23 helmikuuta 2013

Hamlet – Tampereen Teatteri 21.2.2013

 Lippu saatu blogiyhteistyön kautta.

Tunnen William Shakespearen näytelmiä luvattoman huonosti, joten oli korkea aika korjata tämäkin puute. Kokemus oli hyvä, ei mikään tajunnanräjäyttävä pläjäys mutta kuitenkin positiivisella tavalla mieleenpainuva.
(Ei huolta, puhenäytelmiä vieroksuvat, minulla on hautumassa pari musikaalitekstiäkin.)

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Olen lukenut Hamletin kerran tai pari englanniksi, mutten rehellisesti sanoen ole päässyt oikein tekstiin sisälle vaikka olenkin kirjoittanut opiskelutöitä lukemastani. Muutamia kohtia olen tarkastellut sen verran lähemmin, että olen havainnut niiden olevan niin monimerkityksellisiä ja paikoin jopa kryptisiä, että minulta on loppunut tulkintaenergia kesken. En osaa sanoa, millainen Eeva-Liisa Mannerin suomennos on alkutekstiin verrattuna, mutta ainakaan esitystä katsoessani minulle ei oikeastaan kertaakaan tullut sellainen olo, että olisin täysin pudonnut kärryiltä tekstin suhteen. Sitä en tiedä, kuinka paljon monimerkityksellisyyttä käännöksessä on menetetty, mutta esitys toimi kokonaisuutena ja kieli oli kaunista, ovelaa ja hauskaa.

Adaptaatiossa näkyi ohjaaja Mikko Viherjuuren kädenjälki aika reippaasti, mutta produktio oli onnekseni siinä määrin kuitenkin perinteinen, että pysyin kärryillä tapahtumista eikä tarinaa ollut lähdetty viemään mihinkään tavoittamattoman taiteellisiin sfääreihin. Vanhaa kunnon teatteria mukavan modernilla otteella. Tulkinta ei ollut valmiiksi pureksitun oloinen muttei itsetarkoituksellisen haastavakaan, vaan se jätti sopivasti mietittävää katsojalle.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Produktio on visuaalisesti kaunis ja kiinnostava. Tajusin vasta juuri ennen esityksen alkua, että lavastus on Marjatta Kuivaston, mutta verhon noustua olisin osannut arvata sen muutenkin. Juuri sopiva annos minimalistisuutta, näyttäviä yksityiskohtia (kynttilät ja soihdut!) ja esteettisyyttä makuuni. Puvustaja Leena Rintalan käsissä Hamletista oli muotoutunut angstinen emorokkaripoika mustissa pillifarkuissa ja tennareissa, kun taas vanhempi hahmosukupolvi kulki ylellisissä ja ihanasti laskeutuvissa kaavuissa ja helmoissa. Pidin myös valoista (Raimo Salmi) ja äänistä (Ivan Bavard) suuresti.

Näyttelijäkaarti oli kokonaisuudessaan jotain väliltä hyvä–loistava. Kokemukseni Tanskan prinsseistä on kovin rajoittunut enkä tiedä millainen Hamletin ns. kuuluisi olla, mutta koska minua viisaammatkin tuntuvat olleen samaa mieltä niin uskallan julistaa, että Tomi Alatalo nimiroolissa on julmetun hyvä. Hypnoottinen, ahdistuksessa rypevä, kyyninen, huumorintajuinen, pikkuisen pimeä mutta samalla raastavan selväjärkinen. Jokin Ofeliassa (Eeva Hakulinen) minua ärsytti, mutten tiedä, oliko ärsytys lähtöisin näyttelijästä vai hahmosta, koska Hakulisen näyttelemisessä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa. Itsemurhia tekevät neidot eivät ole koskaan olleet suosikkihahmojani, mutta ainakin Hakulisen käsissä Ofelia oli kuitenkin kiinnostava ja moniulotteinen.

Komediallisempi puoli toimi myös hyvin. En tiedä, saivatko Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo ja Jukka Leisti kaikki ne väliaplodit siksi, että ovat Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo ja Jukka Leisti, mutta etenkin haudankaivajat Kinnunen ja Ernamo olivat mainion hilpeitä.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Shakespearelle tyypillisesti näytelmä päättyy ruumiskasan äärelle, mutta jostain syystä minulle jäi silti esityksestä hyvä mieli. Ainakin paha sai palkkansa ja yksi fiksu ja mukava hahmo jäi eloonkin!

Linkkejä:
Produktion kotisivu

04 helmikuuta 2013

Taide – Tampereen Teatteri 31.1.2013

 Lippu saatu blogiyhteistyön kautta.

Taide kertoo kolmesta miehestä ja taulusta. Serge (Taneli Mäkelä) ostaa 200 000 euron taulun, joka on maalattu täysin valkoiseksi. Kun hänen ystävänsä näkevät taulun, keskinäiset suhteet joutuvat pikkuhiljaa koetukselle. Serge luonnollisesti on ylpeä uudesta hankinnastaan. Marc (Esa Latva-Äijö) pitää taulua silkkana valkoisena paskana ja myös sanoo sen. Yvan (Ville Majamaa) puolestaan ei tiedä, mitä ajattelisi, ja vaihtaa mielipidettään vähän sen mukaan, kenen kanssa juttelee. Keskustelut kiihtyvät ja jokaisella on taiteesta oma mielipiteensä (tai jonkun toisen mielipide). Lopulta tilanne ryöstäytyy absurdeihin sfääreihin, ja kaiken keskellä hohtaa viattoman valkoinen taulu, noin metri kaksikymmentä kertaa metri viisikymmentä.




Ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmän aihe on minulle taideaineiden opiskelijana varsin läheinen. Mitä on taide ja kuka sen määrittelee? Onko minun oltava samaa mieltä määrittelijän kanssa? Onko valkoinen joskus muutakin kuin valkoista?

Olen tottunut jokseenkin laajaan taidekäsitykseen. Kaikesta voi löytää kauneutta ja mielenkiintoisuutta, ja kaikkea voi halutessaan tulkita taiteena. Näen symboliikkaa joskus sielläkin, missä sitä ei ole, joten tunnistin ystävysten keskustelusta monia ajatuksia omikseni – jokaiselta osapuolelta. Samalla näytelmä sai minut nauramaan hersyvästi itsellenikin: omalle junttiudelleni, snobiudelleni ja ymmärtämättömyydelle, jonka pyrin Yvan-paran tavoin joskus salaamaan.

Kolmikko vaikuttikin oikeastaan yhdeltä ainoalta ihmiseltä, jonka sisällä eri käsitykset vellovat ja riitelevät. Olenko juntti, jos en ymmärrä tätä teosta? Olenko naurettava hienostelija, jos näen taidetta pelkässä valkoisessa kankaassa? Herättääkö se minussa oikeasti ajatuksia ja väristyksiä vai teeskentelenkö vain, koska minun kuuluu tuntea jotakin teosta katsoessani tai en ole oikea taiteentuntija? Kaiken pohjalla tuntuu olevan naurettavuuden pelko, mutta siitä ei oikeastaan pääse kuin päättämällä oman kantansa ja olemalla sitten ylpeä siitä, sanoivat toiset mitä sanoivat. Kauneus todellakin on katsojan silmässä, yksi tykkää isästä ja toinen tyttärestä ja niin edelleen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä käsittelee kuitenkin muutakin kuin taidetta. Ystävysten keskustelu maalauksesta kasvaa pikkusieluiseksi mutta hyvin inhimilliseksi riitelyksi. Epämiellyttäviä, sanomatta jääneitä totuuksia lauotaan puolin ja toisin, toisten huonoimmat puolet ruoditaan kaikkien kuullen ja jokainen mitätön vanha kauna kaivetaan esiin. Riidoille tyypillisesti keskustelu kiertää kehää eikä johda mihinkään. Kun kaikki viimein vaikenevat, joku mainitsee taulun ja pyörä lähtee pyörimään uudelleen alusta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä vähemmän siinä alkoi olla huumoria ja sitä enemmän ahdistavuutta. Lopettakaa! Ei yksi taulu ole tuon arvoinen!

Teksti on silti hulvaton, ja riidankin seassa lauotaan tragikoomisia kommentteja, jotka jokainen jonkinlaisessa ihmissuhteessa oleva todennäköisesti tunnistaa. Yvanin itkuinen monologi hääjärjestelyistään olisi jo yksinäänkin näkemisen arvoinen, ja etenkin taiteentuntija-Sergen kuivan sarkastiset kommentit herättivät minussa itseironista hilpeyttä.

Minimalistinen lavastus tuki vähäeleistä ohjausta, joka korosti hiljaisia ja mietteliäitä hetkiä ja niiden ja dialogin luomaa jännitettä. Puolitoistatuntinen esitys meni nopeasti eikä väliaikaa ehtinyt edes kaivata. Tykkäsin.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

02 helmikuuta 2013

Enkelnotko Ensemble ja Vain rakkaus

Enkelnotko Ensemble: Vain rakkaus -lauluilta 1.2. Tampereella Hällä-näyttämöllä


© Ari Ijäs

Laulu: Jouko Enkelnotko (baritoni / kontratenori)
Piano: Silja Kuoppala
Harmonikka: Henna Tahvanainen
Lyömäsoittimet: Saku Anttila
Basso: Joonas Keskinen

Menkää katsomaan Enkelnotko Ensemblea jos suinkin koskaan pääsette. Tampereen lauluilta oli aivan omanlaisensa sekoitus tunnelmia, hahmoja, yllätyksiä ja kauneutta. En oikeastaan keksi mitään, mihin voisin esitystä verrata, sillä konsertinomaisuudestaan huolimatta se laajeni paljon enemmäksikin eikä katsoja koskaan voinut olla aivan varma, mitä seuraavaksi on tulossa. Lavalla nähtiin ja kuultiin tragiikkaa, komiikkaa, tragikomiikkaa, runoutta, ripaus groteskia ja kabareeta, mutta ennen kaikkea lauluja rakkaudesta. Mieleeni muistuu kaikkea Aale Tynnistä ja Kaj Chydeniuksesta lauluun, jonka nimi vaikutti olevan Paskiainen. Minun täytyy erikseen mainita myös kaunein koskaan kuulemani Hijo de la luna -tulkinta, joka tempaisi täysin mukaansa. Muita kohokohtia en aio paljastaa, ne täytyy itse nähdä.

Jouko Enkelnotkon (mm. Vampyyrien tanssi -musikaali, Täti ja minä -näytelmä, Virtuoso, Talent 2012) kasvogalleria tuntui loputtomalta: milloin enkeli, milloin demoni, milloin klovni ja milloin pysäyttävän herkkä, milloin kaikkea tuota yhdessä ja vuorotellen. Mainoksen sanoin: "Jouko on koominen, pölpöttävä diiva, kunnes muistaa taas laulaa". Bändi on loistava ja fanitin rumpalin silinteriä. Huolimatta melko laajasta tunnelmien kirjosta konsertti soljui yhtenäisenä kokonaisuutena eteenpäin ja jätti minut sadunomaisen epätodelliseen mielentilaan, jossa leijun edelleen.

Seuraava lauluilta on Seinäjoella 7. helmikuuta. Menisin, jos Seinäjoki olisi yhtään lähempänä. Mutta menkää te, tiedän että haluatte.

Linkkejä:
Jouko Enkelnotkon kotisivu
Keikkakalenteri