kleemola / HKT

Kreivin poika Herbert on aika yksipuolinen hahmo ellei hänestä todella lähde luomaan paljon kässäriä laajempaa persoonaa, mutta Samuel Harjanne ottaa nuorukaisen voimakastahtoisuudesta ja päällekäyvyydestä kaiken irti. Majatalonisäntä Chagal (Risto Kaskilahti) taitaa lähinnä olla huumorikevennys, joskin Kaskilahti on saanut onneksi karistettua pahimmat kökköydet roolista. Rebecca (Leenamari Unho) jää edelleen tavallistakin enemmän muiden varjoon, ja Rebeccan kohdalla henkilöohjaus tuntuu unohtuneen kokonaan. Magda (Laura Alajääski, Sanna Majuri) sen sijaan on voimakas ja muodikkaasti sanottuna voimaantuva hahmo, jonka hämmennykseen Chagalin ruumiin äärellä sekoittuu voitonriemua ja katkeraa pilkallisuutta. Vampyyrinä Magda painaa Chagalin täysin korkosaappaansa alle ja kaikesta päätellen löytää Herbertistä sielunkumppanin. Yhdessä bestikset ovat täysin pätevät vaikka valtaamaan maailman.

Vampyyrien tanssi – Helsinki 2016

 Sain ensi-iltoihin pressiliput.

Hömelö vampyrologian professori ja hänen liikuttavan tavallinen assistenttinsa eksyvät lumisessa Transilvanian vuoristossa, jossa palvotaan valkosipulia, nautitaan vaahtokylvyistä ja janotaan verta. Majatalon nurkilla hiippailee vampyyrikreivi, kaunis neito on vaarassa ja vaarnat ovat tarpeen. Klassisen vampyyritarinan parodiaversioon sekoittuu yhteiskuntakritiikkiä, eskapismia, ahneutta ja kaipuuta. Yksi haaveilee kunniasta, toinen rauhallisesta elämästä, joku sielunrauhasta, moni läheisyydestä, ja aikuistuvat nuoret haaveilevat oikeasta elämästä tuolla jossakin. Moni unelmoijista saa haluamansa, mutta siitä on aina maksettava oma hintansa. Taustalla soi elämää suurempi kasaripoprock.

Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire, 1997) on minulle se täydellinen musikaali. Täysin makuuni sopiva musiikki, vanhan koulukunnan vampyyreitä, huumoria, älykäs teksti ja erinomaisesti rakennettu tarina. Todellisuutta satirisoidaan ja tarkastellaan fantasian keinoin, mutta halutessaan todellisuutta voi myös paeta unelmien pariin ja antaa vapaudenkaipuulleen vallan. Koska kukapa ei joskus unelmoisi irtiotosta, elämänmuutoksesta, jostakin ihan muusta tuolla jossakin? Tai ihan vain kivasta ihmisestä, joka ymmärtäisi sinua?

Markku Nenosen ohjaus Helsingin kaupunginteatterille on vähän hajanaisen oloinen, mutta näyttelijät näyttävät saaneen melko vapaat kädet rooliensa kanssa ja heillä on fiksuja tulkintoja hahmoistaan. Näin molempien miehitysten ensi-illat ja pääosin pidin kummastakin esityksestä. Rocklegenda Jim Steinmanin musiikki on suurta, menevää ja ihanan överiä. Suurin osa katsojista tunnistanee seasta 80-luvun poprockin melodioita, mutta mistään jukebox-musikaalista ei silti ole kyse, vaan melodioista on koottu itsenäinen teos. Marika Hakolan suomennos Michael Kunzen libretosta on erinomainen. Pidin Eeva Kontun orkestroinneissa etenkin siitä, miten tarvittaessa musiikkia oli uskallettu myös pienentää eikä näyttelijöiden tarvinnut huutaa repliikkejään taustamusiikin yli. Kaipasin muutamaan kohtaukseen vähän raskaampaa rockia, mutta esimerkiksi painajaiskohtaus Carpe Noctem kuulosti juuri oikeanlaiselta. Äänitehosteet ovat veikeitä ja jatkavat hauskasti Roman Polanskin alkuperäiselokuvan (1967) tunnelmia.

Neito ja kuolema. © Mirka Kleemola / HKT

Lavastus (Jani Uljas & Jari Ijäs) on näyttävä, gootahtava ja ihanan rouhea. Peacock-teatterin lavantakaiset tilat ovat pienet, mutta lavaa on käytetty hyväksi todella tehokkaasti. Majatalo muuttuu parilla irrotettavalla palalla linnaksi, pienemmät lavaste-elementit palvelevat monessa tarkoituksessa ja kaikki on miellyttävän kiinteän näköistä. Lavalla ei näy mitään ilmiselvän pahvista, vaan kaikki on tukevasti rautaa, kiveä ja puuta. Tykkään! Puvutkin (Elina Kolehmainen) on suunniteltu kauniisti, mutta käytetyt kankaat ovat paikoin hieman halvan oloisia. Onneksi vampyyrikreivi von Krolockilla on sentään soveliaan ylelliset vaatteet. Sarah'n tanssiaispuvun Dior-ideasta pidän, mutta lopputuloksessa on ripaus GinaTricot'n alerekkiä. Kyläläisten runsailla ornamenteilla koristellut vaatteet ovat kauniit, Krolock juniorilla on asianmukaisen överit vaatteet ja proffan ja Alfredin asut mätsäävät söpösti. Kauniit valot (William Iles) ja projektiot täydentävät lavastusta tyylikkäästi.

Visuaalisuudessa on ylipäätään otettu kivasti vaikutteita 1960-luvulta ja elokuvan syntyajoilta. Kuolevaisten värimaailma muistuttaa paikoin 60-luvun Batman-sarjan kirkkaita värejä, Sarah on kuin ilmetty Sharon Tate leffassa, ja proffan ja assistentin liikekieli on saanut vaikutteita Batmanin dynamic duosta. Odotin koko ajan, että joku kaivaisi esiin pahvikyltin, jossa lukee WHACK! tai POW!. Krolockin lepakkohissistä ja majatalon paniikkivalosta en ole täysin samaa mieltä, mutta onpahan ainakin käytetty omaperäisiä ideoita.

Ohjaaja Nenosen tekemät koreografiat olivat soolo-osuuksissa hieman pettymys, mutta ensemblea musikaali liikuttelee näyttävästi. Sarah'n unelmoinnin koreografia monine nostoineen ei oikein vastannut minun käsitystäni vapaudenkaipuisesta päiväunesta. Carpe Noctem olisi ehkä kaivannut vähän selkeämmän tarinan, olkoonkin että painajaiset harvoin etenevät loogisesti. Siitä pidin suuresti, että koreografioissa ei käytetty mieshahmoille unikaksoisolentoja, vaan Krolock ja Alfred hoitivat osuutensa ihan itse.

Alfred näkee unta. © Mirka Kleemola / HKT

Näyttelijät

Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras majatalontytär Sarah, jonka olen koskaan nähnyt ja kuullut. Olen nirso naisäänten suhteen, mutta Raitalan vaivaton, voimakas sopraano sopii kapinoivan maalaistyttären rooliin täydellisesti. Raitalan Sarah on huumorintajuinen ja herttainen mutta myös tietää mitä tahtoo. Anna Victoria Eriksson taas oli roolissa rahtusen romanttisempi ja herkempi. Hänelläkin oli hieno ääni ja hyvä ote hahmosta, mutta tulkintana Raitalan Sarah puhuttelee minua ehkä enemmän. Joka tapauksessa on mielenkiintoista nähdä, millaisiksi nämä Sarah't vielä kehittyvätkään! Punaiset saappaat -kohtauksessa näkyi hyvin Sarah'n moraalipohdinta ja tanssiaisissa taas sen lopputulos.

Mikko Vihma kreivi von Krolockina oli vaikuttava, aatelismachoa maskuliinisuutta säteilevä ilmestys. Suosin roolissa ääneltään vielä tummasävyisempiä ja syvempiä laulajia, mutta muuten Vihman laulua kuunteli mielellään ja loppunuoteilla riitti kilometrikaupalla pituutta. Virnuilu, petomaisuus ja hyvin istuvat nahkavaatteet täydensivät kokonaisuuden varsin esteettiseksi elämykseksi. Ensi-illassa en oikein vielä lämmennyt tulkinnalle, mutta seuraavassa esityksessä pystyin jo ottamaan vampyyrin vakavasti, joten kehityssuunta on hyvä. Vihma ei tietääkseni ole aiemmin esittänyt näitä ahdistunut seksisymbolipomo -tyyppisiä hahmoja (ellei joku tuntenut vetoa siihen gorilla-asuun Tarzanissa), mutta hyvin näyttää sujuvan. Sukulaisnaiseni useammasta eri ikäpolvesta olivat täysin myytyjä.

© Mirka Kleemola / HKT

Jonas Saari on periaatteessa hyvä näyttelijä ja laulaja ja ulkomuodollisesti pätevä, mutta ainakin minun makuuni hän oli sekä olemukseltaan että ääneltään täysin vääräntyyppinen Krolockin rooliin. Nuorempi polvi saattaa kyllä tykätä nuoresta hempeä-äänisestä kreivistä, joka kutsuu tytön prom queenikseen mutta paljastuu lopulta melko kylmäksi deitiksi. Ainakin ensi-illassaan Saari liikkui omituisen epäluontevasti ja tönkösti, mutta vähän jäi sellainen olo, että kreivillä on vain joko todella paha ramppikuume tai sitten venähtänyt selkä. Raili Raitalan voimakastahtoinen Sarah todennäköisesti veisi tätä kreiviä aivan 6–0. Tästä vampyyritulkinnasta en oikein saanut mitään otetta, mutta loppua kohden alkoi jo näkyä mukavasti petomaisuuttakin.

Petrus Kähkösen lutunen, ilmeikäs Alfred varasti ensi-illassa show'n täysin, vaikka seuraavassa esityksessään muu miehitys otti Alfredia jo hyvin kiinni. Professorin assistentin aikuistuminen, turhautuminen ja auktoriteettiuskon rapistuminen vähä vähältä olivat kiehtovaa seurattavaa. Alfredin naiivius sai kolauksen toisensa jälkeen, kun ammatillinen esikuva osoittautui nyhveröksi ja unelmien tyttöön ei vedonnutkaan sankarillisuus vaan aatelisen kilpakosijan hyvät suhteet haute couture -piireihin. Tanssiaisten kohokohdassa Alfredin reaktio vei huomioni täysin. Sarah'lle-laulu taisi oikeutetusti saada illan isoimmat suosionosoitukset. Miiko Toiviainen ei paljoa jäänyt kakkoseksi niin lutuisuudessa kuin aplodien määrässäkään. Alfred on täydellinen päähenkilö ja samastumisenkohde katsojalle: vielä hieman pihalla oleva nuori ihminen joutuu keskelle suurta tuntematonta, aikuistuu, tulee huijatuksi, kasvaa, tulee taas huijatuksi ja kasvaa hieman lisää, kunnes aikuisuus ottaa vallan.

© Mirka Kleemola / HKT

Toinen esityksenvarastaja oli eläväinen professori Abronsius. Etenkin kakkosenskarissa Tuukka Leppäsen Abronsius vaikutti nauttineen triplaespresson kofeiinipillereillä ja muutamalla laittomalla höysteellä, mutta meni Antti Timosellakin lujaa. Huumoripuolella Timonen vaikutti saaneen vaikutteita Chagalista, mistä en aivan innostunut, kun taas Leppäsen aavistuksen pimeämpi ja verbaalimpi komiikka iski huumorintajuuni täysillä. Kaipaisin proffaan rahtusen enemmän uskottavuutta tutkijana, mutta muuten todellisuudesta irtautunut tiedemies, joka on näköjään päättänyt vuosien siistin sisätyön jälkeen kokeilla empiiristä tutkimusta, on hauskaa seurattavaa. Abronsiuksen ja Alfredin keskinäinen suhde kehittyy kiinnostavasti esityksen mittaan.

Palvelustyttö Magdasta oli tehty harvinaisen voimakas hahmo. Varsinkin upeaääninen Laura Alajääski selvästi nautti ylemmyydentunteesta Chagalin ruumiin äärellä ja pisti vampyyrinä miehen kevyesti ruotuun. Sanna Majuri oli hieman hauraamman ja hyväksikäytetymmän oloinen, mutta vauhtiin päästyään hänenkin Magdastaan löytyi voimaa oikein kivasti.

© Mirka Kleemola / HKT

Chagal näyttää tässä ohjauksessa päässeen edustamaan kansanomaista huumoria. Risto Kaskilahden söhellys, ilmeily ja yliyrittäminen aiheuttivat myötähäpeää muissakin kuin minussa. Kari Mattilan majatalonisäntä nosti tasoa huomattavasti ja onnistui jopa olemaan tavallaan symppis, mutta Chagal on silti tympein hahmo tässä tuotannossa. Siitä tosin pidin, että tanssiaisissa isukki saattoi tyttärensä käsipuolesta uhrialttarille Krolockin luo. Emäntä Rebecca (Leenamari Unho) taas jäi muiden rinnalla harmillisen yksiulotteiseksi, vaikka Unho sinänsä rooliin sopiikin. Rebeccan valkosipulinen hiuslaite sai haaveilemaan pidemmistä hiuksista.

Samuel Harjanne oli kreivin Herbert-poikana oikein elementissään. Olen nähnyt persoonallisempiakin Herbertejä, mutta tässä pojassa oli ns. munaa. Ehkä mieleenpainuvin elementti Herbertissä olivat hillitön Dingo-vaikutteinen fleda ja 80-lukuisen kimaltavat salihousut. Rispektini sisääntulosta linnan portilla – harvoin näkee yhtä tehokasta yhdellä repliikillä ja viitanheilautuksella luotua vaikutusta.

Juha Jokela palvelija Koukolina oli hänkin symppis. Voisin kuvitella monitoimimies Koukolin kiinteistönhoidollisten tehtäviensä ohella mm. suunnitelleen ja tehneen Sarah'n tanssiaispuvun. Hän myös suhtautui Sarah'lle lahjaksi tuleviin saappaisiin hyvin ylpeästi ja ihaillen.

Herbert von Krolock. © Mirka Kleemola / HKT

Ohjaus

Nautin vampyyrihuumorini mieluiten mustana ja ilman räikeitä alleviivauksia, joten Nenosen ohjauksessa minua ehkä eniten häiritsi sen komiikka. Alkusoiton aikana toiveeni ohjauksen huumorintajun suhteen ehtivät nousta korkeiksi, mutta Kynsilaukassa tultiin jo taas alaspäin. Pidän varsinaisen tekstin hienovaraisesta parodiasta ja hetkittäisestä camp-tunnelmasta, mutta Helsingissä esitykseen on paikoin lisätty helppoa pieruhuumoria, kummelimaista kohellusta ja höhöttelyä, jotka eivät vetoa huumorintajuuni. Risto Kaskilahden tyyli näytti levinneen muuhunkin miehitykseen, koska eri miehityksellä ja Chagalilla koko esityksen kökköhuumori väheni heti. Toisaalta mm. professori Abronsiusten spontaanit heitot saivat minut nauramaan kaksinkerroin, joten hauskojakin lisäyksiä esityksessä on. Loppu poikkeaa hieman alkuperäiskässäristä, mutta se toimii näillä hahmoilla oikeastaan ihan hyvin ja on linjassa elokuvan kanssa.

Ohjaus on myös sortunut (tarkoituksella tai tarkoituksettomasti) samaan ongelmaan, jota Polanski elokuvallaan alkujaan käsitteli: musikaalissa suht vakaviksi tarkoitetut kohtaukset lipsahtavat herkästi tahattoman koomisen puolelle. Esimerkiksi Krolockin soolot vaativat tekstinä tietynasteista vakavasti ottamista ja toisaalta itseironiaa, mutta nyt hahmo ei aina tuntunut itsekään uskovan siihen mitä sanoo. Kohtauksista puuttui osa siitä aikuisten sadun tunnelmasta, joka minulle on musikaalissa tärkeä. En ole koskaan aiemmin tainnut kuulla ihmisten naureskelevan Sammumattoman poltteen aikana Krolockin näyttelemiselle, mutta ensi-illassa kohtauksen yli vedetty traagisuus olisi hymyilyttänyt minuakin. Kun biisi loppua kohden sitten muuttui synkemmäksi, hahmoa oli vaikea ottaa enää vakavasti. Tilanne onneksi parani saman miehityksen seuraavassa esityksessä, joten voi olla, että kaikki olivat ensi-illassa vain hieman ylikierroksilla.

Paradoksaalisesti koomisuuden lisääminen vei uskottavuutta ja voimaa varsinaisilta vitseiltä, kun kontrastia ei enää syntynyt. Hienovarainen huumori ja sanoitukset olivat jatkuvasti jäädä kohelluksen jalkoihin, ja se on minusta sääli. Toisaalta taas ensimmäisessä näytöksessä on paljon sellaisia koomisia kohtia, joista ei minusta otettu läheskään kaikkea potentiaalia irti. Varsinkin ensimmäisen näytöksen alkupuolisko on oudon laimea. Esimerkiksi Alfredin ja Sarah'n laulaessa etualalla rakkauden mahdollisuudesta taustalla pitäisi pyöriä eräänlainen slapstick-komedia, joka esittelee parisuhteen negatiivisia puolia. Professorin, Chagalin, Rebeccan ja Magdan tragikoominen säätö jää kuitenkin mekaaniseksi ja vaisuksi, ja kumma kyllä juuri tästä kohtauksesta puuttuu sitä slapstick-huumoria.

Urheat vampyyrintappajat. © Mirka Kleemola / HKT

Vampyyrien tanssi on teoksena sen verran vahva, että muutama hidas kohtaus ja heppoinen huumori eivät vielä hillitse tahtia. Mitä pidemmälle tarinassa mennään, sitä tummempia sävyjä esitys saa ja sitä paremmin meno tempaa mukaansa. Kakkospuolisko ei enää jäänyt hetkeksikään junnaamaan paikalleen, ja lopussa tunnelma läheni jo rockkonserttia. Hurraava ja musiikin mukana taputtava yleisö on ulkomailla aika peruskauraa, mutta suomalaisten saattamiseen siihen tilaan vaaditaan jo enemmän, ja HKT näyttää yltäneen siihen. Helsinki pesee kirkkaasti keskieurooppalaisen standardiohjauksen, jota on esitetty saksankielisissä maissa, Ranskassa, Venäjällä ja Unkarissa lähes samanlaisena jo liki 20 vuotta. Täällä ei ehkä ole valtavia paineilmalla liikkuvia lavasteita, mutta tunnelmaa ja elävän teatterin henkeä esitys loi sitäkin enemmän.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Produktion käsiohjelma
Eclipsis ry:n Vampyyrien tanssi -sivu

Tanz der Vampire in Helsinki in 2016!

(Scroll down for updated information on the production, tickets and venue!)


We've had a very impressive musical theatre season in Finland this far. The National Opera brought a non-replica of The Phantom of the Opera to Helsinki, and while the directing is somewhat unimaginative and the Phantoms too opera-ish for my taste, the production is big and fancy and impressive. It's also completely sold out since the day before the premiere. The Municipal Theatre of Helsinki (or Helsinki City Theatre, as they seem to call themselves) spent the autumn season playing a non-replica of Billy Elliot, and did it very well, impressing even international BE enthusiasts. For those preferring their musicals more subtle, there's an gorgeous A Little Night Music playing in Tampere.

ETA: A photoshoot teaser!

My personal highlight will premiere on 3 February 2016, though. Tanz der Vampire had a superb non-replica production in Seinäjoki some years back, and now the musical returns to Finland in the form of a brand new non-replica, this time in the Helsinki City Theatre. The Finnish translation is excellent, the musical director / conductor likewise, and the creative team previously did the Billy Elliot that IMHO worked very well, so the production has all the chances to be top-notch. They're using the current European script, but the directing, the scenography etc. will be made for this production only. In the past few years I've grown rather bored with the played-to-death, Disney-like original version of Stage Entertainment, so a brand new non-replica, let alone here in Finland, is good news for me. The run will be short, so if you have in plans to visit the Finnish Vampires, you'd better do it before the end of April 2016.

An early promotional picture that may or may not have
something to do with the final look. Probably they just wrapped
the guy in a random cape to represent a vampire. Copyright: Mirka Kleemola

Links and information:

Vampyyrien tanssi by Helsinki City Theatre (Helsingin kaupunginteatteri)

Venue: The Peacock Theatre, Tivolikuja 1, Helsinki
(at the edge of the Linnanmäki amusement park, next to the SeaLife aquarium)
Arrival eg. by tram #3, stop "Linnanmäki".
Helsinki Public Transport route map & timetable for tram #3 (in English)
The tram runs through the city centre, so if you're looking for a hotel, anything around the Central Railway Station (Rautatieasema) or the districts of Hakaniemi and Kallio is easily accessible.

X = The gate to the Linnanmäki area and the theatre. The gate opens 1 hour before showtime!
Performances: from February 3 to April 27, 2016 (previews Feb 1 & 2)
Tickets: Lippu.fi (in English)

Seating chart (as pdf)

Seating chart vocabulary:
right = oikea
left = vasen
centre = keskusta
side = sivu
extra seat = lisäpaikka
wheelchair seats = pyörätuolit

Cast:

Alfred - Petrus Kähkönen / Miiko Toiviainen
Abronsius - Antti Timonen / Tuukka Leppänen
Count von Krolock - Jonas Saari / Mikko Vihma
Sarah - Raili Raitala / Anna Victoria Eriksson 
Chagal - Kari Mattila / Risto Kaskilahti
Rebecca  -Vuokko Hovatta / Leenamari Unho
Magda - Sanna Majuri / Laura Alajääski
Koukol - Juha Jokela
Herbert - Samuel Harjanne (understudy Peter Pihlström)
Ensemble: Emilia Nyman, Kirsi Karlenius, Sofia Hilli, Tiina Peltonen, Inka Tiitinen, Kaisa Torkkel, Kai Lähdesmäki, Sampo Kerola, Ilkka Kokkonen, Unto Nuora, Hanna Mönkäre, Tuukka Raitala, Sami Paasila

No 1st/2nd cast, everyone plays with everyone. In the shows when the cast members aren't playing a specific role, they're in the ensemble. The theatre publishes the cast lists on their website in advance. (Note: They may be subject to change!)

Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatteriin 2016

Helsingin kaupunginteatteri näköjään tuottaa Michael Kunzen kirjoittaman ja Jim Steinmanin säveltämän rockoopperamusikaalin Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire) Peacock-teatteriin helmikuussa 2016. Musikaali perustuu Roman Polanskin legendaariseen The Fearless Vampire Killers, Or: Pardon Me, But Your Teeth Are In My Neck -elokuvaan (1967), ja myös alkuperäisohjaus vuoden 1997 Wienistä on Polanskin. Kyseessä sattuu olemaan lievästi ilmaistuna lempimusikaalini, joten esityskausi 2015–2016 senkun paranee musikaalien osalta.

Karvakreivi. © Mirka Kleemola / HKT

Jokunen vuosi sitten olisin ollut uutisesta kauhuissani, mutta HKT on viime vuosina nostanut profiiliaan silmissäni. Ohjaaja & co. ovat pääosin samat kuin hyvässä Billy Elliotissa, Eeva Kontu on erinomainen kapellimestari ja Marika Hakolan suomennos on loistava, joten ainakin nimilistan perusteella produktiolla on kaikki mahdollisuudet olla hyvä. Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras näkemäni ja kuulemani Sarah kautta Euroopan, ja Anna Victoria Eriksson on hänkin ollut hyvä näkemissäni rooleissa. Petrus Kähkönen (Alfred, olettaisin) on soma kuin mikä.

Mikko Vihma ei ole tainnut aiemmin esittää näitä dark brooding man -tyyppisiä seksisymboleita, mikä minusta lupaa oikein hyvää vampyyrikreivi von Krolockin hahmon kannalta. Hyvä näyttelijä ja laulaja Vihma ainakin on, ja olen pitänyt hänestä niin Gastonina, Kerchak-gorillana kuin Hairsprayn tv-juontajanakin. Myös Jonas Saari teki vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misérablesin Javertina. Kovin nuoren oloisia nämä vampyyrikreivit vain ovat minun makuuni, mutta ehkä niistä vielä kuoriutuu uskottavia linnanherroja. Vihman Günther-viikset ekoissa promokuvissa eivät varsinaisesti vetoa minuun, mutta toivottavasti ne ja rintakarvat sheivataan Billy Elliotin loputtua, jos kreivi meinaa esitellä paljasta rintakehäänsä. Jos ei sheivata, niin se Veet-puteli enskarilahjojen joukossa on sitten minulta.



Kevyen ahdistunutta nostalgiaa.

Mutta karvoista takaisin asiaan. Vaikken olekaan kauhuissani, olen hermostunut. En hermoillut Phantomista, en Les Misérablesista enkä muista, mutta Tanz der Vampiren uusista tuotannoista hermoilen. 'Tärkeä' on melko lievä sana kuvaamaan musikaalia näkökulmastani. Vampyyrit aikoinaan aloittivat tämän kaiken, esittelivät minulle uuden musikaalien (ja netin) maailman, uusia ihmisiä, uusia maita ja kulttuureja ja kieliä. Ilman niitä en bloggaisi musikaaleista, noin alkajaisiksi. Olen tutustunut fanikulttuureihin, niiden hyviin ja huonoihin puoliin, faneihin, ystäviin, teattereihin, opiskelualaani. Olen parannellut vampyyreillä haavoja ja aiheuttanut uusia. Tanz der Vampire on minulle henkilökohtainen musikaali. Välillä en ole muistojen ja mielleyhtymien vuoksi sietänyt kuunnella siitä tahtiakaan moneen kuukauteen, mutta aina olen lopulta palannut sen maailmaan. Stärker als wir sind (Punaiset saappaat) on parhaita itsetunnonkohotusbiisejä mitä tiedän, samoin nimibiisi. Toisaalta Die unstillbare Gier (Sammumaton polte) hyvin esitettynä hajottaa sieluni palasiksi kerta toisensa jälkeen.

Vielä 12 vuoden jälkeenkin voin aukaista Tanz der Vampiren libreton ja jäädä tekstin vangiksi, liikuttua, rähähtää nauramaan ääneen satunnaiselle kohdalle. Löydän ajatuksia, teräviä havaintoja maailmasta, älykkäitä sanaleikkejä, sattuvia sutkauksia, ihmisluonteen syväluotausta, viittauksia nietzsche ties mihin eurooppalaisen kulttuurin kulmakiviin tai hämmentäviin historiallisiin yksityiskohtiin, ja kaikki tämä mitä kauneimmalla saksalla. Suomennos on onneksi tavoittanut nuo piirteet hyvin, joten siitä minun ei sentään tarvitse hermoilla. Kirjoitin musikaalin saksankielisestä libretosta kandintyöni ja pyörittelen edelleen vaivihkaa ajatusta, että tarttuisin siihen sittenkin myös gradussani.

Toisaalta Tanz der Vampirea voi katsoa ihan vain kepeänä komediana, pakona arjesta, vampyyriparodiana, toimintafiktioparodiana tai musikaaliparodiana, millä tuulella katsoja nyt sattuukaan olemaan. Ajatuksiaan voi ruokkia tai nollata. Tekeekö mieli kuolata hottiksia vampyyrejä? Onnistuu. Nauraa tissivitseille, sitcomille ja kapitalistiselle yhteiskunnalle? Tottamaar. Paeta arkea tanssiaisiin ja leikkiä prinsessaa? Tervetuloa. Fanittaa maailman söpöintä homovampyyriä? Herbert on enemmän kuin mielissään. Pohtia liminaalitilan, Kantin ja Nietzschen merkityksiä vampyyrin näkökulmasta? Mikä ettei. Ottaa selfie muoviset vampyyrinhampaat suussa? Eiköhän siihen hashtag keksitä. Kirjoittaa väitöskirja? Antaa palaa.

Nykyiset eurooppalaiset produktiot ovat edelleen kopioita vuoden 1997 alkuperäisohjauksesta, ja ohjauksen nykyinen mekaanisuus, pinnallisuus ja kuluneisuus on jo vuosia tympinyt minua. Olin intona kun Budapestissa vuonna 2007 uudistettiin edes lavasteet ja puvut, mutta varsinaisia non-replica-tuotantoja on ollut vain Japanissa, Virossa ja Seinäjoella (ja Broadwaylla, mutta se oli käytännössä täysin eri musikaali). En ole nähnyt replicaohjausta sitten vuoden 2012, koska totesin että tulen siitä enää vain huonolle tuulelle. Rakkauteni kohde on muuttumassa Disney-henkiseltä näyttäväksi muumioksi.

© Mirka Kleemola / HKT

Aivan uusi, vieläpä suomalainen, produktio on juuri sitä mitä olen kaivannut. Alan myös pikkuhiljaa toipua Seinäjoen (2011–2012) hienosta tuotannosta, joten olen positiivisen utelias näkemään, mitä HKT saa irti lempiteoksestani. Helsinkiläisillä on kova homma päihittää pohjanmaalaisten vampyyrit, mutta eihän maan suurin musikaaliteatteri kehtaa hävitä maakunnalle. ;-) Minulle ei lopulta ole niin väliä sillä, miltä jokin yksityiskohta näyttää (paitsi ei viiksiä jooko), mutta tehkää minun musikaalini ajatuksella, omalla validilla näkemyksellä ja rakkaudella. Sitten olen onnellinen.

Muoks: Lisätty linkki viralliselle sivulle sekä pressikuvat.

Billy Elliot – Helsinki 2015

Billy Elliot ei ole oikein minun tyyppiseni musikaali, joten olen suunnannut enimmän energiani muiden syksyn uutuuksien seuraamiseen, mutta pakkohan se oli ihan yleissivistyksen vuoksi käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa. Lee Hallin käsikirjoittamasta ja Sir Elton Johnin säveltämästä musikaalista puuttuvat kaipaamani fantasiaelementit, musiikki ei oikein vetoa minuun, ja vaikka todellisuuspako on yksi musikaalin teemoista, sitä todellisuuspuolta näytetään liikaa minun makuuni. Lapsihahmot musikaaleissa eivät keskimäärin jaksa kiinnostaa minua. Chess on ainoa politiikkamusikaali, josta olen tähän mennessä ollut innostunut.

© Mirka Kleemola / HKT

Sisäinen kyyninen nirppanokkatätini kuitenkin yllättyi positiivisesti. Ei niinkään itse teoksesta, vaan sen toteutuksesta. HKT on oman osaavan näyttelijäkaartinsa lisämausteeksi kaivanut jostain hautomosta lauman todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Markku Nenosen ohjaus on toimiva, Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Billy Elliotiin ja visuaalisuus (lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs, puvut Elina Kolehmainen, valot William Iles) luo lavalle nostalgisen kasarimaailman. Hihittelin myös ohjauksen ja koreografian vienoille Les Misérables -viittauksille.

Musiikki ei erityisemmin jää päähän soimaan, ja potentiaalisesti väkivaltaiset ja ahdistavat laulutkin kuulostavat lähinnä kevyen hyväntuuliselta Elton Johnilta. Pidän kevyen hyväntuulisesta Elton Johnista, mutta musikaaleissa kaipaan isompaa tunnetilojen kirjoa. Eron huomasi, kun ensimmäisen kerran todella liikutuin ja tempauduin tunnelmaan mukaan balettikohtauksessa, jonka musiikki oli Tšaikovskin kynästä. Ei silti, tätä musikaalia tuskin tullaan katsomaan nimenomaan musiikkinsa vuoksi. Musiikki toimii pääasiassa taustana tapahtumille ja sille, että päähenkilö on hyvin balettia tanssiva poika.

© Mirka Kleemola / HKT

Niin, ne balettikohtaukset. Ison (upea Antti Keinänen) ja pienen (taitava Lassi Hirvonen) Billyn duetto (onko kahden hengen tanssi duetto?) nosti karvat pystyyn ja vedet silmiin. Tässä vaiheessa minäkin ikuisena eskapistina sain todella kiinni siitä, miksi se Elliotin pojankloppi niin rakastaa tanssia. Kohtaus kuljetti täysin eri maailmaan kuin muu esitys ja loi sille upeasti kontrastia. Pelkkää kauneutta, unelmaa, rakkautta omaa sisäistä maailmaa ja itseilmaisua kohtaan. Ulkona tuolla on jotain politiikkaa ja hiilipölyä, mutta tässä ja nyt on vain kaksi tanssijaa.

Toinen kohtaus, joka tempaisi täysin mukaansa, oli Mr Braithwaiten (Unto Nuora) irrottelu Billyn balettitunnilla. Mikä boogie! Unelmiaan työväentalon pianon ääressä toteuttava, kalsarisillaan loikkiva partaäijä vei pisteet kotiin ja nousi kerralla musikaalin kiinnostavimmaksi hahmoksi. Mr Braithwaite: The Musicalia odotellessa... Myös Billyn dementoitunut mummi (Leena Uotila) oli kiinnostava hahmo. Muuten kaikki oli kaikilla kurjaa, elämä persiistä ja arki ankeaa. Inhorealismi ja Billyn tanssi loivat toisilleen kontrastia, mutta itse selviäisin vähemmälläkin. Toisin kuin joitakin, kiroilu ei isommin häirinnyt minua, vaan täydensi vain kovisten ja äijien maailmaa.

Isä ja isoveli Elliot. © Mirka Kleemola / HKT

Osa politiikasta ja erilaisuuden hyväksymisestä vaikutti kohtauksissa päälleliimatulta ja teennäiseltä, mutta näyttelijät hoitivat hommansa kunnialla ja saivat mielenkiintoni pidettyä yllä. Balettitunnin ja mielenosoituksen yhdistäminen koreografiassa ja musiikissa ainakin näytti hienolta. Billyn avarakatseinen kaveri Michael (käsittämättömän karismaattinen duracellpupu Kasperi Virta) vei show'ta kuin vanha tekijä ja hurmasi jopa minut suorasukaisuudellaan ja tanssitaidoillaan. Margaret Thatcheria ei oikein saatu sulautettua musikaalikohtauksen aiheeksi eikä jokin lakko jossakin 30 vuotta sitten oikein kanna kokonaista musikaalia, mutta sentään lakkoilu sattuu olemaan ajankohtainen teema. Loppupuolella lakkoilijat ja tanssi saatiin onneksi yhdistettyä kunnolla, kun koko työporukka jännäsi Billyn tulevaisuutta. Billyn isän (symppis Risto Kaskilahti) ja veljen (pieni ja pippurinen Petrus Kähkönen) tappelu oli suorastaan ahdistavaa katsottavaa.

© Mirka Kleemola / HKT

En hurmaantunut Billy Elliotista siten kuin monelle muulle näyttää käyneen, mutta HKT:n tuotanto on hyvin tehty ja näyttelijäkaarti on erinomainen. Tiedän monien olettaneen, että tämä on sellainen musikaali jota ei koskaan voi tehdä Suomessa, koska täältä ei löydy tarpeeksi moniosaajalapsia jne., mutta HKT:n proggis nyt viimeistään todistaa, että sellaisia musikaaleja ei ole enää vuosiin ollut. Kaiken voi tehdä Suomessa (joskaan kaikki ei välttämättä toimi suomalaisessa kulttuurissa), ja kaiken voi tehdä hyvin. Teos itsessään ei ole kovin vahva, mutta hyvä toteutus ja hyvät näyttelijät pitivät sen pystyssä ja esiintymisen riemua katsoi mielellään. Jos tykkäät liikuttua lahjakkaista, ahkerasti harjoitelleista lapsista, Billy Elliot on loistovalinta. Viimeinen esitys on 17.12., joten kannattaa pitää kiirettä.

Tarzan – Helsinki 2014

Helsingin kaupunginteatteri pisti pystyyn kunnon sometapahtuman ja kutsui leegion bloggaajia tutustumaan taloon ja Tarzan-musikaaliin torstaina 27. maaliskuuta eli viikko ensi-illan jälkeen. Kiitos useampien liikennelaitosten missasin alkutervehdyksen ja talon historian esittelyn, mutta sentään juoksin sopivasti kiertokäynnin alkuun.

Alkuun kiersimme käytävien ja lavan sivussa olevan laittautumisluolan kautta näyttämölle, jossa tapasimme ohjaaja Kari Rentolan. Rentola kertoili musikaalista mm. sen, että tämä on Tarzanin ensimmäinen produktio joka ei ole kopioitu Broadwaylta. Disneyn edustajat olivat suorastaan kieltäneet häntä kopioimasta muissa maissa nähtyä formaattimusikaalia ja olivat tutustumiskäynnillään erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Non-replicoiden fanina olen itsekin iloinen, että Helsingissä saatiin ja piti tehdä aivan omanlaisensa Tarzan eikä vain halpakopioita. Rentola tuntui ottaneen jonkin verran vaikutteita Edgar Rice Burroughsin alkuperäisistä kirjoista, jotka hän tuntee jo lapsuudestaan. Muutenkin sain sellaisen mielikuvan, että Tarzanissa on moni päässyt toteuttamaan lapsuusaikaisia seikkailuleikkejään. Samaa asennetta henki lavalle parahiksi tassutellut illan viidakon sankarimme Saska Pulkkinen, joka kertoili harjoitusajasta ja Tarzanin hahmon kehittymisestä musikaalin edetessä. Rooleissa on kaksoismiehitys, ja Pulkkinen ja Tarzania myös esittävä Jon-Jon Geitel ovat tuttuja jo kouluajoilta.

Lavalle alkoi valua erinäköisiä verkkareihin pukeutuneita eläimiä, joten ryhmämme ohjattiin sivummalle. Olen työharjoittelussa ja tuttujen perässä pyörinyt suht monen teatterin lavantakaisissa sokkeloissa, mutta suurin osa niistä on ollut kommunistien rakentamia tai 1800-luvulla kaupungin keskustaan tehtyjä – toisin sanoen ahtaita. Kaikki se tila ja tavara HKT:n sivunäyttämöllä! Säilöttyjen lavasteiden välissä mahtui liikkumaan kunnolla! Samaan tilaan mahtui useamman teoksen lavasteita kerralla! Ja heti vieressä oli valtava lavastepaja ja -varasto, jossa oli vaikka mitä, muun muassa lisää tilaa. Ihastelin erityisesti suurta ja hieman nuhjaantunutta Miska-nallea, joka oli ripustettu seinälle. Esillä oli jo ensi syksyn Kuinka menestyä liike-elämässä -musikaalin lavastesuunnitelmia.

Lavasteiden keskeltä matkamme jatkui valtavaan pukuvarastoon, jonka loppumattomilta rekeiltä bongailin paljon varsinkin Hairsprayn (2005) värikkäitä asuja. Teatterilla on muuten lauantaina 10.5. puvustokirppis, joten kannattaa käydä vilkaisemassa. Suosittelen menemään paikalle hyvissä ajoin ennen ovien avautumista, koska jonot tuppaavat olemaan melkoisia.

Skumppa- ja tikkupullatarjoilun kautta siirryimme katsomaan itse esitystä.

En ole juuri katsonut Disney-elokuvia sitten Pocahontasin (1995), joten animoitu Tarzan (1999) on jäänyt näkemättä. Tässä tapauksessa se on ehkä hyväkin, koska menin teatteriin ilman sen kummempia ennakko-odotuksia eikä esitystä tullut verrattua mihinkään. Broadwaylla musikaali ei ollut menestys, mutta Saksassa ja Hollannissa se on vetänyt jättiyleisöjä. Tällä hetkellä monikansallinen teatterijätti Stage Entertainment pyörittää musikaalia Stuttgartissa, jossa koko parituhatpaikkainen Apollo-teatteri on rempattu viidakoksi. Sitä ennen musikaali meni Hampurissa viisi vuotta putkeen. HKT:n kaltainen repertoaariteatteri ei ymmärrettävistä syistä voi venyä ihan samaan, mutta käytettävissä olevat resurssit on hyödynnetty hyvin.

Tarzan! © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Tarzanin musiikilliset ansiot eivät ole kovin erikoiset, ellei katsoja fanita Phil Collinsia. Rakkausduetot olivat muun menon keskellä hieman mitäänsanomattomia, kun taas kerronnallisemmat kohtaukset kuten leirin hajotus toimivat hyvin. Musikaalius ei kuitenkaan tunnu edes olevan esityksen pointti, tai ainakin se on helppo unohtaa. Näyttelijöiden liikkeet, lavastus, yksittäiset kohtaukset, huumori ja erilaiset jipot veivät huomioni tehokkaasti. Myös tarina on vahva, eikä Tarzania voikaan kutsua sellaiseksi surullisenkuuluisaksi musikaaliksi, jossa tarina on kyhätty pikaisesti kokoon vain, jotta lavalle saadaan kivoja lauluja. Asia on melkeinpä päinvastoin, mutta tarinaihmisenä en todellakaan harmistunut siitä.

Pahis, kätyri ja hassu isukki.
© Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Etenkin näyttelijöiden liikekieltä (koreografi Oula Kitti) oli kiehtovaa seurata. Lavalla todella liikkui Avarasta luonnosta tuttuja gorilloja, joiden tyyliteltyyn menoon oli sekoitettu streetiä, breakdancea, akrobatiaa ja täti-ei-tiedä-mitä. Tuukka Raitalan twiittien perusteella ensemble on tutustunut tanssin ja eläinten liikkeiden ohella mm. parkouriin. Lopputulos oli miltei saumaton kokonaisuus ja eri liikkumistavat istuivat yhteen kauniisti. Liike ei keskittynyt pelkästään tanssikohtauksiin, vaan taustalla eli gorillalauma omaa elämäänsä, kiipeili lavasteissa, leikki keskenään ja oli kaiken kaikkiaan vangitsevaa katsottavaa. Ennen esitystä ohjaaja kertoi suuren osan liikkeestä olevan tanssijoilta itseltään lähtöisin ja heidän erityisosaamisestaan kehitettyä. Porukkaan haettiin kaikenlaista osaajaa, ja lopputulos on hyvin onnistunut. Rentola korosti myös ekonomisuutta eläinten liikkeissä: ne eivät käytä energiaa turhaan, vaan jokainen liike on tarkoituksenmukainen. Tämä metodi yhdistettynä tanssiin oli kiinnostavaa.

Katariina Kirjavaisen kaunis lavastus on liikkeeseen sopivasti melko katutaidehenkistä, etenkin runsaat viidakon lehdet ja köynnökset. Mieleeni tulivat myös koulunäytelmät ja naivismi, mutta tällä kertaa pahvisuus ja maalatut yksityiskohdat olivat tarkoituksellisia ja täydensivät hauskasti graffitivaikutelmaa. Lavaa hallitsee oksistomainen temppurata, jossa gorillat kulkevat, roikkuvat, heiluvat ja tasapainoilevat. Teki mieli itsekin kokeilla! Tunnelma on tumma mutta sadunomainen, eikä lava näytä tyhjältä vaikka tavaraa ei paljoa olekaan. Myös Elina Kolehmaisen puvustus on kaunis, ja etenkin gorillapukujen viitteellisyys on hauskaa katsottavaa. William Ilesin valaistukset tapaavat olla kauniita, eikä Tarzan ole poikkeus.

Laumaa uhannut kissaeläin. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarinan hahmot olivat tyypillistä Disney-mallia: sankari ja tämän humoristinen sidekick, voimakastahtoinen sankaritar, hassu vanhempi mies, mustavalkoinen pahis, sankarin viisaat vanhemmat ja niin edelleen. Parhaiten hahmoista mieleeni jäi Tarzanin svengaava gorillabestis Terk. Matti Leino vaikutti äkkiseltään porukan parhaalta laulajalta, ja hänen Terkillään oli asenne kohdillaan ja runsaasti hauskoja kohtia. Mikko Vihma Tarzanin adoptioisänä ja gorillojen laumanjohtajana oli mukavan monitasoinen hahmo. Sanna Majurissa on jotakin sellaista, joka minua ärsyttää roolissa kuin roolissa, mutta siitä huolimatta hän oli mukavan äidillinen Tarzanin adoptioäiti ja hänellä on kaunis ääni.

Saska Pulkkinen sopi Tarzaniksi kuin nakutettu. Hänen olemuksensa oli sympaattinen ja jotenkin juuri niin pihalla kuin kasvava nuorimies joskus on. Samalla hän oli muodollisesti erittäin pätevä. Tarzan on kiltti ja symppis heppu, joka ei tahdo kenellekään pahaa, ja hänestä on helppo pitää.

Miniäkokelas esittelyssä. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Jane on aika tyypillinen Disney-sankaritar: itsenäinen, omapäinen ja perusherttainen, vähän sellainen naapurintyttömäinen. Elina Aalto sopi rooliin hyvin, ja samaa voisin kuvitella Raili Raitalasta, jonka myös haluaisin nähdä lavalla. Janella oli runsaasti hauskoja repliikkejä ja sanailua, ja pidin hänen luontomuistiinpanoistaan ilmi tulevasta ajatusmaailmasta. Jane on hyvä hahmo muttei kuitenkaan ärsyttävän hyvä, vaan hänellä on terävä huomiokyky ja huumorintajua.

Olen usein avautunut siitä, miten usein minusta tuntuu, että lapsihahmot ovat lavalla vain keräämässä sympatiapisteitä. Ilokseni pikku-Tarzan oli olemassa muutenkin kuin herttaisena lapsukaisena, ja hänellä on harvinaisen paljon lava-aikaa ja ihan oikeaa tekemistä.

Vastentahtoinen isä ja ottopoika. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

 Kunnon Disney-kaman tapaan Tarzanissa on paljon myös sellaista, mikä lapsikatsojalta ehkä (toivottavasti?) menee vielä ohi. Päästessään viidakon uumeniin Jane samalla vapautuu viktoriaanisesta näennäissiveydestä varsin hilpeilläkin tavoilla ja kohtaa seksuaaliset, alkukantaisemmat puolensa. (Eikä se puolialaston mies liaanin kanssa edes ilmesty vielä toviin.) Kohtauksessa viidakko rinnastuu vahvasti seksuaalisuuteen, eikä vaikutelmaa yhtään vähennä mm. varsin vinkeän näköinen kasvi, joka heti alkuun syö Janen hameen suihinsa.

Visuaalisuus on sen verran viitteellistä, että lapsi ei luultavasti hoksaa sitä vaan keskittyy hassuihin lonkeroufokasveihin. Aiheeseen harjaantuneille humanisteille symboliikka sen sijaan häröili päin näköä ja aiheutti kikatuskohtauksia. Sisäinen feministini yritti myös kovasti olla näkemättä, kuinka ensimmäisten seksuaalisten kokemustensa uhriksi joutunut nainen pelastuu imevän hämähäkinverkon syvyyksistä fallossymbolilla liikkuvan miehen ansiosta.
(Humanistisen tiedekunnan sisääntuloaulassa sietäisi olla jokin varoituskyltti ylivirittyvistä symboliikka-antureista. Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää...)

Terk kavereineen tutustuu sivilisaatioon. © Mirka Kleemola / Imagenary Oy

Tarzan on siis koko perheen musikaali termin paremmassa merkityksessä: siinä on jotain sekä isommille että pienemmille, eikä kummankaan ryhmän pitäisi pitkästyä. Esityksemme yleisö ainakin tuntui viihtyvän hyvin, ja itsekin sain jokuset varsin makeat naurut. Vaihteeksi oli mukava upota maailmaan, jossa pahikset ovat ilmiselvän pahoja ja he saavat ansionsa mukaan. Plussaa myös tietynlaisesta realismista: Tarzan ja Jane eivät suinkaan maagisesti (köhpocahontasköh) vain alkaneet ymmärtää toistensa puhetta, vaan he opettivat toisilleen sanoja, kommunikoivat eleillä ja ymmärsivät välillä väärinkin toisiaan. Tässäkin liikkeellä ja ruumiinkielellä oli oma merkityksensä. Ensemble ei seissyt rivissä laulamassa vaan eli koko ajan, ja duetoissakin tapahtui kaikenlaista. Vilkaisin saksalaisten trailereita, ja ainakin niihin verrattuna Rentolan ohjaus on vähemmän kiillotetun disneymäinen ja siinä on villimpää tummasävyisyyttä ja maanläheisyyttä.

Huom! Teatterilippu saatu ilmaiseksi Helsingin kaupunginteatterilta. Linkkejä: Produktion kotisivu Kuvagalleria HKT:n Tarzan-blogi  Stuttgartin produktio ja sen traileri

Doctor Zhivago – Helsinki 2013

The musical Doctor Zhivago (Michael Weller – Michael Korie & Amy Powers – Lucy Simon) had its third premiere in the world in Helsinki in Autumn 2013. I knew next to nothing about the story beforehand, but based on Wikipedia's synopsis of Boris Pasternak's novel, I expected some overly romantic, epic emotional porn like Miss Saigon, Kristina från Duvemåla or Les Misérables (which I'm not a huge fan of).

To my surprise the musical actually had a really good, intellectual storyline and complex characters that activated my brains instead of merely pushing me into an emotional rollercoaster. The characters weren't black-and-white evil or good – they were humans in an unconventional situation that affected their behaviour and decisions. No pure villains or saints, just humans with both positive and negative traits, humans who make good and bad decisions and try to survive and save their loved ones. The story didn't try to moralize, and I enjoyed seeing a musical that for a change didn't try to make marriage the only key to a happy life. The cheating husband wasn't a jerk with no remorse, the wife wasn't horribly boring or a horrible bitch, and the mistress wasn't an evil seducer running after everyone's husbands. It was possible for Yuri Zhivago to love both of the women, which in turn made the story so heartbreaking, because he actually had to decide between two loved ones instead of love and the society's expectations. I also liked the ending very much.

@ Charlotte Estman-Wennström

One of my favourite scenes was when Yuri is missing and his wife Tonia (the lovely Anna-Maija Jalkanen) comes to see his mistress Lara. Both women feel they should be jealous or hate each other and are confused, because instead they both accept the other's existence and suddenly understand why Yuri also loves the other. Instead of making them hate each other, their love and worry for Yuri connects them. It Comes As No Surprise is also a beautiful song as itself.

@ Charlotte Estman-Wennström

I've seen the musical now twice, with both Anna-Maija Tuokko and Anna Victoria Eriksson as Lara. Both are good actresses and singers, but I preferred Eriksson's more fragile-feeling Lara. Tuokko's Lara was more actively seducing, whereas Eriksson's Lara took situations and encounters with Yuri as they were and went with them. With Eriksson, I felt their kisses and sex were more a wordless decision made together, something that was bound to happen, and it fit the story better than Tuokko's slightly more stereotypical portrayal as the seducer.

Tuukka Leppänen as Yuri Zhivago was pretty much perfect. He grows from this naïve, socially awkward poet into a dutiful but escapistic man who somehow manages to stay sane through a cruel war and the crumbling of the Russia he knew. He's fighting to live as an honourable man, but as his world turns into bombs, anarchy and hunger, he must give up some of his moral principles. I felt that Yuri learned a great deal from Lara, who already in her childhood was used to surviving at all costs.

Antti Timonen's Pasha Antipov, later the crazy killer boss Strelnikov, was a fascinating villain. Pasha is a bit too idealistic for his own good, and in the war his idealism turns into violent mania, but behind all his good intentions and mindless hate, it's actually his love for Lara that drives him on. He reminded me of the nerdy high school student who wants to hang out with the cool guys and turns into a bully to make an impression on the hottest cheerleader of the school. In the end, his ideals have failed him, both his beloved Lara and his fellow cool guys have deserted him. There was something very amusingly Finnish in the end, when Lara has left and Pasha and Yuri sit on the floor, staring into the empty space, pouring their heart out about Her and sharing the last vodka bottle. I halfway expected them to eventually start crying against each other.

@ Charlotte Estman-Wennström

The adaptation from a Nobel-winning novel into a musical had mostly been done very well, though I would have still dropped out some scenes to make the storytelling flow better. For example, I felt the songs with Yuri's son were there only to gather sympathies for a singing child. The whole In This House scene could have been cut and their escape to the train made without explanations, just with the family quickly sneaking past a drunk guard and taking the train to sunrise. Yuri's solo The Man Who Lives up to His Name was so powerful that In This House after it flattened the effect and just made the first act feel prolonged.
 

@ Charlotte Estman-Wennström

Hans Berndtsson does really back-to-basics work when directing his musicals, and Doctor Zhivago is no exception. I guess the directing could be worse, too, but it certainly can't be called very imaginative or creative. People basically just stand around in neat formations and sing.

The music is not something I'd listen outside the show. It is very beautiful, almost in the style of a classical partiture, and I loved listening a big orchestra play it, but the songs aren't very memorable or interesting. The lyrics manage to avoid the worst clichés and the Finnish translation by Sami Parkkinen is quite beautiful (except for some awkwardness, weird rhymes and the random appearance of Huns in the lyrics), but there's a bit too much romance for my taste. The composer Lucy Simon is clearly at her best in describing complex emotions and love, but especially her villain songs lacked power. Strelnikov's No Mercy at All sounded far too nice for the character.

@ Charlotte Estman-Wennström

The set and costume designs by Ralf Forsström were impressive, with various cold and metallic shades of blue, white and red. Combined to stunning light design by William Iles and Kari Leppälä, the huge silvery pipes in the background were a genial idea. Snow, rain, the old grandeur of pre-Communist Russia, war... All done with relatively small set and light changes. The only thing I complain about are the snowsuits of the Russian army, because as good as they do look with the colour scheme, every Finn knows that Russians didn't have them back in WW1. After all, the Russian army's lack of snowsuits was one major reason why the Finnish army was so successful against them in the Winter War 1939–1940.

@ Charlotte Estman-Wennström

As a whole I think Doctor Zhivago is one of the most promising new musicals in the dramatic, story-oriented branch of the genre. It's not perfect and it still had a bit too much romance for my taste, but even the love songs often had some twist that made them interesting. I'm also happy that the Municipal Theatre of Helsinki caught the musical so fast after the Australian production in 2011, because it's one of the best musicals they have done in recent years.

Note: I got my tickets through an ensemble member I know.

Links:

Production homepage (also available in a mix of English and Russian)
Online souvenir programme
Photo gallery