19 huhtikuuta 2013

Chaplin - Svenska Teatern 2013



Käväisin vaihteeksi Svenska Teaternissa, tällä kertaa Amos-näyttämöllä katsomassa Christopher Mellgrenin ja Johan Storgårdin Chaplin-näytelmän. Tiesin Charlie Chaplinista etukäteen harvinaisen vähän, enkä ole koskaan tainnut edes nähdä kokonaista Chaplinin elokuvaa, joten kokemus oli myös yleissivistävä.

Eniten positiivista huomiotani kiinnitti nuorta Chaplinia näytellyt Patrick Henriksen, joka sai hahmoon täydellisen tasapainon eksentristä taiteilijaa ja sympaattista ikuista lasta. Chaplin ei ollut vähimmässäkään määrin ärsyttävä, kuten joskus käy vastaavien hahmojen kanssa, vaan hänen näkökantansa olivat ymmärrettäviä ja hänelle oli helppo antaa anteeksi tietyt vähemmän miellyttävät luonteenpiirteet. En koskaan ole tuntenut suurta viehätystä Chaplinin elokuvien kulkurihahmoa kohtaan, mutta näytelmä jotenkin ohjasi katsomaan filminpätkiä eri lailla ja pystyin pääsemään sisään hahmon humoristisuuteen. Henriksenin liikkuminen lavalla oli nautinnollista katsottavaa: vaivatonta, spontaania, hämmentävän venyvää ja monipuolista, persoonallista ja kulkurihahmon liikkeet hyvin tavoittavaa.

Svenskan julkisti eilen virallisesti ensi syksyn Viidakkokirja-musikaalinsa, josta kirjoitin jo aikaisemmin. Nimilistaa uudelleen vilkaistessani yllätyin iloisesti, kun tajusin Mowglia esittävän Patrick Henriksenin olevan pari tuntia sitten lavalla näkemäni Charlie. Lauluäänestä en tiedä, mutta Chaplinin perusteella hänen pitäisi olla erinomainen näyttelijä Mowgliksi.

© Cata Portin / Svenska Teatern

Eipä silti, muistakaan Chaplinin näyttelijöistä en löytänyt huomautettavaa. Etenkin Charlien veljeä näytellyt Simon Häger jäi mieleen, mikä tosin johtuu varmasti hyvin kirjoitetusta hahmostakin. Naisnäyttelijöillä oli hieman epäkiitollinen osa näytellä reippaasti vaihtuvaa virtaa eri hahmoja, joista kukaan muu kuin Chaplinien äiti (Johanna af Schultén) ei oikein ehtinyt saada syvyyttä, mutta sekä af Schultén että Josefin Reinhard sopivat hahmogallerioihinsa.

Näytelmässä oli ihana audiovisuaalinen maailma. Taustaäänet loivat täydellisen tunnelman, ja piano- ja viulusäestys (Peter Achrén) toivat mykkäelokuvamaista henkeä esitykseen. Lavastus oli yksinkertaisen kaunis, ja esityksessä käytettiin suht paljon taustaprojektioina pätkiä Chaplinin elokuvista, mutta niistäkään ei missään vaiheessa tullut itsetarkoituksellisia. Muistelevan vanhan Chaplinin (Kristofer Möller) ja edesmenneet hahmot erottanut kangas oli yksinkertainen mutta tehokas osa tarinankerrontaa.

 © Cata Portin / Svenska Teatern

Yleisesti näytelmästä jäi mukavan lämmin jälkifiilis. Vanhanaikaisen varieteemaisen tunnelman sekaan mahtui surullisia ja traagisiakin hetkiä, mutta yleissävy oli kuitenkin lämmin ja kaunis. Myös elämäkertana kaksituntinen näytelmä toimi harvinaisen hyvin. Ruotsintaitoni ovat ruosteessa, mutta näytelmän puhe oli selkeää ja hyvin ymmärrettävää, joten pysyin vaivatta kärryillä tapahtumissa. Teksti oli hauska ja oivaltavakin. Näytelmä tavoitti kauniisti Chaplinin elokuvien tunnelman mutta toi siihen myös uutta eikä jättänyt Charles Chaplinia pelkästään kulkuriksi.

Muistelin Tampereen Työviksenkin tekevän Chaplin-näytelmän syksyllä, mutta jotenkin nyt Svenskanin jälkitunnelmissa Kulkuri ei kuvauksen perusteella tunnu yhtä kiehtovalta. Näytelmät vaikuttavat kyllä sen verran erilaisilta, että yhden näkeminen ei varmasti vie uutuudenviehätystä toiselta.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Viidakkokirjan esittely

07 huhtikuuta 2013

Miss Barbara – KoKo-teatteri 5.4.2013

KoKo-teatterin Miss Barbara – Ihmiskauppamusikaali on hersyvän hauska ja ajoittain vähän ahdistava dystopia, joka sekoittaa satuja, yhteiskuntakritiikkiä ja myyttejä maagisrealistiseksi musiikki-iloitteluksi. Kokonaisuutta on hankala kuvailla, mutta kuvitelkaa mielessänne Rocky Horror Show'n Frank N. Furter, joka on päättänyt jättää linnansa ja valloittaa maailman iskemällä yhteiskunnan mätään ytimeen.

© KoKo-teatteri / Minka Heino
Musikaalin tarinan meille kertoo Miss Barbara (ihana Anna Veijalainen), joka taipuu vuoroin niin maaniseksi hulluksi, marjojen diskreetiksi parittajaksi, Kalevalan Marjataksi kuin seitsemäksi kääpiöksikin. Barbara on absurdi hahmo, räikeä, rivo ja röyhkeä, palvottu tuhovoima josta on moneen. Hänestä on mahdotonta olla pitämättä, mikä onkin hänen tuhoisuutensa valttikortti. Hän symboloi kapitalismia, ahneutta ja vallanhimoa, jotka puhuvat hänen kauttaan miljoonien ihmisten äänellä.

Tuhottuaan ensin maapallon ydinjätteellä hurmaava Barbara-syöjätär kääpiöineen siirtyy ihmismielen valtaamiseen ja sielujen imemiseen pilvipalveluihin. Apunaan Barbaralla on palvova muusikkotrio (aivan yhtä ihanat Timo Hirvonen, Jussi Lehtonen ja Arttu Takalo), joka on täysin hänen vallassaan ja venyy taustaäänistä huolehtimisen lisäksi myös tarinan hyväksikäytettäviksi ihmishahmoiksi. Oikeastaan he ovat yhdessä yksi mies eikä toisaalta kukaan tietty mies, vain ihmisen ahne ja avuton stereotypia. Kuvioissa pyörii myös Lapsityövoima (Paavo Veijalainen).

Tekstissä käydään läpi jotakuinkin kaikki yhteiskunnan ongelmat. Ensimmäinen näytös oli tuttua puhetta luonnon ja ihmisten riistämisestä sekä rahan ylivallasta, joskin suht tuoreeseen ja hilpeään muotoon puettuna. Sisäinen kyynikkoni alkoi jossain vaiheessa pyöritellä silmiään vanhalle kunnon luonnonsuojelujulistukselle – mikä tosin ehkä kertoo siitä, että riistosta kannattaa edelleen puhua. Toinen näytös kuitenkin tarjosi todella mielenkiintoista tavaraa, kun Barbara ryhtyi valloittamaan bonuskorttien ja nettipalveluiden tietojärjestelmiä. Kyberfantasia toimi mainiosti. Nautin myös osuudesta, jossa käsiteltiin mm. seksibisnestä marjanpoimijatuonnin ja (marja)piirakka-addiktion kautta.

© KoKo-teatteri / Minka Heino
Musikaalina kertomus noudattaa vanhaa peruskaavaa, eli puheosuudet vievät tarinaa eteenpäin ja väliin sijoitetut laulut pysäyttävät toiminnan. Perinteisestä muodosta huolimatta teos irrottelee stereotyyppisen musikaalin sisällöllä reippaasti, joten minusta oli kiinnostavaa katsoa sitä nimenomaan perinteisen musikaalin läpi. Vuorottelevat laulu ja puhe loivat epämääräisen höttöisen mielikuvan ja visuaalisesti teos on ihanaa hulluttelua, muttei tarvitse katsoa kovin tarkkaan, kun sisältö jo paiskaa kieroutensa katsojan silmille. Ilmassa oli kenties pientä musikaaliparodiaakin. Jazzahtavassa musiikissa oli paljon epämääräisesti tutulta kuulostavia melodioita, mutta Lumikin kääpiöteeman lisäksi ainoa oikeasti tunnistamani oli pätkä Evitasta.

Barbaran estoton kiroilu alkoi jossain vaiheessa käydä hieman pitkästyttäväksi, mutta muuten sekä laulujen sanoitukset että puheosuudet olivat nasevia ja hauskojakin. Anna Veijalaisen ja ohjaaja Maria Oivan teksti leikitteli sanoilla kuten marjanpoimija ja pilvi ja löysi tutuille ilmaisuille loputtomasti erilaisia merkityksiä.

Esineillä, kankailla, valoilla ja videoprojisoinneilla hullutteleva ulkoasu sopi esitykseen. Etenkin ydintuhon jälkeinen talvinen tunnelma oli kiehtova. Ehdoton suosikkiobjektini lavalla oli täytetty lokki.

Jos saan valita, nautin yhteiskuntakritiikkini mieluummin hieman vaivihkaisemmassa ja vähemmän osoittelevassa muodossa. Miss Barbara toisaalta kompensoi tätä tarjoamalla muutoin runsaasti pureskeltavaa aivoille, joten minua kiinnosti oikeastaan sisältöä enemmän se, miten se kerrottiin yleisölle. Kokonaisuus oli eskapismista kaukana, enkä hetkeksikään ehtinyt kadottaa mielenkiintoani.

Linkkejä:
Produktion kotisivu