Kristina från Duvemåla in Gothenburg in 2014

Yesterday it was revealed that Kristina från Duvemåla will premiere in Göteborgs Operan in autumn 2014 with the leading four cast members of the recent Helsinki production. (News link / My review in Finnish) While I'm generally not fond of recycling a whole bunch of principals like this, they're definitely a top choice. I happened to see understudies in both male roles so I can't say anything about Robert Noack and Oskar Nilsson, but the ladies rocked.

I first saw Maria Ylipää as Evita in 2006 and back then I couldn't stand her singing. As Elphaba in Wicked in 2011 she was already better, but by Kristina she had turned into a musical star of international quality. The intensity of her acting was incredible, and while Helen Sjöholm remains one of my favourite female voices on this earth, Ylipää's singing didn't make me miss Sjöholm. She had suddenly stopped shouting nasally and started to actually sing. Last week I saw Birthe Wingren as Bagheera in The Jungle Book, and kick-ass lady roles like that and Ulrika seem to suit her perfectly. I also adore her voice.

It irritates me a bit that Lars Rudolfsson will direct this production, too. While his directing in Helsinki was decent, it included too much standing in row and singing facing the audience. Generally I'd always like to see a new take into the material. My main problem with Kristina is that I couldn't relate to any of the characters or the themes of the story. In fact, the whole "I want to have sex with my husband and if it's God's will that I die of pregnancy then let it be so because I only live for God and my husband" theme somewhat makes me cringe, though I understand it's the product of its time. The musical storyline could also do with some cuts. I feel it's more a show picturing Vilhelm Moberg's novels than a musical on its own, and the writers have been afraid to leave any details out because in Sweden everyone apparently knows the source material.

The only character that really made me interested in their story was Fina-Kajsa, an elderly woman who at the first sight was going to her son in the US but later turned out to fuss about the same vague letter from the son over and over again. It hinted that this was in fact the only letter she had received and something had happened to the son, and she didn't want to admit it or was demented enough to not realize it. Somehow the whole musical's theme of running after ideals and phantoms was perfectly displayed in her character – and ironically, after two scenes the story forgets about her and we never learn if her son really had spoken the truth and was alive.

The music is very beautiful, though. It took a while to grow on me, and though I still feel it lacks certain musical-ism that would characterize the characters, its dramatic songs like Aldrig, Min astrakan and Du måste finnas are worth some goosebumps. B&B also master the art of choir scene composing extremely well.

Djungelboken Svenska Teaternissa

Unkarilainen Viidakkokirja-musikaali A dzsungel könyve kantaesitettiin Budapestissa 1996, ja siitä on muodostunut Unkarissa kaupunginteatterien lastenklassikko. Musiikin on säveltänyt László Dés, laulujen sanat on kirjoittanut Péter Geszti ja puheosuudet kirjoittanut Pál Békés. Unkarilaisen György Böhmin ohjaama Svenska Teaternin ensi-ilta on tänään, ja minä sain kutsun eiliseen lehdistöennakkoon.

Patrick Henriksen ja Arne Nylander (Baloo). Kuva © Cata Portin

Päällimmäisenä Svenskanin produktiosta jäivät mieleen upea visuaalisuus ja monitaitoiset esiintyjät. Varsinkin eläinten rooliasut (Erika Turunen) olivat suorastaan nerokkaita, ja värikäs viidakkorakennelma tarjosi katseltavaa koko esityksen ajaksi. Lavasteita (Erik Salvesen) ei vaihdettu kertaakaan, vaan eri tapahtumapaikat luotiin kääntämällä rakennelmaa sekä monipuolisella valaistuksella (Tom Kumlin): myrskynjälkeinen kosteus, kimallus kuunvalossa, ihmiskylä, apinoiden rauniokaupunki, susilauman kalliokoti...

Birthe Wingren ja Simon Häger. Kuva © Cata Portin

Näyttelijöistä suosikkejani olivat notkea ja symppis Patrick Henriksen Mowglina, Kent Sjöman laumanjohtajasusi Akelana, coolin äidillinen Birthe Wingren pantteri Bagheerana ja Simon Häger hurmaavana Kaa-käärmeenä. Vain Niklas Åkerfeltin tiikerimäisyys Shere Khanina tuntui kaipaavan lisää jotakin. Ennakkonäytös ei vielä täysin temmannut mukaansa, mutta kokonaisuudessaan porukka teki kyllä hyvää työtä lavalla, varsinkin tanssijat. Puheosuuksissa ei käytetty mikrofoneja, joten dialogit käytiin suurimmaksi osaksi kasvot yleisöön päin, mutta musiikkikohtaukset olivat sitten sitäkin eloisampia. Ihailin näyttelijöiden ruumiinkieltä, varsinkin Wingrenin pehmeäliikkeistä ja ajoittain suorastaan ninjamaista Bagheeraa sekä korppikotkia (mm. ilmeikäs Mitja Sirén).

Ensisijaisesti minulla oli hauskaa, vaikka osa esityksestä menikin kategoriaan "ihan kiva". Verbaalinen ja visuaalinen huumori vetoaa aikuiseenkin, joten Djungelbokenia voi hyvin mennä katsomaan ilman, että tarvitsee lainata lähipiiristä lasta rekvisiitaksi. Minulla oli seuranani vanhempi sukulaisrouva, jonka ehdoton suosikki esityksessä oli Kaa.

Susilauma kasvattaa Mowglin. Kuva © Cata Portin

Makaaberi huumorintajuni piti erityisesti persoonallisista korppikotkista, jotka ruumiskärryineen toimivat jonkinlaisena viidakon hautaustoimistona ja lykkivät lavalta pois milloin ketäkin. Mieleeni tulivat Hamletin haudankaivajat. Lopussa korppikotkat iloitsivat Shere Khanin ruumiista mutta samalla surivat tämän kuolemaa, koska tiikeri oli toimittanut heille niin monia ruhonjämiä. Hautajaissaatto kitchisine suruseppeleineen oli asianmukainen harras, mutta hetkeä myöhemmin ruumiin ympärillä tanssittiin jo charlestonia. Kuollut Shere Khanin nostettiin mukaan tanssiin ja lopussa tilalle vaihtui miltei puhtaaksi kaluttu luuranko. Olisin voinut itkeä silkasta danse macabre -viitteiden näkemisen onnesta. Vain yhdestä kuolinkohtauksesta olisin jättänyt korppikotkat pois, koska niiden ollessa lavalla on vaikea keskittyä olemaan liikuttunut ja surullinen.

Ylipäätään musiikkikohtaukset olivat mielikuvituksellisia, lennokkaita ja hulvattomia. Ohjaaja György Böhmin ajoittain jopa absurdi huumorintaju iskee minuun. Draaman kaaressa ja jännityksen ylläpitämisessä oli hieman puutteita eikä homma tuntunut aina oikein etenevän, mutten tiedä, johtuvatko ne teoksesta vai ohjauksesta. Jakob Höglundin koreografiat luonnehtivat hyvin eri eläimiä (ja ihmisiä) ja näyttivät vaikuttavilta.

Kent Sjöman ja Niklas Åkerfelt. Kuva © Cata Portin

Tarinankerronnallisesti musikaali on hieman laahaava, hyppivä ja epäselvä, joskin jälkimmäinen saattaa johtua omista ruotsintaidoistanikin. Periaatteessa Viidakkokirjassa on hyvä tarina ja sanomaa, mutta se tuppaa musikaalissa jäämään musiikkinumeroiden jalkoihin. Puheosuuksia taas olisi voinut tiivistää varsinkin alussa. Jokaisella viidakon eläimellä on oma laulunsa, ja useimmat laulut pysäyttävät toiminnan ja keskittyvät kertomaan kustakin eläimestä. Mowglin tarina ehtii välillä vähän unohtua. Siinä mielessä Djungelboken tuo mieleen Cats-musikaalin, ja siihen kannattaa kenties asennoitua samalla tavoin kuin Catsiin: ripustaa aivot narikkaan ja nauttia hetkestä, hyvistä esityksistä ja visuaalisuudesta.

Djungelbokenin tarina kuitenkin on olemassa, eikä se pohjimmiltaan ole nykymielessä mikään pikkulasten satu. Musikaali perustuu suoraan Kiplingin kirjaan, joten tapahtumat ovat aavistuksen synkempiä kuin vaikkapa Disneyllä. Hyviksiä ja pahiksia kuolee yhtä lailla ja lavalla tapellaan, soditaan ja heilutaan aseiden kanssa. Väkivalta on kuitenkin sen verran viitteellistä ja tanssinomaista, ettei ainakaan lähiympäristössäni istuneita lapsia tuntunut pelottavan. Väkivalta myös esitetään tuomittavana ja negatiivisena asiana, joten moraalinvartijoilla ei pitäisi olla huolehdittavaa. Aikuiseen makuun tarina on ehkä liian naiivi ja opettavainen, mutta ainakaan minua se ei häirinnyt mitenkään suuresti.

Vaikutelma vaihteli kahdesta neljään tähteen, joten keskiarvo ja kokonaisvaikutelma lienee 3+/5. Viihdyttävä ja taidolla tehty esitys, jossa on tarinankerronnalliset puutteensa. Fiilistelen vieläkin mm. tanssikohtauksia, joten ehkä puutteet eivät olleet kovin merkittäviä. Sen verran innostuin, että voisin uteliaisuuttani käydä joskus vilkaisemassa jotakin unkarilaista produktiota, jos satun samaan kaupunkiin sellaisen kanssa. Böhm on ohjannut musikaalin Pécsin teatteriin, ja alkuperäisproduktio menee edelleen Budapestissa, jossa se juhli keväällä tuhannetta esitystään.

PS. Yllätyin iloisesti kun havaitsin, että Svenskanin kahvilasta ja väliaikatarjoiluista vastaa wieniläisperäinen kahvila-konditoria-ravintola Krulla, yksi suosikeistani Helsingissä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Kummitus Tampereen Teatterissa

En ole koskaan kaivannut näyttämölle. Sen sijaan minua kiinnostaa, mitä julkisivun taakse kätkeytyy ja mikä saa kaiken yleisölle näkyvän tapahtumaan. Kurkistukset kulissien taakse ja muut vastaavat, teatterin magiaa joiltakin syövät paljastukset eivät häiritse katsomiskokemustani, päinvastoin.

Työharjoittelu Tampereen Teatterissa tiedotuksen jokapaikanhöylänä on siten ollut varsinainen unelmahomma. Olen istunut pimeissä nurkissa tarkkailemassa harjoituksia ja palavereja, kysellyt vastaantulevilta työntekijöiltä mitä he tekevät ja miksi, kurkistellut ompelimoon ja valopöydälle. Vähän kuin muurahaispesän toimintaa tarkkaileva luonnontutkija – tai teatterin kummitus. Olen yrittänyt herättää sisäisen kyselyikäiseni, mutta se ei onneksi ole ollut kovin vaikeaa. Minusta on aina kiehtovaa katsella, kun joku ammattinsa osaava työskentelee, oli kyseessä sitten lipunmyynti tai musiikin johto. En ollut saada silmiäni irti, kun valokuvaaja kävi kuvaamassa väliaikatarjoilut esitteitä varten. Ruokainstagrammaamista ammattilaisittain tehtynä!

Olen pystyttänyt toimistoni milloin minnekin. Teatterisalin hämärään, kahvion satavuotiaille tuoleille, markkinointitoimiston puhelimenpirinään. Pääasiassa olen twiittaillut ja kirjoittanut kaikenlaista, kuunnellut puolella korvalla mitä ympärillä tapahtuu ja poiminut tiedonmurusia satapäisen taidelaitoksen pyörittämisestä.

Harjoitusten seuraaminen on tietysti ollut antoisaa. Kuuntelin Kylmä murha -näytelmän lukuharjoitusta, jossa edes näyttelijät eivät vielä tienneet, mitä näytelmässä tapahtuu seuraavaksi. Seuraavan kerran palasin näytelmän pariin ennakkonäytöksessä, ja oli mahtavaa nähdä, mitä kaikkea siinä välillä on tapahtunut ja miten Mikko Viherjuuren ohjaus on tarinaan tarttunut. (Onnistuin myös pelästymään, vaikka tiesin tarkalleen mitä näytelmässä tapahtuu...)

Les Misérablesia taas olen katsellut viikoittain, nähnyt näyttelijöiden löytävän hahmonsa itsestään, nähnyt pukujen ja lavasteiden ilmestyvän lavalle vaiheittain ja seurannut, miten esitys kehittyy työryhmän ja näyttelijöiden otteessa. Alkuun on epämääräisiä liikkeitä, kokeilua ja sanojen hapuilua, ja pikkuhiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua ja hitsautua yhteen. Näyttelijöistä alkaa tulla hahmoja. Varsinkin Jean Valjeanin paljastumista Tero Harjunniemen uumenista on ollut melko järisyttävää seurata.

Näin musikaalin ÅST:ssa 2011, ja vaikka tämä päällisin puolin on sama ohjaus, se on samalla kuitenkin aivan erilainen. ÅST:ssa olin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa Les Misiä, nyt olen täyttänyt itseni kaikenlaisella musikaaliin, elokuvaan ja romaaniin liittyvällä nippelitiedolla ja katson itsekin esitystä aivan eri näkökulmasta. En varauksetta rakasta kaikkea, mutta jos makuasiat asetetaan syrjään, kunnioitan sitä työmäärää ja intoa, jolla kaikki omaan työhönsä paneutuvat. Les Misérables pelaa niin pitkälti tunne-elämysten varassa, että porukan into tehdä työtään vaikuttaa esityksen onnistumiseen paljon.

Kokemukseni ohjaamistyyleistä käsittää kolme tai neljä ohjaajaa, mutta sen perusteella pidän Georg Malviuksen menetelmistä. Isällinen, kannustava ja yksityiskohtainen tapa näyttää purevan näyttelijöihin, jotka saavat kuitenkin samalla tilaa kehittää hahmojaan itselleen sopivaan suuntaan. Kaikki lavalla osaavat näytellä ja laulaa (peräti samanaikaisesti), eivätkä duetoijat vain seiso rintamalinjassa laulamassa yleisölle kuten turhan usein näkee, vaan hahmojen välillä tapahtuu koko ajan jotakin.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Ensi-ilta on huomenna ja minulla on peukut ja isovarpaat pystyssä sen puolesta, että kaikki sujuu hyvin. Ennakoissa yleisö ainakin on ollut innoissaan. Eilen vieressäni istunut teinityttö niisti lopulta hihaansa, kun tapahtumien surullisuus pääsi yllättämään, ja toisella puolellani aviomies taputti nyyhkivää vaimoaan hellän lohduttavasti kädelle loppukohtauksen aikana.

Ensi-iltojen myötä myös minun työharjoittelujaksoni loppuu. Vähäsen tulee ehkä ikävä, mutta nyt en keskity siihen, en. Nouskoon lippu liehumaan!

Linkkejä:
LesMisTampere Tumblrissa
LesMisTampere Twitterissä