Lintukoto on musikaali suoraan pahamaineisen punaviherkuplan sisältä. Se näyttää äärirasismin absurdit puolet ja lieveilmiöt, yksittäisen pakolaisen elämää, tavallisen ihmisen elämää. Tarinan keskiössä on Sampo (vihainen ja todella hyvä Miika Laakso), joka palaa kymmenen vuoden jälkeen takaisin pieneen kotikaupunkiinsa ja päättää pakolaisten olevan sen tuho ja turma. Dementikkoisä Erkki (liikuttava, hellyttävä, pelottava Jussi Lampi) elää omissa maailmoissaan irrallaan nykytodellisuudesta. Erkkiä hoitaa Ariyana (herkkä, vahva, upea Elsa Saisio), jota Sampo pitää hyvinkin viehättävänä kunnes tajuaa tämän olevan alkujaan Kurdistanista. Sampon sisar Aino (teräksinen, voimakas Emmi Hatjasalo) yrittää ihan vain selvitä arjesta samalla kun veli puuhaa katupartiota ja irtisanoo Ariyanan, jolloin Erkki jää ilman hoivaa.
Aino, Erkki ja mustikkakeitto. Kuva: Toivo Heinimäki
Nelikon elämän kuvauksen lomassa on kabareemaisia taustoittavia kohtauksia. Erkki muistelee siirtolaiskesäänsä Audin tehdastyöläisenä Ruotsissa lukuisien muiden suomalaisten kanssa. Oudon tutun oloinen ministeri (Lampi) ryhtyy mielessään EU:n kuninkaaksi tanssiryhmän ylistäessä taustalla. Maahanmuuttoteemainen A2-ilta muuttuu iltahuudoksi, jossa jokainen jankuttaa karjuen omaa näkökantaansa kiinnittämättä mitään huomiota muihin.
Tarinan kulkua oli vaikea ennakoida ja määritellä. Onko tämä tragedia, onnellinen satu, tragikomedia vai komedia? Hetkittäin pelkäsin, että tästä on tulossa opettavainen ja saarnaava satu, jossa pahis oppii hyvikseksi ja sitten kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Stereotyyppiset hahmot alkoivat kuitenkin vähän kerrallaan paljastaa taustaltaan harmaan sävyjä. Tarina näyttää käännekohtia, joissa kukin voisi valita toisinkin ja joutuu ainakin jälkeenpäin myös miettimään valintojaan. Harvoin on yksi rehellisen tympääntynyt repliikki tuonut musikaalin hahmoon yhtä paljon syvyyttä kuin muuten niin lämpimän ja pidättyväisen Ariyanan "Haista vittu". Tekopyhästä Sampostakin paljastuu inhimillinen, yhtä lailla omia valintojaan kyseenalaistava puoli.
Vihervassari, rasisti ja toimittaja. Kuva: Toivo Heinimäki
Kun varsinaiset tapahtumat hirvittävät, on puhdistavaa saada nauraa jollekin niiden piirteelle, hurrata hyvälle näyttelijälle tai ihailla kohtauksen toteutusta. Kun uutisia seuratessa tuntuu ettei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, niin Lintukodossa voi rauhassa kokeilla molempia vuorotellen ja samanaikaisesti. Aihe on vakava ja monia henkilökohtaisesti koskettava, mutta sen käsittely ei suinkaan ole ryppyotsaista tai väkipakolla liikutuksen kyyneliä lypsävää.
Käsikirjoittaja-sanoittaja Eppu Nuotio ja säveltäjä Jukka Nykänen lukkiutuivat kymmeneksi päiväksi berliiniläiseen asuntoon ja tekivät siinä ajassa musikaalin, jonka Ville Sandqvist sitten ohjasi näyttämölle. Nopea puserrus näkyy toisaalta ajankohtaisuutena ja toisaalta jossain määrin hajanaisena kokonaisuutena. Tarina ei sinänsä anna vastauksia, vaan se vain piirtää moniulotteisen maalauksen maahanmuuttokeskustelun eri osapuolista ja heidän vaikuttimistaan. Nuotion sanoitukset ovat teräviä, hauskoja ja osuvia. Nykänen taas on suomalaisista musikaalisäveltäjistä ehkäpä suosikkini. Raikas, koskettava, tarttuva ja mukavasti eri vaikutteita yhdistelevä musiikki etenee kevyesti ja värittää kohtaukset erinomaisesti. Flyygelillä esitystä säestänyt Nykänen oli myös kiehtovaa seurattavaa eläytyessään musiikkiin. Flyygeli ja basso (Pekka Korhonen?) venyivät koko teoksen säestykseksi paremmin kuin hyvin.
Ministeri ynnä ensemble. Kuva: Toivo Heinimäki
Näyttelijänelikkoa oli ilo katsella. Muutamalla rekvisiitankappaleella he heittäytyivät hetkessä hahmosta toiseen, kuulostivat pirun hyviltä ja vuorotellen naurattivat, koskettivat ja vihastuttivat. Lavalla ei ole muuta kuin pöytä ja pari tuolia sekä lisäksi projisointeja ja kaunis valaistus (Kalle Ropponen). Lintukoto-huppareihin puetuilla näyttelijöillä oli tilaa ottaa lava haltuun ja vetää yleisön huomio itseensä.
Lintukodon jälkiolo oli sekava. Oli ihana katsoa hyvin tehtyä teatteria, nauraa, liikuttua ja ajatella. Toisaalta heränneet ajatukset eivät olleet sieltä keveimmästä ja piristävimmästä päästä. Jossain maailmantuskan ja hyvän fiiliksen rajamailla uskallan kuitenkin sanoa ainakin sen verran, että esitys kannattaa nähdä.
Hommafoorumilainen ja Ariyana. Kuva: Toivo Heinimäki
Viimeinen kuukausi pitkähampaita Peacockissa pyörähti käyntiin. Varasin syksyllä Vampyyrien tanssiin nipun lippuja ja sattumalta miltei kaikki olivat ensi-iltamiehityksen esityksiin, joten Saari-Eriksson-Toiviainen-kombon olen nähnyt viimeksi ensi-illassa ja näen seuraavan kerran heidän viimeisessä esityksessään.
HKT järjesti 18.3. teatterissa Vampyyrien illan, joka kokosi teemapukeutuneita faneja tutustumaan musikaaliin lähemmin. Näyttelijät ja tekijät kertoivat ennen esitystä tuotannon synnystä, loppukohtaukseen pääsi mukaan lavalle tanssimaan ja esityksen jälkeen oli vielä tilaisuus tavata ja valokuvata vampyyrejä. Peacockissa ei lähestulkoon ole backstagea, joten kulissikierros ei olisi onnistunut, mutta tämä variaatio toimi hyvin. Olen osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin maailmalla, ja tämä oli ehdottomasti parhaimmin organisoitu kokonaisuus. Kukaan ei edes pudonnut lavalta tungeksiessaan näyttelijöiden ympärillä, ja vampyyrit ottivat hurmioituneen fanilauman vastaan ihailtavan rauhallisesti. Suomessa harvemmin näkee mitään fanitilaisuuksia, mutta nyt näyttelijät saivat varmasti huomiota useamman sellaisen edestä. Somesta voi tutkia hilpeitä tunnelmakuvia tunnisteella #vampyyrienilta. Itse esityksen tunnelma oli lievästi ilmaistuna vauhdikas, ja improvisoituja repliikkejä ja sivukommentteja lenteli lavalla tavallistakin enemmän. Suuri yleisö ei näytä löytäneen Helsingin Vampyyrejä, mutta yhä uudelleen katsomoon palaavien fanien lauma on sitäkin omistautuneempi. Ei Tanz der Vampire suotta ole kulttiteos.
Oma suhteeni Helsingin Vampyyrien tanssiin on ristiriitainen. Toisia asioita rakastan ja toiset tympivät. Mieleen tulee, että Vampyyrien ensi-ilta saattoi tulla vähän liian pian Billy Elliotin jälkeen eikä ohjaaja ehtinyt paneutua jälkimmäiseen teokseen kunnolla. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia tuntuvat nimittäin omituisen hutaistuilta, ohuilta ja pinnallisilta. Esitys keskittyy oikeastaan pelkkään parodiapuoleen ja siitä puuttuu kokonaisajatus, jokin punainen lanka joka sitoisi näyttelijöiden sinänsä mainiot suoritukset isommaksi kokonaisuudeksi. Ohjaus jättää hyödyntämättä teoksen kontekstin ja oikeastaan koko sen valtavan, samastuttavan traagisuuden ja inhimillisyyden, joka hahmoihin ja tarinan käänteisiin kietoutuu. Toki musikaali toimii ihan "vain" komedianakin, mutta juuri tässä musikaalissa aineksia olisi paljon enempäänkin. Olen käynyt katsomassa esityksen useampaan kertaan, mutten saa siitä irti uusia ajatuksia samalla tavalla kuin parhaimmillaan voisin. Helsinki Dance Companyn huipputanssijatkin tuntuvat olevan alikäytössä. Harmittaa, koska HKT:n resurssit ovat Suomen parhaat ja näistä näyttelijöistä saisi irti vaikka mitä. Nyt he tuntuvat olevan aika omillaan.
Toisaalta näyttelijät pärjäävät hyvin, ovat ensi-illan jälkeen tuoneet hahmojensa ympärille valtavasti uutta ja alkavat vasta nyt kunnolla löytää hahmojensa persoonan. Mitä yksityiskohtaisemmin taaimmaistakin ensemblevampyyriä tarkkailee, sitä paremmin hahmottaa jokaisen luonteen, historiaa ja henkilökohtaiset päämäärät. Juuri näyttelijöiden vuoksi olen palannut kerta kerran jälkeen katsomoon. Tuntuu että esitys ei ensi-illassa ollut vielä läheskään valmis, ja vaikka se pätee yleensä kaikkeen teatteriin, niin näin jälkeenpäin ajatellen enskareissa oli vielä harvinaisen paljon keskeneräisyyden tuntua. Esimerkiksi kreivi von Krolockit olivat ensi-illoissaan vielä jokseenkin hukassa eivätkä osanneet päättää, onko hahmo parodinen vai ei. Nyt paikka tuntuu löytyneen, minun kannaltani onneksi siltä ei-parodiselta puolelta. Krolockissa on toki paljon trooppimaisia aineksia esimerkiksi Draculasta ja Oopperan kummituksesta, mutta kaikessa itseironisuudessaankin hän on lopulta tarinan ehkä ainoa vakavasti otettava hahmo ja muiden koomisuudelle tarpeellinen kontrasti.
Mikko Vihman vampyyrikreivistä on kehittynyt ironinen, kiero ja saaliillaan leikkivä kaunis peto, joka selvästi nauttii hyppyyttäessään professoria ja muuta kuolevaiskööriä pitkin linnaansa. Virnuilevat, huumorintajuiset ja miehekkäät vampyyrikreivit ovat
yleensä eniten minun makuuni, joten pidän Vihman nykyisestä
Krolock-tulkinnasta todella paljon. Eikä sekään toki haittaa, että Vihma on vampyyrikostyymeissään seksikkyyden ruumiillistuma. Ensimmäisen puoliskon lopettava kohtaus linnan portilla on silkkaa ilmeiden ja äänenpainojen biletystä, jossa proffa luulee huiputtavansa kreiviä ja kreivi pyörittelee silmiään salaisen huvittuneena ja leikkii tulevansa huiputetuksi. Tällä vampyyrillä on kaikki langat käsissään vielä loppukohtauksessakin, ja Sarah'n karkaaminen on vain pieni nolo takaisku. Melankolinen puoli tuntuu yhä edelleen hieman irralliselta osalta
hahmoa, mutta enää Sammumaton polte kohtauksena ja lauluna ei aiheuta
katsomossa nauruntyrskäyksiä vaan pikemminkin hengenpidätystä.
Toinen suosikkini on tanssiaiskohtaus, jossa Sarah on kreiville enää tuskin enempää kuin egonkohotuskeino. Kun ihmisestä on otettu irti kaikki saatavissa oleva hyöty, hänet hylätään ja siirrytään seuraavaan. Toisaalta kohtaus muistuttaa, että kaikella on hintansa, myös Sarah'n vapaudentavoittelulla. "Ken tanssiin lähtee, sen täytyy tanssia loppuun asti", kertoo kreivi von Vihman kohteliaan ystävällinen, mutta samalla asiallinen ja myötätunnoton suhtautuminen vastapurtuun uhriin. Tuntuu että Sarah (ainakin Raili Raitala) on kyllä jossain määrin tiedostanut lopputuloksen koko ajan, mutta hän on silti antanut itsensä tuudittautua unelmiin ja kylmä todellisuus iskee vasten kasvoja. Alfredin ja professorin pelastusretkikunta osuu paikalle täydelliseen aikaan. Vasta kiltin Alfredin kanssa Sarah todella on vapaa toteuttamaan omia unelmiaan.
Siitä olen iloinen, että Sarah'n ja kreivin suhteesta ei Helsingissä ole yritetty keittää kokoon mitään elämää suurempaa rakkaustarinaa. Kääntäjä Marika Hakola muistaakseni toteaa gradussaan, että kaksikon duetto on sanoiltaan pikemminkin kahden henkilön välinen sopimus, jossa toinen antaa toiselle luvan tappaa. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä, koska vaikka sanoissa puhutaan rakkaudesta ja ihmiset ovat tottuneet pitämään Total Eclipse of the Heartia rakkauslauluna, musikaalin lyriikoissa ei lopulta vihjata Krolockin ja Sarah'n välillä olevan rakkautta. Pikemminkin Sarah on nimenomaan kyllästynyt odottamaan romanttista prinssiä valkealla ratsulla ja turvautuu suunnitelmaan B päästäkseen pois. Siinä vaiheessa on ilmeisesti jo ihan sama, mitä poispääsyn kylkiäisenä tulee. Faktoja punniten Krolock on uutta elämää tavoittelevalle naiselle hyödyllisempi mies kuin nuori ja oletettavasti köyhä Alfred, ellei Sarah jopa ole laskenut saavansa lopulta molemmat (tämän haluaisin joskus nähdä!). Toki Sarah'lla ja Krolockilla vetovoimaa näyttää olevan toisiaan kohtaan, mutta ne ovat minun silmiini ennemminkin ihan vain eroottista vetovoimaa tai ihminen, joka tunnistaa oman pimeän puolensa toisessa. Koska sitähän vampyyrit perinteisesti ovat: ruumiillistuma kaikista niistä ihmisen kielletyistä, syntisistä ja järjenvastaisista vieteistä, jotka yleensä pyritään tukahduttamaan. Sarah valitsee elämän viettien vietävänä, ja ehkä Sarah sitten peilaa sitä von Krolockin mielen osaa, joka vielä janoaa elämää muutenkin kuin konkreettisesti. Nämä puolet näkyvät ainakin Raitalassa ja Vihmassa hyvin.
Raitalan Sarah on muutenkin mukavan määrätietoinen ja seikkailuhenkinen. Lempikohtauksessani omatunnontaistelu lähtemisestä on käsinkosketeltava, ja punaisten kengänkantojen iloinen kopsuttelu yhteen tuo mieleeni hauskoja viittauksia Dorothyyn joka tahtoo kotiin. Pidän myös siitä, miten Helsingissä Sarah melkein uteliaana yrittää sipaista Krolockin poskea dueton aikana ja Krolock rahtusen ahdistuneena väistää. Ei nyt sentään liian läheistä suhdetta uhriin?
Eihän tässä musikaalissa muutenkaan juuri rakkautta ole. Toisissa olosuhteissa Sarah'n ja Alfredin välillä voisi olla, mutta Alfred tulee paikalle hieman myöhässä. Molemmat toteavat, että jos joskus rakastuisivat niin kohde olisi joku tuon toisen kaltainen, mutta Alfred on ainoa, joka tuntuu jatkavan rakastumiseen asti. Sarah sen sijaan keskittyy edelleen Krolockiin ja pimeään puoleensa.
Petrus Kähkösen Alfred yrittää änkeytyä nuoren sankarin rooliin ja näkee jo itsensä miekka kimmeltäen pelastamassa neitoa pulasta, mutta yritykset menevät viimeistä myöten pieleen. Hiljalleen kyynistyvä poikaparka alkaa yhä vahvemmin (ja syystä!) epäillä, että maailma ei pyörikään niin kuin tarinoissa. Neito suhtautuu kyllä aluksi positiivisesti pelastajaan, mutta kun isompi tekijä ilmestyy maisemiin, pelastettava haistattaa sankarille pitkät ja lähtee rahan ja aseman perään. Viisas mentori paljastuu tositilanteessa epärehelliseksi pelkuriksi. Keittiöpsykologiaa harrastava isäni sanoisi, että Alfred ja professori vaihtavat vuorovaikutuksessaan hiljalleen paikkaa vanhempana ja pikkulapsena. Kun professori Abronsius alussa on retkikunnan johtaja, niin lopussa Alfred on sen kantava voima. Jopa kohtalokkaan kaunis femme fatale on tässä tarinassa väärää sukupuolta. Miekan sijaan Alfredilla ei ole asevarastossaan kuin sateenvarjo ja romanttinen kirja, jotka tosin toimivat yllättävän hyvin. Pidän kirjastossa professorin pienestä eleestä, joka irvailee satujen sentimentaalisuudelle: apu kiperiin tilanteisiin ei suinkaan löydy sankarin puhtaasta sydämestä vaan kirjasta, tässä tapauksessa vieläpä erittäin konkreettisesti. Loppupuolella Alfredin turhautuminen ("Tunge kuule se Orion sanonkominne" -ilme!) ja epätoivo käyvät yhä ilmeisemmiksi. Lopun kohtalo taitaa oikeastaan vain täydentää Alfredin kasvutarinan aikuiseksi ja tehdä pojalle ihan hyvää. Kähkösen Alfred on herttainen ja samastuttava. Kokematon naiivius karisee tästä Alfredista hyvin nopeasti ja hänestä löytyy tarvittaessa ihan oikeasti ytyä.
Professori Abronsius (Antti Timonen) taas vaikuttaisi olevan ensimmäisellä ekskursiollaan yliopiston muurien ulkopuolelle. Teoria on hallussa, mutta käytäntö vähän kusee. Tuukka Leppäsen proffa oli vieläkin innostuneempi ja ylenpalttisen haltioissaan ulkomaailman ihmeellisyyksistä. Hahmosta tulee mieleen viime kuukausien uutiset 1800-luvun lopun herrasmiestutkimusmatkailijoista, jotka kunnian perässä lähtivät arktisille alueille huonosti varustautuneina ja silkkojen olettamuksien pohjalta. Huonostihan siinä kävi ja jääkarhut saivat eksoottista pakastelihaa, joten Abronsiuksella on sentään vähän parempi kohtalo. Toisaalta itsekin kirjoja rakastavana ihmisenä samastun hahmoon, joka heti kirjahyllyn nähdessään ryntää vähintäänkin henkisesti halaamaan sitä ja unohtaa kaiken muun. Tönköksi jäätyneenäkin täytyy pitää huolta kirjojen mukanaolosta. Lisäksi Helsingin Abronsius selvästi oppii matkan aikana nöyryyttä sekä kunnioittamaan assariaan. Hänen suhtautumisensa Alfrediin on harvinaisen isällinen. Harvemmin näkee Abronsiuksen johdattavan nimenomaan deittailuvinkkien äärelle, koska yleensä hän toteaa vain yleisesti, että vastaus kaikkeen löytyy kirjoista, ja katoaa sitten jonnekin. Helsingin proffat yrittävät tosissaan auttaa ja piristää apeaa assistenttiaan valitsemalla tälle soveliaan kirjan. Näillä Abronsiuksilla saattaa jopa olla kokemusta asiasta eikä vain teorioita.
Kreivin poika Herbert on aika yksipuolinen hahmo ellei hänestä todella lähde luomaan paljon kässäriä laajempaa persoonaa, mutta Samuel Harjanne ottaa nuorukaisen voimakastahtoisuudesta ja päällekäyvyydestä kaiken irti. Majatalonisäntä Chagal (Risto Kaskilahti) taitaa lähinnä olla huumorikevennys, joskin Kaskilahti on saanut onneksi karistettua pahimmat kökköydet roolista. Rebecca (Leenamari Unho) jää edelleen tavallistakin enemmän muiden varjoon, ja Rebeccan kohdalla henkilöohjaus tuntuu unohtuneen kokonaan. Magda (Laura Alajääski, Sanna Majuri) sen sijaan on voimakas ja muodikkaasti sanottuna voimaantuva hahmo, jonka hämmennykseen Chagalin ruumiin äärellä sekoittuu voitonriemua ja katkeraa pilkallisuutta. Vampyyrinä Magda painaa Chagalin täysin korkosaappaansa alle ja kaikesta päätellen löytää Herbertistä sielunkumppanin. Yhdessä bestikset ovat täysin pätevät vaikka valtaamaan maailman.
6000 päätöstä - taiteilijan elämää Lavalla: Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä ja Tuomas Mattila Bändi: Annika Granlund, Dóra Lukács
Kuva: Aija Sillanpää
6000 päätöstä on Jemina Sillanpään ja TAMKin musiikkiteatterilinjan opiskelijoiden luoma sympaattisen hauska läpileikkaus Näyttelijästä. Sketsimäisistä musiikkikohtauksista koostuva esitys tarkastelee itseironisesti näyttelijän työtä, perhe-elämää ja arkea eri näkökulmista. Esimerkiksi koe-esiintyminen ja koekuvaus muistuttavat tilanteina siinä määrin muutakin työnhakua, että myös teatteria vähemmän tuntevat todennäköisesti löytävät kohtauksista samastumispintaa. Jännittävässä tilanteessa jäätyminen, itsensä vertailu muihin (jotka luonnollisesti ovat paljon parempia ja ihmeellisempiä), parisuhde ihmisen kanssa joka jättää varjoonsa kaikki läheisensäkin, teennäiset työhyvinvointipäivät, silpputyöläisyys – inhimillisiin tilanteisiin oli helppo hypätä mukaan. Muutaman kohtauksen taiteellinen taso nousi ylitse minun ymmärrysrajani, mutta pääosin nautin, nauroin, jäin ajattelemaan ja löysin myös itseni mainioista hahmoista.
6000 päätöksen perusteella näyttelijä on julkinen eläin, jolle elämä on rooleja ja kohtauksia. ("Oot vaan oma ittes." "Mikä niistä?") Hän elää käsikirjoitusta ja käsikirjoittaa elämää, sekä omaansa että lähimmäistensä. Hän varastaa valokeilan itseensä silloinkin kun ei ole lavalla. Hän imee työhönsä vaikutteita arjestaan ja käyttää enempiä miettimättä hyväkseen niin omiaan kuin läheistenkin tunteita tavoitellessaan realistista tunneilmaisua. Hän on toisaalta kynnet verillä unelmansyrjäänsä tarrautuva pieni ihminen ja toisaalta egoistinen paskiainen. Hän ei malta saati uskalla poistua roolistaan ja lavalta, koska vain siellä hän on joku ja jotakin.
Näyttelijät olivat erinomaisia ja venyivät sujuvasti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Laulun, tanssin, räpin, puheen ja soiton yhdistelmät sulautuivat saumattomiksi kokonaisuuksiksi ja kaikki vaikutti ihailtavan helpolta. Erityisesti arvostin runsasta ja monipuolista puhallinsoitinten käyttöä tunteiden tulkkina, vaikka lavan vieressä odottanut tuuba aluksi vähän hermostuttikin.
Musiikkia esitykseen olivat tehneet työryhmän lisäksi tilaustyönä sellaiset nimet kuin Kerkko Koskinen, Paula Vesala ja Emma Salokoski. Työryhmän sovitukset pitivät erilaisetkin laulut yhtenäisen tyylisinä, vaikka esimerkiksi Koskisen kädenjäljen kyllä tunnisti vaikka ei laululistaa olisi vilkuillutkaan. Muutama biisi kuulosti erehdyttävästi Jason Robert Brownin ihmissuhdetilitysmusikaaleilta. Välillä ihmettelin avecini kanssa, miten jokin laulu liittyi yhtään mihinkään, mutta seuraava kohtaus oli aina helpommin lähestyttävä. Pituutta 2,5-tuntisella esityksellä oli varsinkin toisella puoliskolla rahtunen liikaa ja keskittymiskykyni alkoi hiipua, mutta hauskaa riitti loppuun saakka. Absurdit käänteet kuten monologi Pokémonista pitivät hyvin mielenkiintoa yllä.
Kandee mennä katsomaan näitä tulevaisuuden staroja.
