Änglagård – Svenska Teatern, Helsinki 2026

 Sain kenraalinäytökseen pressilipun ja kävin myöhemmin katsomassa esityksen ostamallani lipulla.

Svenska Teaternin Änglagård on ruotsalaisten viisumiesten Fredrik Kempen ja Edward af Sillénin sekä Daniel Réhnin uusi musikaali, joka kantaesitettiin Tukholmassa 2023. Edellinen musikaali Så som i himmelen on Suomessa nähty Helsingin ja Seinäjoen kaupunginteattereissa nimellä Niin kuin taivaassa. (Samannimistä puhenäytelmäversiota on esitetty meillä enemmänkin.) Molemmat musikaalit perustuvat vuosituhannen vaihteen ruotsalaisiin menestyselokuviin, joissa nykyaika uhkaa konservatiivisen kyläyhteisön maailmankuvaa. Tekijöillä on ilmeisesti melkoiset syrjäkylätraumat, mutta ainakin he käsittelevät niitä huumorilla. Så som i himmelen ei ole mikään suosikkimusikaalini, mutta Maria Lundströmin ohjaama Änglagård jostain syystä iski minuun lujaa, huolimatta muutamista dramaturgisista puutteistaan. Siinä on draamaa ja synkkiä salaisuuksia ja raivoa, ja toisaalta se onnistuu samanaikaisesti olemaan hirvittävän hauska jotenkin hyvin inhimillisellä tasolla. Änglagård on ennen kaikkea naisten musikaali – elämäniloisten, elämännälkäisten, turhautuneiden, vihaisten ja hampaat irvessä maailmaansa suojelevien naisten musikaali.

Zac (Mikko Kauppila) ja Fanny (Sannah
Nedergård) uudessa kartanossaan.
Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Svenska Teaternissa musikaali sijoittuu 1990-luvun alkuun ja Yxavikin pikkukylään jonnekin päin Turunmaata. Paikallinen rikas erakkomies on kuollut ilman perillisiä, ja maalaispamppu Axel laskee saavansa huutokaupasta edullisesti miehen kartanon Änglagårdin, johon hänelläkin on sukusiteitä. Hautajaisiin ilmaantuu kuitenkin suoraan berliiniläiseltä kabareenäyttämöltä tyttärentytär Fanny, josta kukaan ei ole tiennyt mitään. Ihastuttavan Fannyn tulon myötä monen kyläläisen elämä menee yhtäkkiä sekaisin, etenkin kun perijättären perässä seuraa joukko sukupuoleltaan, seksuaalisuudeltaan ja tavoiltaan hyvin värikästä porukkaa. Nehän valvovatkin aamukolmeen! Kaiken pohjalla kiehuu juoruja, ennakkoluuloja, perhesalaisuuksia, vuosikymmenten kyräilyä, mustasukkaisuutta ja muita pikkukylän elämän peruspalikoita.

Kyläläisten ennakkoluulojoukkoja johtavat Axel (upeaääninen Tero Harjunniemi) ja hänen vaimonsa Rut (Birthe Wingren), jolla on omat syynsä haluta Fanny pois Yxavikista. Wingren on mykistävän vaikuttava kylän voimanainen, jonka ääni on hienompi kuin koskaan, ja hän luo näyttämölle Rutin raivon, herkkyyden ja yksinäisyyden niin että iho oli katsomossa kananlihalla. Ruotsissa roolin on alun perin tehnyt legendaarinen Helen Sjöholm, mutta Wingreniä kuunnellessa ei todellakaan tule häntä ikävä. Hahmossa on yllättävän paljon huumoriakin, etenkin Rutin yrittäessä ylläpitää horjuvia kulissejaan. Rut on kieltämättä tarinan pahis, mutta hänen motiivinsa ovat ymmärrettäviä ja osin muiden teoista johtuvia, ja se tekee hahmosta kiitettävän monitasoisen.

Kutominen auttaa Evaa (Josefin Silén) ja Rutia (Birthe Wingren)
rauhoittumaan. Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Muu ompeluseura on herkullinen joukko hillittyjä ja hallittuja rouvia, jotka purkavat kaikki moninaiset turhaumansa kutomiseen. Yxavikin miehet jäävät väistämättä taustalle olemaan vähän persoonattomia tossukoita, kun taas ensemblen naishahmoilla on jokaisella oma luonteensa. Poikkeusmiehenä on pastori Henning (ikisuosikkini Simon Häger), kestohermostunut kyläpappi jolla on kuitenkin persoona ja piileviä taiteellisia unelmia. Henning-raasu tasapainoilee kyläläisten ja tulokkaiden välillä ja yrittää vaihtelevalla menestyksellä rakentaa rauhaa, mutta hänelläkin on rajansa, joiden vastaan tuleminen on mainiota seurattavaa.

Ilman vanhempia kasvanutta, juuretonta Fannya esittää Sannah Nedergård, joka onnistuu jotenkin olemaan samaan aikaan sekä seksikäs, boheemi kabareeartisti että herttainen naapurintyttö. Nedergård laulaa Fannyn herkät soolot itkettävän kauniisti, ja toisaalta hänessä on tarpeeksi ytyä yhteenottoihin kyläläisten kanssa. Rutin ja Fannyn laulaessa dramaattista riitabiisiä yhdessä olin jo onneni kukkuloilla. Nedergårdin Fanny on sisukas ja veemäisyyden puolelle lipsahteleva nuori nainen, joka kuitenkin säteilee lämpöä niitä kohtaan joista välittää. Olen onnellinen siitä, että Änglagårdissa ei ole mitään päälleliimattua romanttista pääjuonta, vaan tarina keskittyy Fannyyn etsimässä paikkaansa maailmassa. Ylipäätään rakkaussuhteet ja avioliitto eivät ole tämän musikaalin maailmassa kovin toimiva saati houkutteleva konsepti, kun taas ystävyys ja itse valittu perhe nousevat tärkeiksi.

Bestis Zac (Mikko Kauppila).
Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Fannyn mukana seuraa hänen kasvattisisarus-kollega-bestiksensä Zac (sympaattinen Mikko Kauppila), joka toimii kylän kulttuurisodassa Fannyn omatuntona, tukijoukkoina ja diplomaattina. Heidän ystävyyssuhteensa ei suinkaan ole ristiriidaton, mutta sitä on selvästi koeteltu jo monia kertoja ja he ovat kasvaneet hyväksi tiimiksi. Viileän sarkastinen Zac flirttailee vähän joka suuntaan ja tarjoilee taustalla pienimuotoista kuivaa huumoria, mutta hänestäkin löytyy aitoa lämpöä ja reiluutta aina kun sitä tarvitaan. Jos olisin queer-nuori, haluaisin tulla yhtä vaivattoman androgyynin cooliksi kuin Zac.

Maailmaa nähneiden Fannyn ja Zacin vastakohta kylässä on kyläkaupan tympeä kassatyttö Eva (Josefin Silén). Eva on herkullisen dramaattinen no-nonsense-hahmo, vähän kuin seksuaalisesti suoraviivainen Pikku Myy, josta ennen pitkää luultavasti on tulossa samanlainen tukahdutettu kotirouva kuin muustakin ompeluseurasta. Loppupuolella häneltä palaa käpy hienosteleviin tulokkaisiin, eikä tunteiden käsittely tunnu kuuluvan hänen muutenkin vähän heppoiseen yleissivistykseensä, joten hassustihan siinä meinaa käydä. Eva on juuri se ylimielinen ja hallitseva tyyppi, joka pohjimmiltaan on kuitenkin epävarma itsestään ja taistelee haavoittuvuutta vastaan kaikin keinoin. Evan toisen puoliskon soolobiisi on yksi musikaalin päräyttävimmistä, ja Josefin Silén laulaa sillä rappaukset alas kattokupolista. Eva on myös pikkupaikkakuntien juoruilutaipumusten ruumiillistuma, jonka kautta kulkiessaan jokainen tarina paisuu suhteettomiin mittoihin ja saa aikaan paljon eripuraa.

Mårten (Jakob Norrgård), Mårtenin sixpack ja Eva (Josefin
Silén). Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Evan poikaystävä Mårten (Jakob Norrgård) ja hänen vatsalihaksensa eivät muuten ole musikaalissa läheskään niin suuressa roolissa kuin medianäkyvyyden perusteella voisi olettaa. Jos väkeä silti tulee pelkän timmin sixpackin perässä teatteriin niin kannatan sitä lämpimästi, toivottavasti he samalla löytävät teatterin taian elämäänsä. Mårten on kylän hilpeä handyman ja ilmeisesti myös läänin kiimaisin kolli, josta vanhemmat Axel ja Rut ihme kyllä olettavat tulevan jatkaja tiluksilleen ja bisneksilleen. (Onko Axel ollut nuorena samanlainen?) Salassa Mårtenilla on kuitenkin taiteellisia haaveita, ja Fannyn ja Zacin kannustus saa hänet sisäistämään, että maailmalla voi olla tarjolla hänelle muutakin kuin talousmetsä ja meisseli. Pidin siitä, miten Mårtenin soolokappale lähtee parista kitarasoinnusta ja kuvitellusta Abba-soundista ja rakentuu kunnon suureksi unelmientavoittelukappaleeksi, ja Norrgårdin kaunis ääni ja aurinkoinen olemus sopivat hahmolle hyvin. KAJ-yhtye on aiemmin tehnyt Wasa Teateriin kaksi suosittua musikaalia, joissa molemmissa Norrgård on näytellyt isoja rooleja, joten tässä ei onneksi ole kyseessä katsojien houkuttelu näyttelijäkyvyttömän laulajajulkkiksen nimellä tai lihaksilla. (Sekä Gambämark että Botnia Paradise löytyvät Yle Areenasta suomenkielisellä tekstityksellä, suosittelen lämpimästi.)

Riko Eklundhin ja Nicke Lignellin hurmaavat gubbeveljekset toimivat esityksen virallisena huumorikevennyksenä. Åbo svenska teaterin Draculan charmikkaan nimiroolin ja Matildan rehtori Trunchbullin jälkeen minulta meni hyvän aikaa tajuta että kyllä, tuo Hankkija-lippiksinen henkselivaari villatakissa tosiaan on Riko Eklundh. Kaksikko saa ensimmäisellä puoliskolla ehkä vähän liikaa aikaa ja lauluja näyttämöllä siihen nähden, mikä on heidän tärkeytensä tarinan kannalta, mutta he ovat niin hassuja ja herttaisia ja karismaattisia, että antaa mennä nyt tämän kerran. Heidän metsuritaustajoukkonsa paksuine pölleineen toi kevyesti mieleeni Tom of Finland -musikaalin tukkijätkät, joten oletukseni juonen suunnasta lähti hetkeksi hakoteille, mutta se tarina lienee sitten aivan eri musikaali.

Gottfrid (Riko Eklundh), Ivar (Nicke Lignell) ja iloiset puunhakkaajat.
Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Koko ensemble tekee valtavan hyvää työtä Änglagårdissa, ja voisin viettää pari esitystä ihan vain seuraten, mitä päähenkilöiden taustalla tapahtuu. Koreografi Lenka Vagnerová onnistuu monissa kohtauksissa tyylikkäiden ja hauskojen tanssien ohella tekemään ensemblestä kokoaan suuremman. Olen nähnyt useampia ensemblenäyttelijöistä päärooleissa muissa musikaaleissa, ja mahdollisuus nähdä esimerkiksi Marika Westerling tai Aaro Wichmann understudynäyttelijöinä Änglagårdin isommissa rooleissa houkuttelee minua kovasti.

Juoneltaan musikaali on hieman epätasainen eikä aina osaa ihan päättää huumorin ja tragedian välillä, mikä toisaalta johtaa myös mukavan mustaan huumoriin ja tragikomiikkaan. Musiikki on kaunista ja Kristian Nymanin johtama orkesteri soi kauniisti, ja vaikka sanoitukset eivät ole mitään Nobel-tasoista neroutta, ne hoitavat tehtävänsä hyvin. Ei-ruotsinkieliselle sanoitusten verrattain suoraviivainen sisältö myös helpotti ymmärtämistä. En ollut nähnyt elokuvaa tai SVT:n musikaalitaltiointia etukäteen, kuunnellut levytystä enkä edes lukenut juoniselostusta, mutta pysyin hyvin tarinassa kärryillä vilkaisemalla tarvittaessa tekstitystä näyttämön yläreunassa. Pieni osa vitseistä ei välttämättä avaudu ei-suomenruotsalaiselle, mutta ajatus niiden takana tulee kuitenkin selväksi kontekstista.

Ompeluseura vs. Änglagård. Kuva: Cata Portin / Svenska Teatern

Musikaalin visuaalisuus on kaunista, ja oli erittäin freesiä nähdä pitkästä aikaa suuren näyttämön musikaali, joka ei yritä vääntää kaikkea rautalangasta videoprojisoinneilla. Olen hyvin harvoin nähnyt missään esityksessä oikeasti tarpeelliset, tyylikkäät ja dramaturgisesti toimivat videot, ja Änglagård on taas yksi muistutus siitä, että yleisön mielikuvitukseen luottaminen on teatteriesityksen olennainen osa. Erik Salvesenin lavastus on sisätilojen suhteen ihanan yksityiskohtaista ja esimerkiksi Änglagårdin kartano henkii sopivassa suhteessa sekä kotoisaa mummolaa että karmivaa hylättyä urban exploration -tunnelmaa. Ulkokuvissa taas luotetaan paljolti harvaan koivikkoon ja tyhjään näyttämöön, joita Julia Jäntin vähäeleinen ja kaunis valaistus hyödyntää täysillä. Tiina Kaukasen puvustus tarjoilee yhtäältä hillittyä ysärinostalgiaa hailakoissa väreissä ja toisaalta berliiniläisen underground-klubin nahkaa, remmejä, pitsiä ja neonvärejä. Kött och blod -kohtauksessa Jäntin dramaattiset valot, Salvesenin mummolalavastus ja Kaukasen ilottelevat puvut pääsevät oikein kunnolla vauhtiin, kun sekä ompeluseura että Fannyn bilevieraat kansoittavat Änglagårdin ruokasalin elämäntyylien raivokkaassa yhteentörmäyksessä. Sitä seuraava Zacin soolo Poor Little Rich Girl taas tuo samaan tilaan laskuhumalaisen kalpean tunnelman, jossa lauotaan elämän totuuksia kevyen soittorasiamaisella musiikilla.

Loppupuolen näyttävä tulipalo menee hieman jo melodraaman puolelle. Se on myös sikäli irrallinen juonikuvio, ettei sillä ole itse asiassa mitään vaikutusta tarinaan eikä hahmoihin, ja sytyttäjäkin hengailee loppukohtauksessa vapaalla jalalla ja päällisin puolin ilman isompia kaunoja. Palo lähinnä vain vahvistaa tarinan Rebecca-tunnelmaa, jossa kaiken taustalla vaikuttaa kuollut nainen ja toisella, status quoa henkeen ja vereen puolustavalla naisella vipsahtaa mielessä pyromanian puolelle.

Fanny (Sannah Nedergård) alkaa kotiutua kylään. Hänen ja Zacin (Mikko Kauppila)
vieraana pastori (Simon Häger). Kuva: Cata Portin /Svenska Teatern

Ylipäätään Änglagårdissa on sekä musikaalina että rakennuksena yllättävän paljon goottiromanttisia aineksia synkistä sukusalaisuuksista alkaen. Neito sokkeloisessa kartanossa ei kuitenkaan ole avuton uhri, ja dark brooding man -stereotypiakin taitaa päteä paremmin edesmenneeseen erakkoisoisään kuin neidon queer-bestikseen, niin dramaattinen kuin tämä onkin. Toisen sukupolven goottiromantiikkaa? Vaivihkaista parodiaa kääntämällä asetelmat ympäri? Rutin ja Fannyn vihanpidossa on vivahteita Rebeccan kertojahahmosta ja Mrs Danversista, enkä sulkisi Änglagårdista pois sitäkään tutkimuskoulukuntaa, joka lukee Rebeccassa kertojan ja Danversin välillä erotiikkaa. Upea Kött och blod -kohtaus on perin kiihkeä, ja toisaalta Rut suhtautuu myös Fannyn edesmenneeseen äitiin Aliceen huomattavan intensiivisesti. Myös Evan kuuma viha Fannya kohtaan tuntuu vähän suhteettoman suurelta siihen nähden, että alun perusteella Mårten näyttää romanttisen rakkauden kohteen sijaan olevan ennemminkin vain seksikumppani paremman puutteessa. Mikään unelmien mies Mårten ei käytöksen perusteella ole, mutta ehkä Yxavikissa ei sitten ole muita alle nelikymppisiä heteromiehiä. Eva myös tuntuu tulkitsevan Mårtenin bileporukassa hengailun syyksi nimenomaan Fannyyn rakastumisen, osin kiitos Fannyn provosoinnin, vaikka pohjimmiltaan Mårten taitaa vain kaivata pois kyläelämästään ja taidepiireihin.

Kokonaisuutena musikaali on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Maria Lundströmin ohjaus on perussujuvaa, mielenkiintoni pysyi yllä koko kolmetuntisen esityksen (sis. väliaika) ja näyttelijät ovat kuin suomenruotsalaisen kulttuurialueen Kuka kukin on -lista. Syksylle on jäljellä vain sekalaisia paikkoja, joten kannattaa olla ajoissa liikkeellä kevään esityksien kanssa. 

Something Rotten – Lahti 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Something Rotten eli Jotain mätää Lahden kaupunginteatterissa kertoo Retu ja Ruune Perästä, jotka yrittävät kirjoittaa menestysnäytelmää Elisabetin ajan Lontoossa. Veljesten homma ei mene aivan putkeen, kun taas heidän teatteriryhmänsä ex-jäsen Will Shakespeare menestyy soolourallaan suorastaan raivostuttavan hyvin. Kateuspäissään Retu päätyy kysymään ennustajalta muun muassa, että mikä on tulevaisuuden suurin teatteri-ilmiö. Ennustajalla on vähän usvaa näössään, joten erilaisten mutkien, vakoiluyritysten ja ideariihien kautta Perän veljesten tuleva esitys on, tadaa, musikaali nimeltä Omlet. Willillä on kuitenkin ikävä tapa varastella toisten tekstejä omiin nimiinsä...

Renessanssi! Kuva: Aki Loponen

Something Rotten on hilpeä soppa munahuumoria, Shakespeare-vitsejä, rakkautta, esitystaiteen historiaa ja musikaaliparodiaa, eli kokonaisuus on varsin shakespearemainen. Karey ja Wayne Kirkpatrickin ja John O'Farrellin musikaali kantaesitettiin Broadwaylla 2015, ja ensimmäinen Suomen-tuotanto oli mainio Törnävän kesäteatterin ulkoilmaesitys Seinäjoella kesällä 2021. Lahden kaupunginteatterin jälkeen musikaali on tulossa uutena tuotantona Åbo svenska teateriin. Pidin Törnävän esityksestä suuresti ja jännitin hieman, että miten Lahti selviää siihen verrattuna. Vertailu osoittautui kuitenkin (onneksi) vaikeaksi, ja molemmissa tuotannoissa on omat huippuhetkensä. Pienehkö ulkoilmanäyttämö ja suuri sisäsali ovat tiloinakin niin erilaisia, että Seinäjoella käyneelle Lahdessa on paljon uutta.

Ilkka Laasosen ohjaus Lahdessa on erinomaista laatuviihdettä, joka sai eloa jopa arkipäivän päiväesityksen yleensä varsin uneliaaseen yleisöön. Katsomossa oli sekä yläkoululaisia että bussilasteittain senioreja, ja katsojat tuntuivat viihtyvän hyvin ja myös näyttävän sen, mikä ei ole mikään vähäinen saavutus esitykseltä. Viihteellisen pintakerroksen ja show'n alla kulkee älykkäästi kudottu vaihtoehtoinen (?) versio siitä, kuinka Shakespearen suuret tekstit oikeastaan syntyivät. Draamasuuntautuneilla katsojilla on hauskaa Shakespeare-vitsien kanssa ja musikaalifani saa tunnistettavakseen joukon vaivihkaisia viittauksia kuuluisiin musikaaleihin. Osa parodiasta osuu Broadway-musikaalien kliseisiin enkä itsekään tunnista kaikkia vitsejä, mutta se ei haitannut kokonaisuuden ymmärtämistä. Teos on helposti lähestyttävä myös ensi kertaa teatteriin harhautuneelle katsojalle. Ilman intertekstuaalisuuttakin juoni on onnistunut tarina luovuuden tuskasta, showbisneksestä perhesuhteista, urakilpailusta ja rehellisyydestä.

"Mu-si-kaa-li!" Kuva: Aki Loponen

Musiikki on tarttuvaa Broadway-tyyppistä musikaalimusiikkia, josta on bongattavissa lukuisia viittauksia muihin musikaaleihin. Jyri Nummisen hauskat koreografiat steppinumeroineen täydentävät pastissit. Hajoilimme avecini kanssa erityisesti Les Misérables -kohdalle. Osa musikaaliviittauksista on ilmiselviä kuten Phantom of the Opera, mutta osa on pelkkiä vaivihkaisia melodianpätkiä ripoteltuna muun musiikin joukkoon. Mikko Koivusalon suomennos on yksi hänen parhaimmistaan: osuvia riimejä, hauskaa sanailua, sanaleikkejä ja sujuvaa tekstiä. Koivusalo on parhaimmillaan juuri tällaisissa humoristisissa teksteissä niin sanoittajana kuin kääntäjänäkin. Muutamassa nopeammassa kappaleessa sanat puuroutuivat, mutta niin ne tekevät samoissa kappaleissa Broadwayn levytykselläkin, joten ongelma ei liene suomennoksessa tai miksauksessa. Hieman moitimme muutamaa hyvin kovalla äänenvoimakkuudella soinutta kuorokohtausta, mutta todennäköisesti salin akustiikka on hankala eikä kaikkea vain saa kuulumaan kaikkialle tasapainoisesti. Muutoin Tommi Raitalan äänisuunnittelu oli täysin sujuvaa.

Bea, Retu, Ruune ja kaalikeitto. Kuva: Aki Loponen

Sari Suomisen anakronismeilla leikkivässä periodipuvustuksessa suosikkejani ovat ensemblenaisten ihanat renessanssipuvut ja Shakespearen glamrock-henkinen look, köh, näyttävine housuineen. Rikkaiden hahmojen asut ovat ihanan ylellisiä ja tavallisella kansalla on uskottavat rytkyt. Ihailin etenkin Suomisen tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä korsetteja jo Lahden viktoriaanisessa Jekyll&Hydessa. Pekka Korpiniityn lavastus ja Harri Peltosen valosuunnittelu yhdistävät sopivassa suhteessa historiallista Lontoota ja Broadwayn blingiä.

Näyttelijöistä voimakkaimmin mieleeni jäivät Henna Wallin (Bea Perä) ja Tuomas Korkia-Aho (Shakespeare), mutta koko porukka teki tasaisen hyvää työtä ja näyttämöltä välittyi hyvä tunnelma ja lämpö. Shakespearen rooli on muutenkin näyttävä ja tilaa ottava, mutta Korkia-Aho on erinomainen hurmaavan kierona rokkaridiivana, joka ei kaihda mitään keinoja menestyäkseen. Bea on Shakespearen täysi vastakohta: reilu, reipas ja rehellinen kumppani epävarmuuksiensa kanssa painivalle Retu Perälle (Mikko Pörhölä). Bealtakaan ei kuitenkaan puutu oveluutta kun sitä tarvitaan yhteiseen hyvään. Retu on perinteisen epäonninen ja uppiniskainen sankari kuin Aku Ankka ikään, ja Retun onneksi hänenkin ympärillään on fiksua ja auttavaista perhettä korjaamassa hänen suurten suunnitelmiensa jälkiä.

Bardi luovuuden tuskissa. Kuva: Aki Loponen

Retun pikkuveli Ruune (Mikael Saari) on herkkä runosielu, jolla todella on lahjoja kirjoittajana. Retun raivoksi Ruune fanittaa Shakespearea täpöllä, vaikka Shakespeare yrittää jatkuvasti käyttää hyväkseen hänen ideoitaan. Romanttinen Ruune löytää sielunkumppaninsa ihanasta Portiasta (Tuuli Paju), idealistisesta puritaanisaarnaajan tyttärestä, joka saa kiksejä runoudesta. Nuorenparin myötä musikaali hellästi irvailee sokealle faniudelle, ja toisaalta Ruunen ja Portian syvä rakkaus kirjallisuutta kohtaan on sinällään rehellisen kaunista, se vain saattaa heidät haavoittuvaan asemaan heitä kierompiin ihmisiin nähden.

Tiivistys: suosittelen lämpimästi reissua Lahteen. Teatterin betonibrutalistinen ulkokuori kätkee sisäänsä näyttävän show'n, joka on toimiva sekoitus viihdettä, älyä ja tunnetta. Se sopii niin huumorintajuiselle teatterifanille kuin aloittelijallekin, ja kaikki on tehty korkealaatuisesti.

Momentum 1900 – TTT 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Momentum 1900 jatkaa Tampereen Työväen Teatterin vuosilukumusikaalien sarjaa ja samalla se on Työviksen 120-vuotisjuhlaesitys. Kantaesityksen ovat käsikirjoittaneet Sirkku Peltola ja Heikki Salo ja säveltänyt Eeva Kontu. Musikaalin keskiössä on vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely. Vastoinkäymisistä huolimatta Suomen paviljonki sai näyttelyssä runsaasti palkintoja, ja se osaltaan auttoi luomaan kuvaa suomalaisista Venäjästä erillisenä kansana. Paviljongin suunnitteluun osallistui sellaisia nimiä kuin Albert Edelfelt, Ellen Thesleff, Akseli Gallén-Kallela, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren, joiden työssä tiivistyi suomalainen kansallisromantiikan arkkitehtuuri, design, käsityöosaaminen ja sisu. Musikaalissa taiteilijajoukon vankkana perustana seisoo joukko suomalaisia työmiehiä, jotka on lähetetty ihmeelliseen Pariisiin rakentamaan paviljonki ja näkemään samalla vähän maailmaa.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella en oikein osannut rakentaa mitään odotuksia Momentumin suhteen. Jälkeenpäin on edelleen sellainen olo, etten ole ihan varma, mitä olen katsonut ja miksi, ja bloggaaminen esityksestä on osoittautunut haastavaksi. Yksittäiset kohtaukset olivat kiinnostavia ja huippuensembleä seurasi mielellään, mutta teos itsessään on hassu sekamelska vähän kaikkea. On fennomaniaa, venäläistämisyrityksiä, luokkakysymyksiä, sosialismia, veljeyttä, taidetta, ryyppäämistä, pommiattentaatti, Pariisin ihmeiden ihastelua, sabotaasia, rakkaustarina, designia, koko 1900-luvun alun kaapinpäällinen kuuluisia tyyppejä sekä laulu Ville Vallgrenin ruokaresepteistä. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tässä on yritetty tehdä Suomelle omaa Hamilton-musikaalia ja isänmaallisuuden kohottamisen lomassa houkutella nuorisoa katsomoon mm. rap-musiikilla. Paikoin idea toimii, paikoin ei. Tekijät ovat selvästi tehneet perusteellista taustatyötä, mutta lopputulos on vähän kuin jonkun suuri esikoisromaani: on haluttu kertoa kerralla kaikki mikä tiedetään ja sanoa kaikesta jotakin. Reipas kustannustoimittaminen olisi auttanut musikaalissakin.

Taiteilijat, työläiset ja paviljonki. Kuva: Kari Sunnari

Momentumin parasta antia ovat erilaiset Pariisin, maailmannäyttelyn ja Suomen paviljongin ihmeille rakentuvat kohtaukset, joissa Työviksen Suuri näyttämö, näyttämötekniikka ja suuri ensemble pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tähtitaivas ja tanssijoiden valaistut valkoiset sateenvarjot kauniin musiikin taustana ovat lumoava näky. Olisin hyvin voinut katsoa kokonaisen konseptimusikaalin pelkästään maailmannäyttelystä ilman mitään sen kummempaa juonta kuin näyttelyn rakentaminen ja tekniikan ja muotoilun kehitys. Momentum on ylistyslaulu kansallisromantiikan luomisvoimalle ja osaajille, jotka puskevat sisun (ja alkoholin) voimalla läpi Venäjän sortotoimien, toimituksesta "unohtuneiden" rakennustarvikkeiden ja henkilökohtaisen säätämisen. Kun nauloja ei saada millään, tehdään sitten perinteisillä talonpoikaisilla puuliitoksilla. Herrojen ja renkien yhteistyö ei ehkä ole täysin saumatonta, mutta pitäviä saumoja siitä syntyy. Viimeisiä takan jugendinvihreitä kaakeleita muurataan vielä avajaisia edeltävänä yönä, mutta kaaospaniikista pusertuu esiin mitalien arvoista designia. Tämä oli aikansa radikaalia nykytaidetta, joka nykysuomalaisille on itsestäänselvää perinnettä. Tälle vastakohtana rakentui myöhemmin Aallon ja kumppanien radikaalin pelkistetty design, joka lopullisesti nosti Suomen maailmankartalle.

Taideopiskelijatar Verna (kesk.), Ellen Thesleff ja Beda
Stjernschantz. Kuva: Kari Sunnari

Sivujuonista olin vähemmän innoissani, koska usein tuntui että ne oli ympätty mukaan vain, koska musikaalissa yleisen mielipiteen mukaan kuuluu olla rakkaustarina ja dramaattista jännitystä. Yläluokkaisen taideopiskelija Vernan ja työläisnuorukais-Eliaksen rakkaustarina nostaa aiheiksi luokkaerot, vuoden 1917 sisällissodan juuret ja radikaalin työväenliikkeen, mutta kommunikoimattomuus, eestaas tahiminen ja melodramaattinen loppu eivät jaksaneet oikein kiinnostaa minua tässä kontekstissa. Kahden työläisveljeksen keskinäiset suhteet ja luonne-erot ovat sivujuonista mielenkiintoisin, osaksi koska Jussi-Pekka Parviainen (Kustaa) ja Saska Pulkkinen (Elias) ovat niin erinomaisia näyttelijöitä ja laulajia. Näitä kahta hahmoa olisin voinut katsoa enemmänkin, ja veljesten päämäärien kehittyminen ja vaihtuminen tarinan mittaan toi musikaaliin myös niitä harvoja rehellisesti liikuttavia hetkiä. Sisarusrakkaudesta ei, yllättävää kyllä, ole mitenkään liikaa musikaaleja. Parviainen on sympaattinen työväenaatteisena isoveljenä, joka joutuu valitsemaan politiikan ja perheen edun välillä. Pulkkinen pikkuveljenä taas kiipeilee pitkin näyttämöä kuin elävä viaton auringonsäde, jonka veljen puuhat vetävät mukaan vieraaseen ja pelottavaan maailmaan. Molemmat oppivat tarinan edetessä vastuuntuntoa mutta menettävät myös osan kauniista toiveikkuudestaan.

Hermanni, Elias ja Kustaa mualimalla. Kuva: Kari Sunnari

Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen) ja Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) rakastuminen olisi myös potentiaalisesti kiinnostava juonikuvio, ellei koko tarinaa kerrottaisi pikaisesti keskellä isompaa kohtausta huonosti motivoituna ja noin minuutin epäuskottavalla dialogilla. Vaikutelmaksi jää lähinnä se, että tässä on haluttu ruksi jonkin moninaisuuskiintiölomakkeen ruutuun ja näyttää kaksi naista pussaamassa näyttämöllä. Noin ylipäätään Momentumissa on silti enemmän kiinnostavia naishahmoja kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa, ja heillä on myös aiempaa järkevämpiä lauluja, jotka käsittelevät muutakin kuin miehiä. Toisaalta musikaalin naishahmot ovat myös oudon epätodellisia ja karikatyyrisiä, eikä heidän potentiaalistaan oteta läheskään kaikkea irti.

Proosateksti jätti paikoin aika hämmentyneen olon. Dialogi on ylevän saarnaavaa ja abstraktia, ja turhan usein kuulosti siltä kuin hahmot lukisivat repliikkinsä suoraan mummon kirjahyllyn mietelausekirjasta. Etenkin nuoren taideopiskelija Vernan (Emilia Keskivinkka) puhe on kuin peräkkäin aseteltuja Suuria Mietteitä taiteen olemuksesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja rakkaudesta. Jatkuvana virtana ne vievät toisiltaan painokkuuden, kunnes mikään niistä ei tarkoita enää mitään, saati jää mieleen. Voisin idealistisen Vernan tapauksessa ymmärtää korkealentoisuuden ironisena tyylikeinona, ellei muiltakin hahmoilta tipahtelisi yhtenään vastaavia alleviivattuja yhden virkkeen julistuksia.

Eliaksen tunteet interpretatiivisena tanssina.
Taustalla taiteilijat ryyppäävät. Kuva: Kari Sunnari

Käsiohjelmasta harmikseni puuttuu lista kohtauksista ja lauluista, mikä ei helpota teoksen hahmottamista. Yleensä se kielii siitä, että kohtausten järjestys on elänyt vielä käsiohjelman mennessä painoon. Peltolan ohjaajansanan mukaan musikaalia on työstetty viitisen vuotta, mutta vaikutelma on silti oudon keskeneräinen. Musikaali tuntuu yrittävän käsitellä aivan liian montaa aihetta liian monesta näkökulmasta. Kaiken runsaus on ehkä tarkoituksella luotua, mutta se turruttaa. Eeva Kontun musiikki täyttää tehtävänsä ja sopii kokonaisuuteen, mutta tällä kertaa mikään melodia ei oikein jää päähäni soimaan.

Eniten esityksessä pidän erinomaisista näyttelijöistä, joiden joukosta tuntuu riittävän kovia nimiä pienimpiinkin sivurooleihin. Sellaiset nimet kuin Pauliina Saarinen, Saska Pulkkinen, Anne-Mari Alaspää, Juha-Matti Koskela ja Petra Karjalainen olisivat itsessäänkin jo hyvä syy tsekata esitys. Vieraileva tähti Martti Suosalo on, no, Martti Suosalo ja hänen tyypilliset hahmonsa. Hassun lupsakka keski-ikäinen suomalaismies huumorikevennyksenä, usein hilpeässä humalassa. Ryyppäyskohtaukset eivät kenenkään esittäminä jaksaneet naurattaa, mutta Suosalon mainio pannumyssyyn ja mattoon somistautunut ortodoksikirkon patriarkka viihdytti, samoin valtakunnanomenaa mikkinä käyttävä tsaariparodia. Hamiltonin tuntevat tunnistanevat pastissin esikuvan. Toinen periodiuskollista ohjausta mukavasti rikkova kohtaus on toisen näytöksen Havis Amanda -hulluttelu, jonka kaltaista ironiaa olisin voinut katsoa enemmänkin.

Vallgrenin Ville patsaineen. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisuus on myös upeaa, eivätkä pressikuvat oikein tee oikeutta spektaakkelin näyttävyydelle. Hannu Lindholmin lavastuksen pääelementti on kiinteä metallinen kävelysilta, jonka rakenne tuo mieleen Eiffel-tornin. Sen taustalle Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luo sadunomaista Pariisia, insinööritaidon ihmeitä ja maailmankaikkeutta. Tässä ei todellakaan maalata pienellä pensselillä. Marjaana Mutasen puvustus-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu pelaa hillityillä murretuilla sävyillä ja mustan ja valkoisen luomalla kontrastilla. Petri Kauppisen koreografiassa suosikkikohtiani ovat tanssijoiden numerot kuten patsaat Vallgrenin ateljeessa.

Monesti sekä ohjauksen, musiikin että koreografian tempo on vimmaisen hengästynyttä ja nykivää, ja hampaat irvessä kouristeleva liikekieli on vähän tunkkaisen tuntuista. Radikaali Larissa (Petra Ahola) syöksähtää paikalle, lausuu kiihkeästi jonkin Suuren Totuuden vallankumouksesta ja nykäisee itsensä taas toisaalle. Voi olla, että Peltolan tyyli ei yleisesti vain vetoa minuun, mutta jotain kovin teennäistä ja häilyvää hahmoissa on.

Ensemble ja meteoriittivitriini. Kuva: Kari Sunnari

Näin viikkoa aiemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa Peltolan ja Salon varhaisen musikaalin Suruttomat (2004), joka teoksena on kaikin puolin huomattavasti järkevämmin rakennettu. Momentumissa on minulle liian iso tarina liian monen henkilön kautta kerrottuna, ja Kustaa ja Elias olivat ainoat, joihin ehdin kehittää jonkinlaisen sympatiasuhteen. Moni sinänsä kiinnostava yksityiskohta, repliikki tai hetki katoaa kaiken suuren ja hengästyttävän sekaan. Esitys pitäisi ehkä katsoa uudelleen, jotta siitä saisi paremman kuvan, mutta ajatus uudesta katsomiskerrasta väsyttää. Jos tämä olisi elokuva, kelaisin suoraan kiinnostaviin kohtauksiin ja katsoisin ne saman tien pariin kertaan saadakseni niistä kaiken irti. Teatterissa kykyni sulattaa uusia aistiärsykkeitä ja tietoa yksinkertaisesti ylikuormittui niin, etten jaksanut uppoutua edes niihin parhaisiin kohtiin. Harmittaa, koska tässä maassa ei tuoteta mitenkään liikaa musikaalikantaesityksiä, ja Työviksellä jos millä on hyvät resurssit toteuttaa niitä. Muistan nähneeni joskus nettikommenteissa näyttelijöiden toiveita yleisesti paremmasta valmisteluprosessista, workshop-kokeiluista ja muista ammattimaisista musikaalituottamisen metodeista, jotka ilmeisesti monesta teoksesta puuttuvat, ja näkemäni perusteella täytyy yhtyä niihin toiveisiin. Nyt teokset ilmeisesti päätyvät helposti näyttämölle raakileina, mikä tuhlaa kaikkien vaivaa ja rahaa.

Moni kriitikko ja katsoja tuntuu kyllä tykänneen, joten mahdollisesti en vain ole esityksen kohderyhmää. Kritiikkien perusteella Momentum jakaa mielipiteitä ehkä tavallista enemmän, mutten osaa sanoa, millaisesta esityksestä pitävän kannattaisi musikaali mennä ehdottomasti katsomaan. Musiikki on paikoin hyvinkin kaunista ja ulkoiset seikat ovat kunnossa, joten niiden ohella jotain vähän erilaista kaipaavalle esitys voi sopia.

Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.

Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen

Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.

 

Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.

Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.

Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen

Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Kuva: Jiri Halttunen

Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen

Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen

Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.