Teatterikesä 2014: Terveiset Kutturasta

Sain esitykseen lehdistölipun.

 

Ennen esitystä lueskelin käsiohjelmaa toivoen hartaasti, että Joensuun kaupunginteatterin Terveiset Kutturasta ei olisi ihan niin Suomi-stereotyypeistä huumorinsa repivä kuin ennalta vaikutti. Osin pelkoni osoittautui oikeaksi, mutta seassa oli myös piristäviä ja oikeasti hauskoja elementtejä.
 

Ei tarvitse mennä kovin kauas Suomen rajojen ulkopuolelle, kun sisällissodat, veriset kapinat ja kansan syvien rivien turhautumisesta nouseva raivo ovat silkkaa todellisuutta. Kun tarpeeksi venytetään, Ukrainan Euromaidan voisi hyvin tapahtua Suomessakin. Kutturassa pohjoinen (=muu) Suomi nousee Helsingin aluepolitiikkaa ja syrjäkylien autioittamista vastaan ja ajaa Helsingin herrat ahtaalle. Syttyy totinen sota, jossa jokaista strategista ABC-huoltoasemaa puolustetaan viimeiseen mieheen. Sotilaat ovat sankarillisia marttyyrejä (ainakin omissa, fiktion kanssa sekoittuvissa mielikuvissaan).
 

Ajatuksena tarina on herkullinen dystopia, jolla on varsin pätevä sanoma. Aluepolitiikka ei ihan toimi Suomessa, politiikassa on paljon mätää, luonto kuolee ja jotain tarttis tehrä. Päänäyttelijät luovat monia ehjiä ja yllättävänkin syvällisiä hahmoja, joiden karikatyyrimäisyyden alla on monta tasoa. Tuntemattoman sotilaan Koskelaa yli kaiken ihannoiva kasvatustieteen nössömaisterialikessu oli suorastaan traaginen hahmo. What would Koskela do?
 

Kutturan huumori sekä osui huumorintajuuni että upposi jo matkalle. Eritteet, inttivitsit ja seksi eivät oikein jaksa enää naurattaa edes tarkoituksellisen huonona huumorina, ja ajoittain meininki muistutti Vääpeli Körmyä heikoimmillaan. Syntyperäisenä stadilaisena, joka ei koskaan ole käynyt Seinäjokea pohjoisempana, lienen myös väärää kohderyhmää saamelaisstereotypioille naurajaksi, koska en tiedä, millaisina lappilaisia "yleensä" pidetään. Ylipäätään maakuntastereotypiat alkavat jo mennä samaan huumorikategoriaan pierujen kanssa. Helsinkiläinen umpiröyhkeä someaddiktisotilas oli sentään suht tuore hahmo, mutta siitäkin muistui mieleen Körmyn juppialokas.

Alikersantti Jesse Purola (Markku Maasilta)

Toisaalta tekstissä oli säännöllisin väliajoin todella hauskoja yksittäisiä heittoja, sanaleikkejä ja ovelia huomioita, joiden voimin jaksoin katsoa läpi toisenkin näytöksen. Eppu Normaalin kutsuminen hämäläiseksi itkuksi, joka saa pahaa-aavistamattoman kuulijan hetkessä juomaan kaiken lähiseudun alkoholin, vetosi minuun. Viittaukset populaarikulttuuriin oli tehty hyvin ja ne toivat tarinaan olennaisen lisän. Myös somalimaahanmuuttaja Abdi osoittautui hauskaksi hahmoksi, joka puhui täysin yleiskielistä suomea, kaivoi parempia korsuja kuin suomalaiset sotahullut yhteensä ja ylipäätään oli todella nähnyt sodan kurjuutta, siinä missä suomalaiset kohkasivat sodan sankarillisuudesta ja näkivät itsensä Korkeajännitteen sankareina.
 

Lavastus (Marie Antikainen) ja valaistus (Mikko Pajanen) loivat unenomaisen tunnelman näytelmään. Moottorikelkkasoturit meinasivat hetkittäin varastaa show'n. Näyttämöä kehysti puolestaan interaktiivinen screeni, jolla vilkkui nettimeemejä, #Euromaidan-twiittejä, valokuvia jatkosodasta ja näytelmän Facebook-sivun tapahtumia. Monesti tylsinä hetkinä jäinkin tuijottelemaan screenin hiljalleen liikkuvia kuvia. Ideaa voisi kehitellä vielä pidemmällekin, koska nyt esimerkiksi Fb-sivulla ei juuri tapahtunut mitään, mutta alku oli lupaava.
 

Huolimatta melko hitaasta ja paikallaan junnaavasta tahdista tarina saatiin kuitenkin niputettua loppuhuipennukseen ilman, että juurikaan teki mieli torkkua. Lavalla ja sen reunoilla oli aina sen verran katsottavaa, että pysyin leikkuukelpoisissakin kohdissa hereillä.

Kuvat © Ville Kokkola / Joensuun kaupunginteatteri