Momentum 1900 – TTT 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Momentum 1900 jatkaa Tampereen Työväen Teatterin vuosilukumusikaalien sarjaa ja samalla se on Työviksen 120-vuotisjuhlaesitys. Kantaesityksen ovat käsikirjoittaneet Sirkku Peltola ja Heikki Salo ja säveltänyt Eeva Kontu. Musikaalin keskiössä on vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely. Vastoinkäymisistä huolimatta Suomen paviljonki sai näyttelyssä runsaasti palkintoja, ja se osaltaan auttoi luomaan kuvaa suomalaisista Venäjästä erillisenä kansana. Paviljongin suunnitteluun osallistui sellaisia nimiä kuin Albert Edelfelt, Ellen Thesleff, Akseli Gallén-Kallela, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren, joiden työssä tiivistyi suomalainen kansallisromantiikan arkkitehtuuri, design, käsityöosaaminen ja sisu. Musikaalissa taiteilijajoukon vankkana perustana seisoo joukko suomalaisia työmiehiä, jotka on lähetetty ihmeelliseen Pariisiin rakentamaan paviljonki ja näkemään samalla vähän maailmaa.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella en oikein osannut rakentaa mitään odotuksia Momentumin suhteen. Jälkeenpäin on edelleen sellainen olo, etten ole ihan varma, mitä olen katsonut ja miksi, ja bloggaaminen esityksestä on osoittautunut haastavaksi. Yksittäiset kohtaukset olivat kiinnostavia ja huippuensembleä seurasi mielellään, mutta teos itsessään on hassu sekamelska vähän kaikkea. On fennomaniaa, venäläistämisyrityksiä, luokkakysymyksiä, sosialismia, veljeyttä, taidetta, ryyppäämistä, pommiattentaatti, Pariisin ihmeiden ihastelua, sabotaasia, rakkaustarina, designia, koko 1900-luvun alun kaapinpäällinen kuuluisia tyyppejä sekä laulu Ville Vallgrenin ruokaresepteistä. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tässä on yritetty tehdä Suomelle omaa Hamilton-musikaalia ja isänmaallisuuden kohottamisen lomassa houkutella nuorisoa katsomoon mm. rap-musiikilla. Paikoin idea toimii, paikoin ei. Tekijät ovat selvästi tehneet perusteellista taustatyötä, mutta lopputulos on vähän kuin jonkun suuri esikoisromaani: on haluttu kertoa kerralla kaikki mikä tiedetään ja sanoa kaikesta jotakin. Reipas kustannustoimittaminen olisi auttanut musikaalissakin.

Taiteilijat, työläiset ja paviljonki. Kuva: Kari Sunnari

Momentumin parasta antia ovat erilaiset Pariisin, maailmannäyttelyn ja Suomen paviljongin ihmeille rakentuvat kohtaukset, joissa Työviksen Suuri näyttämö, näyttämötekniikka ja suuri ensemble pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tähtitaivas ja tanssijoiden valaistut valkoiset sateenvarjot kauniin musiikin taustana ovat lumoava näky. Olisin hyvin voinut katsoa kokonaisen konseptimusikaalin pelkästään maailmannäyttelystä ilman mitään sen kummempaa juonta kuin näyttelyn rakentaminen ja tekniikan ja muotoilun kehitys. Momentum on ylistyslaulu kansallisromantiikan luomisvoimalle ja osaajille, jotka puskevat sisun (ja alkoholin) voimalla läpi Venäjän sortotoimien, toimituksesta "unohtuneiden" rakennustarvikkeiden ja henkilökohtaisen säätämisen. Kun nauloja ei saada millään, tehdään sitten perinteisillä talonpoikaisilla puuliitoksilla. Herrojen ja renkien yhteistyö ei ehkä ole täysin saumatonta, mutta pitäviä saumoja siitä syntyy. Viimeisiä takan jugendinvihreitä kaakeleita muurataan vielä avajaisia edeltävänä yönä, mutta kaaospaniikista pusertuu esiin mitalien arvoista designia. Tämä oli aikansa radikaalia nykytaidetta, joka nykysuomalaisille on itsestäänselvää perinnettä. Tälle vastakohtana rakentui myöhemmin Aallon ja kumppanien radikaalin pelkistetty design, joka lopullisesti nosti Suomen maailmankartalle.

Taideopiskelijatar Verna (kesk.), Ellen Thesleff ja Beda
Stjernschantz. Kuva: Kari Sunnari

Sivujuonista olin vähemmän innoissani, koska usein tuntui että ne oli ympätty mukaan vain, koska musikaalissa yleisen mielipiteen mukaan kuuluu olla rakkaustarina ja dramaattista jännitystä. Yläluokkaisen taideopiskelija Vernan ja työläisnuorukais-Eliaksen rakkaustarina nostaa aiheiksi luokkaerot, vuoden 1917 sisällissodan juuret ja radikaalin työväenliikkeen, mutta kommunikoimattomuus, eestaas tahiminen ja melodramaattinen loppu eivät jaksaneet oikein kiinnostaa minua tässä kontekstissa. Kahden työläisveljeksen keskinäiset suhteet ja luonne-erot ovat sivujuonista mielenkiintoisin, osaksi koska Jussi-Pekka Parviainen (Kustaa) ja Saska Pulkkinen (Elias) ovat niin erinomaisia näyttelijöitä ja laulajia. Näitä kahta hahmoa olisin voinut katsoa enemmänkin, ja veljesten päämäärien kehittyminen ja vaihtuminen tarinan mittaan toi musikaaliin myös niitä harvoja rehellisesti liikuttavia hetkiä. Sisarusrakkaudesta ei, yllättävää kyllä, ole mitenkään liikaa musikaaleja. Parviainen on sympaattinen työväenaatteisena isoveljenä, joka joutuu valitsemaan politiikan ja perheen edun välillä. Pulkkinen pikkuveljenä taas kiipeilee pitkin näyttämöä kuin elävä viaton auringonsäde, jonka veljen puuhat vetävät mukaan vieraaseen ja pelottavaan maailmaan. Molemmat oppivat tarinan edetessä vastuuntuntoa mutta menettävät myös osan kauniista toiveikkuudestaan.

Hermanni, Elias ja Kustaa mualimalla. Kuva: Kari Sunnari

Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen) ja Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) rakastuminen olisi myös potentiaalisesti kiinnostava juonikuvio, ellei koko tarinaa kerrottaisi pikaisesti keskellä isompaa kohtausta huonosti motivoituna ja noin minuutin epäuskottavalla dialogilla. Vaikutelmaksi jää lähinnä se, että tässä on haluttu ruksi jonkin moninaisuuskiintiölomakkeen ruutuun ja näyttää kaksi naista pussaamassa näyttämöllä. Noin ylipäätään Momentumissa on silti enemmän kiinnostavia naishahmoja kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa, ja heillä on myös aiempaa järkevämpiä lauluja, jotka käsittelevät muutakin kuin miehiä. Toisaalta musikaalin naishahmot ovat myös oudon epätodellisia ja karikatyyrisiä, eikä heidän potentiaalistaan oteta läheskään kaikkea irti.

Proosateksti jätti paikoin aika hämmentyneen olon. Dialogi on ylevän saarnaavaa ja abstraktia, ja turhan usein kuulosti siltä kuin hahmot lukisivat repliikkinsä suoraan mummon kirjahyllyn mietelausekirjasta. Etenkin nuoren taideopiskelija Vernan (Emilia Keskivinkka) puhe on kuin peräkkäin aseteltuja Suuria Mietteitä taiteen olemuksesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja rakkaudesta. Jatkuvana virtana ne vievät toisiltaan painokkuuden, kunnes mikään niistä ei tarkoita enää mitään, saati jää mieleen. Voisin idealistisen Vernan tapauksessa ymmärtää korkealentoisuuden ironisena tyylikeinona, ellei muiltakin hahmoilta tipahtelisi yhtenään vastaavia alleviivattuja yhden virkkeen julistuksia.

Eliaksen tunteet interpretatiivisena tanssina.
Taustalla taiteilijat ryyppäävät. Kuva: Kari Sunnari

Käsiohjelmasta harmikseni puuttuu lista kohtauksista ja lauluista, mikä ei helpota teoksen hahmottamista. Yleensä se kielii siitä, että kohtausten järjestys on elänyt vielä käsiohjelman mennessä painoon. Peltolan ohjaajansanan mukaan musikaalia on työstetty viitisen vuotta, mutta vaikutelma on silti oudon keskeneräinen. Musikaali tuntuu yrittävän käsitellä aivan liian montaa aihetta liian monesta näkökulmasta. Kaiken runsaus on ehkä tarkoituksella luotua, mutta se turruttaa. Eeva Kontun musiikki täyttää tehtävänsä ja sopii kokonaisuuteen, mutta tällä kertaa mikään melodia ei oikein jää päähäni soimaan.

Eniten esityksessä pidän erinomaisista näyttelijöistä, joiden joukosta tuntuu riittävän kovia nimiä pienimpiinkin sivurooleihin. Sellaiset nimet kuin Pauliina Saarinen, Saska Pulkkinen, Anne-Mari Alaspää, Juha-Matti Koskela ja Petra Karjalainen olisivat itsessäänkin jo hyvä syy tsekata esitys. Vieraileva tähti Martti Suosalo on, no, Martti Suosalo ja hänen tyypilliset hahmonsa. Hassun lupsakka keski-ikäinen suomalaismies huumorikevennyksenä, usein hilpeässä humalassa. Ryyppäyskohtaukset eivät kenenkään esittäminä jaksaneet naurattaa, mutta Suosalon mainio pannumyssyyn ja mattoon somistautunut ortodoksikirkon patriarkka viihdytti, samoin valtakunnanomenaa mikkinä käyttävä tsaariparodia. Hamiltonin tuntevat tunnistanevat pastissin esikuvan. Toinen periodiuskollista ohjausta mukavasti rikkova kohtaus on toisen näytöksen Havis Amanda -hulluttelu, jonka kaltaista ironiaa olisin voinut katsoa enemmänkin.

Vallgrenin Ville patsaineen. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisuus on myös upeaa, eivätkä pressikuvat oikein tee oikeutta spektaakkelin näyttävyydelle. Hannu Lindholmin lavastuksen pääelementti on kiinteä metallinen kävelysilta, jonka rakenne tuo mieleen Eiffel-tornin. Sen taustalle Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luo sadunomaista Pariisia, insinööritaidon ihmeitä ja maailmankaikkeutta. Tässä ei todellakaan maalata pienellä pensselillä. Marjaana Mutasen puvustus-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu pelaa hillityillä murretuilla sävyillä ja mustan ja valkoisen luomalla kontrastilla. Petri Kauppisen koreografiassa suosikkikohtiani ovat tanssijoiden numerot kuten patsaat Vallgrenin ateljeessa.

Monesti sekä ohjauksen, musiikin että koreografian tempo on vimmaisen hengästynyttä ja nykivää, ja hampaat irvessä kouristeleva liikekieli on vähän tunkkaisen tuntuista. Radikaali Larissa (Petra Ahola) syöksähtää paikalle, lausuu kiihkeästi jonkin Suuren Totuuden vallankumouksesta ja nykäisee itsensä taas toisaalle. Voi olla, että Peltolan tyyli ei yleisesti vain vetoa minuun, mutta jotain kovin teennäistä ja häilyvää hahmoissa on.

Ensemble ja meteoriittivitriini. Kuva: Kari Sunnari

Näin viikkoa aiemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa Peltolan ja Salon varhaisen musikaalin Suruttomat (2004), joka teoksena on kaikin puolin huomattavasti järkevämmin rakennettu. Momentumissa on minulle liian iso tarina liian monen henkilön kautta kerrottuna, ja Kustaa ja Elias olivat ainoat, joihin ehdin kehittää jonkinlaisen sympatiasuhteen. Moni sinänsä kiinnostava yksityiskohta, repliikki tai hetki katoaa kaiken suuren ja hengästyttävän sekaan. Esitys pitäisi ehkä katsoa uudelleen, jotta siitä saisi paremman kuvan, mutta ajatus uudesta katsomiskerrasta väsyttää. Jos tämä olisi elokuva, kelaisin suoraan kiinnostaviin kohtauksiin ja katsoisin ne saman tien pariin kertaan saadakseni niistä kaiken irti. Teatterissa kykyni sulattaa uusia aistiärsykkeitä ja tietoa yksinkertaisesti ylikuormittui niin, etten jaksanut uppoutua edes niihin parhaisiin kohtiin. Harmittaa, koska tässä maassa ei tuoteta mitenkään liikaa musikaalikantaesityksiä, ja Työviksellä jos millä on hyvät resurssit toteuttaa niitä. Muistan nähneeni joskus nettikommenteissa näyttelijöiden toiveita yleisesti paremmasta valmisteluprosessista, workshop-kokeiluista ja muista ammattimaisista musikaalituottamisen metodeista, jotka ilmeisesti monesta teoksesta puuttuvat, ja näkemäni perusteella täytyy yhtyä niihin toiveisiin. Nyt teokset ilmeisesti päätyvät helposti näyttämölle raakileina, mikä tuhlaa kaikkien vaivaa ja rahaa.

Moni kriitikko ja katsoja tuntuu kyllä tykänneen, joten mahdollisesti en vain ole esityksen kohderyhmää. Kritiikkien perusteella Momentum jakaa mielipiteitä ehkä tavallista enemmän, mutten osaa sanoa, millaisesta esityksestä pitävän kannattaisi musikaali mennä ehdottomasti katsomaan. Musiikki on paikoin hyvinkin kaunista ja ulkoiset seikat ovat kunnossa, joten niiden ohella jotain vähän erilaista kaipaavalle esitys voi sopia.

Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.

Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen

Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Kuva: Jiri Halttunen

Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen

Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen

Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.

Teatterikesä 2018: Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia 2

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Kontu, Anna-Mari Kähärä ja Jussi Tuurna pitivät jo lähes perinteeksi muodostuneen suomalaisen näyttämömusiikin konserttinsa Teatterikesän Ohjelmateltassa. Artisteina tänä vuonna olivat Maria Ylipää, Jukka Nylund ja Tampereen Taiteellinen Kuoro sekä yllätysvieraana Vuokko Hovatta. Ohjelmistossa oli tuttuun tapaan materiaalia kaikkien kolmen säveltäjän uran varrelta, ja tänä vuonna biisivalinnat tuntuivat hieman painottuneen sävellettyyn runouteen.

Aivan alkuun tahdon kehua muusikot Esko Grundströmin ja Sara Puljulan, jotka lennossa vaihtoivat soittimesta toiseen ja tuntuivat välillä soittavan käsillä kahta eri soitinta ja suulla kolmatta. Grundströmin hanuri sai ansaitsemansa huomion lavalla. Säveltäjät soittivat pianoa, Eeva Kontun tapauksessa myös saksofoneja, ja Anna-Mari Kähärän käsissä vilahti loppupuolella melodicakin. Kolmikko eläytyi sävellyksiinsä niin lennokkaasti että hätinä pysyivät pianotuolillaan.

Maria Ylipää lienee tällä hetkellä Suomen musikaalitähdistä tunnetuin, ja syystä. Vaivaton, vahva ääni ja lavasäteily vakuuttivat nytkin. Jukka Nylundin elämistä laulujensa mukana taas oli kiehtovaa seurata, etenkin hänen eläytyessään Korkeasaaren tiikeriksi (Tuurna&Maijala: Kulosaari) ja kertoessaan Lauri Viidan tarinaa Pispalasta löytyneestä Jumalasta (Kontu&Salo: Liian lähellä maata). Ylipäältä mieleeni on jostain syystä jäänyt elävimmin vauhdikas encorelaulu Strömpans förönpöppa Tuurnan näytelmästä Sininen lintu, osaksi siksi että hän meni sitä esitellessään vitsillä kutsumaan Chessiä taas uudeksi Svenskanin Abba-musikaaliksi, mikä viilsi syvästi sydäntäni ja nostatti kapinamielialani. Abba-musikaalius ei suinkaan ole huono asia, vaikka yleisössä olisi millaista Suomen teatterieliittiä, ja Chessin musiikki on lähes hienointa mitä olen koskaan näyttämöllä kuullut. Tämä on vakava asia, josta ei sovi laskea leikkiä. Nih.

Samalla täytyy todeta, että oikeastaan vain muutama illan aikana kuulluista kappaleista oli sellaista musiikkia, jonka todella miellän hyväksi musikaalimusiikiksi, osaksi juuri runouspainotuksen vuoksi. Laulunäytelmät, näytelmälaulut ja muu musiikkiteatteri ovat nekin kunnioitettava laji ja illan ohjelmisto oli mainiota keikkamusiikkia, mutta minun sisimpäni genre on nimenomaan musikaali, jota englanniksi kutsutaan termillä 'book musical'. Siinä laulu kuljettaa tarinaa ja liittyy siihen olennaisesti, eikä kappaletta välttämättä edes voi helposti sellaisenaan irrottaa kontekstistaan.

Turussa on mielestäni onnistuttu tässä paremmin kuin muualla eteläisessä Suomessa: säveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat Tom of Finlandissa ja Varissuossa luoneet nimenomaan 'book musical' -musikaaleja, joissa laulut kiinnittyvät kohtauksiinsa ja hahmoihinsa, syventävät ja vievät tarinaa eteenpäin harhautumatta sivuteille. Varsinkin Varissuossa Palefacen sujuvista ja silti taiteellisesti korkealaatuisista lyriikoista saisivat koko Suomen sanoittajat ottaa oppia. Samoin Jukka Nykäsen säveltämät teokset mm. Kapsäkille vastaavat käsitystäni kunnon musikaalista, sellaisesta jota mielelläni näkisin Suomessa enemmänkin. Esimerkiksi Heikki Salon lyriikoissa minua usein vaivaa tietty populaarimusiikkimainen irrallisuus ja abstraktius: lauseet ja kuvat ovat sinänsä yleensä kauniita, mutta miksi juuri tämä hahmo tässä ja nyt tuntee pakottavaa tarvetta laulaa ne? Kuvaisiko tämä hahmo tuntojaan tai tarinaa todella tällaisilla kielikuvilla?

Ohjelmatelttaan palatakseni: keikalla oli tunnelma katossa, loistava meininki ja huippuesiintyjät, ja toivon perinteen jatkuvan ja kehittyvän vielä pitkään!

Teatterikesä 2018: Legenda pienestä luusta

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kolmas tila -teatterin Legenda pienestä luusta vetää katsojansa ihmiskunnan historian, arkeologian, hautalöytöjen ja merilintujen hämyiseen maailmaan. Niiden kautta etsitään omia juuria - jatkuvuutta, tulevaa ja mennyttä, omaa identiteettiä, ikuisuutta ja luonnon kiertokulkua. Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Kristina Vahvaselkä ja Tuula Väänänen esittävät tarinan puheen ja tanssin keinoin. Heidän liikekielensä etenkin lintuina on lumoavaa seurattavaa.

Kehystarina kertoo islantilaisesta Ránista, merilintujen tutkijasta vuonna 2063. Hän saapuu arktisen Siperian Wrangelinsaarelle seuraamaan lintujen muuttoa ja harhautuu päänsä sisään matkalle ajan ja paikan kierteeseen, joka johtaa jonnekin esihistoriaan ja neandertalinihmiseen. Matkan varrella kohdataan muutamia Ránin esiäitejä, erilaisia lintuja ja tulivuorenpurkaus sekä eräs maantieteilijä vuonna 1154. Samalla katsoja saa rautaisannoksen jännittäviä tiedonmuruja lintujen suunnistuskyvyistä, arkeologiasta ja historiasta.

Kuva: Robert Seger / Teatterikesä

Kaksituntisen esityksen tunnelma houkuttelee tehokkaasti mukaansa. Henkinen pikatrippi arktisille vesille tekee tässä helteessä hyvää, vaikka salissa olikin kuuma ja tunsin suurta sympatiaa talvivaatteissa ja viitoissa tanssivia näyttelijöitä kohtaan. Pimeän tyhjyyden luomassa mielen maailmassa on vain yksittäisiä ihmisiä, maisema on karua ja ympärillä liitää etäisiä, vapaita merilintuja, joiden suunnistuskyky on ilmiömäinen. Eero Erkamon luontoa ja teknologiaa yhdistävä valosuunnittelu on hypnoottista, samoin Ville Aallon luoma äänimaailma. Usein teki mieleni sulkea silmät ja keskittyä vain kuuntelemaan pimeästä kantautuvia luonnon ja ihmisten ääniä, sähkön rätinää ja Kari Mäkirannan musiikkia. Luonnon, tieteen, meren ja merilintujen seassa viihtyvänä tunsin kahden tunnin ajan olevani kotona ja kaltaisteni seurassa.

Vanhoissa legendoissa ja myyteissä muuttolinnut kulkevat myös tämän maailman ja tuonpuoleisen väliä. Jumalilla on lintuja, linnut ovat jumalia, linnut asuvat talven tuonpuoleisessa tai kuollut sielu pääsee lintusaarelle. Tässä maailmassa uudet lintusukupolvet palaavat aina vanhoille pesimispaikoilleen, monet merilinnut pariutuvat koko elämäkseen saman puolison kanssa, ja kiertokulku jatkuu vuosisadasta toiseen, ellei luonnon muuttuminen häiritse sitä. Linnut merkitsevät jatkuvuutta ja tietoa.

Kaiken tämän tunnelmoinnin seassa ihailen sitä, että tässä skenaariossa vuonna 2063 maailma on vielä olemassa, linnuista puhumattakaan.

Teatterikesä 2018: Kikka Fan Club

Sain esitykseen lehdistölipun.

Teatterikesäni 2018 starttasi Teatteri Jurkan kehutulla Kikka Fan Club -esityksellä, joka tarkastelee legendaarisen popdiskotähti Kikan uraa, imagoa ja vastaanottoa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Laura Gustafssonin kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama näytelmä-musiikkiesitys-sinfonia-dokumentti kunnioittaa Kikkaa ja pyrkii tuomaan esiin ihmisen, joka imagon ja päälle lyötyjen leimojen alla yritti tehdä työtään omana itsenään. Mukana on musiikkivideoita, haastattelupätkiä, aikalaisten muistoja sekä näyttelijä Pia Andersson Kikkana, joka laulaa, keskustelee, kommentoi ja saa (vihdoin?) oman äänensä kuuluviin. Hetkittäin asetelma ja runsas puhelaulaminen toivat mieleen Evita-musikaalin, jossa siinäkin nainen perustelee päätöksiään ja tekojaan virallisen julkisuuskuvan takaa.

Pia Andersson heittäytyy Kikaksi. Kuva: Marko Mäkinen / Teatterikesä

Tajusin esitystä katsoessani, etten oikeastaan tiedä Kikasta kuin nimen ja Mä haluun viihdyttää -kappaleen. Olen sen verran nuori, ettei minulla ole muistikuvia Kikasta, enkä itse asiassa ollut koskaan aiemmin kuullut kohuttua Sukkula Venukseen -biisiä, vaikka nimen tiesinkin yleisestä popkulttuurista. Kikan seksipommi-imagon laajuuskin tuli minulle yllätyksenä, koska itselläni ei ollut hänestä valmiiksi mitään mielikuvaa. En ollut tajunnut, että pikkutuhma arjen eroottisuus ei vaaninut vain Sukkula Venukseen -kappaleessa vaan todella kaikissa hänen isoissa hiteissään. Sanoitukset eivät ole minun juttuni, mutta esityksessä hyvin esiin tulleet Kikan järeän positiivinen asenne ja hilpeä camp-henkisyys vetosivat minuun.

Näytelmä käsittelee paljon naisen asemaa viihdeteollisuudessa ja kulttuurissa, korkeakulttuurin ja viihteen arvottamista ja keskinäistä hierarkiaa, seksikkään imagon mukana tulleita odotuksia ja kaksinaismoralismia. Viihde vaatii naiselta nuoruutta ja seksikkyyttä, mutta samalla tietoisen seksikästä naista moralisoidaan. Kuten turhan usein mm. teatterissa nykyäänkin, viihde ja kaupallisuus ylipäätään nähdään jonakin heppoisena ja helppona, johon ei vaadita lahjakkuutta tai kovaa työtä. Oikean Taiteen tekeminen taas on liki jumalallinen lahja. Esimerkiksi kuuluisassa Ylen haastattelussa vuodelta 1990 Irwin Goodman korostaa omaa luomistyötään ja yhteiskunnallista sanomaansa vasten Kikan "pelkkää" viihdytystä. Haastattelu on otettu osaksi esityksen materiaalia ja toimii esimerkkinä ajan ylenkatsovasta asenteesta, jonka varsinkin jutun toimittajat ovat omaksuneet. Myös räikeä seksismi tuo ummehtuneen tuulahduksen 1980-luvulta.

Andersson teki alussa selväksi, että tämä on vain näytelmää ja sovittu tilanne, jossa hän leikkii olevansa Kikka ja me katselemme. Alan olla vähän kyllästynyt näytelmien näytelmällisyyden korostamiseen vieraannuttavana elementtinä, mutta tähän esitykseen keino sopi. Kikka ilmeisesti oli monen teinitytön idoli, joten katsomossa taatusti oli niitä, jotka ovat itsekin tanssineet peilin edessä liikutellen huuliaan laulun mukana huulipunamikrofoniinsa. Asetelma muutenkin unohtui hyvin nopeasti, kun Andersson pääsi vauhtiin ja muuttui yhä enemmän Kikaksi, sai päähänsä peruukin ja alkoi lopulta laulaa itse. Väliaikoineen liki kaksituntinen monologi on Anderssonilta kunnioitettava rutistus.

Kikka Fan Club ei hurmannut minua ihan niin täysin kuin olin odottanut, mahdollisesti koska minulla ei ole Kikkaan mitään omakohtaista suhdetta, mutta se on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Esitys on koostettu terävästi ja hauskasti ja kokonaisuus vaikuttaisi olevan Kikan näköinen. Muutamassa kohdassa ajatukseni lähti harhailemaan, mutta esimerkiksi Ylen haastattelu oli toteutettu kiinnostavasti ja laulettu tekstianalyysi Sukkula Venukseen -kappaleesta nauratti. Näytelmä on monitasoinen ja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Hauskana (?) yksityiskohtana joku vanhempi miesääni huuteli toisessa näytöksessä yleisöstä, että eikö "Kikka" voisi esittää edes yhtä kokonaista kappaletta, kun he ovat pitkän matkan takaa ajaneet kuuntelemaan Kikan musiikkia. Olin täyttä häkää analysoimassa mielessäni, kuinka tämä on taas yksi keino korostaa ikuista ristiriitaa yleisön odotusten ja Kikan persoonan välillä, kunnes minulle seuraavana päivänä selvisi, että huuteleva mies ei kuulunutkaan käsikirjoitukseen. Ainakin tuli todistettua, että Kikalla on edelleen aktiivisia faneja.

Kikka Fan Club on poistunut jo Jurkan ohjelmistosta, mutta se on mahdollista nähdä syksyllä vierailemassa Tampereen Teatterin Kulttuuriravintola Kivessä.

Tytöt 1918 – TTT 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

Eeva Konnun säveltämä, Heikki Salon sanoittama ja Sirkku Peltolan käsikirjoittama ja ohjaama uusi kantaesitys Tytöt 1918 on musikaali Tampereen legendaarisesta naiskaartista vuoden 1918 sisällissodassa. Musiikkityyliltään se hipoo angloamerikkalaisten uutta hittimusikaali Hamiltonia, ja pienen ihmisen vallankumous on aiheena tuttu niin Hamiltonista kuin vaikkapa Les Misérablesistakin. Lähteenä on löyhästi käytetty mm. Anneli Kannon romaania Veriruusut. Lähtökohta on etäännyttävä: alussa jokainen naisnäyttelijä astuu vuorollaan esiin ja kertoo, miten hänen hahmonsa tarina päättyy. Jos olisin minuutin päästä muistanut, kuka sanoi mitäkin, olisi ollut mielenkiintoista verrata loppua seuraavaksi paljastuvaan alkuasetelmaan ja siihen, kuka oli heti alusta alkaen innolla mukana vallankumouksessa ja kuka epäröivämmin.

Tehtaanplikkoja. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Työviksen suurelle näyttämölle on luotu näyttävä sadan vuoden takainen puuvillatehtaiden, puuhökkelien ja tehtaanlikkojen kaupunki. Hannu Lindholmin lavastuksessa on käytetty paljon vanhoja valokuvia, autenttista sosialismipropagandaa ja tehtaiden mekaanista liikettä sekä Tampereelle niin tärkeitä puuvillarullia. Eero Auvisen videoprojisoinnit ja aggressiiviset valot sekä skenografian puna-harmaasävyinen värimaailma tuovat nekin mieleen industrialismin ja koneistuvan maailman, jonka punatiilien keskellä värikkäät persoonat yrittävät sinnitellä liassa ja pienellä palkalla. Marjaana Mutasen suunnittelemat puvut jatkavat harmaan sävyjen linjaa, paitsi jokseenkin psykedeeliset kukkapuvut häissä, joista tyttö unelmoi sodan harmauden vastapainoksi. Marjo Kuuselan kouristelevat koreografiat ja nykivä, alkuvoimainen liikekieli täydentävät konemaista vaikutelmaa ja toisaalta saavat monet alkupuolen kohtaukset muistuttamaan hurmoksellista herätyskokousta. Tästä on perinteinen Broadway-steppaus kaukana. Yritin koko esityksen ajan miettiä, mistä ammoin näkemästäni esityksestä, elokuvasta tms. tanssikoreografiat minua muistuttivat, mutten vieläkään ole saanut yhdistettyä niitä mihinkään.

TTT:n naiset pääsevät todella loistamaan Tytöissä varsinkin laulutaidoillaan. Petra Karjalainen, Emmi Kaislakari, Petra Ahola ja Eriikka Väliahde muodostavat esityksen kovan ytimen yhdessä Nätyn loistavan Marketta Tikkasen kanssa, mutta koko naiskaarti ja sen päälle miehetkin tekivät vallankumousta sellaisella tahdonvoimalla, kapina-asenteella ja energialla että syvä kunnioitukseni heille. Alun kapinannostatus oli hienoa katsottavaa, kun naishahmot vastaanottivat uutisen alkaneesta vallankumouksesta kukin omalla tavallaan ja lähtivät yhä suurempana joukkona siihen mukaan. Ihmisoikeudet naisille! Tasa-arvoinen palkka! Vähemmän tuomitseva yhteiskunta! Hiphop ja rap musiikkityyleinä sopivat uhmakkuudessaan juuri näihin kohtauksiin loistavasti, eikä aikuistenkaan näyttelijöiden riimittely tuntunut kiusalliselta vaan luontevalta. Nämä ihmiset olivat aikaansa edellä, vaativat muuta yhteiskuntaa liittymään seuraansa ja kehtasivat herättää huomiota. Esityksen edetessä sävellykset muuttuvat balladimaisemmiksi, herkemmiksi ja satunnaisesti humoristisemmiksi. Olisin kaivannut jotain selkeämpää musiikillista punaista lankaa, toistuvia melodioita tai muuta vastaavaa sitomaan esitystä kokonaisuudeksi, vaikka sävellyksistä sinänsä pidinkin.

Koulutuksesta tai vapaasta elämästä esityksen työläisnaiset eivät unelmoineet, mutta että kaikki saisivat edes syödäkseen, se olisi hienoa. Teoksessa on hyvin kapea sivistymättömien tehtaanlikkojen näkökulma, joten sotimisen taustoja, maanlaajuista politiikkaa tai valkoisten näkökulmaa ei käsitellä. On vain aate, innostus, taistelu ja tappio ja niiden välittömät vaikutukset jokaisen arkeen.

Pyssykoulu. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Esityksen edetessä minua alkoi vaivata yhä enemmän se, miten sanoitukset eivät tuntuneet naisten puheelta ja ajatuksilta vaan joltakin, jollaista keski-ikäinen mies kuvittelee (historiallisten?) naisten puheen ja ajatusmaailman olevan. Jos yleiskapinallista Kumoon-kappaletta ei lasketa, ensimmäinen naisten laulu, joka ei liittynyt miehiin, tuli esityksessä klo 21.55. Naiset kaipasivat miehiään, rakastivat miehiään, haaveilivat miehistä tai häistä tai kengistä, tai lauloivat olevansa halpoja mutta sieviä. Jopa aseen käsittelyyn tutustuminen oli kikattelevaa aseen vertaamista mieheen, kun taas punakaartin miehistä kaupunkilaisetkin lähtivät sotaan hartaina ja aseet valmiiksi tuntien. Ehkä odotukseni olivat pielessä, kun parin ennakkoon kuulemani kappaleen, nimen ja avointen harjoitusten perusteella odotin jotain rahtusen feministisempää ja voimautuvista, aatteellisista, itsenäisyyteen pyrkivistä naisista kertovaa. Pohjimmiltaan Tytöt 1918 tuntui käsittelevän miehiä ja naisten rakkautta miehiin keskellä sotaa.

Ymmärrän toki, että jos sulhasen kohtalosta ei ole tietoa, se huolestuttaa, mutta olisin kaivannut esitykseen enemmän muuta sisältöä. Esimerkiksi naiskaartin tyttöjen keskinäiset suhteet olisivat ansainneet etenkin lauluissa enemmän tilaa, ja jollakulla tytöllä olisi voinut kaivatun veljen tai pojan sijaan olla siskokin tai peräti ystävä. Joku ei-heterokin olisi mahtunut mukaan. Yksi äiti löytyi, mutta hänkin hyljeksi ja halveksi tytärtään kuolemaansa asti. Joku mies olisi vaikka voinut huolestua naiskaartissa taistelevasta morsiamestaan edes yhden laulun verran tai pohtia uutista taistelevista naisista miesnäkökulmasta, kun sukupuolia kerran korostettiin kappaleissa muutenkin paljon. Alun yhteisen kumousaatteen jälkeen miehet ja naiset kävivät oikeastaan eri sotia eivätkä tuntuneet taistelevan samalla puolella, yhdessä tai samojen asioiden puolesta. Ehkä tämä sitten perustuu totuuteen, mutta odotin näkeväni enemmän naiskaartia osana Tampereen taisteluita enkä niinkään naiskaartilaisten henkilökohtaisia miesongelmia.

Totesin, etten muutenkaan isommin pidä Heikki Salon sanoitustyylistä eikä se sovi mielikuvaani musikaalikappaleista, jos sanoitusten on tarkoitus kertoa tarina tai osallistua tarinankerrontaan. Osa kappaleista oli oikein hyviä (lopetusbiisi Sadan vuoden päästä!), osa nättejä mutta irrallisen oloisia, ja osassa lyriikat olivat todella kökköjä ja aiheuttivat lähinnä myötähäpeää sisällöllään ja riimeillään. Teksteissä oli paljon iskulausemaista toistoa ja yksinkertaisia päälauseita, joiden naiivius alkoi pidemmän päälle tympiä.

Unelma psykedeelisistä kesähäistä. Kuva: Kari Sunnari / TTT

Musikaali tuntui monin paikoin vielä keskeneräiseltä. Päähenkilöiksi nostettuja hahmoja oli muutama liikaa, etenkin kun useimpien kohtalo näytettiin erikseen kuin historiaa luetteloiden. Taistelukohtaukset ja naisten sinänsä traagiset kuolemat jokainen vuorollaan alkoivat yli kolmetuntisessa musikaalissa jo puuduttaa. Ainoa hahmo, jonka tarinan kaaresta todella kiinnostuin ja joka jäi mieleeni, oli nuori Sigrid (Marketta Tikkanen), 15-vuotias viaton tyttö joka traumatisoituu, ryhtyy kostamaan ja kasvaa vahvaksi mutta niin sodan kyynistämäksi, ettei enää edes halua elää tällaisessa maailmassa. Sigridin loppu oli myös toteutettu tyylitellymmin kuin aiemmat realistiset kuolemat, mikä tuntui siinä vaiheessa varsin virkistävältä ja jätti aikaa pohtia Sigridin tilannetta. Toinen kauniin tyylitellysti tehty kohtaus oli Lempin ja venäläissotilaan rakastuminen.

Ylipäätään minulla oli jälleen sama ongelma kuin samojen tekijöiden Viita 1949:n kanssa: odotin aiheen, mainonnan ja ennakkonäytteiden perusteella täysin erilaista teosta, jotain uudenlaista ja radikaalia, mutta kaikki se upea potentiaali ja Työviksen runsaat resurssit tunnuttiin käytettävän johonkin jo moneen kertaan kerrottuun. Kaikki lavalla oleva ja esiintyvä toimi hyvin ja seitsenhenkinen bändi Joonas Mikkilän johdolla rokkasi, mutta teos itsessään ei hurmannut minua. Hajanainen käsikirjoitus olisi kaivannut tiivistämistä ja keskittymistä selkeämmin muutamaan hahmoon, ja jokin epämääräinen tausta-asenne herätti sisäisen feministini. Se tosin täytyy Peltolan ja Salon kunniaksi sanoa, että ainakaan teos ei jättänyt kylmäksi tai ollut herättämättä tunteita, päinvastoin. Olisin ehkä nauttinut enemmän, jos olisin hoksannut jo alusta lähtien heittää aivot narikkaan ja vain antautua kohtausten ja aistien vietäväksi.

Punapuuvilla liehumaan! Kuva: Kari Sunnari / TTT

 

Välkkyvistä valoista migreenin tai muita oireita saaville muuten vinkki, että jos menette katsomaan esitystä niin ehdottomasti lääkkeet mukaan, taistelut kun ovat aikamoista valotykitystä. Myös pauketta on paljon, mutta salin ovilta saa korvatulppia.

Teatterikesä 2017: Kontu, Kähärä ja Tuurna

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen kuukausikaupalla kärsinyt writer's blockista ja jonkinlaisesta teatteriturtumuksesta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, ja jos olen saanutkin aikaiseksi mennä katsomaan esitystä, se ei ole temmannut mukaansa. Lauantai-iltainen Teatterikesän konsertti Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia (vol. 1) herätti siitä horroksesta tehokkaasti. Säveltäjät Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna olivat omien sanojensa mukaan päätyneet aamuneljältä Kajaanin runoviikoilla ideoimaan suomalaisten musikaalisäveltäjien verkostoa, ja konsertti oli ideoinnin tähänastinen tulos. Lisää on toivottavasti luvassa, koska tunnelma oli taivaissa. Oman osansa tekivät huippuluokan solistit ja orkesteri sekä Tampereen Taiteellinen Kuoro, johon näyttää kuuluvan jokainen kynnelle kyennyt tamperelainen musikaalinäyttelijä. Lavalla oli enemmän lauluvoimaa kuin laki ehkä sallii, ja pystyyn nousevat ihokarvat ynnä VAU-efektit olivat monilukuisia. Säveltäjät itse osallistuivat säestykseen, taustalauluun ja yleiseen kannustukseen.

Lauri Viidan runoihin ja elämään perustuva musikaali Viita 1949 Työviksessä oli minulle kokonaisuutena pettymys, mutta Eeva Kontun siihen säveltämä musiikki on hienoa. Tuukka Leppänen rokkaamassa Jokea ja Maria Ylipään voimakkaan kaunis encore Alfhild olivat minulle ehkä konsertin kohokohdat, samoin upean Tiina Weckströmin tumman kohtalokas Liian lähellä maata, tarina pispalalaisesta ojasta kännissä löytyneestä Jumalasta. Tammikuussa 2018 Työviksessä kantaesitetään Viita-työryhmän uusi musikaali Tytöt 1918, jonka hiphophenkinen naisjoukon vallankumousjulistus Kumoon! ja kaunis Sadan vuoden päästä nostivat odotukseni jälleen korkealle.

Kähärän ja Tuurnan musiikki on minulle vieraampaa, vaikka nimet toki tiedän. Tuurnan tyyli on minun makuuni usein inasen liian rouheaa ja jazzahtavaa, mutta konserttikontekstissa kappaleet toimivat silti hyvin ja esitykset olivat vaikuttavia. Varsinkin Tuurnan Homo!-musikaalin kappaleet olivat kerrassaan herkullisia, ja nyt harmittaa vielä enemmän, etten nähnyt sitä Kansallisteatterissa. Toinen harmittelemani missattu teos on Kähärän HKT:lle säveltämä Kummitusjuna, mutta jospa se Länsimetron myötä saisi vaikka jatko-osan. Pidän molempien sävellystyylissä rahtusen kierosta huumorista. Tuttavapiirissäni on muodostunut käsitteeksi musiikkigenre "suomalainen musikaali", jossa kaikki kappaleet kuulostavat samalta eikä niistä erota mitä tunnelmaa laulun pitäisi välittää, mutta tämä trio välttää sen sudenkuopat hyvin.

Konsertin vaivihkaisena teemana oli rakkaus, mikä kuulostaa huomattavasti ällösöpömmältä ja herkemmältä kuin esitykset todellisuudessa olivat. Myös Raamattua, etenkin ensimmäistä Korinttolaiskirjettä, siteerattiin ja varioitiin paljon eri kappaleissa sekä alun musiikkiteatteriaiheeseen mukaillussa julistuksessa, jonka toivoisin muistavani tarkemmin. Tunnelmassakin oli tiettyä hurmosta ja julistavuutta, muttei suinkaan uskonnoista vaan musiikin (ja rakkauden) tärkeydestä teatterissa. Yhdyn käsiohjelmaan painettuihin jälkisanoihin:

Kiitämme teattereita, jotka ovat tilanneet ja tilaavat kotimaisen musiikkiteatterin kantaesityksiä.

Ja ne, jotka eivät tilaa, ottakoot opiksi.

Suomalainen musiikkiteatteri olkoon elossa!

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Kasvoin ohi Tuttiritari-iästäni täpärästi ennen Tuttiritarin syntyä, joten hahmon viehätysvoima ei koskaan avautunut minulle. En nytkään olisi arvannut innostuvani aiheesta, elleivät hahmon mastermind Jukka Leisti ja säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Ari Kankaanpää olisi viime syksynä Tampereen Teatterin lehdistötilaisuudessa esittäneet demoversiota Tuttiritarilaulusta. Sen sanoitus oli sen verran hauska ja rytmi iskevä, että pakkohan musikaali oli mennä katsomaan.

© Harri Hinkka / TT

En vieläkään ole varsinaisesti itse Tuttiritarin kohderyhmää, mutta voi miten hienon musikaalin hän on saanut ympärilleen! Leisti on käsikirjoittanut, sanoittanut ja säveltänyt Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -satumusikaalista hervottomankirpeänhauskan sanoilla ja populaarikulttuurilla iloittelun. Lisäksi hän toki näyttelee nimiroolin. Perustarina noudattaa ritariromantiikan quest-linjaa, jossa pahis on kaapannut prinsessan ja ritarin täytyy pelastaa neito ja valtakunta, mutta sen ohella surffataan eri satujen lomassa ja tavataan jos minkämoista ihmistä ja eläintä. Välillä nähdään mainoskatkoja.

Teksti on sanaleikkien ilotulitusta. Vängät kohtaukset, laulut ja hahmot pitävät lapset otteessaan, ja aikuisille on niiden ohella omat satiiriset heittonsa ja nostalgiakimmokkeensa. Lisäksi, kuten avecini totesi, kaksimielisyyksien puuttuminen on vaihteeksi virkistävää. Verbaalikomiikka leikkii sanoilla ja riimeillä, vääntää niitä uuteen muotoon ja laajentaa niitä absurdeihin ulottuvuuksiin. Huumori on tajuntaa laajentavaa ja muistuttaa paikoin Monty Pythonia kaikessa rajattomuudessaan. "Uskomatonta, miten joku on tuollaistakin keksinyt!", havaitsi bloggaaja ajattelevansa pitkin esitystä. Hauska ja mukanaan vievä sanojen muoto kuljettaa vaivihkaa mukanaan myös ovelia merkityksiä, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan pidemmäksikin aikaa.

© Harri Hinkka / TT

Musiikki lainaa vaikutteita mm. 1900-luvun puolivälin rockista, lastenlauluista, iskelmästä, latinomusiikista, aamuöisistä ruotsinlaivan karaokebaarin syntikkaballadeista ja Batmanista. Myös kulttuuriviittaukset ulottuvat supersankareista muskettisotureihin, Talenttiin ja ämpäreihin. Kaiken päälle Tuttiritari on tuttilakossa, ja aika moni aikuinen luultavasti kaipaisi omaa haltiakummisetää muistuttamaan lakosta heikkoina hetkinä. Nauroin itseni tärviölle.

Teatterin oma aarre Marjatta Kuivasto on todella päästetty valloilleen värikkään satumaailman luomisessa. Kuninkaanlinna on kuin suoraan lapsuuteni prinsessasaduista, siinä on kiehtovia torneja ja lyijylasi-ikkunoita ja kierreportaita ja jopa gargoileja. Ehkäpä suosikkejani näyttämökuvista olivat toisen näytöksen alussa nähtävä sammakkolampi lumpeineen, josta Sagu Sammak (Risto Korhonen) ilmestyy kuin risteymä vihreää Venusta ja talkshow-juontajaa, sekä mystinen metsä lohikäärmeluolan ympärillä. Mikä ryöppyävä, hämyisä, sisäänsä sulkeva vihreys! Mikään lavalla ei näytä halvalta tai huteralta, vaan satukirjamainen illuusio on täydellinen ja houkuttelee koskettamaan pintoja. Jo pelkästään näyttämön reunojen suuret psykedeeliset sienet vievät suoraan maailmaan, jossa normaalin arjen mittasuhteet ja värit ovat vain viitteellisiä.

© Harri Hinkka / TT

Puvuissakaan ei ole yksityiskohdissa säästelty ja niissä on tyylikästä ja vaivihkaista huumoria. Lemppareitani olivat erilaiset eläinhahmot sekä hoviherra Suolaisen sliipattu hovipuku. Esimerkiksi lohikäärmeasu kiiltävine suomuineen oli lumoava, ja ehdin hetkittäin unohtaa, että se todella on vain puku jonka sisässä on Ville Majamaa. Susilla taas on mustaa piukkaa lateksia, ketjuja, niittejä ja pöyheää turkista kuin harvinaisen tyylikkäillä punkkareilla. Prinsessa Esmeraldan (omapäinen mutta herttainen Eeva Hakulinen) vaaleanpunainen pitsiruusu-unelma onnistuu jotenkin olemaan ihanan överi ja runsas olematta mauton, ja toisaalta prinsessa on sen verran käytännöllinen luonne että on yhdistänyt siihen pinkit Conversen tennarit. Juuri tuollaista pukua olisin lapsuuteni prinsessavaiheessa palvonut, muistellut, piirrellyt uudelleen ja uudelleen ja yrittänyt ommella barbeilleni. Hattu päästä Marjatta Kuivaston edessä, tässä on tyylitajuisesti ja pieteetillä luotu lapsuuden fantasiamaailma, johon tekee mieli sukeltaa sisään.

Leisti sanoo kirjoittaneensa näytelmän ennen kaikkea työtovereilleen, ja sen huomaa: näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin hanskat käteen ja heillä on ilmeisen kivaa lavalla. He sujahtelevat vaivattomasti roolista ja hahmosta toiseen – milloin joku on sammakko, milloin susi, kyläläinen tai piimäpurkki. Mieleeni jäivät etenkin Pia Piltzin, Risto Korhosen, Ville Majamaan ja Elisa Piispasen lukuisat persoonat. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu Mari Turunen tarinan pahiksena on juuri oikeanlainen: ihanan kiero, lipevä, vallanhimoinen ja herkästi innostuva. Suolainen on kehittänyt itselleen ikioman pahikselle sopivan tunnusmelodian, hänen kätyrinsä ovat oikeaoppisen aivottomia ja hänen voitonriemuinen naurunsa on kuin pahisten oppikirjasta.

Kylänväki kuninkaallisineen. Ja marsu! © Harri Hinkka / TT

Jos nyt jotakin nillitettävää esityksestä yritän keksiä, niin juoni etenee aluksi hitaanpuoleisesti ja siinä on pari aukkoa. Ne eivät kuitenkaan haitanneet edes minua. Jos menet tänä keväänä katsomaan vain yhden teatteriesityksen, olkoon se tämä.

Tom of Finland – Turku 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Turun kaupunginteatterin uusi musikaalikantaesitys Tom of Finland on eittämättä tämän vuoden suurimpia teatteritapauksia. Piirtäjä Touko Laaksosen elämästä ja urasta kertova musikaali on show'na kansainvälistä tasoa, näyttävä ja huolellisesti tehty. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä ovat kirjoittaneet ihastuttavan musiikin, joka elää 1900-luvun tyylisuuntien mukana ja tarjoilee niin iskelmää, balladia kuin euroviisuvipatustakin mutta onnistuu silti kuulostamaan hyvällä tavalla musikaalimaiselta. Tuomas Parkkisen katkeransuloinen teksti leikittelee sanoilla, mustalla huumorilla ja riimeillä ja aiheutti ensi-illassa monia nauruntyrskäyksiä, mutta koskettavuuskin luonnistuu tarvittaessa. Teksti on paikoin roisia, kuten aiheelta voi olettaakin, ja lavalla nähdään mustan nahan lomasta pilkottavaa paljasta mieslihaa, mutta mikään irstas pornomusikaali tämä ei ole. Olisin itse asiassa odottanut ja kaivannutkin vähän rietastelevampaa menoa, kun ottaa huomioon, millaisia Tom of Finlandin piirrokset ovat.

Tom of Finlandin avoin, ylpeä ja humoristinen sekä toisaalta kutkuttavan vihjaileva seksuaalisuuskuvasto on kuitenkin tuotu näyttämölle tyylilleen uskollisesti, vaikka ronskiutta saisi olla enemmänkin. Musta nahka, piukat univormut, viipyilevät kosketukset ja päätä suurempi haba muodostavat vastakohdan tavis-Toukon (sympaattinen, hieno Olli Rahkonen) olemukselle ja arkiympäristölle. Maailmaa sävyttävät sotienjälkeinen harmaa realismi, tiukentuneet moraalinäkemykset ja yleinen feminiinisen homostereotypian muodostuminen. Piirtäminen on Toukon pakopaikka arjesta, aivan oma maailmansa jossa hän jumalan lailla pystyy luomaan unelmiensa miehiä ja määräämään heidän tekemisensä. Äänimaailmaa musiikin läpi hallitseva kynän rapina paperilla luo kauniin loppusilauksen Toukon innostunutta luovuutta pursuavalle flow-tilalle.

Tom of Finlandin parasta antia ovat ensemblekohtaukset. Alkupuolella tanssitaan hidasta tangoa pimennetyn Helsingin puistoissa, joissa rakkauden kaikki muodot odottavat etsijäänsä. Sanna Malkavaaran suunnittelemat projisoinnit luovat täydellisen yön hämärän tunnelman sodanaikaisesta Helsingistä. Ensimmäisen näytöksen lopussa taas herätetään eloon Toukon tukkijätkäpiirrosten riemukas Suomi-kuvasto kuohuvine koskineen ja Me tulemme taas -lauluineen, eikä tässä(kään) kohtauksessa tarvitse olla humanistista koulutusta nähdäkseen fallossymboleja. Jani Uljaksen lavastus on kauniin minimalistinen ja kompakti eikä siinä ole mitään turhaa. Tuomas Lampisen puvustus luo mukavasti kontrasteja nahkaisten piirroshahmojen ja 1900-luvun loppupuoliskon muotisuuntausten välille. Värimaailma on hillitty ja tummasävyinen, ja sille vastaparina toimii piirustuspaperin puhdas valkoinen.

Touko piirtää. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tarinassa on muutama elämäkertamusikaaleille tyypillinen ongelma. Episodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan, kuvaavat kunkin ajan ilmiöitä ja Toukon elämänvaiheita, mutta jokin punainen lanka puuttuu ja kohtaukset kaipaisivat siltoja toisiinsa. Esimerkiksi venäläisen laskuvarjosotilaan tappaminen sodassa on hyvin nostettu käännekohdaksi elämää ja kuolemaa pohtivan soolon avulla, ja olisin kaivannut vastaavia nostoja enemmänkin. Kun Laaksosen elämänkumppani Veli kuolee, tarina siirtyy suoraan seuraavaan kohtaukseen eikä tapahtuman merkitystä Laaksoselle jäädä käsittelemään. Katsojakaan ei saa tilaisuutta surra, ja sisar Kaijakin tuntuu lopulta surevan Veliä enemmän kuin Touko. Reija Wäre on aiemmin ohjannut lähinnä revyitä ja jäin miettimään, kuinka paljon se on mahtanut vaikuttaa Tom of Finlandin tarinankerrontaan. Wäreen koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja yksittäiset kohtaukset ovat toimivia kokonaisuuksia, mutta jokin laajempi näkemys jää vielä puuttumaan. Jatkokehittely on siis vielä tarpeen, mutta se ei kantaesitykselle ole harvinaista.

Toinen ongelma on päähenkilön käsittely. Touko siirtyy onnistumisesta onnistumiseen ja esitetään oikeastaan koko ajan positiivisessa valossa, mikä tekee hahmosta lopulta aika etäisen ja epätodellisen tuntuisen. Usein tunsin katsovani ennemminkin homouden historiaa itsenäisessä Suomessa muutaman ihmisen näkökulmasta kuin varsinaista henkilökuvaa. Epämukavia asioita kuten viehtymystä natsiunivormuihin hipaistaan, mutta yleisesti Laaksosta on käsitelty hyvin ristiriidattomasti ja silkkihansikkain. Jokin roso toisi hahmoon inhimillisyyttä ja hänen vaiheensa koskettaisivat enemmän. Vasta lopun kuolinkohtaus todella vetosi tunteisiini.

Sisko, veli ja Veli. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Myöskään Kaija Laaksosen (Anna Victoria Eriksson) hahmosta en saanut oikein otetta. Musikaalin naiskuva jää paljolti hänen varaansa, mutta hahmo pelkistyy lähinnä miehenkipeäksi vanhaksipiiaksi ja jättää paljon kysymyksiä avoimiksi ainakin kaltaiselleni katsojalle, joka ei kovin hyvin tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa. Jäin esimerkiksi miettimään, missä vaiheessa Kaijalle alkoi selvitä veljensä homous ja Velin suhde tähän. Loppupuolella Kaija paljastaa tienneensä Toukon suuntautumisesta ja nähneensä piirroksia, mutta silti Velin ja Toukon rakkaus tuntuu tulevan hänelle täysin yllätyksenä. Onko Kaija täysin sokea samassa asunnossa asuvalle rakastavalle parille? Puhuivatko sisar ja veli koskaan asiasta? Miten Kaija reagoi tajutessaan Toukon olevan Tom of Finland ja nähdessään piirroksia? Miten tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että Kaija luuli Velin rakastavan häntä itseään? Kaijalle kirjoitettu katkera tilitys olisi ollut minulle kiinnostavampi, jos häntä olisi kuljetettu tarinan taustalla enemmän ja näytetty hänen reaktioitaan, mutta kerrankin olen Hesarin Lauri Meren kanssa samaa mieltä mm. siitä, että Kaijan ajatuksia avaava soolo tulee melko lailla puskista.

Myös Toukon elämänkumppani Veli (Jukka Nylund) kaipaisi jotain lisää hahmon elävöittämiseen. Olli Rahkonen, Eriksson ja Nylund ovat hyviä musikaalinäyttelijöitä, mutta tuntuu että käsikirjoitus ei anna heille tarpeeksi tilaisuuksia tehdä hahmoistaan todella eläviä. Henkiin heräävä piirroshahmo Kake, Toukon fantasioiden huipentuma, on hauska idea, mutta hänkin kaipaisi lisää kehittelyä ja tiiviimpää sijaa tapahtumissa. Hunks-tanssija Ville Erola on kuin tehty Kaken rooliin ja tuo lihasten lisäksi hyvin esiin piirrosten itsevarman huumorintajuisuuden.

En ole niitä! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Markus Palinin sivuhahmolla on lopulta musikaalin ehjin draaman kaari ja tarina, kuten täysin fiktiivisillä (?) hahmoilla tapaa olla. Aiemminkin kansallisaarteeksi ehdottamani Mika Kujala on loistava tiukasti kaapissa olevana sotilaana, poliisina, aviomiehenä ja perheenisänä. Palin edustaa musikaalissa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, itsensä kieltämisen traagisuutta, heteronormatiivisuutta ja toisaalta ns. tavallisen kaappihomon reaktioita Tom of Finlandin piirroksiin. Överi ja näyttävä En ole niitä -soolo on musikaalin huippukohtia. Palinia ja tämän suhdetta homouteen kuljetetaan Toukon tarinassa hyvin taustalla. Osa vaikkapa tukkijätkäkohtauksen viehätyksestä on juuri Palinin reaktioissa ja siinä, kuinka maailmoja valaisevaa sellaisen kuvaston näkeminen kansainvälisessä lehdessä on voinut homouttaan häpeävälle olla.

Olipa muuten mukava pitkästä aikaa nähdä näyttämöllä vähäpukeisia, selvästi katseiden kohteeksi ja seksiobjekteiksi asetettuja miehiä. Yleensä musikaalien ilotalokohtaukset ym. seksikästä vähäpukeisuutta ja provokatiivista koreografiaa sisältävät kohtaukset on varattu naisesiintyjille. Siinä mielessä on jännää, että etenkin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa musikaalit nähdään niin vahvasti homomiesten genrenä, koska harvoinhan niissä on pyritty miellyttämään erityisesti miehiin suuntautuneiden silmää. Mamma Mia! taitaa olla niitä harvoja, joissa olen nähnyt erityisesti katseen kohteeksi nostettuja miestanssijoita, ja sekin on hyvin leimallisesti naisille suunnattu ja naisista kertova teos. Tom of Finlandin piirroksille tyypillisesti musikaalinkin miehet ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita eivätkä alistettuja objekteja: piirrosten miehet rehellisesti nauttivat omasta kehostaan (ja muidenkin kehoista) ja ovat prostituoidun sijaan valta-asemassa olevissa ammateissa (poliisi, sotilas jne.). Tätä lisää naishahmoillekin! Tomin miehiä on vaikea kuvitella laulamassa musikaaleille tyypillistä langenneen naisen haikeaa balladia.

Kake in da house! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tom of Finland kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa vaikkei se täydellinen (vielä) olekaan. Musikaalista nauttiakseen ei tarvitse olla kiinnostunut miehistä, nahasta tai Suomen historiasta. Esimerkiksi eläkeikää lähestyvät heteroparit, nuo teatterien vakiokansoittajat, näyttivät ainakin ensi-illassa viihtyvän mainiosti. Esitys on hauska, visuaalisuus tyylikästä, esiintyjät huipputasoa ja musiikki tarttuvaa, eli kaikki hyvän show'n edellytykset ovat kasassa.

Viita 1949 - TTT 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 on ollut yksi eniten odottamiani teoksia tällä kaudella. Heikki Salo sai Lauri Viidan perikunnalta tehtäväksi kirjoittaa Viidasta musikaalin, jonka Eeva Kontu on säveltänyt ja Sirkku Peltola ohjannut. Kesällä näin pressilipulla Teatterikesässä Eeva Konnun konsertin, jossa hän ja Työviksen näyttelijät esittivät kappaleita musikaalista ja lisäksi uusia sovituksia manserockin klassikoista. Tunnelma oli katossa ja koko porukka rokkasi kuin viimeistä päivää, minkä lisäksi uudet biisit ja vanhojen sovitukset olivat hauskoja ja vaikuttavia. Kontu on lainannut hauskasti elementtejä tunnetuilta tamperelaisilta rokkareilta ja kutonut niistä monitasoisen sävellyksen runoihin. (Tavupainot tosin ovat usein ristiriidassa musiikin painojen kanssa, mikä vaikeuttaa sanojen ymmärtämistä. Ehkä tehokeino, mutta liikaa käytettynä alkaa turhauttaa. Kauniit sanoitukset, tahdon ymmärtää ne!) Sanat ovat joko Viidan runojen tai hänen ennen julkaisemattomien kirjeittensä pohjalta tehdyt, joten kerrankin luvassa on taatusti kielellisesti laadukas suomalainen musikaaliteksti, joka ei sisällä mitäänsanomatonta diipadaapaa huonolla kieliopilla kirjoitettuna.

Näytelmän aluksi näyttelijät ja muusikot lämmittelevät lavalla verkkareissa ja moikkailevat tuttuja. Kun musiikki alkaa ja vie katsojat fiktion maailmaan, kaksi Viidan vielä ilmestymättömästä runoteoksesta karannutta fiktiivistä hahmoa herää henkiin ja alkaa maanitella kirjailijaansa kirjoittamaan, jotta he saisivat mahdollisuuden elää. Fanihenkiset Kukunor (Jari Ahola) ja Kalahari (Petra Ahola) ovat vallattomia ja eläväisiä pikku peikkoja, joista ennen pitkää kehittyy Viidan henkilökohtaisia riivaajia. Idea ei ole se kaikkein innovatiivisin ja tuorein, mutta ainakin toimivuus on testattu. Kertojahahmoina he herättävät teatterin taiat henkiin ja toimivat osaltaan etäännyttävinä elementteinä. Ehkä he ovat vähän teennäisen riiviömäisiä ja nokkelia, mutta pääosin idea ja toteutus toimivat. Viidan runojen henkeen riimitelty puhe kuulostaa hauskan shakespearemaiselta ja sopii omalaatuisille hahmoille.

Musikaali sijoittuu vuoteen 1949 mutta sisältää paljon takaumia Viidan lapsuuteen ja nuoruuteen. Vuoden 1918 sisällissodan ja toisen maailmansodan kuvaukset menevät ihon alle. Kohtaukset ovat musikaalin vaikuttavimpia, etenkin Viidan isosiskon Elinan (Eriikka Väliahde) tarina. Ylipäätään musikaalin naishahmot ovat voimakkaita ja mieleenpainuvia, kun taas Viitaa (sinänsä hyvin näyttelevä Tommi Raitolehto) itseään päädyin lähinnä inhoamaan. Viidan äiti (Petra Karjalainen) on eloisa, leikkisä hahmo, jolta näyttää olevan peräisin pojan viehtymys leikitellä sanoilla. Samalla hänessä tiivistyvät kotirintaman huoli ja kaupunkilaistyöläisten arki, koko Pispalan henki. Ex-vaimo Kerttu (Suvi-Sini Peltola) on tasapainoinen, järkevä nainen, jossa piilee huolehtivaisuutta, maanläheisyyttä ja tahdonvoimaa.

Musikaali kuvaa myös taiteilijan ja ihmisen eroa. Ajatus on minulle vanhastaan tuttu ainakin Mozart!-musikaalista: taiteilija herää katkerana huomaamaan, että ihmiset välittävät vain hänen teoksistaan, eivät hänestä itsestään. Itse luotua taiteilijaminää ei enää voi paeta tai haudata, vaan ihminen on tuomittu elämään ja tulemaan nähdyksi pelkän taiteensa kautta.

Hitaan alun jälkeen musiikki, laulukohtaukset ja toistuvat teemat rytmittävät ja elävöittävät ensimmäistä näytöstä. Lavastus (Hannu Lindholm) on minimaalinen, bändi on näkyvillä koko ajan ja tunnelmanluojina toimivat valot ja vaihtuvat videoprojisoinnit (Eero Auvinen).

Väliajalla odotukseni olivat edelleen korkealla, mutta toinen näytös muuttaa esityksen tunnelmaa liki täysin ja typistyy Viidan nuoruusmuisteloiksi ja juopon keski-ikäisen miestaiteilijan Suureksi Elämäntuskaksi, joka on aiheena jo harvinaisen nähty. Nuori Viita pelaa pesistä ja runoilee ääneen, viettää aikaa muiden kundien kanssa ja runoilee heille, rakastuu ensimmäiseen vaimoonsa ja runoilee tälle. Takaumien välissä humalainen keski-ikäinen Viita vonkaa eksäänsä ja pui äitisuhdettaan. Pelkän toisen näytöksen kesto on 1,5 tuntia (koko esitys 3 h 10 min) ja se kaipaisi kipeästi ainakin tiivistämistä, mielellään myös uudelleenkirjoittamista. Musiikki vähenee, ja pitkät puhekohtaukset junnaavat paikallaan ja vaikuttavat pakonomaiselta merkityksettömien elämänvaiheiden läpikäynniltä. Viidan elämästä olisi taatusti saanut nostettua esiin freesimpiä ja kiinnostavampia näkökulmia. Kun tarjolla olisi ollut myös mm. mielenterveysongelmia, masennusta, teoksiin pureutumista, ajan mieskuvan ja runoilijuuden ristiriitaa ja vaikka mitä, valittu näkökulma on kliseinen ja ummehtunut. En tiedä, onko tarkoituksena ollut kirjoittaa Viidasta jonkinlainen traaginen kaikkien äijien sankari, mutta nyt legendaarinen runoilija jää taas yhdeksi säälittäväksi taiteilijajuopoksi, joka sössii ihmissuhteensa ja itkee naisten perään.

Kokonaan oma lukunsa on kohtaus, jossa Kalahari yrittää herätellä Viidan luomiskykyä esittämällä Viidan (syystäkin) raakileeksi jääneen näytelmäkäsikirjoituksen. Näytelmä ihmissyöjien uhriksi joutuvasta Lindströmistä pohjustetaan toki huonoksi, mutta se ei 2010-luvulla ole mikään syy tuoda lavalle tummaihoisiksi, vähä-älyisiksi villi-ihmisiksi naamioituja näyttelijöitä esittämään hassua tanssia ja ääntelemään hassusti. Ihmettelen, missä kuplassa tekijät elävät, jos heiltä on mennyt ohi, että ns. blackface ja etnisten stereotypioiden hauskuus jäivät jonnekin sinne Pekka ja Pätkä -elokuvien tienoille. Jos kohtaus on tarkoitettu ironiaksi, se ei käy ilmi. Jos kohtaus on tarkoitettu herättämään kohua, niin näytelmä olisi ehkä parempi kirjoittaa menestymään ilman somekohuja. Kaiken päälle kohtaus on tarinan kannalta täysin turha eikä liity mihinkään, ja sitä seuraava vitsailu turvapaikanhakijoista on mautonta. Ihanko oikeasti kaksi arvostettua pitkän linjan teatteriammattilaista on tehnyt tällaisen pikkujoulusketsin? En yleensä edes ole mikään äänekäs puolestaloukkaantuja, mutta koko episodi jotenkin tiivistää koko toisen näytöksen luoman tunteeni siitä, että tämä juna meni jo joskus Velipuolikuun ja Kekkosen aikoina.

Ehkä olisin viehtyneempi musikaalista, jos olisin syntyjäni tamperelainen ja kasvanut Viidan tekstien parissa. Pispalanharju on aivan oma maailmansa ja legendansa, johon en ole päässyt 10 vuodessa vielä sisälle. Kuulin Viidan nimen ensimmäisen kerran vasta muutettuani opiskelemaan Tampereelle, kun minut kirjallisuuden fuksina vietiin hänen kotimuseoonsa, enkä vieläkään ole lukenut häneltä kuin muutaman satunnaisen runon. Vasta nyt, koottuja runoja selatessani ja musikaalia kuunnellessani, minulle selvisi, että muutama isoisäni ja äitini minulle hokema lastenloru on itse asiassa Viidan runoutta. Ne ovat siis todella olleet kansanrunoutta ja näemmä myös mm. helsinkiläisten parissa suosittuja, mutta maine on sittemmin kutistunut paikalliseksi.

Ikävä siis sanoa, mutta petyin musikaaliin. Näyttelijät, bändi, musiikki ja visuaalisuus ovat hyviä, perusidea toimiva ja Viidan tekstit kauniita, mutta tympeä käsis ja kliseinen ohjaus jättivät kokonaisuuden miinuksen puolelle. Turhauttaa, koska mahdollisuuksia olisi paljon parempaankin. Jos käyt katsomassa elämäkertateosta, saman teatterin Sara ja Erik on samankaltaisin keinoin mutta napakammin ja vähemmän ummehtuneesti toteutettu. Halukkaille siinäkin on keski-ikäisen juopon miestaiteilijan elämäntuskaa ja parisuhdeongelmia, mutta myös paljon muuta.

Teatterikesä 2016: The Grimm Book of Horrors

 Sain esitykseen lehdistölipun.

The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille
Esityksen taiteellinen suunnittelu, käsikirjoitus ja näyttämöllepano: 3T eli Liisa Risu, Iiro Ollila ja Samuli Reunanen
Esiintyjät: Diana Tenkorang, Mikko Nuopponen, Ninu Lindfors ja Katja Peacock
Muusikot: Hanna Risku, Salla Markkanen ja Topi Korhonen
Kuoro: Aino Arkko, Janita Juvonen, Aino Karlstedt, Annika Lohilahti, Leona Päivämäki, Julia Tanhula ja Janna Vastela

Riihimäen kaupunginteatterin ja Näyttämö 3T:n The Grimm Book of Horrors – Iltasatu kuolevaisille heittää tehosekoittimeen Grimmin veljesten verisimpiä satuja sekä kauhuelokuvavaikutteita ja luo niistä rujonkaunista musiikkiteatteria.

Kuva: Aki Loponen

Kohtausten tunnelma vaihtelee herkästä tanssiteatterista Shakespeare-tyyliseen toriteatteriin, absurdeihin painajaisiin ja teinikauhuleffamaisuuteen. Musta huumorintajuni nautti varsinkin kohtausten luomista kontrasteista, kuten eteerisen moniäänisestä naiskuorosta livertämässä iloista sävelmää, jonka sisältö on veristä gorea. Pahat äitipuolet, kirvesmurhat ja ihmissyönti taipuvat yllättävänkin hyvin musikaalimaiseksi kokonaisuudeksi, jota säestää milloin hevi, rap, lastenlaulu tai epämääräinen atonaalinen äänimaailma. Myös kirkuminen, karjuminen ja runsas pimeys kuuluivat tunnelmanluontiin.

Tarina nähdään pyörätuolissa istuvan Punahilkka-hahmon näkökulmasta ja ikään kuin hänen painajaisinaan, joissa eri sadut sekoittuvat ja limittyvät. Pääosin viihdyin ja nautinkin, mutta hetkittäin juonenkuljetus jää junnaamaan paikoilleen eikä lavalla tunnu tapahtuvan oikein mitään. Muutaman kerran hukkasin punaisen langan enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miten prinsessa Ruususen sinänsä kauniisti tehty tarina liittyi muuhun kokonaisuuteen. Toisaalta parhaat kohtaukset ovat todella hyviä.

Näyttelijöistä etenkin Diana Tenkorang Punahilkkana oli hieno roolissaan ja nosti kylmiä väreitä viattoman iloisella olemuksellaan kaiken sen painajaisen keskellä. Mikko Nuopponen hoiti miesroolit kunnialla, ja loput varsinaiset roolit esittivät Ninu Lindfors ja Katja Peacock, joista toisella oli aivan upea äitipuolimainen altto.

Henna Saarelan ja 3T:n puvustukselle täytyy antaa erityismaininta. Epookkiset prinsessamekot ja koulupuvut sekoittuvat kauniisti Addams Family -tyylin ja nahkahousuisen Kuoleman kanssa. Jäin usein ihastelemaan 30-luvun herrainkenkätyylisiä jalkineita, joiden paksupohjaisuus toisaalta muistutti hämärästi Scream-leffojen aikakaudesta.

Esityksessä on hyvät ja huonot piirteensä, mutta kokonaisuus ja teatterin eri keinojen ja tyylilajien sekoitus on ehdottomasti kiinnostava. Joku katsoja poistui kesken kaiken siinä vaiheessa, kun kirves alkoi heilua lavalla enemmänkin, mutta kevyen hämmentyneen tunnelman keskellä katsomossa tunnuttiin kyllä viihtyvän.