Eniten positiivista huomiotani kiinnitti nuorta Chaplinia näytellyt Patrick Henriksen, joka sai hahmoon täydellisen tasapainon eksentristä taiteilijaa ja sympaattista ikuista lasta. Chaplin ei ollut vähimmässäkään määrin ärsyttävä, kuten joskus käy vastaavien hahmojen kanssa, vaan hänen näkökantansa olivat ymmärrettäviä ja hänelle oli helppo antaa anteeksi tietyt vähemmän miellyttävät luonteenpiirteet. En koskaan ole tuntenut suurta viehätystä Chaplinin elokuvien kulkurihahmoa kohtaan, mutta näytelmä jotenkin ohjasi katsomaan filminpätkiä eri lailla ja pystyin pääsemään sisään hahmon humoristisuuteen. Henriksenin liikkuminen lavalla oli nautinnollista katsottavaa: vaivatonta, spontaania, hämmentävän venyvää ja monipuolista, persoonallista ja kulkurihahmon liikkeet hyvin tavoittavaa.
Svenskan julkisti eilen virallisesti ensi syksyn Viidakkokirja-musikaalinsa, josta kirjoitin jo aikaisemmin. Nimilistaa uudelleen vilkaistessani yllätyin iloisesti, kun tajusin Mowglia esittävän Patrick Henriksenin olevan pari tuntia sitten lavalla näkemäni Charlie. Lauluäänestä en tiedä, mutta Chaplinin perusteella hänen pitäisi olla erinomainen näyttelijä Mowgliksi.
 |
| © Cata Portin / Svenska Teatern |
Eipä silti, muistakaan Chaplinin näyttelijöistä en löytänyt huomautettavaa. Etenkin Charlien veljeä näytellyt Simon Häger jäi mieleen, mikä tosin johtuu varmasti hyvin kirjoitetusta hahmostakin. Naisnäyttelijöillä oli hieman epäkiitollinen osa näytellä reippaasti vaihtuvaa virtaa eri hahmoja, joista kukaan muu kuin Chaplinien äiti (Johanna af Schultén) ei oikein ehtinyt saada syvyyttä, mutta sekä af Schultén että Josefin Reinhard sopivat hahmogallerioihinsa.
Näytelmässä oli ihana audiovisuaalinen maailma. Taustaäänet loivat täydellisen tunnelman, ja piano- ja viulusäestys (Peter Achrén) toivat mykkäelokuvamaista henkeä esitykseen. Lavastus oli yksinkertaisen kaunis, ja esityksessä käytettiin suht paljon taustaprojektioina pätkiä Chaplinin elokuvista, mutta niistäkään ei missään vaiheessa tullut itsetarkoituksellisia. Muistelevan vanhan Chaplinin (Kristofer Möller) ja edesmenneet hahmot erottanut kangas oli yksinkertainen mutta tehokas osa tarinankerrontaa.
 |
| © Cata Portin / Svenska Teatern |
Yleisesti näytelmästä jäi mukavan lämmin jälkifiilis. Vanhanaikaisen varieteemaisen tunnelman sekaan mahtui surullisia ja traagisiakin hetkiä, mutta yleissävy oli kuitenkin lämmin ja kaunis. Myös elämäkertana kaksituntinen näytelmä toimi harvinaisen hyvin. Ruotsintaitoni ovat ruosteessa, mutta näytelmän puhe oli selkeää ja hyvin ymmärrettävää, joten pysyin vaivatta kärryillä tapahtumissa. Teksti oli hauska ja oivaltavakin. Näytelmä tavoitti kauniisti Chaplinin elokuvien tunnelman mutta toi siihen myös uutta eikä jättänyt Charles Chaplinia pelkästään kulkuriksi.
Muistelin Tampereen Työviksenkin tekevän Chaplin-näytelmän syksyllä, mutta jotenkin nyt Svenskanin jälkitunnelmissa Kulkuri ei kuvauksen perusteella tunnu yhtä kiehtovalta. Näytelmät vaikuttavat kyllä sen verran erilaisilta, että yhden näkeminen ei varmasti vie uutuudenviehätystä toiselta.
Linkkejä:
Produktion kotisivu
Viidakkokirjan esittely
2 kommenttia:
Nyt minua vähän harmittaa, etten ole käynyt katsomassa tätä kevätkaudella. Pienempi sali olisi todennäköisesti tuonut erilaisen, vahvemman tunnelman. Lisäksi viulusäestystä ei ollut nyt ollenkaan.
Henriksenistä kirjoitat hienosti. Toivon, että ehtisin mennä katsomaan Djungelbokenin, akrobaattisista taidoista lienee hyötyä siinäkin.
Tunnelma tosiaan tuli Amoksessa iholle. Ilmeisesti näytelmä oli niin suosittu, että se siirrettiin päänäyttämölle, mutta hieman minäkin mietin, että jokin taika saattaa esityksestä kadota isommassa tilassa.
Djungelboken oli ihan hauska, vähän hitaasti etenevä ehkä mutta omaperäinen ja kaukana Disneyn kepeydestä.
Lähetä kommentti