sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Hymyn maa – Budapest 2014

Joulukuinen reissuni Budapestiin oli epäonnisen ajankohtavalinnan vuoksi melko köyhä teatterillisesti, mutta Unkarin kansallisoopperan Pähkinänsärkijä-baletti onneksi oli kaunis ja tunnelmallinen. Kimalletta, hassuja eläimiä, unelmankeveitä neitoja ja lihaksikkaita prinssejä riitti, ja yleisön pienimmätkin jaksoivat intoilla kaikesta. Upea vanha oopperatalo itsessäänkin on näkemisen arvoinen. En ole aiemmin käynyt baletissa, ja Tsaikovski alkuperäisine koreografioineen ainakin toimi hyvänä starttina. Hyvin perinteinen toteutus toi mieleen vanhan kiiltokuvan.

Sou Chong ja Lisa. © Vera Éder, lähde FB

Lauletun musiikkiteatterin puolella Operettiteatteri pelasti ja tarjosi minulle Franz Lehárin Hymyn maa -operetin, jonka olen halunnut nähdä jo vuosikausia. 1920-luvulla kantaesityksensä saanut Das Land des Lächelns (unkariksi A mosoly országa) on jostain syystä kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin muutaman aarian siitä. Operettiteatteri osaa asiansa, ja visuaalisesti perinteinen mutta hauskoja jippoja sisältävä produktio tarjosi viihdyttävän illan sydänten roihun äärellä.

Hymyn maa muistuttaa tarinaltaan Imre Kálmánin Bajadeeria. Molemmissa on itsenäinen, ylpeä nainen ja häneen rakastunut eksoottisen itämaan prinssi, joka ihailee eurooppalaista vapaamielisyyttä mutta paljastuu pohjimmiltaan vanhoilliseksi ja naista alistavaksi. Eurooppalaisnainen tästä yllättäen loukkaantuu ja jättää miehen näyttävästi, mistä omistushaluinen mies puolestaan kimpaantuu. Siinä missä Bajadeerissa pari sopii erimielisyytensä (ja prinssi muuttaa Intiasta pysyvästi Eurooppaan), Hymyn maa kuitenkin päättyy pariskunnan eroon ja siihen toteamukseen, että aina rakkauskaan ei voita kulttuurieroja. Suosituissa opereteissa ei usein näe onnettomia loppuja, mutta Hymyn maa särkee sydämiä muidenkin edestä.

© Vera Éder, lähde FB

Budapestissa operetin alkusoiton aikana näytetään takaumana kuvaelma, jossa pieni kiinalaisprinssi Sou Chong ahmii kaiken ulkomaita käsittelevän kirjallisuuden, jonka vain saa käsiinsä, ja unelmoi matkaavansa kerran itse Eurooppaan nähdäkseen arkkitehtuuria ja luontoa. Varsinaisessa ensimmäisessä kohtauksessa aikuinen prinssi on toteuttanut unelmansa ja matkoillaan ystävystynyt kauniin ja rikkaan wieniläislesken Lisan kanssa. Ystävyys kehittyy pidemmälle, ja kun Sou Chongin isä kuolee ja hänen on välittömästi palattava Kiinaan, Lisa lähtee epäluuloisen wieniläisaateliston kauhuksi mukaan ja he menevät naimisiin. Operetin toinen ja kolmas näytös kertovat Lisan ja kiinalaisen hovin yrityksistä sopeutua toisiinsa. Hovi noudattaa tiukasti tuhatvuotisia perinteitä eikä kansakaan katso kovin suopeasti liberaalia ulkomaalaista kuningatarta. Samaan aikaan Sou Chong yrittää tasapainoilla hoviperinteiden, omien liberaalien aatteittensa, setänsä ja vaimonsa välillä. Ura vai avioliitto?

Keltaisen takin seremonia. © Vera Éder

Hymyn maa herätti minussa enemmän sympatiaa prinssiä kohtaan kuin Bajadeeri, jossa prinssi Radjamin sisäistä konfliktia ei juuri nähdä, vaan mies on lähinnä vain itsekäs ja tosi hyvännäköinen. Prinssi Sou Chong sen sijaan kamppailee itsensä kanssa oikein urakalla. Ensin kiinalaismiestä ei ole opetettu näyttämään tunteitaan ja silti pitäisi ilmaista ihanalle wienittärelle rakkautensa (vaikkei oikeastaan saisi, koska on kiinalainen vallanperijä eivätkä sellaiset nai kauniita wieniläisiä leskiä). Sitten pitäisi olla sekä tuhatvuotisen valtakunnan jumalasta seuraava hallitsija että eurooppalaistyylinen aviomies. Sou Chong on symppiksellä tavalla vähän avuton naisten kanssa, intoa piukassa wieniläisestä arkkitehtuurista ja täysin umpivanhoillisen setänsä tossun alla.

Kaunisääninen baritenori Gergely Boncsér on yleensä vähän liian tossukka makuuni operettien sankarirooleissa, mutta Sou Chongiksi hän sopi kuin nakutettu. Musiikillisesti Hymyn maa on ehkä suosikkini Lehárilta, ja varsinkin Sou Chongin soolot ovat kauniin soljuvia ja dramaattisia. Aarioiden ohjaus kaipaisi vähän vähemmän dramaattista juoksentelua ja käsien ojentelua, mutta toisaalta ne jollain kierolla tavalla myös sopivat hahmolle, jonka tunneilmaisu tekstin mukaan koostuu kohteliaasta hymystä vaikka sisällä velloisi millainen tuska.

© Vera Éder

Sopraano Mónika Fischl Lisan roolissa vakuutti hänkin. Olen nähnyt Fischlin varmaan jokaisessa Operettiteatterin diivaroolissa, ja hän on erinomainen operettien naispäähenkilö: pysty- ja omapäinen, arvokas ja herttainen.

Subrettipari Mi ja kreivi. © Vera Éder
Taustalla ilakoi tietysti myös subrettipari, tällä kertaa Sou Chongin pikkusisko Mi ja unkarilainen kreivi Hadfaludy. Miklós Máté Kerényi on hänkin operettien vakiokasvo, mainio aropupun lailla loikkiva nuorimies jota pienen kokonsa vuoksi usein heitellään ja nostellaan ilmaan. Koomikkorooli on näissä unkarilaisten opereteissa usein unkarilainen ja eräänlainen maanläheisempi samastuttava hahmo katsojille, kun taas pääpari on etäisempi, sadunomainen unelmien kohde. Symppis MMK sopiikin samastumisen kohteeksi, ja onnistun yleensä sattumalta näkemään hänet silloinkin kun roolissa on kaksi tai kolme miehitystä.

Annamari Dancs taas on verrattain uusi kasvo Operettiteatterissa, mutta toistaiseksi olen pitänyt hänestä kaikissa näkemissäni rooleissa. Hän tuntuu tekevän sekä diivan että subretin rooleja, ja molemmat toimivat. Hän oli aivan ihastuttava prinsessa Mi ja pääsi irrottelemaan hauskoissa kohtauksissa ja tansseissa. Puvuistakin eniten ihailin Min pitkiä ja leveitä silkkihousuja, jotka muistuttivat hametta mutta sallivat mm. taistelulajiloikat.

Puvustus ja lavastus olivat Operettiteatterin operettien tapaan runsaita ja kauniita. Viuhkateema toistui siellä täällä lavasteissa ja sitä sovellettiin kauniisti. Kiinalaisista seremonioista otettiin kaikki irti, tanssijoita ja kuoroa pukkasi joka puolelta ja silkki hulmusi. Teatteri näyttää hankkineen uuden led-seinän, jota innoissaan käytettiin vähän liikaakin. Hieman tirskahtelin, kun aina sankarin sydäntäsärkevien kaipuusoolojen taustalle kohosi led-seinällinen roihuavaa tulta. Tajuaisin pointin ehkä vähemmälläkin. Myös taustaprojisointien tyyli ja kitschin välttäminen on vähän vielä haussa, mutta ehkä se siitä kun alkuhuuma vähän hellittää. Kiinalaismaskeeraus toimii jotenkuten etäältä katsottuna, mutta pressikuvat eivät koskaan ole olleet Operettiteatterin ominta alaa, joten laatu on mitä on.

Tunteet, ne roihuavat. © Vera Éder, lähde FB

Hymyn maa on siinä mielessä hankala operetti, että se pelaa hyvin paljon sadan vuoden takaisilla stereotypioilla eksoottisesta Kiinasta ja kiinalaisista, ja nykysilmin jotkin vitsit ja hahmot ovat inasen poliittisesti epäkorrekteja. Vielä pahempi tässä suhteessa oli edellisvuonna Operettiteatterissa näkemäni Viktorian husaari, jota katsoessa minulle ulkomaalaisena tuli suorastaan hieman epämukava olo. Japanilaiset ja venäläiset hahmot olivat sen verran karikatyyrimäisiä, että vastaava herättäisi suomalaisessa teatterissa jo närää, ja ohjauksen vitsit kulttuurien kustannuksella alkoivat hipoa huonon maun rajoja. Ihan oma puheenaiheensa on vielä se, sopiiko teatterissa maskeerata näyttelijälle tumma iho tai aasialaiset silmät, mutta se keskustelu ei ole Unkarissa tainnut päästä vielä täysin valloilleen. Tuulen viemää -musikaalin ensi-illan jälkeen Operettiteatteri sai ilmeisesti noottia, ja produktion muutettua syksyllä Szegedistä Budapestiin teatteri palkkasi orjien rooliin oikeasti tummaihoiset näyttelijät. Nyt teatterin Miss Saigoniin on palkattu Kimin rooliin ilmeisesti maailman ensimmäinen oikeasti vietnamilaistaustainen näyttelijä, joten aihe tuntuu olevan nousussa.

Eunukkihuumori on toinen nykyään harvoin lavalla vastaan tuleva komiikan muoto. En tiedä, onko se homovitsien varhaisempi versio vai toivatko näiden eunukkien naiselliset kiinnostuksenkohteet sen muuten vain mieleeni. Eunukeilla on mm. ranskalaista naisten muotia ihasteleva laulu. Kiinalaisen hovin pääeunukki (Imre Józsa) auttoi kreivi Hadfaludya ujuttautumaan prinsessan luo naamioimalla hänet eunukiksi, josta sitten revittiin jonkin verran mm. alapäähuumoria. Pääeunukki muistutti aika paljon stereotyyppistä jokaisen naisen homobestistä, joka auttaa mies- ja vaatepulmissa, mutta hahmo oli myös oikeasti sympaattinen yhdistelmä äidinkorviketta, esiliinaa ja ystävää josta tarvittaessa löytyy ruutia. Itse asiassa pääeunukki toi mieleeni Sound of Musicin abbedissan.

Pääeunukki ja undercover-unkarilaiskreivi, tässä D. Szabó. © Vera Éder

Lisan rasistiset aatelisvanhemmat ja heidän turhan pikku sivujuonensa olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta muuten en todellakaan pitkästynyt esityksessä. (Tosin ilman vanhempien sivujuonta pois olisi jäänyt myös hilpeä dialogi, jossa isä voivottelee heidän joutuvan rahapulassa katukerjäläisiksi ja äiti vastaa "Ole sinä kadulla, minä emännöin eroottista laitosta".) Musiikki on kaunista ja se esitetään hyvin, lavalla on silmänruokaa vaikka muille jakaa ja kaikki operetin perusosa-alueet ovat kunnossa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria

Ei kommentteja: