Teatterikesä 2016: When I Die

 Sain esitykseen lehdistölipun.

When I Die – A Ghost Story with Music
Idea, ohjaus ja lavastus: Thomas Luz, Gabi Bernetta
Puvut ja valot: Tina Bleuler
Äänet: Martin Hofstetter
Rooleissa: Suly Röthlisberger, Jack McNeill, Daniele Pintaudi, Samuel Streiff, Mathias Weibel

Sveitsiläisen Thom Luzin When I Die – A Ghost Story with Music on yllättävän herttainen tosipohjainen tarina brittinaisesta, joka väitti edesmenneiden suurten säveltäjien sanelevan hänelle säveltämättä jääneitä teoksiaan. Näytelmä ei ota kantaa siihen, oliko Rosemary Brown todella meedio jolla oli yhteys mm. Brahmsiin, Bachiin, Debussyyn ja John Lennoniin. Se sukeltaa katsojat mukanaan suoraan Rosemaryn omaan sulkeutuneeseen maailmaan, jossa näkymättömät vainaat ovat valloillaan eikä terve järki pääse ovesta sisään kuin valehtelemalla.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esityksen äänimaailma luo hiljaisen vanhan talon, jossa tuoli narisee, joku kävelee viereisessä huoneessa, kuiskatut keskustelunpätkät vilisevät ohitse ja joku päästää ilmoille satunnaisen nuotin. Hiljalleen äänet voimistuvat kummitustalon narahduksista musiikiksi, maailma hämärtyy ja liu'umme Rosemaryn pään sisälle. Rosemary (Daniele Pintaudi) istuu pianonsa ääressä, katsoo televisiota, juo teetä ja ottaa vastaan säveltäjien saneluita. Neljä miestä putkahtelee milloin mistäkin verhonraosta tai huonekalujen takaa, soittaa pätkän musiikkia ja kertoo Rosemarysta tai omista lukuisista roolihahmoistaan. Välillä miehet soittavat yhdessä samaa pianoa, välillä jokainen osallistuu omalla pianollaan yhteisen kappaleen soittamiseen, välillä kukin soittaa omia kappaleitaan. Jokainen teoksessa kuultava kappale on Brownin julkaisema saneltu sävellys.

Pidin suuresti Rosemaryn ja säveltäjien välisestä suhteesta. Rosemary suhtautuu Brahmsiin ja kumppaneihin tiukasti mutta hyväntahtoisesti, juttelee niitä näitä, valittaa että ehtii hädin tuskin nukkua kun jo joku on pukkaamassa hänelle uutta sävellystä tai vaatii harjoittelemaan enemmän. Säveltäjien kurittomat henget taas kujeilevat emäntänsä kanssa, siirtelevät astioita, laittavat pianon pimputtelemaan itsekseen ja alkavat yhtenään renkuttaa reipasta kansanlaulua, josta Rosemary ei ilmeisesti pidä. Välillä he yrittävät kertoa elämäntarinaansa toisilleen, väittelevät keskenään tai opettavat katsojille Kodály-metodia. Liian riekunnan Rosemary keskeyttää yhtenään räsäyttämällä rikki posliiniastioita, joiden melu ehkä karkottaa henkiä tai pitää hänet kiinni todellisen maailman äänissä. Usein Rosemaryn kuollut aviomies ilmestyy kertomaan elämäntarinaansa tai kyselemään leskeltään kuulumisia.

Kuva: Karin Hofer / Tampereen Teatterikesä

Esitys on hiljaisen vaikuttava ja samanaikaisesti hauska. Kolmikielinen verbaalikomiikka (tekstitys englanniksi) ja lähes sitcom-henkiset tilanteet naurattavat, ja seuraavassa hetkessä pohditaan helvetin olemassaoloa tai Einsteinin teorioita. Näyttelijä-muusikot hallitsevat alueensa monipuolisesti ja esittävät musiikkinsa täydellisellä yhteispelillä. Ajoitukset ovat tarkkoja, ja pianon lisäksi lavalla kuullaan ainakin klarinettia, viulua ja vesiharppua. Tunnelma on verkkainen ja unenomainen ja tarina pirstaleinen, joten suoraviivaista actionia kaipaavalle en välttämättä suosittele. Muille kyllä.

Teatterikesä 2016: Tavallisuuden aave

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta
Teksti ja ohjaus: Saara Turunen
Lavastus: Milja Aho
Puvut: Laura Haapakangas
Koreografia: Janina Rajakangas
Valot: Erno Aaltonen
Äänet: Tuuli Kyttälä
Rooleissa: Laura Birn, Antti Heikkinen, Elina Knihtilä, Pyry Nikkilä ja Ylermi Rajamaa

Kuva: Pate Pesonius / Tampereen Teatterikesä

Q-teatterin loppuunmyyty Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta osoittelee välillä vaivihkaa, välillä hyvinkin suoraan Suomen ja suomalaisten stereotyyppisiä piirteitä, varsinkin niitä huonoiksi katsottuja. Jäykistelystä ja kursailusta revitään ihanan lakonista huumoria, mutta monissa kohtauksissa on surullinen pohjavire. Visuaalisuus on sekoitus epämääräisestä vanhasta hyvästä ajasta, jolloin tavallisen kodin nurkassa oli Saloran tv ja johon moni tuntuu haikailevan. Vaatteet ja huonekalut aina 1950-luvulta kasarille muodostavat hellyttävän ruman mutta harmonisen kokonaisuuden lavalle. Kuolinilmoituksen lehdestä leikkaavat saksetkin ovat oranssit Fiskarsit, tietysti. Kaiken taustalla soi liki ahdistava musiikkivalikoima Jääkärimarssista Dirlandaahan.

Näytelmä koostuu tragikoomisista, liukuvasti vaihtuvista kohtauksista, jotka väläyttävät suomalaisten arkea, perhe-elämää ja juhlaa. Episodit eivät suoraan liity toisiinsa, mutta niissä vaeltelee samoja hahmoja ja parin tunnin aikana niistä muodostuu ihmisen elämänkaari lapsuudesta kuolemaan. Veikkaisin monen katsojan tunnistaneen oman elämänsä palasia näytelmästä. Morsian haluaa "ihan sellaiset tavalliset ja rennot" häät, jotka tiivistävät täydellisesti perinteisen suomalaisen hääjuhlan herättämän nolouden ja myötähäpeän. Diskoteekissa pidetään hauskaa seisomalla paikoillaan jokainen omassa nurkassaan ja juomalla kaljaa, mutta kun kukaan ei ole katsomassa, vetäistään mykistävin näkemäni diskotanssiliikkeiden sarja (Laura Birn). Haaveillaan avuttomasti Espanjasta, elämänilosta ja tanssista, ja toisaalta pelätään moista räiskyvyyttä. Koulunäytelmää ohjaava opettaja pakottaa yhden lapsen erottumaan joukosta ja saa aikaan ahdistavan ulkopuolisuuden tunteen. Kyseenalaisia tekoja selitetään huumorilla, siirretään keskustelu huomauttajan persoonaan, syytetään hysterisoinnista ja rajoittamisesta ja lopulta harjataan huolella – maton alle.

Kaikkea hallitseen erilaisuuden pelko. Pelätään erottua joukosta ja pelätään kaikkea mikä erottuu joukosta. Ja syystäkin: yhteiskunta sysää jo varhain ulkopuolelleen ne, jotka sattuvat olemaan jotenkin erilaisia, ja rankaisee sitten ulkopuolisuudesta. Toisaalta jo pelkkä tunne erilaisuudesta ja muiden tuijotuksesta voi aiheuttaa saman.

En allekirjoita kaikkea Saara Turusen Suomessa näkemää ankeutta ja kahlitsevuutta, joskin olen kasvanut Helsingissä, joka epäilemättä on usein ollut avarakatseisuudessa muuta maata edellä. Verrattuna moniin Euroopan maihin, joissa olen käynyt ja/tai asunut, Suomessa uskalletaan yllättävänkin paljon olla hyvin omantyylisiä ja erottua joukosta. Minun kaupunki-Suomessani nimenomaan ei tuijoteta vaikka kadulla kävelisi missä asussa – toista ihmistähän yleensä hätinä vilkaistaan törmäyksen välttämiseksi – ja kännillä voi aina kuitata kaiken. Missään ei esimerkiksi ole näkynyt sellaista määrää omintakeista teinien alakulttuuripukeutumista kuin täällä. Toisaalta suomalainen ehkä keskimääräistä helpommin kuvittelee kaikki ne tuijottavat katseet, jos hän itse sattuu jotenkin erottumaan joukosta. Näytelmä tosin näkyy sijoittuvan menneeseen Suomeen ja yhtenäiskulttuurin aikaan, jonne moni vanhemman polven suomalainen ikävöi ja joka minun sukupolvelleni on jo vieras.

Käsiohjelmassa Turunen kuvaa ahdistuneensa Suomeen paluusta asuttuaan ulkomailla, mutta minut vastaava sai lähinnä arvostamaan entistä enemmän Suomen hyviä puolia. Humanistina toki haluaisin tänne järkevämpiä poliitikkoja ja mm. sivistystä, tiedettä ja kulttuuria arvostavan ilmapiirin, mutta tilanne tuntuu kaikkialla länsimaissa olevan tällä hetkellä yhtä huono. Unkarissa asuminen juurrutti minuun small talkia, ja sen jälkeen olen kiinnittänyt uudella lailla huomiota suomalaistenkin yllättävän hyvään kykyyn jutella spontaanisti kassajonossa. Nykysuomalaisten mörökölliyttä parjataan usein syyttä suotta. Tuttavapiirissäni on monin paikoin kyllästytty mm. perinteiseen itsenäisyyspäivän juhlintaan ja alettu juhlia hauskemmin tavoin. Toisaalta olen ehkä sen verran introvertti ja mörökölli itsekin, etten myöskään ikävöi eteläeurooppalaista ylitsevuotavaa sosiaalisuutta, joka tunkee omaan tilaani silloinkin kun en sitä kaipaa.

Tavallisuuden aave nähdään Tampereella vielä keskiviikkona 3.8., ja se palaa yleisön pyynnöstä Q-teatteriin syksyllä 2017.