Adalmiinan helmi - TTT 2018

Huom! Sain esitykseen lehdistölipun.

Adalmiinan helmi Tampereen Työväen Teatterissa on hykerryttävä prinsessasatu modernein maustein. Anna Krogeruksen kirjoittama Topelius-mukaelma ylittää jatkuvasti sadun ja arjen rajoja ja tuo satumaailmaansa runsaasti huumoria lapsiperhearjesta.

Pohjatarina on se vanha tuttu Topeliuksen satu: Yksi haltia lupaa vastasyntyneelle prinsessalle kauneutta, älyä ja rikkautta niin kauan kuin hän säilyttää kummilahjahelmensä. Toinen haltia lupaa hänelle sydämen voimaa, mutta vain jos hän sattuu menettämään helmen. Adalmiinasta kasvaa kaunis, älykäs ja rikas pikkuegoisti, joka menettää sitten helmikruununsa myötä kaiken ja päätyy kilttinä asumaan vuohipaimenen mökkiin, kunnes prinsessaa etsivä prinssi sattuu löytämään kadonneen kruunun ja sovituttaa sitä valtakunnan neidoilla.

Pikkuprinsessa. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Lapsi-Adalmiina on karmea koulukiusaaja, joka vuoroin uhkailee ja kiristää tovereitaan ja yrittää nostattaa heidät toisiaan vastaan. Prinsessa kehuskelee hymyillen isänsä voivan polttaa toisen tytön perheen taloonsa tai katkaista tämän isältä pään. Seuraavaksi hän julistaa köyhien olevan luonnostaan tyhmempiä kuin rikkaiden ja siksi ansaitsevan köyhyytensä. Kuin syntynyt kokoomuspoliitikoksi! Teininä Adalmiinasta kehittyy nahkatakkinen tunnemyrskyäjä, joka rageaa vanhemmilleen vihaavansa heitä, esittelee keskisormiaan ja sulkeutuu kuulokkeilla omaan maailmaansa. Lopulta hän karkaa, koska inhoaa sitä ainoaa rajoitusta joka hänellä on, nimittäin kieltoa poistua linnasta. Tämä versio lienee jo samastuttavampi kuin murhafantasioiva mini-Orpo vaaleanpunaisessa tyllissä.

Varsinkin lapsiprinsessan opetus vanhemmille katsomossa on selvä: älä hemmottele lasta, vaan aseta hänelle rajat ja auta häntä kehittämään terve itsetunto, jonka voimin voi ottaa huomioon muutkin ihmiset. Samalla lasta ei voi kasvattaa pumpulissa ja suojella koko maailmalta. Näytelmä tarjoaa myös runsaasti samastumisen kohteita etenkin ruuhkavuosia eläville. Jokainen teinin vanhempi lienee joskus haaveillut Peltoreista nuoren huudattaessa räimerokkia kotona, ja jokainen joutuu kohtaamaan sen hetken, kun oma lapsi on tehnyt jotain mitä ei saisi.

Adalmiina ei helmensä kanssakaan ole täysin paha tai itsekeskeinen: teininä hän suree ystävättömyyttään ja ymmärtää, ettei kukaan hänen ympärillään todella pidä hänestä muuten kuin rahan ja vallan vuoksi. Hän myös pohtii asiaa eikä vain oleta vian olevan kaikissa muissa. Nätyn Katariina Havukainen antaa hahmonsa rauhassa aikuistua näytelmän mittaan ja ottaa eri vaiheista kaiken irti. Hän on ihanan karmea lapsityranni, hauska angstiteini sekä lopulta lempeä ja vaatimaton mutta itsenäinen nuori nainen, jolla on huumorintajua. Verneri Liljan staramaiset elkeet ja sankariposeeraukset prinssinä herättivät ansaittua hilpeyttä, mutta prinssi oli myös mukavan kiltti ja sympaattinen. Aina yhtä mainiot Auvo Vihro ja Teija Auvinen vetäisivät hömelön kuningasparin ohella liudan muita sekalaisia rooleja mummosta suteen. Muita rooleja esittivät Jukka Saikkonen, Sonja Halla-aho ja Milla Länsiö.

Muistinsa menettänyt tyttö ja vuohipaimenmummo. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Nautin suuresti Anne Rautiaisen ohjauksen kurottelusta oman todellisuutensa ulkopuolelle. Kruununsovitukseen koko yön jonottaneet prinsessaehdokkaat kirkuivat ja ottivat selfieitä prinssin kanssa, pikkuprinsessat leikkivät Frozenia ja masentuneen kuningasparin ympärille oli kertynyt tyhjiä pizzalaatikoita. Vanhempien lohturuoka-apatia-paniikkisiivous oli varsin samastuttava yksityiskohta. Paikoin näytelmä muistutti anarkistisuudessaan minua jopa saman näyttämön hervottomasta Luulosairaasta, jossa on paljolti samat näyttelijät kuin Adalmiinan helmessä. Niinpä vaikkapa sadunomaiseen kruununsovitukseen ilmestyy satunnaisena yksityiskohtana tuulipukuinen sauvakävelijä Nekalasta.

Pirjo Liiri-Majavan puvustus ja lavastus olivat ihastuttava sekoitus barokkia, rokokoota ja nykyajan blingiä. Metsä ja linna olivat oikeaoppisen satumaisia, prinsessan mekko juuri niin ihanan vaaleanpunainen kuin kohderyhmälle useimmiten täytyykin olla ja sudet sopivan pelottavia. Adalmiinan paimentamat suloiset vuohet taisivat viedä aika monen katsojan sydämen. Juha Haapasalon tunnelmalliset valot ja taustaprojisoinnit veivät katsojan mukanaan uuteen maailmaan ja loivat mukavaa salaperäisyyttä. Pidin etenkin Tero Koiviston animoimista ihmissilueteista, joilla luotiin taustalle suuren väkijoukon tuntua ja joista tunnisti myös sadun hahmot.

Ainoastaan loppuun petyin hieman. Kaiken sen kapinallisuuden, itsenäisyyden ja anarkistisuuden jälkeen tuntui pliisulta laittaa 18-vuotiaat avioitumaan ja prinssi nostamaan prinsessan käsivarsilleen ja kantamaan hänet pois. Olisin ennemmin odottanut käsi kädessä pois kävelyä tai vaikka prinsessaa kantamassa prinssiä. Näytelmässä kyseenalaistetaan hauskasti monia satujen konventioita, ja paimentyttö-Adalmiina mm. kysyy prinssiltä, miksi tämä unelmoi naivansa prinsessan jota ei ole koskaan edes tavannut. Romanttista loppua olisi minusta kannattanut lähestyä vähän samasta kulmasta ja edes hieman purkaa sen asemaa tytön kaikkien unelmien täyttymyksenä.

Tyttö ja vuohet. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työvis on minusta lopulta omimmillaan juuri lastenteatterin parissa. En ole koskaan nähnyt tässä talossa lastennäytelmää, josta en olisi tullut ulos hymyillen, oli se sitten lorunäytelmä perheen pienimmille tai dj:llä ryyditetty Pekka Töpöhäntä. Adalmiinan helmi jatkaa hauskojen mutta teräväkatseisten satunäytelmien sarjaa, joista nauttii niin lapsi kuin täysi-ikäinenkin. Perinteisiinkin tarinoihin on tuotu mukaan ajankohtaisuutta ja arkitodellisuutta, joka kuitenkaan ei vähennä sadun lumoa vaan tuo sen vain lähemmäs katsojaa.