maanantai 4. syyskuuta 2017

Viulunsoittaja katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusin Viulunsoittaja katolla on laadukas tuotanto. Ensemblella on hyvä meno, koreografiat ovat vauhdikkaita ja eloisia, ja klezmermusiikin rockjazzhenkiset sovitukset svengaavat. Näyttämökuvat ovat kauniita. Kaikesta välittyy tekemisen meininki, korkeatasoinen osaaminen ja esitykseen panostaminen. Jos Viulunsoittaja on lempimusikaalejasi, esitys kannattaa ehdottomasti nähdä.

© Kari Sunnari / TTT

Ola Tuominen maitomies Tevjenä on hauska ja sympaattinen pikku käppänä, jonka kehonkieltä on viihdyttävää seurata. Hän laulaakin hyvin, varsinkin siihen nähden, että Tuominen lehdistötilaisuudessa kertoi laulaneensa teatterissa viimeksi Viktorian husaari -operetissa joskus 1980-luvulla. Petra Karjalainen on mainio Golde-vaimona, ja naitettavat tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen ovat hauskan sisarellisia keskenään. Tanssijat ja ensemble heittäytyvät teoksen tunteisiin ja Petri Kauppisen koreografioihin täysillä.

Miika Murasen ohjaus ottaa teoksesta irti kaiken minkä saa, mutta kun lähdemateriaali on mitä on, hänkään ei kovin paljoa pääse irrottelemaan. Poikkeuksia ovat loppukohtaus ja Tevjen kuvailema painajaisuni, joissa tekijät saavat irrottautua realismista, ja niissä Muranen on selvästi päässyt kunnolla valloilleen. Jälkimmäinen on hervoton goottikauhuvaikutteinen marionettiesitys kuin suoraan Tim Burtonin nukkeanimaatioelokuvista tai Neil Gaimanin Coralinesta. Olin täysin myyty, kun Tevje kertomuksensa lopussa hätisteli tyynyllään kauemmas esiin manaamiaan unidemoneja. Harmi, että tämä tällä haavaa on Murasen viimeinen ohjaus Työvikseen.

Kiinnostavana yksityiskohtana lavalla nähdään miltei koko ajan itse Viulunsoittaja, naistanssija joka rikkinäisellä viululla soitellen seuraa kyläläisten puuhia ja Tevjen edesottamuksia. Mykkä, muille kuin Tevjelle näkymätön Viulisti (Anna Pukkila) on selvästi Tevjen ja kyläläisten puolella, iloitsee ja suree heidän kanssaan ja yrittää puolustaa heitä. Välillä Tevje puhuu monologejaan Jumalalle ja välillä Viulistille, joka suhtautuu niihin myötätuntoisena ja lämmöllä. Hahmo tuo mieleen kristillisestä perinteestä tutun myyttisen Vaeltavan juutalaisen, juutalaisuuden symbolin joka on tuomittu kulkemaan maailmalla ikuisesti. Viulisti on puettu sekä miesten että naisten perinteisiin juutalaisiin vaatteisiin: hameeseen, liiviin, miesten rukousliinaan ja hattuun sekä korkkiruuvikiharoihin. Kasvoissa on palovamma, vaatteet ovat kuluneet ja viulu kokenut kovia. Hahmo ei varsinaisesti muistuta Marc Chagallin maalausten tevjemäisiä viulisteja, mutta henki on sama. Dramaattisessa alussa hän suree kansanmurhaa, lopussa on vankina muiden kanssa. Suosikkikohdassani Viulisti auttaa Tevjeä naamioitumalla unessa sulhoehdokkaan kuolleeksi vaimoksi ja vakuuttamalla Golden valitsemaan toisen sulhon. Venäläisistä Viulisti ei pidä, eikä siitä että yksi tytär hylkää juutalaisuuden valitsemalla vääräuskoisen miehen.

© Kari Sunnari / TTT

Mutta miksi jälleen yksi Viulunsoittaja – yksi Suomen eniten esitetyistä musikaaleista (49 ammattilaisensi-iltaa viimeisten 51 vuoden aikana) ja amatöörikesäteatterien kestohitti? Tekijät tuntuvat itsekin kovasti puolustelevan valintaa julkisuudessa, vakuuttavat teoksen ajankohtaisuutta ja korostavat siihen tehtyjä uudistuksia, jotka tosin jäävät hyvin vaivihkaisiksi ja kosmeettisiksi. Musiikkia on onnistuneesti sovitettu menevämmäksi (Eeva Kontu) ja lopun keskitysleiriviitteeseen on lisätty nykyaikaiset maastopukuiset sotilaat, jotka konepistoolit valmiudessa pitävät vainottua vähemmistöä piikkilanka-aidan takana. Tämän suurempaa luovuutta Viulunsoittajaan ei oikeudenhaltijoiden mielestä ilmeisesti edes saa soveltaa, koska muuten joku olisi jo tehnyt niin. Tevjen maitokärry pysyy vuodesta toiseen samana, lavastus ja puvut ovat pääpiirteittäin samat – mikään, mikä kiinnostavasti rikkoisi puhtoista yhtenäisyyttä, ei ilmeisesti saa tulla lähellekään Anatevkan kylää.

Mietimme kaveriporukalla, minkä Viulunsoittajassa lopulta pitäisi meitä kiinnostaa. Isien perinteitä vastaan kapinoivat tyttäret, jotka skandalöösisti valitsevat ihan itse omat aviomiehensä ja seuraavat miestensä unelmia, eivät oikein tarjoa 2010-luvun katsojalle samastumiskohteita. Kyläläisten yleinen muutosvastarinta ja taikauskoisuus jaksavat vitseinä huvittaa vain hetken. Venäjä vainoamassa vähemmistöjä on teemoista ajankohtaisin ja kiinnostavin, mutta sitä sivutaan tarinassa lopulta hyvin vähän verrattuna rakkausvaikeuksien pöyhimiseen. Iloinen kansanmusiikki kuulostaa läpi teoksen melko samalta eikä oikein nouse tapahtumien traagisuuden tasolle. Kolmituntinen tarina kaipaisi reipasta tiivistämistä, ja esimerkiksi kyläjuorukohtauksen voisi surutta poistaa. Laulut eivät pääosin edistä tarinankerrontaa tai tarjoa muutenkaan lisäväriä tarinaan.

Onko juuri tuttuudessa ja turvallisuudessa musikaalin viehätys? Katsoja tietää täsmälleen mitä saa: kivaa kansanmusiikkia, rakkautta ja ne ärsyttävän tutut klassikkokappaleet. Viulunsoittaja ei juurikaan tarjoa haastetta aivoille, mutta tunnepuolesta yritetään riipiä kaikki irti. Periaatteessa teoksessa on poliittista ajankohtaisuutta, mutta senkin voi helposti halutessaan jättää huomiotta. Tevjen lakoninen musta huumori, rahattomuuden manailu ja ikuisesta raatamisesta ylpeänä valittaminen ehkä puhuttelevat suomalaisia Mielensäpahoittajan tapaan. Pieni kansa ison kansan vainoamana ja evakkoon lähtö toki vetoavat tähänkin evakkokarjalaisten jälkeläiseen, mutta sitäkään ei lopulta edes käsitellä musikaalissa, se vain pikaisesti tapahtuu.

© Kari Sunnari / TTT

Toteutus siis toimii, mutta on sääli, että Työviksen kaltainen iso talo haaskaa erinomaista musikaaliosaamistaan ja hyviä resurssejaan puhkiesitettyyn, mielikuvituksettomaan teokseen, kun maailma on täynnä hienoja musikaaleja, joita Suomessa ei ole koskaan nähty. Ylipäätään TTT:n syksyn uutuusohjelmisto ei oikein tarjoa mitään alle seitsemänkymppiselle katsojalle, ellei lasketa anarkistista ja leikkisää Luulosairasta. Toivottavasti kevään Tytöt 1918 korjaa tilannetta!

Ei kommentteja: