Markkinointi ja minä: tapaus Veriveljet

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Blood Brothers ei kuulu niihin musikaaleihin, joihin olisin jonon kärjessä varaamassa lippuja. En tarkoita että musikaali olisi huono, päinvastoin, sehän on yksi West Endin pisimpään esitettyjä musikaaleja. Se vain ei täysin vastaa eskapismiin ja piilotetumpaan yhteiskuntakritiikkiin mieltynyttä makuani - ja opiskelijabudjetilla täytyy priorisoida. Olen silti kevään ja kesän mittaan yllättänyt itseni kiinnostumalla siitä, paljolti kiitos Tampereen Teatterin Veriveljet-markkinoinnin.

Teatterilla on meneillään kokeilunomainen nettimarkkinointiprojekti, jossa raportoidaan Twitterin ja blogin kautta produktion työstämisestä ja kommunikoidaan yleisön kanssa tavallista enemmän. Veriveljien Twitter-tilille on kevään ja kesän mittaan ahkerasti putkahdellut 140 merkin tunnelmia, ajatuksia ja reaaliaikaista raportointia harjoituksista, ja elokuun alussa produktio sai oman kotisivun ja blogin.

Itse musikaali ei vieläkään ole suosikkejani, mutta teatterin tekeminen ja esitysten synty kiinnostavat minua, ja kuin varkain olen alkanut elää mukana Veriveljien kasvussa esitykseksi. Roikun Twitterissä aina tietokoneen ollessa auki, ja hyvin kirjoitettuja viserryksiä ei oikein voi olla huomaamatta, kun kerran on klikannut tilin seurattaviensa listalle. Näen vilauksia musikaaliproduktion synnyn tarinasta, ja nyt haluan tietää miten tarina päättyy. Ainakin yksi katsoja on siis saatu houkuteltua mukaan. Eihän se paljon ole, mutta sosiaalisen median yleistyessä hyvä alku. On myös ilahduttavaa nähdä teatterien tajuavan, että Facebook ei ole ainoa somen markkinointikanava.

Jos kaikki teatterit tekisivät täsmämarkkinointia jokaisessa produktiossaan, sekä henkilökunnalta että katsojilta voisivat äkkiä loppua resurssit, mutta hyvin valituissa produktioissa systeemi toimii. Käytännössähän se tarkoittaa teosta, joka on suunnattu alle eläkeikäisille ja jolla on mahdollisuus kerätä aktiivifaneja. Moni teatteri laittaa Facebook-sivuilleen satunnaisia kuvia harjoituksista ja kulissien takaa. Helsingin kaupunginteatterinkin Facebook-seinälle voi nykyään jo kirjoittaa, joten kommunikoinnin määrä on selvästi kasvussa. Tuoreimpana muistissani on Seinäjoen kaupunginteatterin erillinen, lähes 3000 seuraajaa kerännyt Vampyyrien tanssi -naamakirjasivu, joka sai paljon irti niin teoksesta kuin fani-ilmiöstäkin.

Aika näyttää, mitä Veriveljet keksivät harjoitusraportoinnin loputtua ensi-illan jälkeen, mutta ideoita ilmeisesti on. Projektille on omistautunut yksi kokonainen (ja valitettavasti ilmainen) työntekijä, mikä luonnollisesti mahdollistaa paremman panostuksen kuin jos markkinointi- ja tiedotusosasto muiden töidensä ohella hoitaisivat vielä tätäkin. Toisaalta Twitter-tilillä on nyt ennen ensi-iltaa 67 seuraajaa, joten voidaan kysyä, kuinka kustannustehokasta tämänkaltainen markkinointi olisi palkatulla työntekijällä. Suuria massoja se ei ainakaan toistaiseksi tavoita, mutta projekti on käsittääkseni kokeiluluontoinen ja päivittäjänsä lopputyö. Sen voi nähdä myös panostavan määrän sijaan laatuun, mikä ainakin minun silmissäni on teatterin imagoa kohottavaa. Seinäjoen vampyyrienkin FB-sivua päivittivät aluksi paikallisen ammattioppilaitoksen opiskelijat harjoitustyönä (eivät kovin hyvin, jos minulta kysytään), mutta sivu siirtyi harjoitusten alkaessa teatterin hallintaan. Veriveljissä taas on asialla ammattilaistoimittaja, ja sen huomaa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Oma vaikutuksensa on varmasti silläkin, että minut katsojana huomioidaan. Kysymyksiini ja kommentteihini vastataan, ja kun vastaukset on osoitettu suoraan minulle, kommunikointi tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta palvelulta. Twitter-tilin kanssa jutellessani en tunne, että minulle yritetään tuputtaa jotain, osaksi toki koska jokainen tiliä seuraava on edes potentiaalisesti kiinnostunut sen aiheesta. Teatterin tilien päivittäjistä huokuu rehellinen innostus esitykseen ja omaan työhönsä, ja se toimii huomattavasti paremmin kuin pelkät mainosjulisteet ja ylipäätään yksisuuntainen markkinointi. Somen myötä mainostuksestakin alkaa tulla yhä enemmän kaksisuuntaista kommunikaatiota. Luonnollisesti se vaatii myös aikaa, panostusta ja markkinoijan, joka tuntee somen pelisäännöt ja tietää mitä kertoa ja miten.

Tungin itseni eilen Veriveljien avoimiin harjoituksiin ja viihdyin, koska teatterin tekemistä on oikeastaan teoksesta riippumatta hauska katsoa. Näyttelijät leikittelivät hahmoillaan, tulkintoja ja ratkaisuja haettiin, yksi jos toinenkin ohjaaja Braggea myöten oli vähän pihalla ja koko teos eli. Olen tähän mennessä päässyt näkemään vilauksen yhteensä kolmen ohjaajan työskentelytavoista, ja katson tällä laajalla otannalla voivani jo kommentoida jotain heidän työstään. Yksi (ulkomaalainen) keskittyi kurinalaiseen näyttelijöiden liikekielen ohjaamiseen, ja ilman muutamien kokeneempien näyttelijöiden itsepäisyyttä ja omatoimisuutta koko teoksesta olisi todennäköisesti tullut tyhjä kuin kumiseva vaski. Kaksi muuta (suomalaista) sen sijaan ovat antaneet hahmojen vapaasti elää, muotoutua näyttelijän mukaan, hakea persoonaansa ja syntyä. Tuloksena on ollut huomattavasti elävämpää teatteria, sellaista mitä teatterin minusta täytyykin olla. On ihana katsoa seitsenvuotiasta esittävän aikuisen miehen hakevan sisäistä lastaan ja kuulla, miten ohjaaja ei yritä tunkea samaa roolia näytteleviä valmiiseen muottiin vaan antaa tilaa etsiä itselle sopiva tulkinta.

Linkkejä:
Veriveljet.fi
Veriveljet Twitterissä
Tampereen Teatteri