Houdini – Helsinki 2014

Sain esitykseen vapaalipun.

Joulukuun alussa Aleksanterin teatterissa kantaesityksensä saanut musikaali Houdini muistuttaa kabareen, varieteen, vaudevillen ja musikaalin sekoitusta, josta rakentuu omanlaisensa elämäkertamusikaali. Se näyttää kuuluisan kahlekuninkaan Harry Houdinin elämästä repaleisia välähdyksiä, jotka saattavat olla totta tai saattavat olla olematta. Tarina etenee musiikin keinoin, mutta siinä on hyödynnetty myös esimerkiksi akrobatiaa. Ote on paikoin jopa teekkarispeksimäinen. Materiaalia ei oteta kovin vakavasti ja taiteilijan vapauden käyttö myönnetään suoraan, mutta vaikka kieli on enimmän aikaa ollut poskessa, toteutus on tehty vakavissaan ja kunnianhimoisesti.

Houdini, ompelijatar ja Herra. Kuva © Matti Rajala

Hahmogalleria on laaja, ja seitsemän näyttelijää esittää varsinaisen roolinsa lisäksi milloin mitäkin sivuhahmoa. Kertojahahmosuuntautuneena olin innostunein Leo Honkosen nimettömästä sirkustirehtöörin, teatterinjohtajan ja jumalan hybridistä, mutta muutenkaan lavalla ei juuri ollut heikkoa lenkkiä. Ihana katsella ihmisiä, jotka osaavat työnsä. Kristiina Janhusen ja Jarkko Mandelinin nuoret Harry ja Bess olivat herttaisia ja lisäksi kepeän akrobaattisia, kuin hyvin joustavat höyhenet. Emmi Hatjasalo ja Miika Laakso toivat mieleen operettien subrettiparin, ne koomiset, leikkisät kevennykset jotka kuulostavat kauniilta ja venyvät ties mihin. Reetta Ristimäki oli mainio vanhempi Bess ja Harryn äiti, mikä hahmoyhdistelmänäkin oli fiksu ratkaisu. Eero Milonoff nimiroolissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, mutta Houdinin hahmokaan ei ehkä päässyt parhaiten edukseen muiden roolien ilotulituksen keskellä. Hahmoja putkahtelee aitioista lavalle kuin kaneja koloistaan, kertoja hätistelee huomionkipeimpiä tiehensä, orkesterikaan ei aina pysy lestissään ja teatterin tekeminen on yksi esityksen teemoista. Houdini oli showmies, joten showmaisuuden, fiktion ja faktan rajan sekä fiktion keinojen korostaminen tuntuu perustellulta lähestymistavalta.

Nuori Bess, nuori Houdini ja vanha Houdini. Kuva © Matti Rajala

Juha Siltasen käsikirjoituksen eräänlaisena kehyskertomuksena toimii yksi ainoa Harry Houdinin karkaamistemppu, jossa vastuksena ovat mm. hapen loppuminen ja pakkopaita. Kun Houdinin vapautumista odotellaan, yleisölle esitetään ajan tavan mukaan kaikenlaista viihdykettä kuten akrobatiaa, musiikkia, tanssia ja teatteria. Numerot kuvaavat Houdinin elämää episodeittain ja eri näkökulmista. Osa kohtauksista tuntuu olevan temppuaan parhaillaan suorittavan Houdinin omia, hapenpuutteesta tai muusta kuoleman kanssa flirttailusta johtuvia muistikuvia ja harhoja. Näin yleisö on samanaikaisesti Houdinin temppua jännittävä aikalaislauma ja Aleksanterin teatterissa Houdinin elämäntarinaa seuraava yleisö. Välillä kertoja mainitsee, kauanko aikaa Houdinin tempun alusta nyt on kulunut, ja esittelee sitten seuraavan viihdyttäjän.

Suosikkiepisodejani oli useampia. Hilpeä toimintaelokuvaparodia Houdinin esittämästä sankarista, jonka kohtaamille huimille vaaroille putosin täysin, etenkin sille jääkarhulle. Houdinin matka Venäjälle, jossa poliittisten ongelmien kanssa painivat tsaari ja tsaaritar kera laatikossa lykittävän pyhän hullun ("Vastustan!") ottivat hänet vastaan. Yllättävä steppinumero. Houdinin matka Unkariin, jossa budapestilaiset tanssivat csárdásta Unicum-yrttilikööripullon vilkkuessa mukana. Hillitön sillisalaattitykitys ei taatusti sovi jokaiselle, mutta minä enimmäkseen pidin.

Kuva © Matti Rajala

Houdinihan oli alkujaan unkarilainen nimeltä Erik Weisz, jonka perhe muutti New Yorkiin etsimään onneaan kun poika oli pikkulapsi. Musikaalissa hänet on esitetty aina parhaaksi ja suurimmaksi tahtovana egoistina, joka toisaalta rajatilakokemuksia hakiessaan yritti myös paeta itseään ja paineitaan perheensä elättäjänä. Vanha äiti ja sokea sisar vainoavat hänen muistojaan, vaimo Bess vuoroin rakastaa ja vuoroin vaatii lisää huomiota mieheltään. Toisaalta Houdini tuntuu myös hakeutuvan tilanteisiin, jossa hän kuoleman uhatessa kohtaa äitivainaansa ja hakee tältä lohtua.

Tarinassa on useita aikatasoja, eikä tapahtumia esitetä missään kronologisessa järjestyksessä. Esityksen punainen lanka on tarkoituksella kiemurassa ja solmussa, mutta katkeaminen (ainakin minun aivoissani) tapahtui vasta toisen puoliskon meedio-osiossa. Lopulta selvisi, miten meediot liittyivät muuhun tarinaan, mutta monologimainen toteutus oli silti merkillisen raskas ja kankea muuhun esitykseen verrattuna. Sama koski osittain meedioihin linkittyviä kohtauksia, joissa Harry käsitteli äitinsä kuolemaa. Voi olla, että oma keskittymiskykynikin ylikuormittui tässä vaiheessa esitystä. Musikaalin loppu onneksi toi taas energiaa tarinaan ja jätti positiivisen vaikutelman. Kokonaisuutena käsis kaipaisi vielä hiomista ja selkiyttämistä, mutta perusideasta pidin. Minna Vainikaisen ohjaus loi eläviä hahmoja ja riemukkaita hetkiä.

Nuori Bess hurmaa rakkaansa apulaisena. Kuva © Matti Rajala

Jukka Nykäsen musiikki vie suoraan 1900-luvun alkupuoliskolle ja ajoittain mm. Mozartin tunnelmiin. Ragtime, swing ja muut iloiset rytmit vuorottelevat balladien ja miltei oopperamaisten kohtausten kanssa, sekä hienoisen ironisesti että tosissaan. Ensimmäistä kertaa todella pidin suomalaiseen musikaaliin kirjoitetusta musiikista! Tätä ennen kuulemiani suomalaismusikaaleja on värittänyt jokin epämääräinen tasapaksu piirre, josta ne tunnistaa suomalaiseksi musikaalimusiikiksi, enkä ole jaksanut yleensä kuunnella edes yhtä levyä loppuun kyllästymättä. Yleensä en erota biisejä toisistaan eikä musiikki oikein tee minuun mitään vaikutusta, mutta Nykäsen musiikki oli ihan oikeasti hyvää, elävää ja tarinoita kertovaa. Myös Siltasen sanoitukset olivat pääosin kauniita ja herättivät ajatuksia. Lainaisin mielelläni useampaakin kohtaa tähän, mutta olin ehtinyt unohtaa ne ennen esityksen loppua. Neljän hengen bändi (Jukka Nykänen & piano, Mauri Saarikoski & viulu, Hannu Rantanen & kontrabasso ja Mikko Hassinen & lyömäsoittimet) svengasi kuin hirvi ja kuulosti huomattavasti suuremmalta kuin oli.

Pidin siitä, miten musikaali melko suoraan myönsi, ettei kerro Houdinin elämästä kuin yhden totuuden – jos sitäkään. Teatteri on fiktiota fiktion keinoin, ja muistot ja kertomukset ovat aina värittyneitä. Pidin ajatuksesta jo Elisabethissa, mutta siinä missä keisarinna vain kolmen vihoviimeisen säkeensä aikana vihjaa, että siinähän etsitte jotain ihmeen totuutta ja merkitystä elämälleni, Houdini nostaa sen yhdeksi pääaiheista ja leikittelee sillä pitkin esitystä. Moni tietää viimeistään käsiohjelman luettuaan, miten Harry Houdini kuoli, mutta teatterissa loppu jätetään auki tai pikemminkin valitaan useiden vaihtoehtojen joukosta tarkoituksella onnellinen loppu. Mitä siitä, että se on valetta, kun tämä on teatteria, jossa kaikki on yhtä temppua?

Herra ja Houdini. Kuva © Matti Rajala

Houdini on Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Komediateatteri Arenan yhteistuotanto ja tilauksesta tehty. Esityksiä on Aleksanterin teatterissa näillä näkymin enää pari tammikuun 2015 alussa, joten kannattaa pitää kiirettä jos tämän haluaa nähdä. Kyseessä ei ole aivotyötä katsojalta vaatimaton hyvänmielenmusikaali, joten sellaista hakevan kannattaa suunnata Bulevardin toiseen päähän Svenskaniin, mutta suosittelen Houdinia lämpimästi, jos kuvaukseni on yhtään herättänyt sellaisen tunteen, että värikäs, dekonstruoitu ja huolellisesti uudelleenkoottu musiikkiteatteri voisi olla sinun juttusi.

Tero Harjunniemi Unplugged Kivessä

Kuva © One Night in Theatre

Viikko sitten osallistuin teatteribloggaajien pikkujouluihin, jotka Tampereen teatterin tiedottaja Sanna oli ystävällisesti kutsunut koolle. Teatterin tarjoamat glögi ja kulttuuriravintola Kiven ruoka olivat erinomaisia, seura hyvää ja keskustelu niin rattoisaa, että ehdimme melkein jo unohtaa illan pääohjelman eli Tero Harjunniemen keikan.

Tero oli Jean Valjeanin roolissa yksi Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaalin vetonauloja viime kaudella. Oopperan ja kevyemmän ohjelman laulamisen lisäksi monilahjakas tenori suunnittelee taloja (mm. Komediateatterin lisärakennuksen), maalaa ja säveltää sekä sanoittaa omaa musiikkiaan. Kaikki illan laulut olivat hänen kynästään, kuten myös taustakankaan maalaus. Mykistyn moisen moniehtimisen edessä, kun itse saan aikaiseksi hätinä bloggauksia ja nekin viikon myöhässä.

Tero ja nelihenkinen bändi (joista yksi solistin oma poika) esittivät kauniita ja tunnelmallisia kappaleita, joissa aiheena oli elämä kaikkine ylä- ja alamäkineen. Elämänmakuiseksi määriteltävä aihepiiri ei ole sellainen jota aktiivisesti kuuntelisin, mutta sanoitukset olivat kauniita, esittäjän äänestä puhumattakaan. Nautin myös viiden miehen soitosta. Soittajilla natsasi, sovitukset olivat tarttuvia ja meno sen verran menevää, että arvokkaimmatkin rouvat nyökyttelivät musiikin tahtiin. Yleisössä oli yllättävän paljon miehiä, ihan miesporukoitakin, ja kaikki näyttivät viihtyvän. Biisejä kuulemma syntyy tasaista tahtia ja settilista elää keikasta toiseen. Joukossa oli mm. Teron lapsilleen kirjoittama kappale, joka sai jokusen rouvashenkilön yleisössä niiskahtamaan.

Kokoonpano on lähdössä Suomen-kiertueelle ensi kesänä. Myös levytyksen julkaisu on kuulemma vain aikataulukysymys. Kannattaa siis pitää silmät ja korvat auki.

Lepakko – Kansallisooppera 2014

Sain esitykseen pressilipun.

Kansallisoopperan uusi vuodenvaihteen piristys Lepakko (Die Fledermaus) on ihanan kepeää kimallusta harmauden keskellä. Värikäs ja hiuksenhienosti ylilyöty lavastus piristi kaikkine peileineen, ruusuineen ja ornamentteineen. Alkusoiton vietin ihaillen taustakuvaa vanhasta Wienistä ja hiprakkaisista lepakoista sen yllä. Laulu oli erinomaista, samoin näytteleminen. Nauroin ja leijuin vanhan dekadentin Wienin tunnelmissa, ja sitä tältä operetilta vaadinkin.

Gabriel Eisenstein teki ystävälleen tohtori Falkelle eräiden naamiaisten päätteeksi kepposen ja nolasi tämän koko kaupungin silmissä. Falke suunnittelee kostoa ja puijaa apuvälineiksi mm. Eisensteinin vaimon Rosalinden, tämän ex-kosijan Alfredin sekä Eisensteinien sisäkön Adelen. Seuraa juhlintaa, vääriä henkilöllisyyksiä, väärinkäsityksiä, hupaisia tilanteita, paljon shamppanjanjuontia ja tanssia sekä vankilassa vietettyä aikaa.

Tarina alkaa poikkeuksellisesti sillä, että tohtori Falke ajaa tenori Alfredin Eisensteinien talolle ja opastaa alkuun Rosalinden viettelyoperaatiossa. Samalla vanginvartija Frosch kertoo yleisölle Eisensteinin tekemästä kepposesta ja pohtii Falken varmaan ennen pitkää kostavan. Olen aina ajatellut, että Alfred päätyy mukaan sattumalta omien intohimojensa perässä ja vain tarttuu lopussa tilaisuuteen selittää asiat parhain päin. Muutenhan hän ja Falke huijaavat Rosalindeakin tietoisesti ja yrittävät houkutella tätä pettämään miestään, mistä Rosalinden luulisi suuttuvan. En siis täysin kannata tätä alkua, vaikka tarinankerronnan kannalta onkin kiinnostavaa seurata Falken juonen kehittymistä heti alusta alkaen. Falkella on muutenkin selkeämmin tilanne koko ajan hallussaan ja hän vetelee naruista nauttien koko sydämestään Eisensteinin ongelmallisista tilanteista. Jaakko Kortenkankaan Tohtori Lepakossa on hauskan piruilevaa juonikkuutta, ja suunnitelma tuntuu suurelta osin syntyneen venäläisen prinssi Orlofskyn viihdyttämiseksi.

Ajoittain tarina tuntuu hieman venytetyltä, eivätkä siirtymät kohtausten välillä ainakaan vielä toimineet aina ihan sujuvasti. Varsinkin kakkosnäytös kaipaisi tiivistämistä ennen sotkun selvittelyä kolmannessa näytöksessä. Marco Arturo Marellin ohjaus (sekä lavastus ja valaistus) kuitenkin kuljettavat tarinaa muuten jouhevasti, ja näyttelijöillä on rutkasti hauskaa pientä puuhaa kohtauksissa. Koomiset tilanteet toimivat ja niistä otetaan paljon irti.

Vanginvartija Froschin (Timo Torikka) lisääminen kohtauksiin pitkin operettia tuntui paikoin hieman turhalta. En muutenkaan ole suuri suomalaisen kännihuumorin ystävä, ja Frosch tuntui olevan jo ripauksen liian kännissä ollakseen hauska. Verbaali- ja tilannekomiikasta pidin, mutta humalassa horjuminen itsessään ei vielä riitä naurattamaan minua. Aplodeista päätellen muu yleisö kyllä piti. Muistan Wienissä nauraneeni vedet silmissä vanginvartijan yhteiskunta-analyyseille, joten siihen verrattuna Torikka ei pärjännyt, mutta oli hänelläkin hauskat hetkensä. Hänen vankilassaan lusi yksi jos toinenkin ajankohtainen henkilö, ja veronsa Suomeen maksava italialainen tenori herätti hänessä sydämellistä myötätuntoa.

Michael Kraus Gabriel Eisensteinina oli herkullinen vanhentuva elostelija, joka juoksi balettityttöjen perässä ja sotkeutui ajoittain omiin kepposiinsa. Eisenstein on villi ja viriili mies, ja Krausen tanssahtelua, intoilua ja hämmennystä roolissa oli ilo seurata. Aavistuksen mauton pantterikuvioitu kotitakki sopi harmaalle tahtoo-olla-pantterille kuin nenä päähän. Kraus eläytyi rooliin koko kropallaan ja oli kertakaikkisen hurmaava tapaus.

Ann-Marie Heino oli mainion rehvakas ja pitkästynyt eksentrisen prinssi Orlofskyn housuroolissa. Orlofskyn ympärillä pyörii naisia, alkoholia ja kasakoita, ja hän antaa vieraittensa nauttia kaikesta sydämensä kyllyydestä vaikkei itse enää osaakaan. Pullot lentävät, vodkaa virtaa laseihin ja hauskaa on oltava kaikilla.

Iloinen Rosalinde (Minna-Liisa Värelä) oli kotioloissakin viehättävä vaimo, mutta todelliseen loistoon hän syttyi päästessään taas takaisin omaan elementtiinsä, näyttelemään prinssin juhliin unkarilaista kreivitärtä. Kreivittären kotiseudunkaipuinen soolo oli upea veto (ja puku aitounkarilaisen tyrmäävä luomus).

Sisäkkö Adele (ihastuttava Hanna Rantala) tuntui seuraavan emäntänsä jalanjälkiä. Alkuun soluttautuminen hienoston sekaan sujui hieman kömpelösti, mutta Adele oppi varsin nopeasti ja hurmasi vauhtiin päästyään herroja oikein urakalla. Naurulaulu oli hurmaava ja traaginen sisäkön suru mukasairaasta tädistään järisyttävän sydämeenkäyvä.

Muukin ensemble (onko opereteissa ensemble?) viehätti. Kuoron kohtaukset kuulostivat mahtavilta ja tanssijoita (joukossa mm. Seinäjoen upea Musta Vampyyri Sami Vartiainen) katseli ilokseen. Petri Bäckström oli hilpeä lakimies Blind ja Nicholas Söderlund varsin menevä vankilanjohtaja Frank, jonka humalatilainen hoipertelu miellytti nauruhermojani paremmin kuin Torikan. (Pitäisi joskus yrittää analysoida kunnolla, millainen humalaisuus minusta on hauskaa ja miksi. Suomalainen humalahuumori tuntuu usein örvellykseltä siinä missä esimerkiksi wieniläinen hiprakka naurattaa, mutten osaa sanoa, onko kyseessä ennakkoasenteeni vai onko näyttelemistavoissa ym. todella isojakin eroja. Äkkiseltään sanoisin, että Suomessa humalaisuus itsessään tunnutaan nostavan hauskaksi asiaksi, kun taas Itävallassa ja Unkarissa se ennemminkin maustaa humoristista kohtausta.)

Laskin kuulleeni operetissa ainakin kuutta eri eurooppalaista kieltä, ja eurooppalaisuus tuntui olevan vahvasti läsnä. Operetti esitetään saksaksi, mutta Froschin repliikit ovat suomea, Alfredin laulu italiaa ja muutkin näyttelijät heittelevät dialogin sekaan vitsejä suomeksi. Lisäksi venäläisen prinssin juhlissa on kaksi valeranskalaista ja yksi valeunkarilainen, jotka maustavat puhettaan lainasanoilla ("Camembert!"). Samassa keskustelussa saattoi vilistä useampaakin kieltä, ja ne osaltaan lisäsivät vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinaan. Kansallisuuksilla lasketaan välillä hellästi ja rakastavasti leikkiä, mutta pääpaino on sitcom-tyylisemmässä menossa, sanailussa ja eleissä.

Straussin musiikki on kaunista, Kurt Kopecky piti orkesterin hyvin hallussa ja lavalla laulu, tanssi ja näytteleminen hoituivat ammattimaisesti. Muutamista pysähtyneistä kohtauksista huolimatta nautin esityksestä suuresti. Se kuljetti hetkeksi täysin toiseen maailmaan ja jätti mieleeni pariksi päiväksi pehmeänkevyen onnentunteen. Suosittelen!

Kuvat © Kansallisooppera. Lepakko on ohjelmistossa 6.1.2015 saakka.