26 syyskuuta 2022

Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.



Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen


Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Petrus Kähkönen, Pia Piltz, Ville Majamaa
Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.
 
Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Pia Piltz
Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Pia Piltz, Sinikka Sokka
Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kaisa Hela ja ensemble
Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Joel Mäkinen
Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Pia Piltz, ensemble
Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.

18 syyskuuta 2022

Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.



Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Risto (Jukka-Pekka Mikkonen), Johanna (Saara Jokiaho) ja ensemble
Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen


Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Risto (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Johanna (Saara Jokiaho)
Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen


Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Risto (Jukka-Pekka Mikkonen) ja Johanna (Saara Jokiaho)
Kuva: Jiri Halttunen


Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Kerttu (Anna-Maija Oka) ja ensemble
Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu (Anna-Maija Oka) ja Risto (Jukka-Pekka Mikkonen)
Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen


Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen


Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.

19 marraskuuta 2021

Next to Normal – Svenska Teatern 2021

Sain esitykseen lehdistölipun.

Next to Normal on hyvä musikaali sellaisillekin katsojille, jotka inhoavat musikaalien oletettua ylipirteyttä ja epärealistisuutta, loputtomia modulaatioita ja muita kliseitä. Se kertoo tavallisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka arki pyörii kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin ympärillä. Vuonna 2008 kantaesitetty amerikkalainen musikaali oli aikanaan vallankumouksellisen erilainen ja nosti suosioon pienimuotoisten, muutaman näyttelijän musikaalien alagenren vastapainoksi megamusikaaleille. Suomessa se nähtiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa jo 2010 sekä myöhemmin eri tuotantoina Tampereella ja Vaasassa.

Denny Lekström, David Lindell, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård, Maria Ylipää
Lääkerytmiryhmä, lääkäri ja lääkittävä. Kuva: Cata Portin

En ole koskaan ollut Next to Normalin suuri fani, joten lähdin teatteriin vähän skeptisenä. Svenska teaternin uusi tuotanto kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Ensinnäkin esitys kuulostaa likimain täydelliseltä. Näyttelijöiden laulutaito on poikkeuksetta huippuluokkaa ja kapellimestari Kristian Nyman saa heistä irti hienoja sooloja, duettoja ja tarkasti harkittuja ryhmälaulukohtauksia, joissa jokainen osanen on kohdallaan ja harmoniassa. Samoin seitsenhenkinen orkesteri soi kauniisti, rockisti, herkästi. Kaikesta kuulee, että laulujen esittämiseen on todella panostettu. Andreas Lönnquistin tasapainoinen ja selkeä äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.

Tom Kittin säveltämä musiikki on modernia poprockia ja todella monitasoista, ja siihen musiikin ymmärrykseni loppuukin. Sen verran osaan päätellä, että Next to Normal vaatii vahvaa laulutekniikkaa ja osaamista, ja sitä tässä tuotannossa todellakin on. Voisin kuvitella, että joku musikaaleja yleisesti kammoava musiikintuntijakin saisi kiksejä tästä. Itse osaan vain sanoa, että kaikki kuulosti harvinaisen kauniilta. Olen aina pitänyt muutamia dramaattisempia kohtauksia musiikillisesti vähän turhan kepeän ja hyväntuulisen kuuloisina, mutta oma musiikkimakuni kallistuukin suureellisempaan suuntaan. Nopeammissa kappaleissa on hyvä meininki, kertovat ne sitten ahdistuksesta tai uhasta.

Ei silti, laulamisen lisäksi Maria Ylipää, Alexander Lycke ja kumppanit osaavat toki myös näytellä. Henkilöhahmoissa on nyansseja ja kehitystä (tässäkin olen erittäin paljon eri mieltä Hesarin kriitikon kanssa!). Markus Virta on ohjannut luontevan yksityiskohtaisen ja aidolta tuntuvan, ihmisen kokoisen musikaalin, joka kuitenkin toimii yllättävän hyvin Svenskanin suurellakin näyttämöllä. Välähdyksenomaiset epätodelliset hetket korostavat realismia ja tuovat usein mukanaan mustaa huumoria. Denny Lekström on erinomainen kahtena eri psykiatrina, joiden tietynlainen kasvottomuus ja raivostuttava neutraalius ja tyyneys kuvaavat alaa potilaan näkökulmasta.

Maria Ylipää, David Lindell, Denny Lekström
Äiti, poika ja psykiatri. Kuva: Cata Portin

Brian Yorkeyn alkuteksti on Pulitzer-palkittu, mutta ruotsini ei ole erityisen vahvaa, joten en osaa sanoa, miten hyvin Linnea Sjunnessonin ja Fredrik Fischerin ruotsinkielinen käännös toimii. Ainakin se kuulosti sujuvalta laulettavalta ja herätti yleisössä asianmukaisia reaktioita. Musikaali on liki läpilaulettu ja tahti on välillä nopeaa, joten ruotsia heikommin osaavan kannattaa ladata tekstityssovellus pysyäkseen perässä. Suomenkielinen tekstitys näkyy myös näyttämön yläpuolella. Juoniselostuksen lukeminen etukäteen esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta sisältää juonipaljastusvaaran, joten sitä en välttämättä suosittele.

Parisuhteet eivät ole ykkösjuttuni musikaaleissa, mutta Next to Normalin perhesuhteet ja äidin mielenterveysongelmien vaikutus niihin ovat kiinnostavia. Dianan (Ylipää) kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee perheen arkea ja vaatii kaikkien jatkuvaa huomiota, jolloin muulla perheellä ei jää enää voimia huomioida toisiaan. En tunne kaksisuuntaista mielialahäiriötä tarpeeksi osaakseni sanoa, kuinka hyvin Dianan sairaus diagnoosia vastaa, mutta näyttämöllä se tuntuu painottuvan maniavaiheisiin ja harhoihin. Niissä ongelmana on se, että potilas itse ei välttämättä tunne itseään mitenkään sairaaksi, joten tilanne on raskas nimenomaan hänen läheisilleen. Vaikka Dianalla itsellään onkin maniavaiheessa hyvä olla, hänen läheisillään ei ole, ja lisäksi sairaus voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Tytär Natalie (upea Sannah Nedergård) on äidilleen käytännössä näkymätön äidin traumojen vuoksi, ja äidin sairaus on aina ohittanut tärkeydessä hänen valmistujaisensa ja muut tärkeät nuoruuden merkkipaalut. Natalie ylisuorittaa, pyrkii täydellisyyteen ja oireilee pahasti, mutta kukaan perheessä ei silti huomaa häntä. Vähän pelottavan itsepintainen mutta symppis koulukaveri/poikaystävä Henrik (Pontus Simm) tuo rentoutta Natalien elämään, mutta siinäkin on ongelmansa. Esikoinen Gabriel (David Lindell) on unelmapoika ja epäterve tuki äidilleen. Isä Dan (Lycke) yrittää hampaat irvessä ja loputtoman toivon voimin pitää perheen arkea kasassa, mutta alkaa pahasti uupua vaimonsa sairauden ennakoimattomuuteen. Musikaali onkin tärkeä kuvaus siitä, miten mielenterveyden ongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko lähipiiriin ja pahimmillaan kertautuvat aiheuttaen lisää masennusta ja ahdistusta. Tunteet täytyy kohdata ja käsitellä, ja se olisi myös vastuullinen teko läheisten kannalta. Paikoin Dianan ja Danin tilanne rinnastetaan kohtauksissa Natalien ja Henrikin suhteeseen, ja haluan uskoa että jälkimmäisillä on valoisampi tulevaisuus.

Maria Ylipää, Alexander Lycke, Pontus Simm, Sannah Nedergård
Kahden sukupolven pariskunnat. Kuva: Cata Portin

Musikaalin mielenterveyshoitoja käsittelevissä kohtauksissa on välillä turhankin pelotteleva ja kauhisteleva sävy, jonka ohjaaja Markus Virta onneksi pitää tässä tuotannossa hyvin aisoissa. Esimerkiksi sähköhoitokohtaus on Svenskanissa yllättävänkin asiallisesti toteutettu. Hetkittäin musikaalista tulee kaikesta huolimatta sellainen olo, että kirjoittaja on mielen sairauksien käsittelyssä pyrkinyt dramaattisuuteen realistisuuden kustannuksella. Tarina tuntuu karnevalistisesti maalaavan kaikista hoitomuodoista melko mututuntumalla suhteettoman negatiivisen kuvan. Tunnen esimerkiksi itsekin ihmisiä, jotka ovat viimeisenä vaihtoehtona saaneet sähköhoitoa, ja se on kokemuksena ilmeisesti varsin tylsän draamaton. Eihän se hauskaa ole ja muistiongelmien riski on totta, mutta Diana on todella ääritapaus ja toinen vaihtoehto on usein korkea itsemurhariski. Kyllä, mikään hoitomuoto ei sovi kaikille, lääkityksiä joudutaan säätämään paljon ja pitkän aikaa, lääkkeillä on vaihtelevia sivuvaikutuksia, psykoterapia on usein vuosien prosessi ja välillä kaikki se on turhauttavaa tarpomista vaiheesta toiseen. Potilastarinoita on monenlaisia ja koko homma herättää välillä hyvinkin mustaa huumoria, mutta ulkopuolelta kauhisteleva sävy tuntuu musikaalissa vähän... epäeettiseltä? Ei tässä sentään mitään lobotomiaa tehdä. Joskus vain joutuu valitsemaan kahdesta riskialttiista vaihtoehdosta sen vähemmän hengenvaarallisen riskin. Jossakin määrin teos ehkä tunnistaakin asetelman, koska Diana hermoilee sähköhoitoa ja muistelee näkemäänsä elokuvaa (Yksi lensi yli käenpesän, 1975), josta hänen mielikuvansa ovat peräisin. Samalla tavoin musikaali luo ja toistaa mielikuvia, muttei välttämättä paljoakaan todenmukaisemmin kuin vanha elokuva.

Sairaus voi kaikessa raskaudessaankin olla tuttua ja turvallista, ja sen lääkitseminen tarkoittaa askelta tuntemattomaan. Ihmissuhteisiin sairauden ja lääkitysten kanssa säätäminen tuo vielä omat haasteensa. Kuka ihminen sairauden alla on, vai onko sairaus jo osa persoonaa? Missä menee sairauden ja oman persoonan raja? Muuttaako lääkitys persoonaa vai tuoko se vain persoonasta esiin puolia, jotka aiemmin ovat hautautuneet sairauden alle? Ihmisen luonne kehittyy aikuisiälläkin, mutta mikä on normaalia kehitystä ja mikä sairauden etenemistä tai paranemista tai lääkkeiden sivuvaikutusta? Mikä edes on normaalia? Dan yrittää löytää 18 vuotta aiemmin tapaamansa naisen Dianan oireilun alta, mutta siitä naisesta ei välttämättä ole paljoa enää jäljellä edes aikuistumisen ja vanhemmuuden jäljiltä, saati sitten trauman ja trauman laukaiseman sairauden jälkeen. Dan yrittää tukea, olla hyvä puoliso, elää normaalia elämää ja ymmärtää vaimoaan, mutta loppujen lopuksi hän on turhauttavan yksin. Avioliitossa luvataan tukea toista myötä- ja vastamäessä, mutta kuinka isosta vastamäestä ei enää selvitä, etenkään kun ei saa vastatukea? Englanninkielinen sanonta "älä sytytä itseäsi tuleen lämmittääksesi toista" on hyvä ohjenuora, mutta tilanne harvoin on niin mustavalkoinen. Tilanteet kehittyvät ja muuttuvat hitaasti, vaihe vaiheelta, ja yhtäkkiä sitä saattaa vuosikymmenen jälkeen havahtua olevansakin jo loppuun palanut.

Kuva: Cata Portin

Musikaalissa sivutaan paljon todellisuuden ja kiiltokuvaelämän ristiriitoja, ja se näkyy myös visuaalisuudessa. Erik Salvesenin suunnittelema lavastus on kuin suoraan Instagramin skandinaavisista sisustusblogeista. Kaikki näyttää täydelliseltä ylemmän keskiluokan arjelta, tyylikkäältä mutta rennolta, harmonisilta luonnonläheisiltä värisävyiltä ja juuri oikealla tavalla huolettomasti sohvalle jääneiltä torkkupeitoilta. Koko näyttämö on perheen avaraa ja valoisaa asuntoa, missään ei ole väliseiniä eikä minnekään pääse pakoon perheen tilannetta. Lavastuksen eri tasot muuntuvat näppärästi Tom Kumlinin valosuunnittelulla eri tiloiksi kuten kouluksi, psykiatrin vastaanotoksi ja parkkipaikaksi, mutta valoläikän ympärillä vaanii aina kodin ahdistavuus. Parvekkeen ja sen kautta näkyvän taivaan hyödyntäminen vaivihkaa symboliikassa on sekin mielenkiintoista.

Myös Teemu Muurimäen puvustus tavoittaa lifestyleblogin tyylin täydellisesti: trendikkään ajattomia neuleita, näennäistä rentoutta ja mukavuutta, neutraaleja luonnonsävyjä. Vain tytär Natalie sinisissä hiuksissaan, maihareissaan ja hieman nuhjuisessa rocktyylissään erottuu muusta perheestä. En osaa päättää, onko se Natalien yritystä kapinoida ja irrottautua perheestään vai henkisen erilaisuuden demonstraatio vai molempia. Rakastuin täysin Natalien tanssiaispukuun, joka ei sopisi minulle ollenkaan mutta näyttää Nataliella itkettävän hyvältä ja täydellisen nataliemaiselta.

Maria Ylipää, Pontus Simm, Alexander Lycke, Sannah Nedergård
Vävykokelaalle esitellään perheidylliä. Kuva: Cata Portin

Pidän tarinan lopusta, joka ei ole mikään pakonomainen happy ever after vaan uskottava askel positiiviseen suuntaan, vaihteeksi rauhallisempi ylämäkivaihe sairaudessa ja sen hoidossa. Rakkaus on joskus etäisyyden ottamista, vastuullista itsestä huolehtimista ja voimien keräämistä. Next to Normal on niitä musikaaleja, jotka toisissa katsojissa aiheuttavat parin tunnin katarttisen räkäitkun. Itse aloin niiskuttaa vasta lopussa siinä ensimmäisessä toivonpilkahduksen herättävässä kohdassa, kun 16 vuotta henkisesti poissa ollut äiti vihdoinkin huomioi tyttärensä. Musikaali ei siinä mielessä ole selviytymistarina, että joku kertoisi lehtihaastattelussa selättäneensä vaikeudet, hypänneensä oravanpyörästä ja elävänsä nyt uutta elämää. Se kertoo kuitenkin selviytymisestä vaikeuksienkin keskellä ja askeleista parempaan suuntaan. 

01 marraskuuta 2021

Waitress – Lahti 2021


Waitress
on 2015 Broadwaylla kantaesitetty popmusikaali, jonka on säveltänyt ja sanoittanut Sara Bareilles ja käsikirjoittanut Jessie Nelson. Tarina sijoittuu amerikkalaisen pikkukaupungin diner-ravintolaan, jossa kolmekymppinen Jenna työskentelee tarjoilijana ja piirakkaleipurina ja unelmoi paremmasta elämästä. Suomen kantaesityksen Lahden kaupunginteatteriin on ohjannut Ilkka Laasonen.

En harmikseni nähnyt Anni Kajosta Jennan roolissa, mutta minulle aiemmin tuntematon Eleonoora Martikainen osoittautui erinomaiseksi understudyksi. Jenna on kiltti ja symppis naapurintyttö, joka puurtaa pienipalkkaisessa työssä ja joutuu vahinkoraskauden myötä punnitsemaan elämänarvojaan oikein tosissaan. Hänen intohimonsa on erilaisten piirakoiden leipominen ja uusien piirakkareseptien kehittely, jossa hänen taitojaan ylistävät niin ystävät kuin dinerin asiakkaatkin. Jennan isä oli väkivaltainen hänen äitiään kohtaan, ja äiti pakeni väkivaltaa keittiöön ja leipomisen maailmaan. Äitinsä kanssa leiponut tytär peri äidiltään reseptit, intohimon piirakoita kohtaan ja tavan hukuttaa murheet leipomiseen.

Ushma Olava, Anni Kajos, Miila Virtanen
Betty, Jenna ja Dawn. Kuva: Aki Loponen

Jennan ihmissuhteet pyörivät dinerin ympärillä ja erityisesti kaksi muuta tarjoilijaa ovat hänen ystäviään. Ushma Olava on herkullisen rempseä ja lämmin Betty, joka on miehensä omaishoitaja ja ystäväporukan vahva tukipylväs. Miila Virtasen esittämä Dawn taas on neuroottinen nörtti, jonka päämääränä on löytää miesystävä, huolimatta siitä että häntä ympäröivät avioliitot eivät ole erityisen onnellisia.

Hahmogalleriaa täydentävät mainio Mikael Saari lutusen ujona gynekologina, Tomi Enbuska Jennaa hyväksikäyttävänä renttuaviomiehenä Earlina, Tuomas Korkia-Aho Dawnin uutena nörttipoikaystävänä Ogiena sekä Mikko Jurkka (dinerin omistaja Joe) ja Mikko Pörhölä (dinerin esimies Cal). Kerrankin musikaalissa miehet ovat niitä karikatyyrimäisiä tyyppejä, jotka tarjoavat Jennan hahmolle ja juonelle mahdollisuuden kehittyä! Koko ensemble tekee tasaisen laadukasta työtä ja kuulostaa hyvältä, ja pidin Sari Loukon moderneista koreografioista. Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Waitressin maanläheisiin laulunsanoihin ja musikaalissa on paljon hauskoja heittoja ja tilannekomiikkaa. Osa lauluista vähän puuroutui eikä sanoista saanut selvää, mutta tämäntyyppisissä teatterisaleissa tuppaa akustiikka olemaan sen verran ongelmallinen, että on teknisesti mahdotonta saada kaikkea ääntä kuulumaan kaikkialle katsomoon.

Laura Dammertin luoma puvustus on diner-hengessä ihanan fiftarityylistä. Jennan omat arkivaatteet erottuvat ajattomampina ja duunarimiehillä on bändipaitoja ja reisitaskuhousuja, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla silti yhtenäinen ja hahmoilla selvästi omat persoonansa. Pekka Korpiniityn näppärä lavastus liu'uttaa esiin eri tiloja aina asiakasvessasta lääkärinvastaanottoon ja orkesterikorokkeeseen, ja taustalla kaikkea hallitsee dinerin kyltti.

Anni Kajos ja Tomi Enbuska
Jenna ja renttu aviomies Earl. Kuva: Aki Loponen


Huomio: tästä eteenpäin juonipaljastuksia, perheväkivaltaa ja seksuaalista väkivaltaa.

Tekijöiden naisnäkökulma näkyy piristävästi monissa biiseissä. Musikaaleissa saisi olla enemmänkin lauluja aiheista kuten raskaustestin tekeminen, gynekologin odotushuone tai raskaana oleva nainen, joka ei tunnekaan välitöntä kaikenvoittavaa rakkautta sisällään kasvavaa elämänalkua kohtaan. Pidän siitä, miten moni kappale käsittelee jotakin muuta kuin naisista kertovien musikaalien kestoaihetta rakkautta. Jennalla on unelmia ja hän on lahjakas valitsemallaan alalla, ja hän laulaa arkielämästä pienipalkkaisessa työssä, paremman elämän unelmista, itsereflektiosta ja ystävyydestä.

Ylipäätään pidän siitä, että Waitressissa käsitellään paljon ei-toivotun raskauden herättämiä tunteita äidissä. Kaikki eivät iloitse vauvasta ja osaa heti rakastaa sitä, eivät edes synnytyksen jälkeen. En isommin kannata ei-toivottujen lasten saattamista maailmaan ihan vain koska lapsi kuuluu synnyttää, joten olisin ehkä kaivannut lisää perusteluja sille, että Jenna haluaa pitää lapsen. Kaiken epäröinnin ja epätoivon jälkeen lopun rakkaus ensi silmäyksellä myös tuntuu vähän teennäiseltä onnelliselta lopulta.

Sekin on virkistävää, ettei musikaali ylimoralisoi pettämistä avioliitossa tai rankaise hahmoja siitä esim. kuolemalla. Oikeassa elämässä ihmiset tekevät mokia, kärsivät niiden seurauksia ja voivat myös yrittää hyvittää virheitään. Joskus parisuhteesta ei voi tai halua tai osaa erota, vaikka se ei täytäkään omia tarpeita. Muutenkin musikaalista puuttuu mustavalkoisen saarnaava ja opettavainen pohjavire, joka tällaisissa tarinoissa joskus on. Virheitä toki kannattaa pyrkiä välttämään, mutta itse kukin tulee välillä tehneeksi vähän tyhmästi, ja armollisuus on joskus rakentava tapa suhtautua siihen ja jatkaa eteenpäin.

Mikael Saari, Anni Kajos
Jenna ja seksikäs gynekologi. Kuva: Aki Loponen


Käsikirjoituksessa on pari aika isoa juonellista ongelmaa, joiden parempi käsittely näyttämöllä olisi paikallaan. Lahden työryhmällä lienee ollut rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa alkuteokseen, mutta esityksen ohjelmistoon valinneet olisivat ehdottomasti voineet lukea kässärin tarkemmin ennen myönteistä päätöstä.

Jenna ja Earl eivät juuri harrasta seksiä, mutta Jenna tulee vahingossa raskaaksi. Kertoessaan asiasta ystävilleen hän syyttää itseään siitä, että Earl juotti hänet niin känniin, ettei hän tiennyt mitä teki. Asia sivuutetaan sillä, vaikka käytännössä Earl on raiskannut vaimonsa, jonka päätöksentekokyky on ollut reippaasti alentunut, eikä ole edes huolehtinut ehkäisystä. Edes Jennan ystävät eivät reagoi tähän oikein mitenkään. Jenna ei halua lasta, etenkään senhetkiseen elämäntilanteeseensa ja Earlin kanssa, mutta päättää silti pitää vauvan. Earl on väkivaltainen ja ylikontrolloiva työtön juoppo, joka käyttää Jennaa taloudellisesti hyväkseen, takavarikoi hänen palkkarahansa ja manipuloi häntä uskomaan, ettei hän selviäisi ilman Earlia. Mustasukkainen Earl painostaa Jennan lupaamaan, että vauvasta ei koskaan tule Jennalle yhtä tärkeä ja rakas kuin Earlista. Itkevä Earl vannoo tekevänsä itsemurhan, jos Jenna joskus lakkaa rakastamasta häntä. Raivoava Earl huutaa että Jenna palkitsee silkalla epärehellisyydellä ja kiittämättömyydellä kaiken sen, mitä Earl on Jennan hyväksi tehnyt. Jenna on alistunut, anteeksipyytelevä ja hyvittelevä. Heidän avioliittonsa on klassinen esimerkki fyysisestä ja henkisestä parisuhdeväkivallasta, mutta musikaali kommentoi tilannetta oudon vähän. Earlia käsitellään lähinnä epämiellyttävänä ja ärsyttävänä tyyppinä, jonka tyhmyydellä kerätään naurupisteitä ja joka Jennan pitäisi tajuta jättää. Kun humalainen Earl käy raahaamassa raskaana olevan vaimonsa kotiin dinerista, kaikki Jennan ystävät vain antavat sen tapahtua.

Kun Jenna lopulta synnytyksen jälkeen ilmoittaa päättäväisesti haluavansa eron, Earl toki järkyttyy, suuttuu ja vastustelee mutta lähtee sitten vain alistuneena pois sairaalasta eikä hänestä enää kuulla. En ihan usko, että varsinkaan Earlin tapainen kontrollipakkomielteinen tyyppi luovuttaisi noin vain ja päästäisi vaimonsa lähtemään vauvan kanssa ilman uhkailua, kiristystä ja manipulointia. Nämä ovat niitä parisuhteita, joissa uhri päätyy turvakotiin ja hankkii lähestymiskiellon, ja pahimmillaan jätetty osapuoli yrittää tappaa itsensä, puolisonsa ja lapsensa. 

Anni Kajos, Tomi Enbuska
Jenna, Earl ja koti-idylli. Kuva: Aki Loponen


Jennan pysyminen avioliitossaan niinkin pitkään on sikäli ymmärrettävää, että hänen isänsäkin oli väkivaltainen, ja käsittääkseni tilastollisesti perheväkivallan keskellä kasvaneet lapset herkästi ajautuvat omissakin parisuhteissaan väkivallan uhreiksi. Jos ainoa avioliiton malli, jonka Jenna on nähnyt, on ollut väkivaltainen, se helposti normalisoi väkivaltaa osana suhteita. Toivoisin vain, että tarina tosiaan tiedostaisi koko tämän hyväksikäyttökuvion problemaattisuuden jotenkin eikä kuittaisi sitä normaalina osana arkea. Earl ansaitsisi vähintäänkin muutaman Jennan tekemän rikosilmoituksen raiskauksesta ja pahoinpitelystä, tai edes laulun jossa Jenna jotenkin reflektoi vapautumistaan. Koko kuvio jää täysin perinnöstä ja vauvasta iloitsemisen jalkoihin. Aiheesta saisi jo itsessään todella hienon musikaalin, kunhan sitä ei jätettäisi täysin piirakoiden, taloushuolien ja vauva-ahdistuksen taustaksi.

Toinen ongelmallinen juonikuvio liittyy Jennan ystävään Dawniin. Hän päätyy viiden minuutin Tinder-treffeille toisen nörtin Ogien kanssa, mutta Ogie osoittautuu hämäräksi tyypiksi, josta Dawn haluaa äkkiä eroon. Seuraavana päivänä Ogie ilmaantuu Dawnin työpaikalle, uhkuu pakkomielteistä rakkautta ja kirjaimellisesti ilmoittaa, että kävi miten kävi, Dawn ei ikinä pääse hänestä eroon. Kaikki tämä tapahtuu humoristisessa laulussa, joka ei tyylillisesti ihan tavoita tilanteen karmivuutta. Jokainen nainen on kohdannut sen rasittavan tyypin, joka ei ymmärrä sanaa 'ei' vaan luulee, että nainen vain leikkii vaikeasti tavoiteltavaa tai ei näe omaa parastaan. Se ei ole romanttista päämäärätietoisuutta tai hassunherttaista sosiaalista ymmärtämättömyyttä, vaan pahimmillaan todella uhkaavaa. Alkuun nauroin kappaleelle, koska se on hassusti esitetty ja kuvittelin sen käsittelevän ihan vain niitä outoja tyyppejä, joita deittaillessa tulee vastaan. Sanoitukset kuitenkin saivat nopeasti vakavampia sävyjä ja kohtauksesta tuli todella absurdi.

Miila Virtanen, Tuomas Korkia-Aho
Dawn ja hankala deitti Ogie. Kuva: Aki Loponen


Käsittämättömintä on, että Ogien painostus toimii: monien kieltäytymisten, pakojen ja rautalangasta vääntämisten jälkeen Dawn lopulta toteaa, että oikeastaan Ogie onkin tosi kiva tyyppi, jonka kanssa hänellä on paljon yhteistä. Tosi kivat tyypit vain harvemmin tulevat työpaikallesi ja ilmoittavat, että jos heidän kanssaan ei ala seurustella niin he pesiytyvät rappukäytävääsi vahtimaan jokaista liikettäsi. Ogie on kuin vielä kehittymässä oleva versio Earlista, ja nopea avioliitto on viimeinen asia, mitä sellaisen kanssa harkitsisin. Tällaisen kehystäminen hauskaksi ja söpöksi romanssiksi tuntui todella epämukavalta katsottavalta, ja minua hämmentää se, miten tarina voi vieläpä olla naisen kirjoittama. Onko meidät niin ehdollistettu dominoivan alfauroksen hienouteen, että tällainen menee edelleen läpi? Niin sanotusta raiskauskulttuurista (rape culture) on puhuttu jo vuosikausia, ja Waitressin juonikuviot ovat malliesimerkki uhkaavan käytöksen normalisoinnista ja jopa romantisoinnista. Ymmärtäisin ne jossakin viime vuosisadan klassikkoteoksessa, mutta Waitress ei ole kuin kuusi vuotta vanha.

Vielä hämmentävämpää edeltävä on sen vuoksi, että Waitressia on rapakon takana usein ylistetty feministisenä musikaalina, koska tekijät ovat naisia ja se käsittelee naisen voimautumista. Voimautuminenkin kuitenkin tapahtuu musikaalissa melko amerikkalaisessa kontekstissa, kun taas Suomessa ja Pohjoismaissa rahaa ja yrityksen perivä yh-äiti olisi ollut feminististä ehkä 1960-luvulla. Toki näitä tarinoita harvoin näkee suurten näyttämöiden musikaaleissa, mikä ehkä on tasa-arvonäkökulmasta Waitressille ansio.

Anni Kajos, Mikko Jurkka
Jenna ja Joe. Kuva: Aki Loponen


Lopulta Jennan elämän muuttaa yllätysperintö, jonka hän saa koska on ollut kiltti ärtsylle sedälle, jota kukaan muu tarjoilija ei halua palvella. Vaikka ystävällisyys ja ystävyys sinänsä ovatkin liian harvoin palkittuja piirteitä ihmisessä, niin esimerkiksi kansallisen piirakkakisan voittaminen omalla lahjakkuudella ja elämänmuutos sen myötä olisivat rutkasti enemmän emansipaatiota henkivä loppuratkaisu. Jotenkin äksyilyn sietäminen on vähän laimea saavutus, vaikka jokin palkinto olisikin paikallaan joka kerta, kun asiakaspalvelija on pakotettu olemaan asiallinen hankalalle asiakkaalle. Toisaalta pidän siitä, että perinteisesti feminiinisiksi ja kotoisiksi mielletyt asiat kuten kiltteys, leipominen ja äitiys ovat kerrankin fiktiossa tie parempaan elämään myös yhteiskunnallisesti. Hassusti Joen kuolemaa ei kuitenkaan käsitellä mitenkään eikä Jenna mitenkään pysähdy asian äärelle, vaikka selkeästi he kuitenkin ystävystyivät.

Avioliiton ulkopuolinen seksisuhde on tarinallisesti hauska lähtölaukaus elämänmuutokselle, kun Jenna kohtaa kerrankin elämässään miehen, joka kohtelee häntä arvostaen ja ihmisenä, toisin kuin oma aviomies. (Saattaisin kyllä vaivihkaa hamuilla pippurisuihketta huomatessani, että miespuolinen gynekologini on varannut minulle tarpeettoman tutkimusajan toimistoaikojen ulkopuolella ja olen kahden hänen kanssaan klinikan tiloissa. Oli tyyppi kuinka lutusen näköinen tahansa.) Sekin on virkistävää vaihtelua musikaalien yleisiin juonikuvioihin, että Jenna ja gynekologi eivät ole mikään umpirakastunut unelmapari, joka aikoo elää onnellisena yhdessä loppuelämänsä, vaan kaksi ihmistä jotka sattuma (ja himo) tuo yhteen. Tämä pääpari ei räydy saavuttamattoman rakkauden perässä tai uhraa sille henkeään, avioliitto ei ole kaiken täyttymys ja tarinan kantavana voimana on jotain muuta kuin viaton romantiikka. Dawn ja Ogie hoitavat romanttisen puolen sivujuonessaan, mutta heitä ympäröivistä avioliitoista ja Ogien asenteesta voisi päätellä, että homma ei välttämättä pääty ikuiseen onneen. Seksikin on Waitressissa ennen kaikkea hauskaa ajanvietettä kahden tasavertaisen ihmisen kesken.

Anni Kajos, ensemble
Jenna ja elämän piirakat. Kuva: Aki Loponen


Lahden työryhmä ja esiintyjät hoitavat asiansa erittäin mallikkaasti ja esitystä oli siinä mielessä ilo katsoa. Hieman minulle jäi kuitenkin hämmentynyt olo teoksen ristiriitaisuuksista. Yhtäältä musikaali on viihdyttävä ja liikuttavakin tarina onnen tavoittelusta ja duunarin arjesta. Toisaalta se rysäyttää näyttämölle mm. väkivaltaisen avioliiton, pakkomielteisen stalkkerin sekä raiskauksen seurauksena syntyvän lapsen, eikä tarina mitenkään edes tunnusta niiden olemassaoloa saati käsittele niitä. Tarinan universumissa parisuhteet ilmeisesti nyt vain ovat tällaisia. Waitressista saisi kaksi hyvää musikaalia, mutta yhtenä teoksena lopputulos on vähän hämmentävä.

Matilda – TTT 2021

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Matilda on Tim Minchinin sanoittama ja säveltämä ja Dennis Kellyn käsikirjoittama musikaali, joka perustuu Roald Dahlin samannimiseen romaaniin vuodelta 1988. Tarina kertoo huippuälykkäästä mutta perheensä syrjimästä pikkutytöstä, joka huomaa itsellään telekineettisiä voimia ja käyttää niitä koulunsa julman rehtorin vastustamiseen. Tampereen Työväen Teatterin uusi tuotanto on Suomen kantaesitys, ja se on ohjannut Samuel Harjanne

Matildan logo

Hienointa musikaalissa ovat lapset. Matildassa lapsiesiintyjille ei tarvitse antaa mitään puutteita anteeksi vain koska he ovat vielä lapsia, sillä he ovat ihan oikeasti aivan törkeän hyviä näyttelijöitä, laulajia ja tanssijoita. Nämä lapset eivät ole mitään söpöjä sivuhahmoja vaan silkkaa raivoriemukasta kapinaa aikuisten epäreiluutta vastaan. Ensi-illassa nimiroolissa nähtiin 9-vuotias Villa Murtagh, pikkuinen Matilda, joka täysin suvereenisti hallitsi karismallaan ja esiintymisellään TTT:n Suurta näyttämöä. Lisäksi on mainittava Matildan luokkakaveri Bruce (enskarissa Henry Huttunen), joka johtaa lasten kapinaa siihen malliin, että jos hän olisi Enjolras niin Les Misérablesin kansannousu päättyisi paremmin. Koko lapsiensemble on käsittämättömän kovatasoinen, heillä on ajoitukset kohdallaan, hahmoilla on selvästi omat persoonansa ja kaikki pelaavat yhteen erinomaisesti. He ovat harjoitelleet puolisentoista vuotta, ja harjoitus on selvästi tuottanut tulosta. Matildan näyttelijöitä ovat Murtaghin lisäksi Alma Järvensivu ja Helinä Puusa, ja lapsiensemblessa on tuplamiehitys.

Matilda Wormwood syntyy perheeseen, joka ei halua eikä ymmärrä häntä. Isä itsepintaisesti sukupuolettaa lapsensa väärin, halveksii tämän harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita ja pilkkaa lasta. Äiti ei arvosta lapsensa huippuälykkyyttä vaan keskittyy arvostelemaan konventionaalisesti arvostetun ulkonäön puutetta. Typerä isoveli menee mukaan kiusaamiseen. Matilda oppii pienestä pitäen selviytymään itsekseen ja löytää tarinoista itselleen pakopaikan, todellisen perheen ja tukihenkilöitä. Hän elää kirjainten maailmassa, lukee satuja ja Dostojevskia, kertoo tarinoita kirjaston rouva Phelpsille (ihana Petra Karjalainen) ja onnistuu jotenkin kasvamaan rohkeaksi ja itsevarmaksi lapseksi perheestään huolimatta. Vahvan selviytyjän kuoren alla on kuitenkin rakkautta ja ymmärrystä janoava lapsi, joka häpeää perhettään ja sitkeästi pitää ulkopuolisille yllä rakastavan perheen kulissia.

Villa Murtagh Matildana
Villa Murtagh Matildana. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan vanhemmat (Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri) ovat ilkeydessään ja tyhmyydessään pitkälle vietyjä karikatyyrejä, joiden ohjauksessa lienee ajateltu pääasiassa lapsiyleisön naurattamista. Aikuisiin huumori ei välttämättä vetoa, mutta ilman kömpelyyttä, hassuja reaktioita ja ylivietyä fyysistä komiikkaa hahmojen kaameus ja julmuus ehkä tulisi liikaa etualalle. Äiti on ilkeä ja pikkusieluinen bimbo, jonka intohimoja ovat oma ulkonäkö, latinotanssit ja hottis tanssipari Rudolpho (Jack Johansson). Isä on reteästi huijaava autokauppias, joka kompastuu omiin juoniinsa yrittäessään rikastua autonromuilla. Juha-Matti Koskela menee vähän hukkaan Matildan isoveljenä, joka lähinnä hörähtelee televisiolle ja tuijottaa tyhmänä, mutta Koskela on onneksi myös isän understudy.

Pirjo Liiri-Majavan suunnittelema puvustus on herkullinen läpileikkaus hahmojen persoonasta. Matildan vanhempien vaatetus on ihastuttavan räikeää ja tyylitöntä (vaikka isän puvut ovatkin aika päheitä), rehtori Trunchbull on naisellisen urheilullinen ja dominoiva, herkkä opettajaneiti Honey taas hillityissä pastelleissa. Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus on näyttävistä kirjain- ja kirjaelementeistä koostuva vinoutunut maailma, jossa mittasuhteet ovat vääristyneet eikä yksikään kulma taida olla suora. Näyttämön tilaa käytetään hyvin ja lavastus on värikäs ja hauska mutta tyylikäs. Matilda on kuin kotonaan kirjainten ja kirjojen hillityn värikkyyden keskellä, kun taas rehtori Trunchbullin tyrannisoima koulu on rakennettu mustan ja harmaan sävyillä, vankilamaisilla kaltereilla ja korkeilla muureilla. Yhdessä Tero Koiviston sujuvien videoprojisointien kanssa koulun yleisilme tuo mieleen Tim Burtonin synkeän kauniit animaatiot.

Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina
Anna-Maija Tuokko ja Jyrki Mänttäri Matildan vanhempina.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Matildan koulukaverit tulevat rakastavista ja jopa hemmottelevan lapsikeskeisistä kodeista, joista jokaisessa oma lapsi on keskivertoa kypsempi, älykkäämpi ja kauniimpi. Nämä lapset saavat henkisen kylmän suihkun joutuessaan kouluun, jossa rehtori Trunchbullin mielestä lapset ovat kurinpitoa ja rangaistuksia kaipaavia matoja. Matildalle meno tuskin juurikaan eroaa kotioloista. Hänellä ei ole rakastavaa perhettä jonka luo paeta koulupäivän jälkeen, mutta toisaalta hän on tottunut selviämään kiusaavien aikuisten maailmassa, uskaltaa vastustaa heitä ja osaa päihittää heidät oveluudellaan. Hän vastustaa epäreilua kohtelua ja uskoo vakaasti, että oman tarinansa kulkua voi muuttaa. Hän innoittaa muutkin lapset kapinoimaan rehtorin hirmuvaltaa vastaan ensin vaivihkaa erilaisin kepposin ja lopulta avoimesti. Ainakin Villa Murtaghin esittämänä Matilda on älykäs ja vähän pikkuvanha mutta selvästi myös yksinäinen lapsi, jolla on tietty lapselle ominainen logiikka ja vakaa usko siihen, että vääryyksiä voi korjata kunhan vain ryhtyy hommiin. Kunpa edes murunen tästä uskosta jäisi katsojillekin esityksen jälkeen!



Jani Karvisen rehtori Agatha Trunchbull on pysäyttävän suuri persoona. Tajusin vasta jälkikäteen, että Karvinen on sama henkilö, jonka näin viime kesänä pääosassa Törnävän kesäteatterin hervottomassa Something Rotten -musikaalikomediassa. Karvisen Trunchbull on isokokoinen kiero tyranni, joka inhoaa lapsia ja jonka suurin intohimo on moukarinheitto. Hänen rangaistusmetodeihinsa kuuluu kammottava Kirsku, komero jonka sisäpinta on päällystetty nauloilla ja lasinsiruilla ja joissa ei mahdu kuin seisomaan paikoillaan. Trunchbull on täydellinen pahis, läpikotaisin inhottava ja ivallinen ja röyhkeä, mutta Dahlille ominaisesti hän saa lopulta ansionsa mukaan eikä hänestä enää kuulla. Dahlin maailma on melko mustavalkoinen, pahikset todella ovat läpimätiä ja haisevia ja julmuudet julmia, mutta tarinoissa on silmä silmästä -tyyppistä oikeudenmukaisuutta, joka tuottaa tiettyä tyydytyksen tunnetta.

Jossain vaiheessa aloin kyllä vähän ihmetellä, miksi Trunchbullin rooli on kirjoitettu nimenomaan miesnäyttelijälle. Miesmäinen moukarinheittäjänainen ja mies irtotisseissä ja mekossa ovat vitseinä jo vähän ysäriä, vaikka Karvinen sinänsä onkin roolissa hyvä. Jos jo ysärin leffaversiossa Pam Ferris oli loistava Trunchbull, niin musikaalissakin toimisi varsin hyvin joku rotevampi nainen. Yli nelikymppisille naisnäyttelijöille ei ole mitenkään liikaa musikaalirooleja, ja musikaalien tekijöillä on vähän omituinen taipumus kirjoittaa neli-viisikymppisiä isokokoisia naishahmoja miesrooleiksi (mm. tämä ja Hairsprayn rouva Turnblad). Naisnäyttelijätkin voivat olla isoja, hauskoja tai pelottavia, jopa samanaikaisesti! Eikä olympiatason moukarinheittäjän käsittääkseni tarvitse edes olla mikään jättiläinen.

Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda)
Pihla Pohjolainen ja Helinä Puusa (Matilda).
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Trunchbullin vastakohta on Matildan luokanopettaja neiti Honey (hyvyyttä ympäristöönsä säteilevä Pihla Pohjolainen), kiltti ja ymmärtäväinen nuori nainen, joka näkee Matildan ainutlaatuisuuden ja yrittää auttaa oppilastaan. Neiti Honey on arka ja alistettu eikä uskalla nousta vastustamaan rehtoria, mutta hän ja Matilda löytävät toisistaan sielunkumppanit ja huomaamattaan rohkaisevat toisiaan puolustautumaan typerää maailmaa vastaan. Neiti Honey on kasvanut vielä alistavammassa ja julmemmassa ympäristössä kuin Matilda eikä hänellä ole Matildan päättäväisyyttä, joten Matilda päättää auttaa häntä korjaamaan hänen lapsuudestaan kumpuavat vääryydet.

Matilda onkin myös tarina siitä, että todellisen perheensä voi ja saa halutessaan valita itse, koska verisiteet eivät välttämättä ole rakkauden ja hyvän lapsuuden tae. Biologiset vanhemmat voivat olla huonot vanhemmat ja sukulainen voi olla huono kasvattaja orvolle. Lapsen ei ole mikään automaattinen pakko rakastaa perhettään yli kaiken tai olla kiitollinen katosta pään päällä, vaikka perhe ei edes menisi samoihin äärimmäisyyksiin kuin Matildan ja neiti Honeyn. Pääasia on, että elämässä on joku välittävä ja turvallinen aikuinen, joka on läsnä ja hyväksi lapselle. Hyvän huoltajan puutteessa opettaja, lähikirjaston henkilökunta, naapuri tai kerhonohjaaja voi olla kullanarvoinen.

Villa Murtagh.
Kuva: Kari Sunnari / TTT

Tim Minchinin laulunsanoituksilla on paljon faneja, ja nopeiden ja sanapitoisten laulujen suomentamisen on täytynyt olla melkoinen päänvaiva. Hanna Kailan laulusuomennokset tuntuivat olevan sisällöllisesti ja tyylillisesti onnistuneita ja ne edistivät tarinaa hyvin, mutta niiden laulettavuus ja ymmärrettävyys jättivät toivomisen varaa. Ellei aivan hitaimpia soolokappaleita lasketa, sain lauluissa selvää ehkä joka seitsemännestä sanasta täysin riippumatta siitä, esittikö niitä lapsijoukko vai yksittäinen ammattinäyttelijä. Usein tavuja oli enemmän kuin musiikissa säveliä, joten näyttelijät joutuivat papattamaan sanoja musiikin päälle ja vähän kiusallisesti änkeämään sanoja musiikkiin. Oman osansa saattoivat tehdä suuren katsomon hankala akustiikka, iskuihin nähden väärin painotetut sanat nopeissa lauluissa ja sanojen puuroutuminen ensemblekohtauksissa. Matildan pääsoolo Tuhma jäi laulusuomennoksista mieleen sujuvimpana. Reita Lounatvuoren dialogisuomennokset sen sijaan tavoittivat ainakin Dahlin luovan sanankäytön hyvin. En ole koskaan ymmärtänyt kahden (saati useamman) kääntäjän työskentelyä yhdessä teoksessa, mutta Matildassa suomennos tuntui tavallista yhtenäisemmältä.

Viola Käki, Emmi Keski-Kapee, Emmi Mäkelä, Väinö Muje, Alma Järvensivu, Jani Karvinen, Maija Kurra, Eino Salonen, Frida Ratinen, Samuel Kärkkäinen
Luokan sankari Bruce (Väinö Muje). Kuva: Kari Sunnari / TTT

Teoksena Matilda ei ole kovin vahva. Käsikirjoituksessa on muutamia kohtauksia, jotka keskeyttävät tarinankerronnan ja tuntuvat vähän merkityksettömiltä, kuten herra Wormwoodin sinänsä ihan hauska stand-up toisen puoliskon alussa. Musiikki on minusta perushyvää musikaalimusiikkia, muttei mitään tajunnanräjäyttävän hienoa joka saisi heti hankkimaan levytyksen, mikä tosin tuntuu olevan yleinen ongelmani 2010-luvun hittimusikaaleissa. Ilman rautaisen mahtavaa lapsinäyttelijäkaartia esityksessä ei olisi oikein mitään mikä sitä kannattelisi.

Matildan ja Kinky Bootsin perusteella Samuel Harjanteella näyttääkin olevan hyppysissään taito ottaa dramaturgisesti, juonellisesti ja/tai musiikillisesti melko heikkoja musikaaleja ja saada ne toimimaan ihan silkalla mahtavalla meiningillä ja valovoimaisilla näyttelijöillä. Ohjauksissa ja teoksissa ei tavoitella mitään älyllisyyden ylempiä tasoja, mutta tunteita Harjanne osaa käsitellä ja esittää, ja se toimii tällaisissa musikaaleissa. Tarina ei missään kohdassa jää pahasti junnaamaan paikallaan, ja kaikki toimii saumattomana, perussujuvana kokonaisuutena. Sitä paitsi kaikilla näyttää lavalla olevan niin hauskaa ja kaikki tekevät työnsä niin vastustamattomalla innolla, että lopputuloksena katsojalle jää hyvä fiilis ja kaltaiseni kyynikkokin jammailee mukana. Lopputulos on korkealaatuista ja sujuvaa viihdettä, eikä innostuksen luominen ei ole ohjaajalta mikään pieni saavutus.