Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 6–0. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.

 

Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.

 

Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.

Mozart! ja Evita palaavat Wieniin!

Wienistä kantautuu hyviä uutisia: Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaali Mozart! palaa Vereinigte Bühnen Wienin ohjelmistoon syksyllä 2015. Musikaali kantaesitettiin Wienissä 1999 ja siitä tehtiin Mozart-juhlavuonna 2006 dramatisoituja konsertteja. Rajan takana Budapestissa musikaalia on esitetty vuodesta 2003 alkaen, ja lisäksi se on kerännyt faneja mm. Etelä-Koreassa ja Japanissa. Meitä lähinnä olleet esitykset olivat Ruotsin Karlstadissa joskus 2000-luvun vaihteessa.

Musikaalissa Wolfgang Amadeus Mozart on elämäniloinen ja luottavainen rastatukkanuorukainen, joka elää ja ajattelee paljon aikaansa edellä. Ankara isä Leopold yrittää rajoittaa ja pitää kuria, sisar Nannerl yrittää auttaa ja ymmärtää, vaimo Constanze elää taiteilijan muusana ja liuta muita hahmoja hyötyä taloudellisesti. Wolfgangia seurailee muille näkymätön alter ego Amadé, ikuinen lapsinero joka symboloi Mozartin imagoa, uraa ja musiikkia. Amadén raapustaessa nuotteja paperille Wolfgang tavoittelee maailmassa onneaan, rakastuu, rakastelee, tulee uudelleen ja uudelleen hyväksikäytetyksi ja menettää hiljalleen kaiken mitä rakastaa. Lopulta myös Amadésta tulee demoninen hahmo ja painolasti, joka kirjoittaa nuotit Wolfgangin verellä, kunnes tippaakaan ei ole jäljellä. Wolfgangin kuoltua jäljelle jäävät vain musiikki ja Amadé, jotka maailma muistaa.

Rakastan Mozart!:n musiikkia, varsinkin hahmojen sooloja ja loppukohtauksen kuoroa. Kunzen libretto on upea ja täynnä tuskaisia totuuksia ihmisen elämästä. Olen nähnyt musikaalin pari kertaa Budapestissa (arvioni englanniksi) ja se on yksi elämäni vaikuttavimpia teatterikokemuksia. Erityisesti Amadén rooli on siellä ohjattu todella hyvin. Kokosin YouTube-kanavalleni taannoin soittolistan lempikappaleistani musikaalissa sekä Wienin vanhoista Making of -dokumentin videoista.

Musikaalista ei ole kahta samanlaista käsikirjoitusta, mutta oikeastaan vain muutamat kohtaukset vaihtelevat paikkaa ohjaajan mieltymysten mukaan ja pari biisiä on lisätty joskus. Saa nähdä, mitä legendaarinen Harry Kupfer keksii Wienissä tällä kertaa. Wieniin ollaan lisäämässä Wolfgangille ja Constanzelle duetto, mikä ei minusta ehkä olisi niin tarpeellista, mutta mikäs siinä. Toivottavasti mukaan pääsee myös Unkarin proggikseen tehty Wolfgangin ja piispa Colloredon duetto, jota fanitan.

Lisäksi Wienissä nähdään seuraavalla kaudella mm. Evita, joka sai saksankielisen ensi-iltansa siellä reippaat 20 vuotta sitten, ja syksyllä 2016 Stephen Schwartzin säveltämä uusi musikaali teatterinjohtaja Emmanuel Schikanederista.

Evita – TTT 2014

Sain esityksiin kutsuvierasliput.

Olen parin viime vuoden aikana hurahtanut Sir Andrew Lloyd Webberin ja Sir Tim Ricen yhteistyön hedelmiin ja ylipäätään Lloyd Webberin alkuvuosien tuotantoon. Olen nähnyt Evitan Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2006 ja pitkästyin tympeän ohjauksen äärellä pahasti, mutta Tampereen Työväen Teatteri onneksi paikkasi mielikuvani ja näytti, että musikaalista saa myös kiinnostavan.

Evitan lavastus (Teppo Järvinen) pelaa yksinkertaisilla mutta toimivilla elementeillä eikä yritä täyttää isoa lavaa isolla määrällä tavaraa vaan käyttää tyhjää tilaa hyväkseen. Lavastus on korostetun yksiulotteinen ja pahvinen ja luo kiinnostavan ontot vallan kulissit Perónien hallinnolle. Evitan peilisali, valtava läpikuultava muotokuva ja sen takana ikuisena ikonina vilkutteleva kaksoisolento-Evita korostavat Eva Perónista syntynyttä myyttiä. Metsänä katosta laskeutuvia Argentiinan lippuja ihailin myös, ja niistä hiljaisuudessa syntyvä ääni oli vaikuttava efekti.

Puvustus (Marjaana Mutanen) korostaa lavastuksen yksinkertaisuutta. Kansan puvut sulautuvat harmaana massana toisiinsa, mutta Eva itse loistaa sitäkin upeampana. Kuuluisa valkoinen puku on ompelimolta kirjaimellisesti loistava saavutus, eivätkä kuvat mitenkään tee oikeutta sen säkenöinnille parrasvaloissa. Löysin itseni useammankin kerran tuijottamasta tyllihelmojen säihkettä lavan peiliseinien keskellä. Muutenkin iltapuvut vaihtuvat vaihtumistaan eikä mikään näytä halvalta tai hutaisten tehdyltä.

Tiina Puumalaisen ohjaus on sitä mitä se usein mielestäni on: joitakin todella hyviä kohtauksia ja muuten perushyvää tavaraa joka hoitaa tehtävänsä. Evitassa on suomalaisproduktioille tyypillisesti vielä hieman liikaa paikallaan seisoskelua ja staattista kasvot yleisöön päin laulamista. Sekin tosin korjaantunee, kunhan esiintyjät saavat rutiinia ja rentoutuvat liikkumaan ja tekemään asioita laulaessaan. Hahmojen välinen interaktio on kunnossa; ihmiset katsovat ja reagoivat toisiinsa.

Casa Rosada. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Siitäkin Puumalaiselle ja kahdelle Evitalle kiitokset, että vihdoin löysin itse nimihenkilöön kunnon tarttumapinnan. Helsingissä, elokuvaversiossa ja levyillä minulla on aina ollut ongelmia päättää, millainen musikaalin Eva Perón oikeastaan on. Hän on aina jäänyt jotenkin epämääräiseksi ja etäiseksi, mutta Työviksen molemmilla Evoilla on selvästi tulkinta hahmosta ja olen siitä iloinen. Näyttelijöille on myös selvästi sallittu etsiä oma näkökulmansa roolihahmoihinsa eikä tungettu kaksoismiehityksiä samaan muottiin.

Musikaalissa itsessään on pari ongelmakohtaa, joista valitettavasti ei taideta päästä koskaan eroon. Poispotkitun rakastajattaren (upeaääninen Emmi Kaislakari) Another Suitcase in Another Hall on kaunis laulu ja yksi musikaalin tunnetuimpia, mutta juonellisesti kohtauksella ei ole mitään merkitystä tarinassa. Elokuvassa laulu on siirretty Evalle, mutta siihenkään ratkaisuun en ole täysin tyytyväinen ja lavalla se vaatisi paljon muiden kohtausten uudelleenkirjoittamista. Toinen töksähtävä kohta on aivan lopun kolmen lauseen historiallinen tietoisku Evan balsamoidun ruumiin kohtalosta, jolla ei ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Musikaali loppuisi paljon vaikuttavammin, jos Che vain jäisi polvistuneena kynttilöiden ääreen. Myöskään Evan kuolinkohtauksen pikakertaukseen musikaalin lauluista en ole erityisen ihastunut. Idea toimisi jonkinlaisena unenomaisena harhana, jossa laulut ja laulajat sekoittuisivat toisiinsa enemmän, mutta nyt se on liian selkeä ja yleisölle suunnattu.

Laura Alajääski.
Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Ykkösmiehityksen ensi-illan Laura Alajääski yllätti todella positiivisesti upealla äänellään. Ja mikä kananlihalle nostattava läsnäolo! Alajääsken Eva Perón vaikutti pohjimmiltaan tekevän kaiken pelkästään oman hyvinvointinsa ja egonsa vuoksi. Politiikalla tuntui olevan hänelle enimmäkseen vain välinearvoa paremman elämän tavoittelussa: suositun presidentin vaimona hän olisi yhteiskunnan huipulla, rikas ja kuuluisa. Hän perusti säätiön koska eliitilläkin oli sellaisia ja hän halusi auttaa näyttävämmin kuin he. Hän halusi ennen kaikkea olla suosittu, ja hyväntekeväisyys oli kätevä ja nopea keino lujittaa kansansuosiota. Hän halusi olla kaikessa paras, suurin ja kaunein, voittaa kaikki ja näyttää maailmalle olevansa sen huipulla. Alajääsken Evalla oli rautainen tahdonvoima ja sairaanakin hän näytti järkyttyvän ennen kaikkea siitä, että hänen tahdonvoimansa ei enää riittänyt piiskaamaan häntä eteenpäin. Intoilu varapresidenttiydestä oli kuin sairaalloista harhaisuutta ja hipoi jo lievää hulluutta.

Ylipäätään tässä Evassa oli jotain melko maanista. Kun Juan Perón vielä viimeisen kerran epäröi ehdolle asettumista, Evan suostuttelusta tuli jopa pelottavaa ja uhkaavaa. Mika Honkasen nössö ja yllättävän kiltti Perón oli täysin vaimonsa vietävissä, ja tarinan todelliseksi diktaattoriksi nousikin Eva eikä Juan Perón. Silti Alajääski onnistui tekemään kostonhimoisesta ja laskelmoivasta hahmosta myötätuntoa herättävän, ja Evan romahtaminen oli traagista juuri siksi, että tämä joutui ymmärtämään olevansa lopulta vain ihminen.

Toisessa ensi-illassa Maija Rissasen Eva vaikutti jo alun alkaen haavoittuvammalta ja herkemmältä. Tämä Eva todella suuttui epäkohdista ja välitti kansasta vaikka siinä sivussa turvasikin myös oman asemansa ja talloi inhoamansa eliitin varpaita. Lapsettomuus todella koski häneen, ja Eva ja Juan Perón vaikuttivat enemmän todelliselta pariskunnalta kuin järkisyistä avioituneilta. Eva uskoi innolla peronismiin ja suri ettei voi jatkaa maan olojen parantamista. Siinä missä Alajääsken Eva oli puhdas populisti, Rissasen Eva luuli viimeiseen asti tekevänsä hyvää.

Jari Ahola. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kun yhtälöön lisää kaksi erilaista Che-tulkintaa, tuntui kuin olisi ollut katsomassa kahta eri musikaalia. Jari Ahola on jo vuosia ollut omaa luokkaansa Tampereen musikaalikentällä eikä pettänyt tälläkään kertaa: energinen, sarkastinen ja hilpeä Che edusti hyvin kansaa, kettuili milloin kenellekin hahmolle ja rokkasi kuin maailmanlopun edellä. Ahola tuntui piiskaavan koko ensembleen julmetun lujan draivin. Oli kuin hän olisi tehnyt tätä jo pitkään, sillä kaikki ensi-illoissa yleensä nähtävä kevyt hapuilu loisti poissaolollaan ja hahmo tuntui harvinaisen valmiilta.

Juha-Matti Koskelan tulkinta taas on hillitympi. Tämä Che vaikutti ennen kaikkea elävän Evan pään sisällä ja toimivan hiljaisena mutta itsepintaisena omatuntona, Evan omana järjen äänenä jolle vain ei suoda huomiota. Che on lakkaamatta Evan rinnalla, ärsyttää tätä ja lopulta tuntuu kaksikon valssissa luovuttavan ja ottavan loparit. Aholan tulkinnassa valssin alkuasetelma taas jäi hieman epäselväksi: miksi Che on yhtäkkiä kuin sovitusti lähdössä? Joka tapauksessa Eva jäi valssin jälkeen ensimmäistä kertaa todella yksin lavalle ja joutui kohtaamaan omat epäilynsä ja omatuntonsa ihan itse, ilman jotakuta johon ulkoistaa ne. You Must Love Me -kappale on alun perin lisätty elokuvaan (1998), mutta se istuu tarinaan erittäin hyvin.

Juha-Matti Koskela. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Koskelan näkemys Chestä on todella mielenkiintoinen, mutta Che saisi myös tuoda enemmän energiaa lavalle, koska musikaalin huumori, pirullisuus ja eloisuus on paljolti hänen harteillaan eivätkä ne Koskelan tulkinnassa oikein kanna muuta esitystä. Che-intoilijana nappasin Koskelaa lehdistötilaisuudessa hihasta, ja hän kertoikin näkevänsä Chen kansan äänenä, jokamiehenä ja eräänlaisena ruumiillistuneena omatuntona. Chen siisti mutta hieman harkitun huonosti istuva pukukin on kuulemma ehkä hahmon isoisän peruja. :-) Siitä olen iloinen, että Puumalainen on ohjannut Chen nimenomaan tavallisena, melko määrittelemättömänä hahmona. Hahmoa näkee joskus Che Guevaran inkarnaationa, mutta se tuo mielestäni mukanaan liikaa historiallista painolastia, joka ei lopulta juuri liity Peróneihin.

Yhdistettynä Alajääsken teräksiseen Evaan koko miestrio Che-Perón-Magaldi vaikutti ensimmäisessä ensi-illassa entistä tossukammalta. Sinänsä sympaattisen Mika Honkasen ääni ei oikein yltänyt Perónin roolin tasolle ja Vesa Kietäväisen tangolaulaja Magaldi olisi voinut olla reilusti irrottelevampikin. Seuraavana iltana sulavan tyylikäs Ilkka Koivula ja hupaisa Lari Halme voittivat tämän vertailun kirkkaasti. Äänellisesti jälkimmäisen esityksen heikoin lenkki olikin Eva itse: Maija Rissasen ylä-äänet jäivät turhan kireiksi ja pakotetun kuuloisiksi. Lloyd Webber tosin on tunnettu siitä, että hän ei säveltäessään ota huomioon ihmisäänen rajoja ja kirjoittaa varsinkin naisille rooleja, joita juuri kukaan ei pysty laulamaan tuskitta.

Maija Rissanen. Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Mikko Koivusalon suomennos oli käytössä jo HKT:ssä, jossa se kirskui korviini kuin kynnet liitutaululla, mutta Puumalainen ja kapellimestari Pekka Siistonen ovat käsiohjelman mukaan sovittaneet sitä, onneksi tyylikkäämmäksi ja soljuvammaksi. Ei se vieläkään varsinaisesti Ricen terävän alkutekstin tasoille yllä, mutta sentään sitä kuuntelee ja se välittää tekstin olennaisen sisällön melko ongelmitta. Paikoin se on jopa hauska. Ensimmäisessä ensi-illassa äänet tuntuivat paikoin puuroutuvan eivätkä laulajat tuntuneet aina pysyvän tahdissa, mutta kaoottinen äänimaailma saattoi myös johtua istumapaikkani akustiikasta ja ensemblen ensi-iltahermoilusta.

Yllättäen Evitassa on vain kuuden hengen bändi plus kapellimestari. Muu musiikki vaikuttaisi tulevan varta vasten produktioon tehdyltä taustanauhalta, mutta tästä kuulisin mielelläni lisääkin joltakulta asiaa tuntevalta. Toisaalta arvostan sitä, että yleisö kuulee sekä livemusiikkia että ison orkesterin, mutta onhan bändin pienuus vähän sääli, live kun on aina parempaa. Biisien välillä on vähän keinotekoisilta tuntuvia taukoja ja muutamissa kappaleissa tempo tuntuu aavistuksen laahaavalta, mutta muuten nauha ja soittajat pelaavat hyvin yhteen. Seinäjoen Vampyyrien tanssissahan oli myös osa musiikista taustanauhalla, mutta bändikin oli tuplasti isompi ja se kuului. Muutenkin Työvis on ollut ihmisten suhteen säästölinjalla, koska musikaali on miehitetty miltei kokonaan talon omin voimin sekä ilmeisesti Tanssiteatteri MD:n tanssijoilla. Lavalla sitä ei kuitenkaan huomaa, joten talon musikaaliosaaminen on noussut ällistyttävän hyvälle tasolle. HKT:n pomona alkaisin todella olla huolissani kilpailusta.

Buenos Aires! Kuva: Teppo Järvinen / TTT

Kokonaisuutena olen siis tyytyväinen, mikä on aika hyvin kun on kyse yhdestä lempimusikaalistani. Näyttelijöiden tulkinnat varmasti elävät vielä ja esitys sujuvoituu, joten menen ehdottomasti katsomaan Evitaa uudemmankin kerran. Kun miehitykset lisäksi jatkossa sekoitetaan, lavalle pitäisi syntyä kiinnostavia tulkintayhdistelmiä. Työryhmän kädenjäljen perusteella jään myös mielenkiinnolla odottamaan, mitä he saavat ensi vuonna aikaan Kansallisoopperassa Oopperan kummituksen kanssa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Ylen uutisvideo

TTT:n syyskausi 2014

Tampereen Työväen Teatterin syysohjelmiston 2014 julkistustilaisuudessa tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että haluan nähdä jotakuinkin kaiken. Jos tämä on Maarit Pyökärin taiteellinen linja jatkossakin, olen iloinen. Draamaa ja viihdettä on tasapuolisesti, eikä mikään ainakaan ensinäkemältä vaikuta katsojia aliarvioivalta.

Bling! Kuva: Kari Sunnari

 Evita on viimeksi esitetty suomeksi Helsingin kaupunginteatterissa 2006. Kiitos tämän produktion, en vuosikausiin pitänyt koko musikaalista, joten toivon että Tiina Puumalaisen uusi ohjaus toimii paremmin kuin Kurt Nuotion. Vasta vuoden 1996 elokuvan katsottuani koukutuin Sir Tim Ricen älykkääseen ja hauskaan tekstiin ja tajusin, mikä musikaalissa kiehtoo ihmisiä. En ole vielä nähnyt versiota, joka todella saisi minut ymmärtämään Eva Peronin motiiveja musikaalissa ja toisi hänet lähelle katsojaa, mutta toivottavasti Puumalainen paikkaa tämän aukon. Evitaa vertaa pakostakin Kunzen ja Levayn Elisabethiin, joka taas esittää jokaisen hahmon inhimillisenä olentona, jonka näkökulmaan on halutessaan helppo samastua. Eva on hahmona etäisempi ja häntä katsotaan oikeastaan vain muiden silmillä. Musikaalissa ei ole ainuttakaan laulua, jossa Eva Peron ei esiintyisi jollekulle tai yrittäisi selitellä tekojaan toiselle henkilöhahmolle, joten minun on vaikea tuntea sympatiaa häntä kohtaan. Ehkä se on tarkoituskin, mutta kaipaisin jotakin, jonka avulla saisin otteen siitä, miksi hän (tekijöiden mielestä) todella teki kaiken mitä teki. Vallanhimo on vähän kulunut ratkaisu, vaikka se taitaakin olla se ilmeisin.

Che sen sijaan on kiehtova hahmo, etenkin silloin kun häntä ei esitetä ilmeisenä Che Guevarana. Alun perin Che on tarkoitettu tavalliseksi työläiseksi, joka edustaa jälkiviisasta kansan näkökulmaa Evitan tekoihin, ja minusta hahmo on monipuolisempi niin. Kriittiset, tarinan aikatasoilla edestakaisin suhaavat kertojahahmot ovat heikkouteni, ja Che on melkein yhtä ihana kuin Elisabethin Lucheni. Yritän kovasti olla rakentamatta liian suuria odotuksia Työviksen produktiosta, vaikka kyseessä onkin yksi lempimusikaaleistani. Puumalainen on onneksi perushyvä ohjaaja. Mikko Koivusalon suomennos on muistini mukaan melko tyylitön, mutta sen olemassaololle ei kai voi mitään.

Kuva: Jenni Miettinen

Mutta tekevät ne muutakin siinä teatterissa. Mark Haddonin ja Simon Stephensin palkittu Yöllisen koiran merkillinen tapaus (Curious Incident of the Dog in the Night-Time) on aiheeltaan ehdottomasti kiehtovin: 15-vuotias poika, joka näkee maailman hieman eri tavalla kuin muut eikä aivan käsitä tunteita, kohtaa ympäröivän todellisuuden (tai ehkä pikemminkin päinvastoin). Hahmoon on ilmeisesti yhdistetty Asperger ja autismi ja ohjaaja Otso Kauttokin avasi näytelmää niiden kautta, mutta lukemani mukaan Haddon haluaisi itse välttää leimojen lyömistä päähenkilöön ja esittää hänet vain yksinkertaisesti erilaisena. Helpottavathan lokerot usein ymmärtämistä, mutta samalla ne rajaavat ikävästi etenkin sellaisia, joiden diagnoosi ei ole kuin suoraan oppikirjasta. Joka tapauksessa näytelmän pitäisi olla kiinnostava, koska se ainakin osittain esittää tapahtumat pojan näkökulmasta ja käyttää häntä kertojana.

Kolmas teos, jonka haluan nostaa esille, on Friedrich Dürrenmattin klassikkonäytelmä Vanhan naisen vierailu (Der Besuch der alten Dame). Wieniin on tulossa näytelmään perustuvan musikaalin kantaesitys, joten olen viime aikoina tutustunut tarinaan, ja se vaikuttaa ihastuttavan kierolta. Moraalikysymysten käsittely mustalla huumorilla höystettynä yleensä toimii.

Lisäksi TTT:n lavalla nähdään mm. Ruotsiin lähetetyn evakkolapsen tarina, tv-sarjana Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin nähty Kaikki on kohta hyvin, Pekka Töpöhäntä -lastenmusikaalin urbaani tulkinta ja aina yhtä karismaattinen Eila Roine.

Evita - Helsinki, Finland (2006) +movie

Maria Ylipää as Eva.
© Charlotte Estman-Wennström / HKT

I saw the Finnish production of Evita in Helsingin kaupunginteatteri in 2006, and it was one of the most boring musicals I have ever seen on stage. Halfway the first act my mind started to wander to planning what I'd put on my pizza after the show. The actors felt uninspired, the directing was non-existent and there was zero atmosphere and spirit in the production. I just didn't get anything out of the musical or any hold of the characters. They just were there and sang something, but it didn't tell me anything and I didn't see what was the motive for telling the story. I also didn't like the translation very much, it lacked style.

I liked some visual things in the staging, and Raili Ruutu (nowadays Raitala, the adorable Sarah in the Finnish Tanz der Vampire) was already back then awesome as the mistress, easily the best thing in the production. Last year I was happy to hear she'd be our Sarah, and I wasn't disappointed. Petja Lähde as Che was also good, and I remember liking Sami Hintsanen as Peron, though as I said, they weren't directed very well (like, at all). It was Evita, though, where I got traumatized of Maria Ylipää's voice because her shouted high notes nearly killed my eardrums and gave me quite a headache for the rest of the day. Later I saw her as Elphaba in Wicked and she sounded already much better, but I'm still not a fan of her singing.

After the production I thought for years that the musical itself is boring and didn't bother to get more familiar with it. Last weekend I had to watch the 1996 film with Madonna and Antonio Banderas for studying purposes, and to my surprise I suddenly realized why the musical is so popular. Gosh, it's actually good and has a point and all, it doesn't only show for two hours what a bitch Eva Peron was. It's nice to find new good musicals.

Sami Hintsanen, Maria Ylipää and Raili Raitala.
© Charlotte Estman-Wennström / HKT

I also have to praise Sir Tim Rice's lyrics. For years I have thought that English language in musicals doesn't have anything new and interesting to offer me anymore, but Rice appears to be an exception. His lyrics are clever, witty and deep, and I enjoyed listening to them. The "They need to adore me, so Christian Dior me from my head to my toes" and "I'm their savior! That's what they call me, so Lauren Bacall me" in Rainbow High probably lit a light in my eyes, I don't know why but I really like the way Rice has used the names. After that I watched Jesus Christ Superstar for the first time and took a closer look at the lyrics of Chess and was overjoyed to find a new writer gem (new for me, the rest of the musical world seems to have gotten this already in 1980's). Considering that even this blog's name is adapted from Rice's text, it was about time for me to start appreciating him more.

Now it just really confuses me why Don't Cry For Me, Argentina is always translated in a way that's connected to sadness and tears (Wein' nicht um mich, Kyyneleet pois, Et itkeä saa, Miért is síratsz etc.) when crying in the teary sense has absolutely no point in the song itself, only in the reprise when Eva is indeed dying. I've always wondered why Argentina would be sad for Eva when she has just become the first lady of the nation, but watching the balcony scene in the movie made me realize what the song really is about.

Petja Lähde as Che. © Charlotte Estman-Wennström / HKT

Now I'd like to see a good production of Evita. I could also dare to watch Jesus Christ Superstar with a good cast and directing, although I still feel a bit blah about the musical. The music is too 1970's for my taste, similarly to Hair and the other rock musicals of that era that I'm not very interested in.

Links:
Production homepage (Helsinki)
Photo gallery
Souvenir program online