Disneyn Notre Damen kellonsoittaja – Tampereen Teatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Heti alkuun varoitus: Disney-statuksestaan huolimatta Notre Damen kellonsoittaja ei ole mikään iloinen lastenmusikaali enkä veisi alle teini-ikäistä katsomaan sitä. Siinä on seksuaalista ja uskonnollista väkivaltaa ja niihin liittyvää valta-aseman väärinkäyttöä, rasismia, julmaa henkistä manipulointia, 1-2 murhapolttoa, yksi tappo ja lisäksi muuten vain kyseenalaista kuvastoa. Myös esimerkiksi PTSD-oireita em. aiheista saavien kannattaa pysyä poissa (ja ehkä lopettaa lukeminenkin tähän). Piirroselokuva on Disneyksi synkkä, mutta musikaali on sitäkin synkempi ja paljon lähempänä Victor Hugon alkuperäisromaanin tunnelmia. Jos vastaavasti inhoat perinteistä Disney-höttöä, Kellonsoittaja voi olla juuri sinun juttusi.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Marjatta Kuivaston lavastus on yksi Tampereen Teatterin tuotannon päätähdistä. Silmissäni näkyi todennäköisesti sydämiä, kun astuin sisään saliin ja ensimmäisenä minua vastassa oli iso gargoilipatsas ja lyijylasi-ikkunoita. Lavasteet ulottuvat reilusti näyttämön ulkopuolelle ja muuttavat koko teatterisalin katedraaliksi, mitä Raimo Salmen kaunis valosuunnittelu täydentää. Erilaiset räystäspirut ovat juuri niin persoonallisia kuin pitääkin, kellotorni on toteutettu fiksusti ja lavastuksen osat liikkuvat paikoilleen ja pois kuin huomaamatta.

Seuraavat kuvaannolliset sydämet pulppusivat minusta, kun pyhimyspatsaiksi puettu ja maskeerattu kuoro (Tampere Cappella vaihtelevalla kokoonpanolla) asteli parven sivuille ja pysyi siellä koko esityksen ajan. Alan Menkenin säveltämä pseudolatinankielinen kirkkokuoromusiikki on suosikkiasioitani piirretyssä, ja teatterissa se nostatti ihokarvat pystyyn.

Suosittelen tällä kertaa istumapaikkaa parvella, koska näyttämön yläpuolella tapahtuu jonkin verran eikä sinne näe esimerkiksi permannon takaosasta. Martin Segerstrålen johtama orkesteri, Ellen Cairnsin puvut, Jonna Lindströmin maskeeraukset ja peruukit ja Adrienne Åbjörnin koreografia täydentävät esteettisen elämyksen. Georg Malvius on aiemmin ohjannut Tampereen Teatterille Les Misérablesin ja Piukat paikat sekä Sademies-puhenäytelmän, joka lienee häneltä suosikkini tähän mennessä. Kellonsoittajassakin on vahvuutensa, vaikka se ei tarinana ja teoksena paljoa minuun vetoakaan. Musiikki on kaunista, ensemble rautainen, Tampereen Teatterin panostus esitykseen vaikuttavaa ja koko työryhmä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä. Muutaman kohtauksen ohjauksesta olen eri mieltä, lopun videoprojisoinneissa oli pikkuisen kömpelyyttä ja olisin pärjännyt vähemmällä realismiin pyrkimisellä, mutta muuten visuaalisuus oli yhtä silmäkarkkia.

Quasi ja kaverit. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Tarina kertoo tuomari Frollosta, joka pakosta ottaa hoiviinsa veljelleen ja romaninaiselle syntyneen vammautuneen orpovauvan, nimeää hänet Quasimodoksi ja piilossa silmiltä kasvattaa hänestä Pariisin Notre Damen katedraalin kellonsoittajan. Kun Quasimodo kerran elämässään on tottelematon ja livahtaa alas kaduille, hän ihastuu siellä katutanssijaromani Esmeraldaan. Valitettavasti myös romaneja muuten vainoava Frollo ja juuri rintamalta palannut Frollon kaartin kapteeni Phoebus bongaavat Esmeraldan sulot, ja Frollon mustasukkaisuus tuo hankaluuksia kaikille. Hetken yksi jos toinenkin on onnellinen jonkun kanssa, mutta lopulta ei kellään ole kivaa.

Kansallisoopperasta vastikään eläköityneen tenori Ilkka Hämäläisen esittämä kirkonmies Claude Frollo on niljainen, tekopyhä ja irstas ahdistelija, jonka ratkaisu häiritsevään seksinhimoonsa on tuomita himon kohde noituudesta kuolemaan. Frollossa on hyvin tavoitettu järjestelmällinen rasismi, #metoo-teemat ja mm. katolisen kirkon ja eri lahkojen seksuaalinen kriisi. Kunnianarvoisa pappissetä tarjoutuu opettamaan syntiseksi leimaamalleen nuorelle naiselle "evankeliumia" ja "keskustelemaan uskonnosta", ja kun nainen ei innostu, mies ryhtyy kiristämään ja uhkailemaan. Samalla hän tuskailee himojensa kanssa, pitää itseään liian hyvänä ihmisenä haluamaan romaninaista ja näkee tämän pelkkänä demonina joka täytyy tuhota, jotta hän itse voi taas olla rauhassa. Syyhän ei voi olla hänessä itsessään vaan naisen noituudessa, ja hän yrittää pelkästään auttaa heitä kumpaakin. Frollo tuomitsee ahkerasti kaikkien muiden teot paitsi omansa ja on mestari valehtelemaan itselleen. Yleisö joutuu hänen Jumalakseen, jolle hän tunnustaa syntejään ja ilmeisesti kuittaa ne sillä anteeksiannetuiksi.

Ainoa liian pitkälle viety kohtaus on minusta ensimmäisen puoliskon loppupuolella oleva Hellfire, jossa Frollo jeesusmaisesti raahaa lattialle ison ristin, istuu kahareisin sen päälle, repäisee ylävartalonsa paljaaksi, alkaa ruoskia selkäänsä ja samalla jotakuinkin kuivapanee ristiä. Hellfire on hieno kappale, mutta sen näyn edessä alkoi olla vaikeaa keskittyä, koska kohtauksen absurdius alkoi jo naurattaa. Epämääräisesti Da Vinci -koodia muistuttava toteutus rikkoo Frollon muuten vaivihkaisen vajoamisen yhä syvemmälle jonnekin mustuuteen, ja viesti menisi perille huomattavasti vähemmälläkin alleviivauksella. (Lisäksi naurahdin nunnakuorolle, joka Esmeraldan kauniin soolon taustalla rukoilee itselleen rakkautta, valtaa ja rahaa.)

Hirviö ja Frankenstein.
Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Muut tarinan hahmot ovat lähes täysin Frollon vallassa. Quasimodo (liikkis Petrus Kähkönen) on hänen epämuodostunut veljenpoikansa, jonka hän kätkee vauvasta asti kirkon kellotorniin ja manipuloi täysin valtaansa. Frollo kasvattaa Quasimodon lapsenomaiseksi palvelijaksi, jolla ei saa olla omaa tahtoa tai minuutta, vain jatkuvaa nöyryyttä ja kiitollisuutta armollista hyväntekijäänsä kohtaan. Lisäksi kellotornissa kasvanut kellonsoittaja on liki kuuroutunut melusta. Ei siis ihme, että yksinäinen, kiltti Quasimodo luo päässään oman kauniin todellisuutensa, jossa kirkon gargoilipatsaat ja kellot ovat hänen kannustavia ystäviään ja hän keskustelee niiden kanssa ilman ujoutta ja mitään puhevaikeuksia. Kun hän kerran elämässään uskaltautuu kaduille karnevaalihumuun, hän joutuu ihmisten pilkan ja väkivallan kohteeksi, ja Frollo antaa sen tapahtua antaakseen Quasimodolle opetuksen ja vahvistaakseen valtaansa tähän. Lopulta Frollo tuhoaa teoillaan viimeisenkin henkisen pakopaikan, joka Quasimodolla on, ja hän lakkaa puhumasta edes patsaille. Hahmo on surullinen jo ilmankin sitä, että hän rakastuu Esmeraldaan saamatta vastakaikua. Lopulta Frollo saa onneksi tuta itse luomansa Frankensteinin hirviön koston, ja olen harvoin ollut iloisempi pahiksen kuolemasta.

Petrus Kähkönen liikkuu ihailtavan vaivattoman oloisesti pitkin kellotorninsa rakenteita, kiipeilee sillalla korkealla näyttämön yllä ja hyppelee kevyesti alas parista metristä. Samalla hän on kiistattoman vahva laulaja ja hyvä näyttelijä. Lisäksi oli ihana nähdä hänen liikutuksensa ensi-illan loppukiitoksissa.

Ihana Esmeralda (Josefin Silén). Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Josefin Silén romaninainen Esmeraldana on vahva, herkkä ja tulenpalavan halveksiva Frolloa kohtaan. Yksi esityksen kohokohtia on Esmeraldan Frollon kasvoille suoma kunnon nyrkinisku, kun arvon tuomari yrittää ahdistella häntä pienessä sellissä. Teki mieli kannustaa ja huutaa "Potki sitä munille!". Esmeraldan epäkiitollinen tehtävä on lähinnä antaa mieshahmoille syy kehittyä tarinan mittaan, mutta Silén ottaa hahmon omatoimisuudesta ja voimasta kaiken irti. Sen sijaan romanssi kapteeni Phoebuksen (sinänsä erinomainen Lari Halme) kanssa ei sytytä minua, mutta se on lähinnä juonenkuljetuksen vika, koska Phoebus ei juuri saa aikaa näyttämöllä syventää hahmoaan. Lari Halmeen näkeminen Disney-prinssinä on jotain, mitä en ihan heti olisi kuvitellut kokevani, mutta Phoebuksen lievä öykkärimäisyys onneksi antaa Halmeelle mahdollisuuden vähän revitellä eikä olla vain umpirakastunut ja oikeudentuntoinen. Huonoa roolisuoritusta en ole häneltä vielä nähnyt, eikä tämä ole poikkeus. Lisäksi pidän siitä, että Phoebus on aikuinen mies, joka on ehtinyt jo ryvettyä taisteluissa ja nähdä elämää, eikä mikään siloposkinen nuorukainen.

Kaiken ahdistuksen, sorron ja kurjuuden keskellä musikaalissa on myös disneymäistä kevyttä komediaa, iloisia joukkokohtauksia ja pop-balladeja, ja ristiriita on paikoin aika erikoinen. Ongelma on kirjoitettu suoraan teokseen, koska eihän tätä tarinaa toisaalta voi ohjata kevyeksi lastenteatteriksi kohauttamatta samalla olkiaan seksuaaliselle häirinnälle, vainolle ja rasismille. Ymmärrän, että Disney ei anna hankkiutua eroon kaikesta disneymäisyydestä, mutta lopputulos on omituinen sekoitus viihdyttävää lastenelokuvaa ja ahdistavaa tragediaa vakavilla teemoilla. Alan Menkenin musiikki on dramaattista ja kaunista, mutta olisin kaivannut vielä vähemmän keveyttä taustamusiikkiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Frollo tuhopolttaa bordellin välittämättä siitä, onko sisällä vielä ihmisiä. Keveys ja esimerkiksi Risto Korhosen ylihumoristinen kuningas eivät sinällään oikein tasapainotakaan traagisuutta, vaan tuntuvat ennemminkin rikkovan kokonaisuutta. Korhosen kertojahahmo onneksi etäännyttää tarinaa hieman, ja tämä ylimääräinen tarinakerros Frollon ja katsojan välillä antaa sentään vähän hengitystilaa.

Kapteeni Phoebus. Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Mikko Koivusalon suomennos on varsinkin lauluissa melko epätasainen ja istuu nuotteihin omituisen huonosti, mutta käsiohjelmassa oleva Koivusalon hyvä haastattelu valottaa rivien välistä, mikä ongelmien syynä voi hyvin olla (sen ohella, että Suomessa on parin kuukauden sisällä saanut kantaesityksensä kolme Koivusalon suomentamaa musikaalia, joista yksi vieläpä oli Monty Pythonia). Disneyllä tunnetusti kytätään tuotantoja pikkutarkasti ja asetetaan tiukkoja reunaehtoja, ja Koivusaloa oli esimerkiksi vaadittu lisäämään johonkin kappaleeseen mukaan sana 'melkein'. Tämän ja muunkin kuulemani perusteella vaikuttaa pahasti siltä, että Disneyn valvontaelimissä ei kerta kaikkiaan tajuta, että kääntäminen ei ole sanojen vaihtamista toiselle kielelle vaan ajatusten ja kokonaisuuksien välittämistä kulttuurista toiseen. (Kersti Juvalla on asiasta sanottavaa mm. yhden kirjan verran, kuten HS:n haastattelu 15.9.2019 hyvin tiivistää.)

Koivusalon käyttämästä "normaalista etabloituneesta laululyriikkakielestä" en itse pidä, koska yhdistän sen nimenomaan itsenäisten laulujen lyriikoihin enkä näyttämödraamaan ja musikaalien tarinankerrontaan. Sen etu kääntäjän kannalta on kuitenkin esimerkiksi yksitavuisten sanojen suuri määrä verrattuna hyvään suomen yleiskieleen (mun vrt. minun jne.), mikä nopeuttaa suomentamista huomattavasti esimerkiksi juuri englannista. Hyvä yleiskielikään ei kuitenkaan ole mitenkään mahdoton työkalu, ja hyvin kirjoitettuna se paradoksaalisesti kuulostaa näyttämöllä luontevammalta puhekieleltä kuin laululyriikkakieli. Lisäksi musikaalien dialogi on yleensä hyvää yleiskieltä, joten samoin kirjoitetut lauluosuudet istuvat kokonaisuuteen huomattavasti paremmin ja laulukohtaukset tuntuvat vähemmän irrallisilta. Varsinkin läpilauletuissa musikaaleissa arvostan tätä sujuvuutta suuresti.

Notre Damen kellonsoittajan kuvaannollinen Approved By Disney -leima on ylipäätään sen pahin ongelma, josta on käytännössä mahdotonta päästä eroon, ja etenkin siihen nähden työryhmä on tehnyt todella hyvää työtä. Esitys näyttää ja kuulostaa todella hyvältä, kaikesta näkyy huolellinen tekeminen ja lopputulos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Kuva © Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Phantom: Pariisin oopperan kummitus – Jyväskylä 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Arthur Kopitin sanoittama ja Maury Yestonin säveltämä Phantom – Pariisin oopperan kummitus Jyväskylän kaupunginteatterissa on yksi tämän syksyn eniten odottamiani esityksiä. Tarina kertoo Pariisin kaduilla laulujaan myyvästä kaunisäänisestä maalaistytöstä, jonka rikas oopperan mesenaatti bongaa ja lähettää oopperaan laulukoulutettavaksi. Ikävä kyllä oopperan johtaja on juuri irtisanottu ja uudet johtajat eivät lämpene ajatukselle, joten tyttö päätyy töihin puvustoon. Siellä hänen laulunsa kuulee oopperatalon kellareissa asuva salaperäinen naamioitu "kummitus", joka ryhtyy hänen laulunopettajakseen ja auttaa häntä saamaan osaamisensa laajempaan tietoon. Uusilla johtajilla ja kummituksella on muutenkin erimielisyyksiä talon henkilöstöpolitiikasta ja johdon strategiasta. Kun uusi johtaja sabotoi kummituksen suojatin suuren ensi-illan, erimielisyydet hieman eskaloituvat ja ruumiitahan siitä tulee.

Koska inspiroiduin monisanaiseksi ja joukossa saattaa olla spoilereita, tässä on spoileriton TL;DR-versio: Kaunis melodinen musiikki. Kaunis melodinen suomennos. Kaunis, kiehtova ja asianmukaisen hämyinen visuaalisuus. Julmetun kaunista laulua ja pitkälle mietittyä työtä sekä ohjaajalta, koreografilta että näyttelijöiltä. Kummituksella ja sankarittarella on yllättävän tervehenkinen keskinäinen suhde, eikä kilpakosijakreivikään yritä painostaa. Jopa pahiksen motiivit ovat ymmärrettäviä. Vuodatin kyyneleitä ja haluan nähdä uudelleen. Näe sinäkin.

Vielä lyhyempi tiivistys, josta kiitos kuuluu yhdelle seurueemme väsyneistä jäsenistä: "Kummitus hot, hyvä meno."

Erik ja Christine (Riku Pelo ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Sitten asiaan.

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera (joka tämä teos siis ei ole) on monien suosikkimusikaali ja ensimmäisiä itsekin kuulemiani teoksia, mutta Gaston Leroux'n kuuluisasta goottiromanttisesta romaanista on tehty ainakin neljä muutakin musikaalia. Yeston&Kopit aloittivat omaansa jo ennen Lloyd Webberiä, mutta ALW ja hänen viihdekoneistonsa ehtivät valmiiksi ensin ja ovat siitä asti hallinneet West Endiä ja Broadwayta. Niiden ulkopuolella Yeston&Kopit ovat kuitenkin sitkeästi hurmanneet katsojia omalla versiollaan, joka sopii hyvin myös alle tuhatpaikkaisiin teattereihin ja kertoo tarinan hieman eri näkökulmasta. Tämä versio ei ota itseään liian vakavasti vaan heittelee draaman sekaan tilannekomiikkaa ja verbaalihuumoria, jotka oudolla tavalla sopivat kaiken sen kauneuden, lämmön ja tragedian keskelle.

Maury Yestonin klassinen musikaalimusiikki on kauniin melodista ja pulppuaa elämäniloa ja rakkautta. Kapellimestari Jari Puhakka on sovittanut musiikin kokonaan uudelleen, ja hänen johtamansa 11-henkinen orkesteri soi kauniisti ja kuulostaa kokoaan isommalta. Marika Hakolan suomennos soljuu eteenpäin musiikissa, sopii tyylisuuntaan ja tapahtuma-aikaan ja on kaiken päälle kauniskin. Yksikään tavupaino ei ole eksynyt väärälle nuotille, missään ei särähdä korvaan tarpeeton tyylirikko tai aidan matalimmasta kohdasta meneminen, ja jopa sisäsoinnut ovat täydellisiä. Tätä lisää musikaalisuomennoksiin, prkl! Ei myötähäpeää kornien riimien tai "riimien" vuoksi, sinne päin musiikkiin yhteensovitettuja tavupainotuksia à la lasTENkoDINkaDULla ja tarvetta hokea itselleni, että voisihan suomennos huonompikin olla. Tarina etenee, hahmojen persoona tulee esiin, laulajat voivat keskittyä laulamiseen eikä sanojen kanssa kompasteluun. Kiitos tästä. #kehukääntäjää

Maiju Sallaksen ohjaus on oikea runsaudensarvi, ja varsinkin pidin henkilöohjauksen syvyydestä, mikä musikaaleissa ei ole mikään itsestäänselvyys. Ensi-illassa näyttämöllä oli havaittavissa vielä pientä jännityspönötystä, mutta eiköhän meno siitä rentoudu. Teoksessa on varsinkin toisessa puoliskossa aika pitkiä dialogikohtauksia, mutta niissäkin sisältö on onneksi mielenkiintoista, joten ainakin oma keskittymiskykyni pysyi mukana. Yleisesti ottaen tarina etenee jouhevasti ja näyttämöllä tapahtuu koko ajan vaikka mitä.

Christine (Saara Jokiaho) Pariisin kaduilla. Kuva © Jiri Halttunen

Jyväskylän kaupunginteatteri tuntuu sisuuntuneen keväisestä lattianostimen romahduksesta, jonka korjaamiseen ei saatu määrärahoja, ja on pistänyt pystyyn kauniin esityksen, jossa on Annukka Pykäläisen suunnittelemat kiehtovat, hämyiset lavasteet pienellä industrial-vivahteella. Toisilla teattereilla on huipputekniikkaa ja heillä on lattiaan sahattu reikä, kuten lavastaja lehdistötilaisuudessa totesi, mutta tekniikan vastineeksi näyttämöllä nähdään vähäeleisiä ja turhasta kikkailusta riisuttuja kohtauksia, joissa näytteleminen on pääosassa.

Siitä huolimatta lavastus on näyttävä ja tyylikäs, mikään ei näytä halvalta tai pahviselta ja mm. pyroefektit tuovat visuaalisuuteen jännittävyyttä. Tuukka Toijanniemen suunnittelemat projisoinnit sulautuvat niin osaksi kokonaiskuvaa, etten edes tajunnut katsovani sellaisia. Oopperatalon yläkerrokset näytetään korostetun lavastemaisina ja kaksiulotteisina, kun taas kummituksen maanalainen maailma on huomattavasti konkreettisempi ja todellisemman oloinen syvine varjoineen. Lavasteiden rakenteita ei juuri piilotella, vaan näyttämöllä on reilusti näkyvissä teräskehikkoa ja turvavaijereita, oopperatalossa kun liikutaan. Jokin värimaailmassa tuo mieleen vanhat mustavalkoiset tai seepiasävyiset mykkäfilmit. Lavastuksen murrettua sävypalettia ja metallisuutta vasten Tuovi Räisäsen upeiden pukujen väriloisto pääsee hyvin oikeuksiinsa. Etenkin oopperoiden puvustukset ovat hervottomia, mutta hahmojen arkivaatteissakin näyttää aina olevan jokin juju.

Kummitus ja keijukaiskuningatar (Riku Pelo ja Johanna Isokoski). Kuva © Jiri Halttunen

Yksi tämän Phantomin vahvuuksista on se, että tarina ei ole mustavalkoinen, vaan jopa karikatyyriset hahmot ovat inhimillisiä ihmisiä vikoineen ja hyveineen. Ykköspahis Carlotta ja hänen rahanhimoinen aviomiehensä selvästi rakastavat toisiaan ja kuhertelevat oopperatalon nurkissa, vaikka olisi ollut helppoa tehdä miehestä pelkkä voimakastahtoista vaimoaan pelkäävä tohvelisankari. Vanha oopperanjohtaja Carriere (herttainen Jouni Salo) on kertomastaan päätellen ollut nuorena petollinen häntäheikki ja pelkuri, mutta hänessäkin on rakkautta ja lopulta se opettaa häntä kantamaan vastuuta.

Dramaattisista juonenkäänteistä ja goottiromanttisista elementeistä huolimatta tässä Leroux'n tarinan versiossa on muutenkin yllättävän terveitä ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvia ihmissuhteita. Kukaan ei yritä omistaa toista ihmistä, pakottaa ketään naimisiin tai kiristää rakkaudella. Ainoa ensisilmäyksellä intohimoisesti rakastuva hahmo ilmeisesti tekee niin ainakin kerran viikossa. Ihmiset välittävät toisistaan, ja sitä on ihanaa katsella. Samalla se tasapainottaa muuten dramaattisia tapahtumia ja tuntuu korjaavan tarinan edellisen sukupolven tekemiä virheitä. Että jos ei heittäydyttäisikään suin päin tuhoisaan rakkauteen vaan tutustuttaisiin, löydettäisiin yhteisiä harrastuksia ja oltaisiin ihmisiä toisillemme. Siinä samalla tulee tehtyä vähän inhimillisiä virhearviointeja, mutta ne ovat, no, inhimillisiä. (Enkä puhu nyt niistä murhista.)

Järkyttynyt oopperan ensemble ja yksi kasvoton. Kuva © Jiri Halttunen

Christine (ensi-illassa upeaääninen, ihana Johanna Isokoski) on tukevasti jalat maassa seisova maalaistyttö, joka säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja herttaisuutta muttei kiltteydestään huolimatta ole ihan kaikkien vietävissä. Unelmaprinssi Philippen huokaillessa rakkauttaan Christinelle hän käy läpi laulusuoritustaan ja hermoilee tulevaa uraansa. Laulukilpailussa hän räjäyttää pölyt kuulijoiden korvista ja hurmaa kaikki – ja tekee sen itse säveltämällään ja sanoittamallaan kappaleella. Samaista uusinta lauluaan hän on tarinan alussa kaupannut Pariisin kaduilla. Enpä ole vielä kohdannut ammatikseen säveltävää musikaalisankaritarta, joka on samalla myös pienyrittäjä. Christine ei ole neito pulassa vaan itsenäinen ja itsekin hyvin pärjäävä toimija, joka välillä arvioi tilanteensa väärin ja luottaa ihmisten hyvyyteen liikaa. Rooli on jaettu puoliksi Isokosken ja teatterin oman näyttelijän Saara Jokiahon kesken, ja aion ehdottomasti hankkiutua paikalle katsomaan myös Jokiahon roolityötä.

Riku Pelon esittämä kummitus eli Erik on sympaattinen, kohtelias ja kiltti hahmo, jota tekisi mieli halata. Toisin kuin suurimmassa osassa Kaunotar ja hirviö -tyyppisiä goottilaisen kauhuromantiikkaperinteen tarinoita, tämä hirviö ei pidä Christineä vankina tai yritä omistaa häntä. Pukuhuoneen peilistä ilmestyvä naamiomies ei hypnotisoi neitoa mukaansa vaan tulee tsemppaamaan jännittävää lauluoppilastaan ennen ensi-iltaa. Tukholma-syndrooma loistaa poissaolollaan, eikä missään romantisoida kidnappausta tai uhkailua! Miten virkistävän tervettä!

Christine yksinkertaisesti ihastuu ystävälliseen jos kohta vähän salaperäiseen laulunopettajaansa, joka menee naispuolisen henkilön huomiosta suloisesti täysin lukkoon. Se ei toki haittaa, että mies on pitkä, tumma, komeaääninen baritoni, jolla on hyvä tyylitaju ja aika ihanat hiukset. Erik on viettänyt koko elämänsä oopperatalon katakombeissa vanhojen lavasteiden keskellä, joten en yhtään ihmettele, että hänen puheensa on korkealentoista ja elekielessään herkullista draamaa. Pelo ei kuitenkaan ylinäyttele tai tee hahmosta tarkoituksettoman koomista, ja hänellä todella on upea ääni.

Pienenä miinuspuolena Erik tappaa pari tyyppiä, mitä Christine tosin ei tiedä. Siinäkin on sitä paitsi kyse itseään ja rakkaitaan puolustavasta ihmisestä, joka on tainnut oppia moraalikoodistonsa oopperoista eikä yhteiskunnan laeista. Christinelle raivostuttuaankin Erik aidosti katuu, toteaa sopraanonsa olleen oikeassa ja on onnellinen, että sai sentään kuulla tämän laulavan vaikka tämä nyt hänet luultavasti hylkääkin, ja viimeistään siinä vaiheessa bloggaajalla saattoi olla vähän tippa linssissä. Lopussa katsomosta kuului sieltä sun täältä niiskutusta.

Olin myös näkevinäni Erikin hahmossa ripauksen aspergeria: valikoiva empatiakyky, hieman omalaatuinen näkökulma maailmaan, yliherkät aistit ja kauneudenkaipuu, vaikeuksia tunnetaidoissa ja aavistuksen korrektimpi puhetapa muihin hahmoihin verrattuna. Kyökkidiagnosoinnillani ei sinänsä ole vaikutusta juoneen eikä se määrittele Erikin persoonaa, se on vain kiinnostava mahdollisuus ja yksityiskohta joka herätti huomioni.

Kreivi ja sopraano (Pekka Hiltunen ja Saara Jokiaho). Kuva © Jiri Halttunen

Pekka Hiltusella on vähän epäkiitollinen rooli kilpailla salaperäisen laulunopettajan kanssa, mutta dandymäinen naistenmies kreivi Philippe pääsee kyllä pitkälle kun vähän malttaa keskittyä Christineen. Hiltunen ja Isokoski ovat hirveän suloisia yhteisissä kohtauksissaan, ja kreivistä paljastuu varsin hurmaava ja vilpittömän oloinen nuorimies, jolla on hyvin hallussa niin 1920-luvun tanssiliikkeet kuin miekkailukin. Jos kreivi vain antaa Christinen luoda uraa, niin näillä kahdella voisi olla valoisa tulevaisuus.

Oopperan uusi johtajatar Carlotta Cholet (päräyttävä Tytti Vänskä) on herkullinen pahis, jonka suuri unelma on olla palvottu oopperadiiva ja luoda juuri sellaisia oopperatuotantoja kuin hän haluaa. Carlotta on jokaisen alaisen kontrollifiikki painajaispomo, joka ei siedä eriäviä mielipiteitä tai häntä lahjakkaampia työntekijöitä. Hänellä on psykologista silmää olla tehokas ja huomaamaton työpaikkakiusaaja, mielistellä, manipuloida ja saada tahtonsa läpi. Samalla hahmo on hillittömän hauska, ja yhdessä rakastavan aviomiehensä (Henri Halkola) kanssa he ovat lyömätön työpari. Kolmanneksi komediatrioon liittyy jokaisen brittidekkarin arkkihahmo poliisitarkastaja Ledoux (Markus Virtanen), jonka tehtävänä olisi napata tämä mystinen kummitus.

Jokaisella ensemblehahmollakin tuntuu olevan tarinansa, joka kertoutuu vilahduksina tapahtumien taustalla. Välillä teki mieli huutaa pysäyttämään päähenkilöiden puuhat hetkeksi, että ehtisin huomata kaikki hauskat pienet yksityiskohdat päätarinan varjossa. Esimerkiksi oopperan näyttämömestari (Hannu Lintukoski) pystyisi luultavasti esittämään yhden miehen show'na koko ohjelmiston tanssinumeroineen ja aarioineen, ja hän on piippunsa kanssa ilmaisuvoimaisempi kuin monen teatterin koko musikaaliensemble yhteensä. Kreivi Philippen lutunen autonkuljettaja (Markus Virtanen) oli varastaa show'n heti kättelyssä, ja oopperan esiintyjäkaarti on vielä aivan oma lukunsa. Lauluvalmentaja Juho Eerola ja koreografi Jouni Prittinen ovat saaneet ensemblen tekemään huipputyötä, ja jotenkin porukka onnistuu samanaikaisesti olemaan sekä yhtenäinen ensemble että kokoelma erilaisia persoonia. Yestonin musiikki ei sitä paitsi ole mitään helppoa laulettavaa.

Poliisi, aviomies ja diiva lukevat taidekritiikkiä. Kuva © Jiri Halttunen

Phantomista jäi traagisista sivujuonteista huolimatta lämpimän onnellinen olo, kuin olisi kääriytynyt pehmoiseen vilttiin turvaan ulkomaailman myrskyiltä. Näyttämöltä tulvii hyvää mieltä, lämpöä, rakkautta ja onnellisuuden pilkahduksia. Hahmot ovat hyväsydämisiä ja jopa pahikset tekevät pahojaan rakkaudesta (musiikkiin, rahaan ja toisiinsa). Näyttelijät selvästi nauttivat esityksestä. Matka Erikin itselleen luomaan todellisuuteen on kuin eskapistinen sukellus aikuisten satuun, ja se on juuri sitä mitä tänäkin syksynä kaipaan.

Spamalot – Törnävän kesäteatteri 2019

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Monty Pythonin Spamalot on yksi hyvänmielenmusikaaleistani, ja on aina mukavaa nähdä se uudelleen. Ensimmäisen kerran olen nähnyt Spamalotin kymmenisen vuotta sitten unkariksi, ja kun en tuntenut alkuperäiselokuvaa enkä siihen aikaan juuri osannut kieltäkään, kokemus oli vielä vähän absurdimpi kuin Monty Pythonin hommat yleensä. Siksi tai siitä huolimatta ihastuin musikaalin mustaan, sinne tänne rönsyävään huumoriin, hiuksia halkovaan verbaalikomiikkaan ja satiiriin. Muutama vuosi sitten kävin Lontoossa katsomassa uuden tuotannon, jossa oli mm. Warwick Davis Patsyna, ja nauroin itseni tärviölle.

Aku Hirviniemi lällättää ranskaksi.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Suurin osa Eric Idlen ja John Du Prezin musikaaliversion dialogista ja yksittäisistä kohtauksista on otettu lähes suoraan Monty Python and the Holy Grail -elokuvasta (1974), mutta tarinaa on yhtenäistetty ja sujuvoitettu. Siinä missä elokuva nauraa elokuvanteolle, musikaalissa sekaan on ujutettu runsaasti musikaalivitsejä ja itseironiaa teatteria kohtaan. Hartaatkin fanit viihtynevät katsomossa hyvin, mutta esitys sopii myös ensikosketukseksi joukkion hämärään huumoriin.

Yritin olla asettamatta ennakko-odotuksia Suomen kantaesitykselle Törnävän kesäteatterissa, mutta kun taustalla on Seinäjoen kaupunginteatteri, joka ei yleensä tee mitään vasemmalla kädellä, niin pakkohan siitä oli ihan pikkuisen olla ennakkoon innoissaan. Ilokseni en pettynyt: seinäjokelainen Spamalot on kunnianhimoisesti ja pieteetillä tehtyä viihdettä, joka ei aliarvioi katsojiaan. Se seuraa brittiläistä esikuvaansa uskollisesti mutta hilpeän pohojammaalasella otteella. Tuotanto menisi ihan täydestä myös talvikauden pääteoksena sisätiloissa. Näkemieni tuotantojen perusteella musikaalissa on tietyt montypythoniaaniset elementit, jotka on säilytettävä maasta toiseen, mutta niiden lisäksi työryhmillä on runsaasti tilaisuuksia kotouttaa huumoria aikaan ja paikkaan sopivaksi ja käyttää omaa luovuuttaan. Niinpä Jumalan ääni lienee suomalaisille hyvin tuttu, näyttämön halki vaeltaa useampikin suomalaisjulkkis ja välillä joku meinaa eksyä Kurikkaan.

Riikka Aurasmaan puvustus on tähän asti näkemistäni Spamaloteista ehdottomasti hienoin, etenkin Järven neidon upeat asut ja tanssijoiden puvut. Myös Juho Lindströmin rehellisen koivupuinen lavastus on nappiyhdistelmä keskiaikaista Englantia ja Pohjanmaata, enkä saa tarpeekseni Karoliina Mäen näyttävistä fantasiamaskeerauksista ja peruukeista. Näyttämölle on hämmentävän hyvin saatu laadukkailla materiaaleilla ja huolellisuudella luotua illuusio pikkubudjetin harrastelijakesäteatterista yksiulotteisine lavasteineen, ja samalla näyttelijäkokoelma lienee yksi tämän kesän parhaita Suomessa.

Anna Victoria Eriksson ja Olli Rahkonen rakastavat kovaa ja korkealta.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Sketsiallergikkona ja harvoin elokuvia katsovana en ole nähnyt Aku Hirviniemeä oikein missään tositoimissa, ja hän yllätti positiivisesti mm. Sir Lancelotina, joka kohtaa värikkään kohtalonsa linnassa keskellä suota. Anna Victoria Eriksson on mainio kliseisenä Järven diivana, ja Olli Rahkonen lukuisissa rooleissaan aina yhtä hykerryttävä. Jyri Numminen on jatkuvasti lähellä varastaa show'n milloin missäkin hahmossa, ja Nummisen koreografiat ovat hauska tuulahdus suoraan Broadway-perinteestä.

Mikko Koivusalon suomennos on hauska ja perussujuva, ja Monty Python -fanitkin tuntuivat olevan tekstiin tyytyväisiä. Alun England/Finland-sekaannus on ratkaistu suomeksi kekseliäästi ja nautin suuresti ranskalaisritarien suoltamista herjoista. Laulujen suomennokset jäivät mielikuvituksellisuudessa vähän kakkoseksi dialogille, mutta ymmärrän dialogiin keskittymisen repliikkien legendaarisuuden vuoksi. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttämölle iloa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä Spamalot kuitenkaan eksy pelkäksi farssiksi vaan on kaunis kunnianosoitus lakonisen älykästä brittihuumoria kohtaan.

Sir Bedeveren (Ville Orttenvuori) ovela hyökkäyssuunnitelma.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Muutamissa kohdissa tarinaa olisi mielestäni voinut kotouttaa vielä enemmänkin. Esimerkiksi Sir Joka Ei Ole Tässä Esityksessä jätettiin oikeastaan täysin hyödyntämättä (verkkosukkikset, tolppakorot ja korsetti, anyone?), ja kun kyse on musikaalin tekemisestä Törnävälle, niin kuningas Arthurin (tyylikäs Juha Hostikka) puhe Broadwayn musikaaliosaamisesta jättää vitsin kyllä puolitiehen. Törnävälläkin osataan, kuten esitys itse osoittaa! Tässä kohtaa joudun vähän vertaamaan esitystä Budapestin versioon, jossa Tällainen laulu esitetään saman teatterin Oopperan kummitus -proggiksen lavasteilla, Sir Joka Ei Ole Tässä Show'ssa on väärälle näyttämölle eksynyt Phantom ja Ritarit jotka sanovat Ni ovat silkkaa parodiaa teatterin omasta Cats-tuotannosta. Olisin kaivannut lisää jotain samanhenkistä, koska ainakin näin ulkopaikkakuntalaisen silmin Pohjanmaasta irtoaisi runsaasti kotiseutuparodiaa.

Lopuksi täytyy nostaa hattua Seinäjoen kaupunginteatterille, joka pokkana tuo Pohjanmaalle jälleen mm. sympaattisia queer-hahmoja ja hykerryttävää satiiria kirkkoa kohtaan – ja vetää sillä katsomot täyteen. Kukaan katsomoon tullut tuskin loukkaantuu someraivon partaalle asti, mutta ajatuksien herättäminen on aina hyväksi, kesäteatterissakin.

Arthur (Juha Hostikka) ja Patsy (Lauri Ketonen) kohtaavat Ritarit jotka sanovat Ni.
Kuva © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

(Sitten viime syksyn olen mm. saanut uuden työpaikan ja vaihtanut asuinkaupunkia, joten blogi on jäänyt hieman vähälle huomiolle. Yritän parantaa tapani nyt, kun muu elämä alkaa taas asettua aloilleen.)