torstai 7. syyskuuta 2017

Luulosairas – TTT 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusimmasta Luulosairaasta poistuessani pohdin, mitä hittoa tästä voi sanoa. Kuinka voi määritellä tilannekomiikkaa ja tosi outoa huumoria pahaisten sanojen voimin? Olin viimeiset pari tuntia räjähdellyt hirnumaan ääneen tietämättä aina edes kunnolla, mille nauran. Esitys vaatii katsojalta ehkä tietynlaista groteskia, mustaa huumorintajua ja absurdiuden arvostamista sekä mahdollisesti kykyä nauraa itselleen. Veikkaan tuotannon jakavan mielipiteitä, mutta ainakin oma iltani sujui oikein rattoisasti, kunhan ensin pääsin alkuhämmennyksestäni. En ole koskaan nähnyt tai lukenut Luulosairasta, mutta odotin kuvien ja Molièren nimen perusteella jonkinlaista epookkisatiiria. Sain kyllä epookkisatiiria, mutta höystettynä suurella määrällä dadaa, camp-henkeä, peräruiskeita ja kikkeliheviä.

Tarina kertoo rikkaasta Arganista, hyväuskoisesta luulosairaasta joka on tehnyt sairaana olemisesta ja sairaudenhoidosta taiteenlajin. Hänen nuorella vaimollaan on salarakas, ja kaksikko pyrkii saamaan Arganista irti mahdollisimman paljon rahaa. Samaa yrittävät lääkäri ja apteekkari, jotka hoitavat miehen kuviteltuja sairauksia 1600-luvun uusimmin keinoin. Arganin vanhempi tytär taas tahtoisi naida paimenpojan, mutta isä ja äitipuoli ovat pakottamassa häntä vaimoksi lääkäriksi valmistuvalle perhetutulle. Nuorempi tytär on erittäin autistinen. Palvelijatar Toinette ja Arganin veli yrittävät puhua Arganille järkeä ja samalla estää muita kuppaamasta hänestä kaikkea rahaa ja verta.

Aluksi yritin tapani mukaan analysoida, mitä tämä tai tuo yksityiskohta hahmojen käytöksessä mahtaa merkitä, kunnes alkoi pahasti näyttää siltä, että yksityiskohdat ovat liki sattumanvaraisia eivätkä merkitse muuta kuin ehkä yritystä pitää hauskaa kaltaiseni ylianalysoijan kustannuksella. Parin henkisen "Mitä helvettiä?" -nauruhetken jälkeen sain onneksi aivoni rentoutumaan. Otso Kautto on ohjannut hysteerisen absurdin ja anarkistisen Luulosairaan, joka on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Ylevyys, henkevyys ja aateluus tulevat nopeasti alas jalustoiltaan, kun ne yhdistetään pidätysvaikeuksiin ja ahneuteen. Auvo Vihron ihanan äreää ja pikkulapsimaisen oikkuilevaa Argania ympäröivät vahvasti karrikoidut hahmot, joissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Harkitun huono ylinäytteleminen ja kevyen improvisoitu vaikutelma ovat vaikeita toteuttaa, mutta tämä näyttelijäporukka suorastaan loistaa niissä. Teija Auvinen palvelijattarena ja Tommi Raitolehto Arganin veljenä ovat ehkä ainoat liki täyspäiset hahmot koko tarinassa, mutta heiltäkään tuskin ottaisin vastaan terveyspalveluja. Varsinkin Auvisella on mainioita kohtia pitkin näytelmää.

Käsiohjelman suttuiset esityskuvat eivät tee oikeutta Annukka Pykäläisen näyttävälle lavastukselle ja leikkisille puvuille, puhumattakaan TJ Mäkisen värikkäästä valoshow'sta. Puuteroitujen peruukkien, pönötyksen ja perhejuonittelun alta tursuaa esiin niin Hieronymus Boschin maalauksista karanneita lääkäreitä kuin emogoottiprinsessojakin. Etenkin musiikinopettajan (Janne Kallioniemi) barokkisävyinen Nightwish-look, pahan äitipuolen (Miia Selin) upea punainen panieripuku ja tyttären (Heidi Kiviharju) hattarainen asu S/M-lateksiyksityiskohdilla tekivät syvän vaikutuksen, tarinan kahdesta lääkäristä (Verneri Lilja ja Mika Honkanen) puhumattakaan. Hajosin esimerkiksi täysin, kun Liljan esittämä tohtori Diafoirus riisui viiksensä hoitotoimenpiteen ajaksi. Muutenkin ohjaus ja lavastus korostavat tarinan teatterillisuutta hauskasti.

On tarinassa sanomansakin. Itsejulistautuneiden auktoriteettien ja erilaisten terveysgurujen sokea seuraaminen on myös nykyajan ilmiö, joka ei lopulta johda muuhun kuin auktoriteettien ja gurujen rikastumiseen. Peräruiskeet ja suoneniskentä ovat vain muuttuneet detox-kuureiksi, elimistön maadoitukseksi ja yksisarvishoidoiksi. Toisaalta myös virallisesta terveydenhuollosta haetaan lääkitystä aivan kaikkeen. Kaikkien lääkäreiden hylkääminen ja pelkkään omaan asiantuntemukseen luottaminen eivät nekään johda näytelmässä hyviin tuloksiin. Kuten komedioissa usein, tässäkin narrin vitsi osoittautuu lopulta parhaiten todellisuutta kuvaavaksi.

Ei kommentteja: