Sopivasti kesken Suomen Oopperan kummitus -hypetyksen osuin Hampuriin katsomaan paikallista proggista. Vuonna 1990 The Phantom of the Opera avasi varta vasten rakennetun Neue Flora -teatterin, jäi taloon vuoteen 2001 saakka ja palasi viime vuonna uudelleen. Välissä 2000-paikkaiseen, huipputekniikalla varustettuun Neue Floraan ehtivät vieraisille mm. Titanic, Tarzan ja Tanz der Vampire. Viimeksi mainittu oli ensimmäinen lavalla näkemäni musikaali, joten tavallaan palasin hurahdukseni juurille. Ensi vuonna teatteriin on tulossa Disneyn uutukainen Aladdin-musikaali.Vaikka The Phantom of the Operan tarinassa on kattokruunun mentäviä aukkoja ja Harold Princen 1980-luvun ohjaus on nykysilmin jo vähän kökkö, musikaalissa on jotain sadunomaista viehätystä joka jaksaa useimmiten temmata minut mukaansa. Lisäksi siinä on hulvattoman övereitä kasarisähkökitaroita, joita en vain voi vastustaa tällaisissa megamusikaaleissa. Voisin vaikka vannoa, että Hampurissa oli vielä lisätty nimibiisiin ja alkusoittoon muutama kitaranulvahdus lisää.
En mitenkään erityisemmin palvo alkuperäisiä englanninkielisiä tekstejä, joten Michael Kunzen saksannos kuulosti mielestäni paikoin ilmaisuvoimaisemmalta kuin alkuteksti. Hampurissa on kyllä tuunattu saksannosta vähän verrattuna alkuperäiseen wieniläiskäännökseen, ja esimerkiksi Engel der Muse (muusan enkeli) on aika hassu käännös Angel of Musicille. Jään jatkuvasti pohtimaan, kuka tuossa sanaparissa innoittaa ketä. Ilmeisesti Peter Hoffman, Hampurin alkuperäinen Phantom vuonna 1990, oli melkoinen diiva ja halusi itselleen varta vasten uudet lyriikat, joten nykyinen teksti voi olla sieltäkin peräisin.
 |
| © Brinkhoff/Mögenburg & Stage Entertainment |
Viime vuonna Lontoossa näin nimiroolissa Geronimo Rauchin, jonka tulkinta syrjäytyneestä kellarinerosta oli psykologisesti kiehtova. Rauchin Phantom oli onneton ja rakkautta janoava hahmo, jolla selvästi oli vaikeuksia kontrolloida aggressiivisuuttaan. Vihaiset kohtaukset olivat lähes psykoottisia, ja tätä Kummitusta oli todella vaikea romantisoida naisen hellää hoivaa kaipaavaksi traagiseksi sankariksi. Pidin näkökulmasta, koska yleensä näen Phantomin juuri syvästi ongelmaisena, yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, jonka mökkihöperyys, itsekeskeisyys ja omaan maailmaansa vetäytyminen alkavat olla kriittisessä pisteessä. Rauchin Phantomilla tuntui olevan muutama psykiatrinen diagnoosi siihen päälle, ja kaikessa pelottavuudessaan hahmo oli surullinen. Christinenä olisin lähtenyt lätkimään aika helvatan lujaa. En tunne erityisempää vetoa Phantomia kohtaan, mutta voisin kuvitella, että Raoul-Phantom-akselilla ehdottomasti Phantomin valitsevat katsojat ovat pettyneet Rauchin tulkintaan. Melko kirjaimellisesti seinähullu Kummitus olisi haastava kohde hoivaviettisimmällekin fanille. Rauchin tummasävyinen ja voimakas lauluääni sen sijaan oli hieno ja musiikin enkelille ihan uskottava.
 |
| © Morris MacMatzen & Stage Entertainment |
Hampurissa kummitteleva Matthias Edenborn teki roolista hyvin erilaisen tulkinnan. Tämä Phantom oli suht hillitty, sarkastinen ja ivallinen ja selvästi piti yllä mahtailevaa, ylemmyydentuntoista ulkokuorta. Taide ja sen kautta eläminen tuntuivat määrittävän Phantomin tekemisiä enemmän kuin mikään muu. Christinen lähdettyä kuori kuitenkin romahti ja alta paljastui henkisessä kehityksessä jonnekin kauas menneisyyteen jäänyt pikkupoika. Kesken nyyhkytyksensä Phantom huomasi Christinen sivuun heittämän morsiushunnun ja sanoi lapsenomaisella, hellän "voi sinua hajamielistä höpsöä" -sävyisellä äänellä "Voi, unohdit huntusi!". Jos aika olisi sallinut, Phantom olisi varmasti juossut rantaan katsomaan, oliko Christine vielä tavoitettavissa, jotta unohtunut huntu ehtisi mukaan veneeseen. Siihen asti Edenbornin tulkinnassa ei ollut ollut mitään erityisen mieleenpainuvaa, mutta nuo viimeiset hetket lavalla sentään herättivät mielenkiintoani. Edenborn lauloi sinänsä ihan hyvin, mutta kaipasin ääneen lisää syvyyttä ja voimaa eikä ylimaallista musiikin enkeli -vaikutelmaa oikein syntynyt.
 |
| © Morris MacMatzen & Stage Entertainment |
Christine (Valerie Link) ja Raoul (Nicky Wuchinger) olivat söötti pari. Christinessä oli naiivia herttaisuutta, mutta samalla hän oli sen verran toiminnan nainen että yritti esimerkiksi löysätä Raoulin hirttosilmukan solmua eikä vain seisoskellut pelastettavana. Lontoossa näkemäni Olivia Brereton oli laulaessaan ärsyttävän tönkkö, mutta Valerie Link todella näytteli hahmoa ja oli lavalla täysin luonteva. Raoulkaan ei ollut mikään kiintiötyperys vaan yritteliäs ja kiltti yläluokan nuorimies.
Carlotta ja oopperan johtajat olivat Hampurissa suosikkihahmoni. Varsinkin Andrélla (Marco Fahrland-Jadue) oli jatkuvasti jotain säätöä meneillään, ja Firmin (Reinhard Schulze) oli hupaisa setä. Rachel Anne Mooren verisesti loukattu oopperadiiva Carlotta oli samaan aikaan sekä hilpeä parodia että monitasoinen henkilöhahmo. Jonkinlaisena hyvän Carlotan mittarina pitämäni "Hän on hullu!" -toteamus Christinestä oli myötätuntoisen hämmentynyt, mistä pidin.
 |
| © Morris MacMatzen & Stage Entertainment |
Muukin ensemble osasi asiansa. Meg (Vanessa Spiteri) oli vähän turhan lapsenomainen ja inhoan jatkuvan teennäisen balettikävelyn lisäksi sitä loppuposeerausta naamion kanssa koko sydämestäni, mutta sille ei kai tässä ohjauksessa voi mitään. Madame Giry (Michaela Christl) selvästi rakasti dramaattisia äänenpainoja ja liihotteli ympäriinsä kuin tuomiopäivän korppikotka. Ylipäätään tuntui, että Hampurin produktio repi vaivihkaa riemua musikaalin tahattomasta komiikasta ja kitschisyydestä eikä ottanut itseään aivan täysin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä suhtautumistapa.
Linkkejä:
Produktion kotisivu
Videotraileri YouTubessa
