19 lokakuuta 2018

Sylityksin – Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Etukäteen suhtauduin lapsettomuudesta kertovaan näytelmään hieman epäluuloisesti. En ole lapsirakas tai mitenkään äitimateriaalia, joten pelkäsin olevani väärää kohderyhmää. Pelkoni osoittautui kuitenkin turhaksi: Sylityksin on ennen kaikkea inhimillinen draamakomedia maustettuna traagisilla sävyillä. Aiheina ovat perhesuhteet ja se, miten jälkikasvun saanti tai saamattomuus tai olemassaolo ihmiseen vaikuttaa. Meitä oli kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta naista, ja me molemmat vuoroin nauroimme katketaksemme tai hiljenimme seuraamaan ihmissuhteen nousua ja tuhoa.

Turbulenssia. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama palkittu näytelmä löytää inhimillisistä tragedioistakin mustaa huumoria, jonka voimin ihminen usein selviää eteenpäin. Jokainen tunnistanee näytelmän avainkohtia elämästään. Ville Majamaan mykistävä monologipurkaus lentokoneessa tiivistää kestohuolestuneen ihmisen suhtautumisen mahdollisesti uhkaavaan tilanteeseen. Pia Piltzin hervoton synnytyssalisaaga parodioi osuvasti ihmisen suhdetta lääketieteeseen ja synnytyksen mystifioimista. Eeva Hakulinen ja Martti Manninen nuoriparina ovat vitsikäs ja samalla surulline esimerkki ihmisistä, joiden elämä pyörii yhden ainoan asian ympärillä. Elisa Piispanen on upean pysäyttävä turvaverkottomana yksinhuoltajaäitinä, jonka käännekohta jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Kirsimarja Järvisen passiivis-aggressiivisesta hahmosta paljastuu jatkuvasti uusia tasoja.

Teksti on paikoin ehkä epätasainen siinä, miten se annostelee komediaa ja realismia, ja episodimaisuus vaivasi minua välillä. Näyttelijöiden ote ei kuitenkaan herpaannu hetkeksikään. Tampereen Teatterissa pesii erinomaisia koomikkoja, jotka naurattamisen jälkeen hetkessä nostattavat kyyneleet katsojan silmiin tai saavat puraisemaan kieltä jännityksestä. Hahmot ovat rahtusen karikatyyrisiä, mutta heidän elämäntilanteensa ovat samastuttavia. Uupumus, yksinäisyys, suojelunhalu, suurimpien toiveiden hiipuminen, eteenpäin pinnistely, elämän tarkoituksen kyseenalaistaminen ja yllättävät tapahtumat tulevat ennemmin tai myöhemmin vastaan kaikille. Huumorin seassa on aidon karmivia yksityiskohtia ja ihmismielen mustuutta.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava, ja Mika Hiltusen valosuunnittelulla se muuttuu hetkittäin lähes trillerimäiseksi. Tulipahan sekin muistettua, että lapset ovat kauhuelokuvissa suosittu pelottava elementti. Ihailen kerta kerran jälkeen sitä, miten Kuivasto osaa luoda vaivihkaisen stephenkingmäisen tunnelman pelkällä yksittäisellä liikkuvalla lavastuksen osalla. Teatterin taikaan riittää joskus yksi lepattava ikkunaverho.

Jälkifiilikseksi jäi se, miten epäreilua ja ironista elämä joskus on. Itkettäisi, ellei naurattaisi.

2 kommenttia:

Leena kirjoitti...

Onpas hieno! :)

Laura kirjoitti...

Kiva postaus ja todella kauniit kuvat! :)