Näytetään tekstit, joissa on tunniste theatre: åbo svenska teater. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste theatre: åbo svenska teater. Näytä kaikki tekstit

08 joulukuuta 2016

Joulu soikoon!

En periaatteessa ole jouluihminen. Valon ja rauhan juhla on kaunis asia, mutta suhtaudun useimpiin joululauluihin silmiä pyöritellen: tekopirteät rallatukset ovat mielestäni hirveitä ja itkuntiristäjälaulut kuolevista lapsista ne vasta hirveitä ovatkin. Hieman omaksi hämmennyksekseni olenkin löytänyt itseni tänä jouluna peräti kahdesta eri joulukonsertista.

Tampereen Teatterin Joulu soikoon! -konsertti kokoaa lavalle teatterin omia ja vierailevia näyttelijöitä sekä Tampere Pops -orkesterin ja Tampereen musikaalimonttujen ykköskapellimestari Eeva Konnun. Sain teatterilta kutsuvieraslipun ja nimilista vaikutti lupaavalta, joten mekko päälle ja menoksi! Alkuun vilkuilin biisilistaa kevyillä kauhunväristyksillä, mutta minulle tuntemattomat joululaulut paljastuivat kivoiksi ja tuttuihinkin oli tehty kiinnostavat sovitukset.

Solistit: Pia Piltz, Annamaria Karhulahti, Saara Lehtonen, Eeva Hakulinen, Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Martti Manninen, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Mikko Nuopponen, Anssi Valikainen ja Aliisa Pulkkinen.

Varsinkin Pienen rumpalipojan ja Juice Leskisen Jouluvirren tulkinnat olivat täysiä kymppejä, ja Rumpalipojan instrumentaaliosuuden irkkumusiikkifiilis sai minut peräti nauttimaan ko. kappaleesta. Pia Piltzin Himlen i min famn ja Saara Lehtosen Christmas Lullaby puolestaan vastasivat ihokarvat nostattavasta kauneudesta. Parin kappaleen itämaisvaikutteet ja Värttinä-henkisyys toivat mukavasti eloa klassisten joululaulujen joukkoon. Konsertin alku oli melko perinteinen ja otti itsensä hetkittäin ehkä liiankin vakavasti, kunnes Juicen hilpeä Jouluvirsi tuli ja käänsi tunnelman kerralla huumorin suuntaan. Toisella puoliskolla Tampere Pops -orkesteri päästi boogien valloilleen, tulkinnat muuttuivat rennommiksi ja komiikkaakin esiintyi runsain mitoin.

Saara Lehtonen, Annamaria Karhulahti ja laulun ohella konsertin ohjauksesta vastannut Pia Piltz olivat ehdottomasti illan isoimmat starat. Upeat äänet, tulkinnat ja lavakarismat! Olen nähnyt kaikkia kolmea milloin missäkin musikaalissa ja tykästynyt jokaiseen, eikä konsertti suinkaan vähentänyt fiiliksiäni. Arttu Ratinen ja Ville Majamaa taas hallitsivat humoristisia esityksiä, mitä nyt Annamaria Karhulahti aamutossuineen kävi välillä keräämässä isoimmat aplodit mykistävällä yhden hengen laulutriollaan.

Lavalla oli liki parinkymmenen näyttelijän lisäksi myös 20-henkinen orkesteri Tampere Pops muutamalla lisävahvistuksella. Sovitukset tehnyt Eeva Kontu on musiikin kanssa mukavan irrotteleva kapellimestaritapaus. Parin alkupuoliskon klassikon sovitukset olivat vähän turhankin omintakeisia makuuni, mutta pisteet siitä, että niissä ainakin oli omanlaisensa sovitukset eivätkä ne kuulostaneet puhkikuluneilta. Muutama sovitus meni ehkä liikaakin musiikin ehdoilla ja puhenäytelmiin keskittyvillä näyttelijöillä oli hienoisia vaikeuksia pysyä mukana, mutta musiikkiteatterikoulutuksen saaneiden kanssa homma toimi kauniisti. Oli viihdyttävää katsella, kun multitasking-suuntautunut pianisti-kapellimestari soitti välillä huilua ja saksofonia, antoi merkkejä orkesterille ja laulajille ja siinä sivussa suurin piirtein käänteli kyynärpäällään nuottilehtiä. Mitä nyt olen Konnun työskentelyä viime vuosina tarkkaillut musikaaleissa ja konserteissa, niin tämä kapellimestari ei sulaudu tapettiin tai piiloudu pianon taakse, vaan hallitsee näyttämöä ja vetelee naruista sujuvasti.

Tulin joulukonserttiin, sain tunnelmallisen ja hauskan jouluisan viihdekonsertin. Joulukuun 15. päivä klo 19 on vielä toinen veto teatterin Päänäyttämöllä. Harrasta tunnelmaa kaipaavien taas kannattaa suunnata sunnuntaina 11.12. klo 18 Tampereen Aleksanterin kirkkoon, jossa näyttelijät esittävät ilmaistilaisuudessa kauneimpia joululauluja. 1200-paikkainen kirkko on perinteisesti täyttynyt nopeasti, joten kannattaa olla jo viiden aikaan paikalla. Jos istumapaikoista taistelu ei innosta ja kaipaat jouluusi vähän vipatusta, Joulu soikoon! on oiva menovaihtoehto. Toivottavasti tästäkin tulee perinne!

***

Åbo Svenska Teater on jo muutamana vuonna järjestänyt joulukonsertin, jossa on samalla esitetty pari musikaalikappalettakin. Tänä vuonna musikaalinäyttelijät Birthe Wingren, Sören Lillkung, Alexander Lycke ja Annamaria Hallgarn ynnä pianisti loivat intiimin ja suomenruotsalaisen kepeän tunnelman joululauluilla, joista iso osa oli minulle tuntemattomia. Toisen puoliskon alussa kuulimme pienen valikoiman musikaalikappaleita, joissa oli sitten haikeutta joululaulujenkin edestä. En silti valita mm. Chessin ja Les Misérablesin kuulemisesta, eikä valittanut muukaan yleisö päätellen siitä, että musikaalikappaleet saivat isoimmat aplodit. Wingrenin ja Lycken riipivän kaunis You and I (Chess) ja Lycken Bring Him Home (Les Mis) olivat konsertin kohokohtia. Birthe Wingren on yksi suosikkinäyttelijöistäni Suomessa, ja jotenkin hänelle oli tässä konsertissa vielä osunut jotakuinkin jokainen joululaulu josta rehellisesti pidän. Varsinkin Have Yourself a Very Merry Christmas oli ihastuttava.

Molemmat konsertit olivat erinomaisia omassa tyylilajissaan, ÅST rentona mutta hyvin harkittuna pienen porukan vetona ja TT taas kunnianhimoisena, suuren maailman tyylisenä viihdekonserttina.

15 lokakuuta 2014

The Last 5 Years – ÅST 2014

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

En ole kovin kiinnostunut parisuhdeteemoista fiktiossa, etenkään ilman yliluonnollisia tai muuten vähän kieroja elementtejä. Ilman Åbo Svenska Teaterin lahjoittamaa kutsuvieraslippua Jason Robert Brownin musikaali The Last 5 Years olisikin jäänyt minulta näkemättä. Muodikkaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle uskaltautuminen kuitenkin kannatti, koska ÅST:n esitys on todella hyvin tehty. Viiden hengen orkesteri on erinomainen, ja Anna-Maria Hallgarn ja Alexander Lycke rooleissaan ehkä vielä erinomaisempia.

Musikaali kertoo tarinan hyvin tavanomaisesta parisuhteesta, joka alkaa, kukoistaa hetken ja päättyy eroon. Läpilaulettu musikaali kulkee episodeittain, mutta mies kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä ja nainen taas takaperin. Vain yhdessä laulussa tarinan keskellä he kohtaavat toisensa ja ovat molemmat läsnä. Kumpikin kuvaa ajatuksiaan, tunteitaan ja näkökulmaansa tiettyihin episodeihin suhteen kuluessa, ja hiljalleen palapeli alkaa hahmottua ja yleisö ymmärtää syitä ja seurauksia. Vähän kuin katsoisi videoitua parisuhdeterapiaa: kummassakin osapuolessa on virheensä, ja joskus niiden sovittaminen yhteen ei vain onnistu. Jossain vaiheessa aloin jo ihmetellä, miten tarinan pariskunta on edes päätynyt yhteen. Sitä varsinkin ihmettelen, miksi nainen tarinan lopussa edelleen haikailee miehen perään.

Kuten sanottua, en ole ihanteellista kohderyhmää 1,5 tunnin parisuhdeavautumisille, mutta esityksen toteutus piti mielenkiintoni hereillä. Ohjaaja Markus Virta on lisännyt musikaaliin eräänlaisen kehyskertomuksen sijoittamalla tapahtumat avioero-oikeuteen (lavastus Lotta Nilsson). Jokainen laulu on todisteena käytetty kuvaus suhteen kehityksestä. Valamiehistö koostuu orkesterista, jossa tuomarina toimii kapellimestari-pianisti (yleensä Jukka Nykänen, minun esityksessäni joku muu). Oikeussalin seinät ovat mappien ja pahvilaatikoiden peitossa, ja viisi vuotta kestäneen suhteen vaiheita kaivetaan kirjaimellisesti arkistoista, kun näyttelijät hakevat hyllyiltä rekvisiittaa kohtauksiinsa. Laatikoista ilmestyy villapaitaa, joulukuusta ja mainosständiä. Hyvin pienillä asioilla saadaan luotua juuri oikea tilanne, tunnelma ja ympäristö.

Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Parasta esityksessä ovat näyttelijät (joskin orkesterin sello ja viulu hurmasivat minut melkein yhtä pahasti). Jamie alias Alexander Lycke on melkoinen paskiainen, mutta todella hyvin laulava, moniulotteinen ja yleisönsä ottava paskiainen. Jamiella menee lujaa, kaikki onnistuu, kirjailijanura on nousukiidossa ja naisia seisoisi jonossa ovella, ja kun valittava vaimo ei pysy menossa mukana, on aika siirtyä eteenpäin. Cathy (Anna-Maria Hallgarn) taas ei oikein saa näyttelijänuraansa alkuun, mikään ei suju ja mieskin yrittää tukea väärin. Cathysta tulee mustasukkainen sekä miehen työlle että agentille, mikä ei ole omiaan parantamaan suhdetta. Lopulta Jamie pettää vaimoaan agentin kanssa, mikä sekään ei auta. Hallgarnilla on aivan upea ääni, ja hän tuo hyvin Cathyn unelmoivan, epävarman ja itsenäisyyteen pyrkivän luonteen lavalle. Kummassakin hahmossa on myös huumoria mukana, mutta isompi määrä hilpeää itseironiaa osuu Cathylle ja tämän kompuroinnille elämässä.

Musikaali perustuu Jason Robert Brownin omaan kariutuneeseen avioliittoon, ja hieman sain sellaisen kuvan, että tässä on laitettu yleisö katsomaan, kuinka joku käsittelee omia erotraumojaan ja eksänsä puutteita. Tekstit ovat kyllä ovelia, hauskoja ja pitkälle ajateltuja. Musiikkikin on kaunista ja monipuolista, muttei minun makuuni; nautin sen kuuntelemisesta liveorkesterin hyvin esittämänä, mutten muista yhtäkään melodiaa enkä todennäköisesti kuuntelisi levyä. Laulujen aiheet eivät kosketa minua oikein mitenkään, mutta olettaisin useimpien katsojien löytävän musikaalista omia kokemuksiaan ja pystyvän samastumaan ainakin johonkin tilanteeseen.
Kuva: Pette Rissanen / ÅST

Katsomo oli lauantai-iltana harmillisen vajaa, mutta paikalle tulleet vaikuttivat pitävän näkemästään. Kuulemistani keskustelunpätkistä päätellen moni oli katsomossa jo toista tai kolmatta kertaa. L5Y ei taida olla sellainen musikaali, joka houkuttelee paikalle bussilasteittain mummoja, mutta uskoisin vanhusklubienkin pitävän tästä. Siitä isot pisteet teatterille, että iltaesityksenkin jälkeen ehtii vielä julkisilla liikennevälineillä pois Turusta eikä ulkopaikkakuntalaisen tarvitse jäädä yöksi.

06 huhtikuuta 2014

Jesus Christ Superstar ‒ ÅST 2014

© Pette Rissanen / ÅST
Jesus Christ Superstar on osa Åbo Svenska Teaterin 175. juhlavuoden ohjelmaa. Rockoopperan ensi-ilta oli helmikuussa, mutta produktion on ilmoitettu lopettavan jo 30.4., mitä ihmettelen suuresti. Esitys on erinomainen, joten jos sen haluaa vielä nähdä, kannattaa pistää vipinää lipunvaraukseen.

En ole aiemmin nähnyt Jesus Christ Superstaria lavalla. Parin filmatisoinnin perusteella se ei ole tehnyt suurta vaikutusta, mutta olen viime aikoina innostunut Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin varhaisista musikaaleista. ÅST:n produktio osui siis kannaltani hyvään saumaan.

Juha Hemánuksen ohjaus ottaa teoksesta paljon irti, eikä musikaalissa ole pysähtyneitä kohtauksia. Näyttelijät eivät todellakaan pönötä paikoillaan vaan kiipeilevät, pomppivat ja lennähtelevät ympäri lavaa ja hyvä kun eivät katsomoonkin. Jussi Vahvaselkä on tehnyt menevät orkestroinnit, ja esityksessä oli tunnelma katossa. Istumapaikaltani näki hauskasti, miten orkesteria johtanut Vahvaselkä jammaili koskettimiensa ääressä.

Libretisti Tim Rice kirjoittaa omaelämäkerrassaan Oh, What a Circus (1998), että hän halusi musikaalissa tuoda evankeliumien tapahtumiin tavallisen ihmisen näkökulman. Musikaali kysyy Juudaksen suulla sellaisia kysymyksiä, joita Rice itse nuorena pohti: Oliko Jeesus todella Jumalan poika vai vain tavallinen ihminen? Miksi hän päätti astua maan päälle nimenomaan alkeelliseen paimentolaiskulttuuriin? Miksi Jeesus puhui niin arvoituksellisin tavoin?

Musikaali ei anna kysymyksiin vastauksia eikä juuri ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan katsoja saa päättää itse. Minun ei-uskovaisena oli hyvin helppo nähdä Jeesus harhaisena mutta karismaattisena miehenä, joka onnistui kokoamaan ympärilleen joukon paremmasta maailmasta unelmoivia. Samaa tapahtuu edelleen ympäri maailmaa. Toisaalta tapahtumat seuraavat uskollisesti Raamattua eikä musikaali missään vaiheessa kyseenalaista lähdemateriaaliaan muuten kuin yhden, maailman syntisimmän henkilöhahmon suulla. Uskallan siis suositella sitä katsojille vakaumuksesta riippumatta. Aikoinaan JCS kohautti nimenomaan tuomalla esiin Jeesuksen inhimillisen puolen, mutta nykyaikana erilaiset näkökulmat ovat jo peruskauraa eikä ihmisyyden korostaminen välttämättä vähennä jumalallisuutta.

© Pette Rissanen / ÅST
Tarina alkaa opetuslasten ja kansan miltei hurmahenkisellä innolla muuttaa maailma Jeesuksen johdolla. Juudas (loistava Chris Killik) epäilee ‒ katsojan näkökulmasta täysin oikeutetusti ‒, että koko kansanliike alkaa lähteä käsistä eikä tilanne ole enää Jeesuksen hallinnassa. Juudas on paljolti se hahmo, jonka käytännönläheisestiä ja realistisesta näkökulmasta tapahtumat nähdään. Paljastaessaan Jeesuksen olinpaikan viranomaisille hän uskoo tekevänsä hyvää ja pelastavansa opetuslapset näiltä iltseltään. Kun Jeesusta alkaa uhata kuolema, Juudas ei enää kestä tekojensa seurauksia vaan hirttää itsensä. Sitä edeltää painajaismainen taistelu omantunnon kanssa, ja seurauksena Juudas näyttää aika lailla menettävän järkensä. Chris Killik tekee pysäyttävän ja riipaisevan roolityön Juudaksena, joka hengaa porukan mukana mutta alkaa samalla ainoana tiedostaa ikävän totuuden. Jeesuksen kakkosmiehenä hän näkee tämän väsymisen ja yrittää auttaa, mutta seuraukset karkaavat hänen käsistään.

Jeesuskin saa silti puheenvuoronsa. Musikaalin Jeesus on ennen kaikkea inhimillinen, vahvasti tunteva mies. Johtajana ja jonkinlaisena julkkiksena hänen on oltava vahva, mutta samalla hän tuntee riittämättömyyttä ja ahdistusta, koska ei mitenkään voi auttaa kaikkia tarvitsevia. Ajoittain hän on kirjaimiellisesti hautautumassa faneihinsa, jotka kaikki tahtovat hänestä jotakin, vaativat jotain ja ajavat usein pohjimmiltaan vain omaa etuaan. Kuka tahtoo parantua, kuka pelastua, kuka tulla itsekin kuuluisaksi. Vain yksinäisinä hetkinään Jeesus päästää esiin kuolemanpelkonsa, rajallisuutensa ja toivottomuutensa, jotka piilevät vahvan messiaan ulkokuoren alla.

Usein minusta tuntuu, että Jeesus on musikaalin mitäänsanomattomin henkilö, josta en oikein saa otetta. Alexander Lycke kuitenkin onnistuu saamaan etäisestä, myyttisestä ja jokseenkin persoonattoman hyvästä hahmosta kiinnostavan ja elävän. Hänen Jeesuksensa ei ärsytä, öh, jeesustelullaan, vaan tuntuu inhimilliseltä ja sympaattiselta.

© Pette Rissanen / ÅST
Suhde Maria Magdalenaan (Anna-Maria Hallgarn) kuuluu myös Jeesuksen inhimilliseen puoleen. Heitä ei määritellä selkeästi rakastavaisiksi, mutta Jeesuksen on selvästi hyvä olla Marian lähellä. Maria ei vaikuta stereotyyppiseltä ilotytöltä, vaan hän tuo mieleen ehkä ennemminkin aikuistuneen rokkitytön, joka on vain harrastanut vapaata sukupuolielämää ja kenties saanut siitä halvan maineen. Ohjauksen kontekstissa hän voisi myös olla joku lööppijulkkiksen tai rikollisen kaltainen hahmo, jonka Juudas pelkää haittaavan joukon imagoa. Jokin Anna-Maria Hallgarnissa ei täysin vastaa minun mielikuvaani Mariasta, mutta hän on pirun hyvä näyttelijä ja laulaja. Hän tuo lavalle ulospäinsuuntautuneen, iloisen ja rohkean Maria Magdalenan, jossa on kaikesta huolimatta ripaus naiiviutta.

Ohjauksessa tarina on tuotu nykyaikaan. Jeesus seuraajineen muistuttaa talonvaltaajia tai mielenosoittajia, jotka kritisoivat vahvojen ylivaltaa näyttävästi ja ottavat rajusti yhteen mellakkapoliisien kanssa. Jani Uljaksen lavastus muistuttaa hylättyä teollisuuskiinteistöä, ja sen vallanneiden ihmisten puvustus (Tuomas Lampinen) on mustaa nahkaa, resuisia neuleita, verkkosukkahousuja, reikäisiä farkkuja ja kampaamattomia hiuksia. Rouhea tyyli tuo mieleen hipsterit, ja suurin osa porukasta menisikin täydestä HelLooksissa. Erityisesti ihastelin jonkun ensemblelaisen lappuhaalareita. Rekvisiittana on vesipiippuja, Karhu-pulloja ja hyvin viitteellisiä aseita. Ylipapeilla puolestaan on askeettiset mutta tyylikkäät kaavut ja Pilatuksella (hienon överi Waltteri Torikka) mustaa yökerhokimalletta.

Paras mainoslause hetkeen.
Yksi suosikkikohtauksiani oli Juudaksen biisi Superstar. Siivekkäine tanssijoineen kohtaus muistutti kabaree- tai burleskiesitystä, ja kaikkien niiden puolipakollisten bordellikohtausten jälkeen oli mukava nähdä jossain musikaalissa vaihteeksi myös paljasta mieslihaa. Kimalteleva Chris Killik esitti Superstarin äidinkielellään englanniksi, mikä lisäsi vieraannuttavaa vaikutusta ja showmaisuutta. Ja hyvin muuten esittikin!

Pisteet ÅST:lle myös tekstityksestä: se todella on suomenkielinen, olennaisen tiivistävä tekstitys musikaalista! Les Misérablesissa tekstityksenä toimi Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomenkielinen libretto, jota katsoja ei ehtinyt lukea ja joka ei muutenkaan välttämättä juuri liittynyt siihen, mitä lavalla lauletaan.

© Pette Rissanen / ÅST
Turkulaisten proggis on vaikuttava veto, ja minua harmittaa, että se menee niin lyhyen aikaa. Juudaksen kuolema on ravisteleva kohtaus, Jeesuksen kuolema puolestaan eleettömän dramaattinen. Ensemble on koko ajan täysillä mukana ja kuulostaa hyvältä. Lavastus, puvustus ja valot (Mikko Linnavuori) loivat saumattoman kokonaisuuden, jossa oli hauskoja pikku jippoja. Tätä musikaalia saisi tehdä Suomessa useamminkin.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvia Facebookissa