Cats – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin Cats-musikaali on napakymppi. Toteutus on omaperäinen, leikkisä ja hallittu kokonaisuus, ja ensemble on huippuunsa hiottu. Yhteishenki vaikuttaa hyvältä ja lavalta vyöryy tekemisen ilo. Esitys on yli kaksi tuntia liki taukoamatonta tanssimista ja koko ensemble on oikeastaan koko ajan lavalla, joten suoritus on jo fyysisestikin aplodien arvoinen. Kapellimestari Martin Segerstrålella on koko porukka hyvin hallussa ja raikkaan svengaava meno orkesterimontussaan.

Risto-rotta ja unikissat. © Harri Hinkka / TT

Cats on konseptimusikaali, eli keskiössä ei ole juoni (jota Catsissa ei juurikaan ole) vaan yhden asian (tässä kissan) eri puolien käsittely lauluilla. Menevä ja helposti kuunneltava musiikki on Andrew Lloyd Webberin uran kulta-ajalta ja teksti perustuu T.S. Eliotin kuuluisiin kissarunoihin. Draamaa ja ajateltavaa kaipaavien kannattaa suunnata torin toiselle puolelle Frenckell-teatteriin ja Huojuvaan taloon, jonka jälkeen voi sitten tulla kissojen pariin lääkitsemään hyvän teatterin aiheuttamaa ahdistusta erilaisella hyvällä teatterilla. Cats on silkkaa rehellistä, aseistariisuvaa hyväntuulisuutta, todellisuuspakoa ja aivojen rentouttamista. Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Georg Malvius sanoi esityksen tuovan hengähdystauon maailmantilanteesta ja politiikasta, ja olen samaa mieltä. Hetken aikaa maailma on värikäs, pörröinen ja pehmeä. Cats ei suotta ole yksi maailman esitetyimmistä musikaaleista. Ei siinä järkeä ole, muttei kaikessa aina tarvitsekaan olla.

Muutama on julkisuudessa moittinut Catsia kuluneeksi esitysvalinnaksi, mutta kannattaa muistaa, että sitä on tätä ennen esitetty 36 vuoden aikana Suomessa suomeksi kahdesti, ja kaikki tuotannot ovat olleet keskenään täysin erilaisia. Joku "korkeakulttuuria" ylistävä saattaa muutenkin tuhahdella Catsille ja sen lajikumppaneille, mutta niitäkin tarvitaan taidekentällä, ja kun ne tehdään, ne täytyy tehdä hyvin. TT ei ole tinkinut laadusta pätkääkään, vaan kaikki on tehty kunnianhimoisesti ja yksityiskohtiin panostaen, mistä suuri kunnioitukseni heille. Viihde on yllättävän vaikea ja haastava laji, jota turhaan aliarvioidaan ja -arvostetaan. Välillä näkee teattereita, joille musikaali on pelkkä raha-automaatti, johon ei viitsitä panostaa koska se on "vain" musikaali eikä Taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tuotanto aliarvioi katsojia, joiden ilmeisesti oletetaan olevan tyytyväisiä kunhan mukana on kivoja biisejä. Tämä Cats on laadukkaasti tehtyä hyvää teatteria, jossa iso joukko alansa huippuammattilaisia on venynyt suomalaisittain liki ainutlaatuisiin sfääreihin. Koreografi Adrienne Åbjörn on saanut sujuvasti loikkimaan mukana sellaisetkin näyttelijät, joiden en uskonut osaavan tanssia. En edes uskalla kuvitella, paljonko urheiluhierontaa, tiikerisalvaa ja venymistä lopputulos on vaatinut, mutta lavalla kivusta ei näy jälkeäkään. Siellä yksinkertaisesti hyppii, tanssii ja kiipeilee kissoja.

© Harri Hinkka / TT

Esitys yhdistelee tanssia, laulua, teatteria, sirkusta ja ripauksen oopperaakin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kohtauksiin ja eri kissoihin on löydetty hauskoja uusia näkökulmia, joten myös standardiversion nähneelle on tarjolla runsain mitoin uutta. Jos luulit jo tuntevasi Bustopher Jonesin, kulinaarinautiskelijan ja herrainklubien kanta-asiakkaan, luulit väärin. (Sivumennen sanoen olen aivan varma, että klubien vakiovieras Gus liikkuu samoissa mestoissa Kerhonen B:n kanssa.) Et taatusti tiennyt sitäkään, että Old Deuteronomy liikkuu Catmobiililla tai että koko stoori tapahtuu maalaisrotan (Risto Korhonen) unessa. Rotta, joka unelmoi olevansa kissa, toimii musikaalin kehyskertomuksena. Hahmo seikkailee eri kohtauksissa milloin höyryjunana, milloin tarjoilijana tai urheilutuomarina. Samalla tarinasta on jätetty pois vanhan johtajakissan sieppaus, ja pahis-Macavity on ihan vain yleisesti pahis. Pidän ratkaisusta, koska pieni sieppausdraama on minusta tuntunut aina jotenkin päälleliimatulta tässä musikaalissa.

Mikko Saastamoisen lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus ovat mykistävän hienoja, samoin Raimo Salmen suunnittelemat valot. Mukavaa, että yleensä pimentoon jääviä valo- ja äänisuunnittelijoitakin (Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta) on kerrankin haastateltu käsiohjelmaan! Tapahtumapaikkana on öinen maatilan piha, jolle on kertynyt kaikkea asiaankuuluvaa roinaa vanhasta kaasuhellasta autonrenkaisiin. Liikkuvia lavaste-elementtejä on yllättävänkin paljon, jos on tottunut alkuperäiseen standardiversioon, ja niissä on hauskoja jippoja. Puvut taas ovat pääosin pehmoista veluuritrikoota ja paksua tekokarvaa, joista syntyy kauniin mattapintainen ja silittämään houkutteleva pinta. Peruukitkin (Jonna Lindström) ovat ihanan muhkeita ja hännät paksuja ja pörheitä. Nämä kissat ovat selvästi hyvinvoivia, puhtaita ja terveitä!

Aleksi Seppänen alias Mistofeli. © Harri Hinkka / TT

Poikkeuksena on Grizabella (Ritva Jalonen / Irina Milan), ex-kaunotar jonka turkki on jo takkuinen ja askel nilkuttava. Keskimäärin Memory on minusta puhkikulunut ja tylsähkö kappale, mutta Jalosen tulkinta oli hienon persoonallinen, voimakas ja silti kaunis. Nyt on tämäkin ihme koettu, että silmäni kostuvat Memorya kuunnellessa. Kaikista pörhein kissa on kissojen johtaja Old Deuteronomy (Matti Hakulinen), joka mystisesti on suomennettu Vanhaksi Deuteronomiksi. Roolissa kuullaan yleensä laajaäänialaisia oopperalaulajia, joten laulava näyttelijä Hakulinen ei ehkä ole aivan oikea roolitus vanhaksi Moosekseksi, mutta sentään hän selviää vaikeista lauluistaan kunnialla. Lari Halmeen elvismäinen rokkarikissa on hillitön otus mustassa nahassaan ja purjelahkeissaan. Aki Haikonen on etenkin laulullisesti erinomainen Kerhonen B. Pia Piltzin kirkkaat Memory-soolot nostattavat kylmiä väreitä. Tero Harjunniemellä on selvästi hauskaa vanhana teatterikissana, merirosvokapteenina ja junakissana, ja koko merirosvokohtaus Helena Rängmanin kanssa on mainio. Katra Solopuro (Demeter) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen puuhiaan täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin silmällä. Voisin eritellä koko porukan nimeltä mainiten, mutta tässä vaiheessa tyydyn sanomaan, että kaikki hoitivat homman kotiin ja jokaisen kisuliini oli selvästi oma persoonansa.


Suomennoksesta nillitän hieman, koska se on todella epätasainen ja paikoin hyvin epäselvä. Se ainakin pohjautuu Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986 esitettyyn käännökseen, jossa siinäkin oli ainakin kolmella ihmisellä lusikkansa sopassa, mutta Tampereelle sitä on mielestäni tuunattu vielä lisää. Osa biiseistä on silkkaa Jukka Virtasta, eli musiikkiin sopivaa mutta lauserakenteiltaan täysin käsittämätöntä suomea. Jouduin useamman kerran varsinkin ensimmäisessä näytöksessä tuijottamaan suomenkielistä tekstitystä saadakseni jotain käryä siitä, mitä tässä yritetään sanoa. Kärsin samasta ongelmasta jo Les Misérablesissa, Veriveljissä ja Chicagossa, mutta Catsissa juonen ymmärtäminen ei onneksi riipu laululyriikoiden ymmärtämisestä. Osa biiseistä on hyvää suomea, mutta musiikkiin ne on sovitettu vasaran ja liukuvoiteen avulla. Muutama kappale, esimerkiksi koko Teatterikissa Gus -episodi, on hyvää suomea, sopii musiikkiin ja kaiken päälle vielä kikkailee kiinnostavasti kielellä. Esimerkiksi merirosvokohtauksen Rosvo-Roope-viittaukset olivat hauskoja.

Murr-Roope (Tero Harjunniemi) ja posse. © Harri Hinkka / TT

Catsin ennakkomyynti on rikkonut talon ennätyksiä, ja ensi-illan perusteella veikkaan, että jos lippu on vielä hankkimatta niin kannattaa pistää vipinää tassuihin ennen kuin paikat loppuvat kesken. Tämä on vähintäänkin tämän syksyn paras musikaalituotanto Suomessa ja ehkäpä oma suosikkini Malviuksen TT:lle ohjaamista.

Luulosairas – TTT 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusimmasta Luulosairaasta poistuessani pohdin, mitä hittoa tästä voi sanoa. Kuinka voi määritellä tilannekomiikkaa ja tosi outoa huumoria pahaisten sanojen voimin? Olin viimeiset pari tuntia räjähdellyt hirnumaan ääneen tietämättä aina edes kunnolla, mille nauran. Esitys vaatii katsojalta ehkä tietynlaista groteskia, mustaa huumorintajua ja absurdiuden arvostamista sekä mahdollisesti kykyä nauraa itselleen. Veikkaan tuotannon jakavan mielipiteitä, mutta ainakin oma iltani sujui oikein rattoisasti, kunhan ensin pääsin alkuhämmennyksestäni. En ole koskaan nähnyt tai lukenut Luulosairasta, mutta odotin kuvien ja Molièren nimen perusteella jonkinlaista epookkisatiiria. Sain kyllä epookkisatiiria, mutta höystettynä suurella määrällä dadaa, camp-henkeä, peräruiskeita ja kikkeliheviä.

Tarina kertoo rikkaasta Arganista, hyväuskoisesta luulosairaasta joka on tehnyt sairaana olemisesta ja sairaudenhoidosta taiteenlajin. Hänen nuorella vaimollaan on salarakas, ja kaksikko pyrkii saamaan Arganista irti mahdollisimman paljon rahaa. Samaa yrittävät lääkäri ja apteekkari, jotka hoitavat miehen kuviteltuja sairauksia 1600-luvun uusimmin keinoin. Arganin vanhempi tytär taas tahtoisi naida paimenpojan, mutta isä ja äitipuoli ovat pakottamassa häntä vaimoksi lääkäriksi valmistuvalle perhetutulle. Nuorempi tytär on erittäin autistinen. Palvelijatar Toinette ja Arganin veli yrittävät puhua Arganille järkeä ja samalla estää muita kuppaamasta hänestä kaikkea rahaa ja verta.

Aluksi yritin tapani mukaan analysoida, mitä tämä tai tuo yksityiskohta hahmojen käytöksessä mahtaa merkitä, kunnes alkoi pahasti näyttää siltä, että yksityiskohdat ovat liki sattumanvaraisia eivätkä merkitse muuta kuin ehkä yritystä pitää hauskaa kaltaiseni ylianalysoijan kustannuksella. Parin henkisen "Mitä helvettiä?" -nauruhetken jälkeen sain onneksi aivoni rentoutumaan. Otso Kautto on ohjannut hysteerisen absurdin ja anarkistisen Luulosairaan, joka on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Ylevyys, henkevyys ja aateluus tulevat nopeasti alas jalustoiltaan, kun ne yhdistetään pidätysvaikeuksiin ja ahneuteen. Auvo Vihron ihanan äreää ja pikkulapsimaisen oikkuilevaa Argania ympäröivät vahvasti karrikoidut hahmot, joissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Harkitun huono ylinäytteleminen ja kevyen improvisoitu vaikutelma ovat vaikeita toteuttaa, mutta tämä näyttelijäporukka suorastaan loistaa niissä. Teija Auvinen palvelijattarena ja Tommi Raitolehto Arganin veljenä ovat ehkä ainoat liki täyspäiset hahmot koko tarinassa, mutta heiltäkään tuskin ottaisin vastaan terveyspalveluja. Varsinkin Auvisella on mainioita kohtia pitkin näytelmää.

Käsiohjelman suttuiset esityskuvat eivät tee oikeutta Annukka Pykäläisen näyttävälle lavastukselle ja leikkisille puvuille, puhumattakaan TJ Mäkisen värikkäästä valoshow'sta. Puuteroitujen peruukkien, pönötyksen ja perhejuonittelun alta tursuaa esiin niin Hieronymus Boschin maalauksista karanneita lääkäreitä kuin emogoottiprinsessojakin. Etenkin musiikinopettajan (Janne Kallioniemi) barokkisävyinen Nightwish-look, pahan äitipuolen (Miia Selin) upea punainen panieripuku ja tyttären (Heidi Kiviharju) hattarainen asu S/M-lateksiyksityiskohdilla tekivät syvän vaikutuksen, tarinan kahdesta lääkäristä (Verneri Lilja ja Mika Honkanen) puhumattakaan. Hajosin esimerkiksi täysin, kun Liljan esittämä tohtori Diafoirus riisui viiksensä hoitotoimenpiteen ajaksi. Muutenkin ohjaus ja lavastus korostavat tarinan teatterillisuutta hauskasti.

On tarinassa sanomansakin. Itsejulistautuneiden auktoriteettien ja erilaisten terveysgurujen sokea seuraaminen on myös nykyajan ilmiö, joka ei lopulta johda muuhun kuin auktoriteettien ja gurujen rikastumiseen. Peräruiskeet ja suoneniskentä ovat vain muuttuneet detox-kuureiksi, elimistön maadoitukseksi ja yksisarvishoidoiksi. Toisaalta myös virallisesta terveydenhuollosta haetaan lääkitystä aivan kaikkeen. Kaikkien lääkäreiden hylkääminen ja pelkkään omaan asiantuntemukseen luottaminen eivät nekään johda näytelmässä hyviin tuloksiin. Kuten komedioissa usein, tässäkin narrin vitsi osoittautuu lopulta parhaiten todellisuutta kuvaavaksi.

Viulunsoittaja katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusin Viulunsoittaja katolla on laadukas tuotanto. Ensemblella on hyvä meno, koreografiat ovat vauhdikkaita ja eloisia, ja klezmermusiikin rockjazzhenkiset sovitukset svengaavat. Näyttämökuvat ovat kauniita. Kaikesta välittyy tekemisen meininki, korkeatasoinen osaaminen ja esitykseen panostaminen. Jos Viulunsoittaja on lempimusikaalejasi, esitys kannattaa ehdottomasti nähdä.

© Kari Sunnari / TTT

Ola Tuominen maitomies Tevjenä on hauska ja sympaattinen pikku käppänä, jonka kehonkieltä on viihdyttävää seurata. Hän laulaakin hyvin, varsinkin siihen nähden, että Tuominen lehdistötilaisuudessa kertoi laulaneensa teatterissa viimeksi Viktorian husaari -operetissa joskus 1980-luvulla. Petra Karjalainen on mainio Golde-vaimona, ja naitettavat tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen ovat hauskan sisarellisia keskenään. Tanssijat ja ensemble heittäytyvät teoksen tunteisiin ja Petri Kauppisen koreografioihin täysillä.

Miika Murasen ohjaus ottaa teoksesta irti kaiken minkä saa, mutta kun lähdemateriaali on mitä on, hänkään ei kovin paljoa pääse irrottelemaan. Poikkeuksia ovat loppukohtaus ja Tevjen kuvailema painajaisuni, joissa tekijät saavat irrottautua realismista, ja niissä Muranen on selvästi päässyt kunnolla valloilleen. Jälkimmäinen on hervoton goottikauhuvaikutteinen marionettiesitys kuin suoraan Tim Burtonin nukkeanimaatioelokuvista tai Neil Gaimanin Coralinesta. Olin täysin myyty, kun Tevje kertomuksensa lopussa hätisteli tyynyllään kauemmas esiin manaamiaan unidemoneja. Harmi, että tämä tällä haavaa on Murasen viimeinen ohjaus Työvikseen.

Kiinnostavana yksityiskohtana lavalla nähdään miltei koko ajan itse Viulunsoittaja, naistanssija joka rikkinäisellä viululla soitellen seuraa kyläläisten puuhia ja Tevjen edesottamuksia. Mykkä, muille kuin Tevjelle näkymätön Viulisti (Anna Pukkila) on selvästi Tevjen ja kyläläisten puolella, iloitsee ja suree heidän kanssaan ja yrittää puolustaa heitä. Välillä Tevje puhuu monologejaan Jumalalle ja välillä Viulistille, joka suhtautuu niihin myötätuntoisena ja lämmöllä. Hahmo tuo mieleen kristillisestä perinteestä tutun myyttisen Vaeltavan juutalaisen, juutalaisuuden symbolin joka on tuomittu kulkemaan maailmalla ikuisesti. Viulisti on puettu sekä miesten että naisten perinteisiin juutalaisiin vaatteisiin: hameeseen, liiviin, miesten rukousliinaan ja hattuun sekä korkkiruuvikiharoihin. Kasvoissa on palovamma, vaatteet ovat kuluneet ja viulu kokenut kovia. Hahmo ei varsinaisesti muistuta Marc Chagallin maalausten tevjemäisiä viulisteja, mutta henki on sama. Dramaattisessa alussa hän suree kansanmurhaa, lopussa on vankina muiden kanssa. Suosikkikohdassani Viulisti auttaa Tevjeä naamioitumalla unessa sulhoehdokkaan kuolleeksi vaimoksi ja vakuuttamalla Golden valitsemaan toisen sulhon. Venäläisistä Viulisti ei pidä, eikä siitä että yksi tytär hylkää juutalaisuuden valitsemalla vääräuskoisen miehen.

© Kari Sunnari / TTT

Mutta miksi jälleen yksi Viulunsoittaja – yksi Suomen eniten esitetyistä musikaaleista (49 ammattilaisensi-iltaa viimeisten 51 vuoden aikana) ja amatöörikesäteatterien kestohitti? Tekijät tuntuvat itsekin kovasti puolustelevan valintaa julkisuudessa, vakuuttavat teoksen ajankohtaisuutta ja korostavat siihen tehtyjä uudistuksia, jotka tosin jäävät hyvin vaivihkaisiksi ja kosmeettisiksi. Musiikkia on onnistuneesti sovitettu menevämmäksi (Eeva Kontu) ja lopun keskitysleiriviitteeseen on lisätty nykyaikaiset maastopukuiset sotilaat, jotka konepistoolit valmiudessa pitävät vainottua vähemmistöä piikkilanka-aidan takana. Tämän suurempaa luovuutta Viulunsoittajaan ei oikeudenhaltijoiden mielestä ilmeisesti edes saa soveltaa, koska muuten joku olisi jo tehnyt niin. Tevjen maitokärry pysyy vuodesta toiseen samana, lavastus ja puvut ovat pääpiirteittäin samat – mikään, mikä kiinnostavasti rikkoisi puhtoista yhtenäisyyttä, ei ilmeisesti saa tulla lähellekään Anatevkan kylää.

Mietimme kaveriporukalla, minkä Viulunsoittajassa lopulta pitäisi meitä kiinnostaa. Isien perinteitä vastaan kapinoivat tyttäret, jotka skandalöösisti valitsevat ihan itse omat aviomiehensä ja seuraavat miestensä unelmia, eivät oikein tarjoa 2010-luvun katsojalle samastumiskohteita. Kyläläisten yleinen muutosvastarinta ja taikauskoisuus jaksavat vitseinä huvittaa vain hetken. Venäjä vainoamassa vähemmistöjä on teemoista ajankohtaisin ja kiinnostavin, mutta sitä sivutaan tarinassa lopulta hyvin vähän verrattuna rakkausvaikeuksien pöyhimiseen. Iloinen kansanmusiikki kuulostaa läpi teoksen melko samalta eikä oikein nouse tapahtumien traagisuuden tasolle. Kolmituntinen tarina kaipaisi reipasta tiivistämistä, ja esimerkiksi kyläjuorukohtauksen voisi surutta poistaa. Laulut eivät pääosin edistä tarinankerrontaa tai tarjoa muutenkaan lisäväriä tarinaan.

Onko juuri tuttuudessa ja turvallisuudessa musikaalin viehätys? Katsoja tietää täsmälleen mitä saa: kivaa kansanmusiikkia, rakkautta ja ne ärsyttävän tutut klassikkokappaleet. Viulunsoittaja ei juurikaan tarjoa haastetta aivoille, mutta tunnepuolesta yritetään riipiä kaikki irti. Periaatteessa teoksessa on poliittista ajankohtaisuutta, mutta senkin voi helposti halutessaan jättää huomiotta. Tevjen lakoninen musta huumori, rahattomuuden manailu ja ikuisesta raatamisesta ylpeänä valittaminen ehkä puhuttelevat suomalaisia Mielensäpahoittajan tapaan. Pieni kansa ison kansan vainoamana ja evakkoon lähtö toki vetoavat tähänkin evakkokarjalaisten jälkeläiseen, mutta sitäkään ei lopulta edes käsitellä musikaalissa, se vain pikaisesti tapahtuu.

© Kari Sunnari / TTT

Toteutus siis toimii, mutta on sääli, että Työviksen kaltainen iso talo haaskaa erinomaista musikaaliosaamistaan ja hyviä resurssejaan puhkiesitettyyn, mielikuvituksettomaan teokseen, kun maailma on täynnä hienoja musikaaleja, joita Suomessa ei ole koskaan nähty. Ylipäätään TTT:n syksyn uutuusohjelmisto ei oikein tarjoa mitään alle seitsemänkymppiselle katsojalle, ellei lasketa anarkistista ja leikkisää Luulosairasta. Toivottavasti kevään Tytöt 1918 korjaa tilannetta!

Huojuva talo – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Maria Jotunin Huojuva talo Tampereen Teatterissa on niitä näytelmiä, jotka kaikkien pitäisi nähdä. Antti Mikkola on modernisoinut ja ohjannut kylmäävän hengästyttävän tarinan perheväkivallasta miehen kokemana. Arttu Ratinen tekee hienon, intensiivisen roolityön kilttinä Eerona, joka hiljalleen tajuaa naineensa väkivaltaisen narsistin. Minäkertojana toimiva Eero on lavalla käytännössä koko näytelmän ajan, eikä Ratisen ote tilanteesta herpaannu hetkeksikään. Anna-Maija Tuokon olen tottunut näkemään komediennena, mutta hänen ailahtelevainen ja manipuloiva Leansa on upean kammottava.

Eero ja Lea. © Harri Hinkka / TT

Epämiellyttävän ihmisen diagnosoiminen narsistiksi on nykyään kyökkipsykologien lempiharrastuksia, mutta Huojuvan talon Lea on ihan ehtaa tavaraa. Hän vuoroin syyllistää, uhkailee, nöyryyttää ja vakuuttaa rakkauttaan, niin että perhe joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja pelkäämään raivokohtausta. Kukaan ei voi ymmärtää hänen kärsimystään, eikä mikään ole hänen syytään vaan vika on aina muissa. Jos hän lyökin lastaan tai miestään niin se johtuu Eerosta, joka on ahdistanut hänet nurkkaan niin ettei hän voi muuta. Moni kohtaus oli äkkiseltään niin absurdi, että yleisön ensimmäinen reaktio oli nauraa ääneen, mutta yhtä hyvin tilanteiden todenmukaisuudelle voisi itkeä. Tuokko on liki paholaismainen tuodessaan lavalle Lean kontrollinhalun, silmittömän väkivaltaisuuden ja mielialanvaihtelut, ja toisaalta Lea pystyy halutessaan olemaan todella hurmaava.

Lea on mestari kääntämään asiat puheessa päälaelleen ja manipuloimaan Eeroa. Melko pian mies alkaa ymmärtää tilanteen, mutta siinä vaiheessa hän on jo niin syvällä Lean verkossa, että pakeneminen on vaikeaa. Jokainen esimerkiksi mielisairaan, alkoholistin tai addiktin läheinen tunnistanee tilanteen: jos minä vain yritän tarpeeksi ja olen tarpeeksi, niin ehkä tuo toinen muuttuu ja kaikki kääntyy taas paremmaksi. Lea osaa myös käyttää sukupuoltaan hyväkseen ja uhkaa syyttää Eeroa pahoinpitelyistä jos tämä jättää hänet, ja on kylmäävää, että tosielämässä todennäköisesti uskottaisiinkin ennemmin Leaa kuin Eeroa. Hetken jo itsekin epäilin, onko Eero sittenkin epäluotettava kertoja ja tarinan tosiasiallinen narsisti.

Osansa tarinassa on Eeron isäsuhteella ja hänen kotona oppimallaan perhemallilla. Eeron isä (Markku Thure) oli leppoisa alkoholisti, joka pakeni työttömyyttä ja konkurssia viinaan, ja äiti (Aliisa Pulkkinen) taas on hyvin voimakas persoona, joka ylistää jatkuvasti Lean vahvuutta. Eero pelkää oppineensa heikkouden isältään ja siirtävänsä sen edelleen omalle pojalleen. Isä elää Eeron muistoissa jatkuvasti, ja käsittelemättömällä isäsuhteella on vaikutusta Eeron alttiuteen Lean vaikutusvallalle, vaikka kaikkia isän kohtauksia en täysin ymmärtänytkään. Ylipäätään näytelmän teemana tuntuu olevan isyys ja jatkuvuus: jatkuuko heikkouden ketju, jossa Eero on yhtenä lenkkinä, vai katkeaako se ylpeänä onnittelulaulua laulavaan pikkupoikaan. Loppuvaiheessa vanhemmuus on ainoa asia, joka Eeron enää pitää pinnalla, mutta niin kauan kuin hän yrittää suojella lapsiaan ja pitää perheen kulisseja yllä, tilanne pääsee jatkumaan.

Eeron heikkous tosin tuntuu olevan hyvin pitkälti hänen itse luomaansa ja Lean vahvistamaa illuusiota. Tosiasiassa hän uskaltaa yllättävänkin paljon nousta vaimoaan vastaan tai yrittää puhua tälle järkeä tilanteissa, joissa itse olisin jo paennut ovesta. Eero on toki kiltti luonne, mutta Lean tapainen ihminen jyräisi henkisesti kenet tahansa. Henkilöasetelmasta, aiheesta ja tunnelmasta tuli paikoin mieleen Daphne du Maurierin Rebecca, jossa myös käsitellään heikkoa itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta, jyrääviä persoonia ja miehen kokemaa henkistä väkivaltaa. Huojuva talo herättelee ainakin kaltaistani nyhveröyteen taipuvaista ihmistä: älä ikinä, koskaan, milloinkaan päädy tuollaiseen tilanteeseen.

Arttu Ratinen ja silmät. © Harri Hinkka / TT

Olin ihan iloinen, että paikkani oli katsomon takaosassa eivätkä tapahtumat vyöryneet aivan silmille. Esityksessä on myös muutamia vieraannuttavia elementtejä, joiden tarjoamasta henkisestä puskurista olin kiitollinen, koska muuten trippi Eeron muistoihin olisi ehkä turhankin rankkaa tavaraa. Eero kertoo tarinaansa ryhmäterapiassa, ja Ville Majamaa vertaistukiryhmän vetäjänä on tervetulleen rauhallinen ja neutraali järjen ääni pimeydessä. Majamaan hahmo kertoo itse olleensa väkivaltainen ennen terapiauraansa, ja hänen rahtusen vaivautunut suhtautumisensa Eeron tarinaan vähän vihjaa, että Eeron näkökulma ei ole se ryhmässä useimmin kuultu.

Toinen vieraannuttava tekijä näytelmässä on kieli. Mikkola on näkökulman kiepauttamisen ohella modernisoinut näytelmää ja sijoittanut sen nykyaikaan, mutta varsinkin Eeron repliikeissä on jäljellä paljon vanhahtavaa tyyliä ja sanastoa kuten sänkykamari. Alkuperäiset ja lisätyt tai muutetut kohdat erottaa toisistaan suht selvästi. Muuten nykyaikaisessa ympäristössä korvani jäi kiinni vanhoihin kohtiin enkä oikein keksinyt tyylien sekoittamiselle mitään pointtia. En ole nähnyt tai lukenut Huojuvaa taloa aiemmin, joten muistutukset alkuperäisestä näytelmätekstistä saivat koko ajan pohtimaan, miten tämä tai tuo on alkujaan mahdettu toteuttaa. Tavallaan ristiriidat siis kannattelevat Jotunin alkuperäistekstiä ja näytelmän alkuperäistä sukupuoliasetelmaa koko ajan uuden tulkinnan rinnalla ja muistuttavat myös naisten kokemasta väkivallasta. Ehkä tämä on kunnianosoitus Jotunin suuntaan tai vaivihkainen keino muistaa jokaista perheväkivallan uhria sukupuoleen katsomatta, mene ja tiedä.

Niukka lavastus (Juha Mäkipää) ja valaistus (Tiiti Hynninen) ovat jäisen sinisävyisiä, ja taustalla Hynnisen videoprojisoinneissa pyörii lasin- ja jäänsirpaleita ja hiljalleen särkyviä Lean kasvoja. Silmät tarkkailevat Eeroa ja kasvot häilyvät koko ajan taustalla, hetken yhtenäisinä ja sitten taas palasina. Äänimaailman (Simo Savisaari, Antti Mikkola) vaimeat ihmisäänet ja lapsen itku tuntuvat tulevan jostain hyvin kaukaa, mikä vain korostaa Eeron ulkopuolisuuden tunnetta. Hiljalleen Lea eristää hänet muusta maailmasta, eikä hänellä lopulta ole enää voimia kuin päivittäisestä perhe-elämästä selviämiseen.

Näytelmässä ja sen toteutuksessa oli joitakin yksityiskohtia, joista en niin välittänyt, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma jättivät ne täysin varjoonsa. Ulos tultuani tunsin tarvitsevani lohtusuklaata ja jotain pehmeää halattavaa. En keskimäärin fanita perisuomalaista lumihanki, kirves ja perhe -inhorealismia, mutta tässä takaumamuoto, jo etukäteen selville tullut onnellinen loppu ja tietty fantasiamaisuus ja Eeron mielensisäisen maailman kuvitus vaikuttivat positiivisesti. Tarina pistää hiljaiseksi ja herättelee ajattelemaan. Pisteet Tampereen Teatterille rohkeasta ohjelmistovalinnasta! Nyt jos koskaan kannattaa sen kliseisen kulttuuria kammoksuvan äijänkin tulla teatteriin katsomaan ihmissuhdekuvausta.