Sibelius, vampyyrinmetsästäjä – Kumpulan metsäteatteri 2015

Kellariteatterin ja Ilves-teatterin kesäinen yhteistuotanto Sibelius, vampyyrinmetsästäjä herätti vanhan vampyyrifanin huomion nimellään, joka lupaili tämän teatterikesän erikoisinta esityskonseptia. Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo Jean Sibeliuksesta, joka joutuu tasapainoilemaan kahden tehtävän välillä: tarttis olla kansakunnan mieltä kohottava kansallissäveltäjä ja siinä samalla nirhata Suomen kulttuurielämän huippua kansoittavat verenhimoiset vampyyrit. Ja kun kaikki kulttuurielämän huiput ovat tapettavia vampyyrejä, Jannen harteille jää koko maan kansalliskulttuurin luominen ja pitäisi venyä vaikka keneksi. Ei oo helppoo kuulkaa.

Kuva © Vilma Vantola

Toimintasankari-Janne (kaikin puolin pätevä Jussi Taipalharju) huitelee coolina pitkin Kumpulan kallioita vatsalihakset välkehtien, takki lepattaen ja ase laulaen. Välillä johdetaan benediktiiniläiskuoroa ja opiskellaan viulunsoittoa, mutta ei auta, isänmaa kutsuu ja Kansallisteatterin johtaja Kaarlo Bergbom (liikuttavan demoninen Jussi Lankoski) on tuhottava. Oppi-isä (murhaavan hyvä Miro Apostolakis) ja sidekick (herkkä Reetta Moilanen) peesaavat, arkkivihollinen on vaikutusvaltainen kaunotar Elli Tompuri (artikulaatiotaituri Sara Pirhonen) ja ensemblevampyyreitä ja yksi ihmissusikin kaatuu kuin heinää. Neiti Sigrid Schauman (kaunisääninen Sara Paasikoski) tarjoilee historiallisen kontekstin lukemalla otteita päiväkirjoistaan, ja muutama mainio Shakespeare-henkinen näytelmä näytelmän sisässäkin mahtuu mukaan.

Tuli naurettua. Kaksinkerroin, niin että poski- ja vatsalihakset kipeytyivät ja vedet valuivat silmistä. Draaman kaari ei ehkä ole ihan täydellinen, juonenkäänteitä jää ilmaan roikkumaan ja punainen lanka on hetkittäin sykkyrällä, mutta kesäteatterille moinen on ihan okei. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Juha Liiralla on piisannut ideoita ja niistä on luotu hauska cocktail. Komediallinen sekoitus hienoista ylinäyttelemistä, paatosta ja erinomaisesti toteutettua musiikillista antia toimii kuin vanhan junan vessa. Meno muistutti riparisketsejä ja teekkarispeksejä, varsinkin taannoista otaniemeläisten Nosferatua, joten hardcore-absurdiudesta ja hämärästä huumorista pitävät innostuvat luultavasti Sibeliuksestakin. Vaikuttavan mittainen hahmogalleria ulottui historiallisista henkilöistä aina Christopher Leehen, Antti Rokkaan ja Teppana Pupuun. Vain itävaltalaisen soitonopettajan saksalaisaksentista en innostunut, koska Hitler-saksa on jo liiankin kulunut vitsi minun makuuni (eikä Itävallan saksa kuulosta yhtään siltä!). Saatoin myös missata jokusen suomalaisten teatteripiirien inside-vitsin.

Näytelmä parodioi splatter- ja toimintaelokuvia ja vampyyrifiktiota, joista minulla päällimmäisinä mielessä olivat Van Helsing ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter. Satiiri taas osuu Suomen kansan kaapin päälle kulttuurivaikuttajiin kuten Eino Leino, Runeberg ja Cheek, suomalaiseen sisuhehkutukseen, nationalismiin ja ihanteiksi nostettuihin suomalaisuuden piirteisiin, mikä teki esityksestä #meilläonunelma-mielenosoituksen iltana erittäin ajankohtaisen. Sibeliuksen 150. juhlavuoden runsaaseen ohjelmistoon Vampyyrinmetsästäjä toi oikein mukavaa vastapainoa, ja suosittelen tätä esitystä sellaisillekin, joilta Finlandia tunkee jo korvista ulos. Myös elämää suurempia mietelauseita ja elämänohjeita vihaava sisäinen mindfulness-raivottareni löysi näytelmästä lämmikettä sydämelleen.

Sibelius oli täällä.

Näyttelijät olivat järjestään todella hyviä, ilmeikkäitä ja musiikillisesti yllättävänkin lahjakkaita. Kaunis a capella -laulu taustoitti monia kohtauksia, ja varsinaiset biisitkin kuulostivat uskottavilta. Sitä paitsi näytelmä ei vain voi olla huono, jos siinä on mukana kazoo ja rytmimuna ja esityksen jälkeen katsojalla soi tuntikausia päässä Anssi Kela. Etenkin kazoolla soitettu Finlandia-ote teki minuun järisyttävän vaikutuksen, mistä tahdon esittää erikseen vielä kiitokset.

Näyttämönä toimi suomalainen luonto: kuusenlatvoja, kalliota, kiveä, pusikkoa. Pöheiköstä pukkasi milloin ketäkin Suomen historian ja fiktion hahmoa kuin kaleidoskoopissa. Esitys oli hyvin fyysinen, ja lavalla marssittiin, ryömittiin, loikittiin, tanssittiin, juostiin, ninjailtiin ja pupuhypeltiin. Näyttelijät heittäytyivät pienimpiinkin rooleihinsa täysillä ja arkailematta.

Noin 20 minuuttia esityksen päättymisen jälkeen olimme matkaseurani kanssa jo luonnostelleet näytelmään jatko-osan ja fanfiction-tarinan. Ilta oli siis vähintäänkin inspiroiva.

Aarresaari – Turun kesäteatteri 2015

Käyn hyvin harvoin kesäteattereissa, mutta Siirin bloggaus Turun kesäteatterin Aarresaari-produktiosta kuulosti sen verran hyvältä, että lähdin matkaan. Kannatti! Esitys oli vauhdikas, hauska ja svengaava, ja huumoria riitti niin lapsille kuin aikuisillekin. Virnuilin onnellisena läpi koko esityksen kuin karkkikauppaan päässyt kakara.

Yarrr! Kuva © Mikko Vihervaara

Olen kasvanut äitini vanhojen ns. poikakirjojen parissa ja viettänyt lapsuuteni leikkien prinsessaleikkien ohella myös mm. merirosvoa ja Robin Hoodia. R. L. Stevensonin Aarresaarta en kumma kyllä ole koskaan lukenut, mutta esimerkiksi Sid Fleischmanin Haamu keskipäivän auringossa -romaani toimii hyvin samanlaisella juonikuviolla. Lähdinkin teatteriin etsimään lapsuuteni aarteenkaivuuleikkien tunnelmaa, joka onneksi oli tavoitettu erittäin hyvin. On merirosvolauluja, kullan kimallusta, puujalkoja ja kieroilua. Mastot natisevat, papukaijat puhuvat, miekat kalisevat ja salaperäiset tyypit ovat salaperäisiä. Jopa köyden varassa paikasta A paikkaan B heilahtaminen oli mukana, ja hienosti olikin! Teemu Loikaksen lavastus salaluukkuineen ja eri tasoineen oli kuin lapsuuteni hartaimmista unelmista, ja puvut olivat näyttäviä.

Liikkis Hannes Mikkelsson oli jotakuinkin täydellinen Jim Hawkins, poika joka vahingossa päätyy mukaan aarteenmetsästykseen ja merirosvojen juoniin. Ihastelin Mikkelssonia jo keväällä Meriteatterissa, jossa hän esitti vanhaa parkkiintunutta merikarhukapteenia, joten oli hauska nähdä hänet nyt märkäkorvaisena messipoikana. Mikkelssonin liikunnalliset kyvytkin pääsivät roolissa hyvin oikeuksiinsa.

Kuva © Mikko Vihervaara

Aarretta metsästämään lähtevä äijäkööri Samu Loijas, Thomas Dellinger ja Sami Saikkonen oli varsinainen Ryhmä Rämä toilaillessaan tietään sinisilmäisesti kohti laivaa ja kultaa. Vastakohtana ärisi kokoelma seitsemän meren eriasteisia kauhuja, joista vähäisimmälläkin oli selvästi oma persoonansa. Jukka Leisti legendaarisena Pitkä-John Silverinä päästi kuivakanniljaisen koomikkonsa vauhtiin ja sai pahishahmoon samalla mukavasti harmaan sävyjä. Vitsit tulivat välillä sellaista tahtia, että ääni puuroutui matkalla katsomoon, mutta se olikin lähes koko illan ainoa negatiivinen asia. Antton Kainulaisen nuori harjoittelijamerirosvo toi mukavasti vakavuutta tarinaan tasapainoillessaan eri osapuolten välillä. Jarkko Kallionpään esittämä ruotsalaismerirosvo huolehti mallikkaasti kohellushuumorista, ja Veera Degerholmin kovismuija Morgan piti porukan ruodussa. Viljami Hotasen ja Iiro Heikkilän merirosvot taisivat olla ne normaaleimmat tapaukset, jos sellaisesta tuossa seurueessa nyt voi puhua.

Suosikkihahmoni taisi kuitenkin olla Ben Gunn, merirosvo joka oli hylätty kolmeksi vuodeksi autiolle saarelle. Valtteri Lipastin esittämä aavistuksen vipsahtanut puskahippi sai sisääntulollaan minut räkättämään ääneen, ja hulvaton letkeä meininki jatkui aina Gunnin vilahtaessa lavalla.

Märkäkorva ja puskahippi. Kuva © Mikko Vihervaara

Esitys oli täynnä hauskoja pikku jippoja kuten luovasti hyödynnetty skeittilauta, lakeijat Philips ja Siemens sekä vinkeä käärmekuoro. Toteutukseen oli uitettu mukaan ripaus absurdiutta ja anakronismia, joista nautin suuresti. Musiikkiin oli hauskasti ympätty melodioita niin Titanicista kuin Pirates of the Caribbean -elokuvistakin. Valtteri Lipastin säveltämä musiikki oli muutenkin mainiota. Karibia-, irkku- ja jazzvaikutteiset biisit loivat tunnelmaa, viihdyttivät ja tarttuivat päähän soimaan. Lipastin sanoitukset olivat samaan tapaan leikkisiä, nasevia ja monitasoisia, ja verbaalihuumori kukki kilpaa Vartiovuoren syreenien kanssa. Osa huumorista taisi olla jotain turkulaisia sisäpiirivitsejä, mutta se ei ulkopaikkakuntalaisen katsomiskokemusta häirinnyt. Mukana olivat kaikki merirosvotarinoiden kliseisimmät piirteet, mutta niitä käsiteltiin rakastavalla ironialla eikä niistä jäänyt tympeä maku suuhun.

Juha-Pekka Mikkolan adaptaatio romaanista toimi. Käsikirjoitus ja ohjaus surffasivat eteenpäin vauhdikkaasti eikä tarina jäänyt hetkeksikään polkemaan paikallaan. Mikkola ei ollut tehnyt piratismista liian lässyä mutta käsitteli sitä kuitenkin huumorilla ja kepeästi. Miekkailusta, yhdestä kuolemasta ja parista saarelle hylkäämisestä huolimatta esitys näytti sopivan perheen pienimmillekin. Parissa kohdassa oli niin jännää, että vieressäni istuneen tuntemattoman pikkupojan piti ottaa iskäänsä hetkeksi kädestä, mutta merirosvotarinoissa sellainen ihana pieni kauhunväristys kuulunee asiaan. Hermoiluun taipuvaisten kannattaa joka tapauksessa ottaa teatteriin mukaan joku kiva jota pitää kädestä. Ninjat olisivat kuulemma päihittäneet merirosvot nopeammin, mutta onnistuneesti voitto hoitui näinkin. Iiro Heikkilän tekemät taistelukoreografiat näyttivät hämmästyttävän aidoilta aikuisenkin silmään. Ei mitään puolivillaista hidasta miekankalistelua vaan ihan kunnon miekkailua! Heikkilän näyttävä sooloilu toisen puoliskon alussa muuten oli mainio keksintö ja keräsi tehokkaasti yleisön huomion taas näyttämölle.

Kuva © Mikko Vihervaara

Tekisi melkeinpä mieli mennä uudelleen. Aarresaari oli koko perheen teatteria parhaimmillaan, eli jokaiselle oli jotakin ja kaikki katsomossa (ja lavalla!) näyttivät viihtyvän.