15 maaliskuuta 2013

Rocky Horror Show Turun kaupunginteatteriin

Rocky Horror Show
Kaksoisensi-ilta Turun kaupunginteatterin Päänäyttämöllä 25. ja 26.10.2013

Ohjaaja: Marika Vapaavuori
Suomennos: Mauri "Moog" Konttinen
Koreografia: Russell Adamson
Lavastus: Jani Uljas
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valot: Jarmo Esko
Projisoinnit: Sanna Malkavaara
Kapellimestari: Ismo Laakso

Rooleissa:
Lari Halme / Sami Saikkonen (Frank N. Furter), Reeta Vestman (Janet), Stefan Karlsson (Brad), Kirsi Tarvainen (Magenta), Riitta Salminen (Columbia), Miska Kaukonen (Riff-Raff), Jukka Aaltonen (Kertoja), Severi Saarinen (Rocky), Mika Kujala (Eddie / Tri Scott), Petri Rajala, Sonja Sorvola
Lisäksi Turun konservatorion tanssijan koulutusohjelman toisen vuosikurssin opiskelijat.

© Nana Simelius / Turun kaupunginteatteri

Tästä vuodesta uhkaa sittenkin tulla kiinnostava musikaalivuosi. RHS täyttää tänä vuonna 40 vuotta, joten oli aikakin saada uusi iso produktio suomalaiseen teatteriin. Seinäjoen kaupunginteatterin produktiosta (ensi-ilta 1995) puhutaan vieläkin, katsotaan haastaako Turku sen. :-) Myös nimilista näyttää mahtavalta, ja seassa on muutama hyvin positiivinen tuttu nimi.

RHS on mielenkiintoisen radikaali valinta päänäyttämölle, etenkin kun teatteri jatkaa samalla myös Jekyll & Hyden esityksiä. Toivottavasti katsomon siivoojat saavat kunnon bonukset, koska ainakin Facebookin mukaan yleisöosallistuminen on sallittua ja suotavaa. Minulla on positiivisia kokemuksia Turun kaupunginteatterin musikaaliohjelmistopolitiikasta, ja nykyisiä ja tulevia teoksia katsoessa ne vain vahvistuvat. Elisabethin ja Kesäyön hymyilyn väliin mahtui useampi vuosi, jolloin en nähnyt mitään syytä piipahtaa Turussa sillä puolella jokea, mutta nyt turkulaiset antavat palaa sitten täysillä.

Vähän matkan päässä Åbo svenska teater on puuhaamassa Jesus Christ Superstaria, mistä olen myös iloinen. JCS ei tarinansa puolesta yllä kiinnostuslistani kärkeen, mutta musiikki on pääosin hyvää ja onhan teos itsessäänkin melkoinen legenda.

Linkkejä:
Turun kaupunginteatterin RHS-uutinen
Produktion kotisivu

07 maaliskuuta 2013

Frankenstein – Kansallisteatteri 2013

Alkuun nolo tunnustus: huolimatta kaikista vuosistani Helsingissä en ollut koskaan aiemmin käynyt Kansallisteatterissa. Homo! minun piti mennä katsomaan, mutten saanut aikaiseksi. Lisäksi mielikuvani Kansiksesta on kovin... taiteellinen. Ei nyt ihan epämääräisten ihmisjätösten heittelyä, mutta symboliikkaa ja kokeilua ja jotain vaikeaa. Ennakkoluuloja, myönnän. Yllätyin siis positiivisesti, kun Nick Dearin kirjoittama Frankenstein paljastui ihan järjellä ymmärrettäväksi produktioksi, jossa oli sopivasti symboliikkaa mutta joka ei kuitenkaan haudannut kaikkea tekotaiteelliseen Näkemykseen.

Näytelmä pureutuu hyvin Mary Shelleyn alkuperäisromaanin merkityksiin ja ytimeen. En ole nähnyt National Theatren ylistettyä kantaproduktiota, joten minulla ei ollut mitään muita ennakkokäsityksiä kuin Shelleyn romaani. Goottilainen kauhuromantiikka on yksi suosikkigenreistäni kirjallisuudessa ja tunnen romaanin suht hyvin, joten suhteutin tapahtumia lähinnä siihen. Näytelmä on uskollinen romaanille vaikka tarinaa luonnollisesti onkin tiivistetty, ja adaptaatio toimi mainiosti.

Hahmona minua kiinnosti eniten Olio – ihmisolento, joka syntyy hyväksi mutta epäinhimillisen näköiseksi hirviöksi ja jonka ihmisten pahuus todella muuttaa kostonhimoiseksi ja julmaksi. Alussa Olio ei käsitä maailmaa vielä sanojen kautta, vaan kaikki on sille / hänelle käsittämätöntä, jatkuvaa ihmeiden virtaa: kukkia putkahtelee maasta, vettä taivaalta, keltaiset lehdet putoavat. Alku vuodenaikoineen oli lumoavan sadunomainen, mikä teki ihmisten petomaisuudesta Oliota kohtaan vieläkin raastavampaa. Vauhtiin päästyään Olio oppii nopeasti ja tulee huomattavankin sivistyneeksi, mutta tiedon mukana hän tajuaa yhä paremmin ihmisten epäluulon, pelon ja vihan itseään kohtaan. Lopulta hän luopuu toivosta tulla pidetyksi ja ryhtyy juuri sellaiseksi kuin ihmiset hänen olettavatkin olevan. Samalla hän saa selville syntyperänsä ja ryhtyy kostamaan Viktor Frankensteinille, joka ensin loi hänet ja sitten hylkäsi. Hän haluaa syöstä luojansa samanlaiseen yksinäisyyteen kuin mistä itsekin kärsii. Lopulta on epäselvää, kumpi on hirviömäisempi, luoja vai luotu, ja kumpi lopulta on luonut toisen.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Tarina varoittaa rationalismin ja järjen liiasta korostamisesta ja pyrkii osoittamaan, että olemme todella ihmisiä vasta toisten ihmisten kautta ja että ennen kaikkea sosiaaliset suhteemme muokkaavat meitä. Olio kasvaa sivistyneeksi ihmiseksi mutta häntä ei kohdella sellaisena. Hänellä olisi kaikki mahdollisuudet tulla täydellisen hyväksi ihanneihmiseksi, mutta ympäröivä yhteiskunta estää sen. Tuloksena on älykäs mutta katkera, kostonhimoinen ja raaka ihmishirviö.

Minulle tuli näytelmästä tri Jekyll / hra Hyde -viboja paljon enemmän kuin romaanista, mutta molemmat allkuperäisromaanit pohjaavat samaan viktoriaaniseen goottikauhuperinteeseen, joten ei ihmekään. Kaksi ihmistä, toinen tieteen keinoin toisen luoma, ja hyvyyden ja pahuuden kamppailu näiden kautta sopivat kuvaukseksi kumpaankin. Näytelmä on synkästä aiheestaan huolimatta yllättävän hauska: etenkin Oliolla on vitsikkään osuvia repliikkejä, ja hänen tietynlainen lapsenomaisuutensa oli hellyttävän hauskaa. Kesken traagistakin kohtausta yleisö saattoi purskahtaa nauramaan, ja kuitenkaan se ei rikkonut tunnelmaa vaan toi siihen oman lisänsä.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Esityksen ulkoasu oli kekseliäs sekoitus alkukantaisuutta ja villiyttä sekä kodikasta mutta tyylikästä sivistystä. Elementit kuten jää ja tuli toivat alkemismihenkistä tunnelmaa tarinaan, ja vänkä urkutorvimusiikki loi alkukantaista äänimaailmaa. Lavastus oikeastaan tiivisti tarinan sekoituksen tiedettä, viktoriaanista yhteiskuntaa, moraalia ja alkukantaisuutta. Ihailin etenkin valon ja erilaisten lamppujen käyttöä. Kynttilät ja kirkkomaiset muodot korostivat jylhää goottilaista tunnelmaa.

© Stefan Bremer / Kansallisteatteri
Olin katsomassa ennakkonäytöksen, joten näyttelijät eivät olleet vielä aivan parhaimmillaan, mutta silti saattoi nähdä, että produktiosta on kypsymässä hyvä. Etenkin Esa-Matti Long teki vaikuttavan työn Oliona. Hahmosta voisi helposti tulla tahattoman huvittava, mutta Long selvisi sudenkuopista hyvin. Minka Kuustonen Viktorin morsiamena Elizabethina oli kiehtova ja jäi mieleen etenkin yhteisistä kohtauksista Olion kanssa. Antti Luusuaniemi Viktor Frankensteinina oli hänkin hyvä, etenkin tarinan loppupuolella lähestyessään jo hulluutta. Loput näyttelijät esittivät useita rooleja eikä joukossa ollut pettymyksiä.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Shelleyn Frankenstein Project Gutenbergissa englanniksi

23 helmikuuta 2013

Hamlet – Tampereen Teatteri 21.2.2013

 Lippu saatu blogiyhteistyön kautta.

Tunnen William Shakespearen näytelmiä luvattoman huonosti, joten oli korkea aika korjata tämäkin puute. Kokemus oli hyvä, ei mikään tajunnanräjäyttävä pläjäys mutta kuitenkin positiivisella tavalla mieleenpainuva.
(Ei huolta, puhenäytelmiä vieroksuvat, minulla on hautumassa pari musikaalitekstiäkin.)

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri
Olen lukenut Hamletin kerran tai pari englanniksi, mutten rehellisesti sanoen ole päässyt oikein tekstiin sisälle vaikka olenkin kirjoittanut opiskelutöitä lukemastani. Muutamia kohtia olen tarkastellut sen verran lähemmin, että olen havainnut niiden olevan niin monimerkityksellisiä ja paikoin jopa kryptisiä, että minulta on loppunut tulkintaenergia kesken. En osaa sanoa, millainen Eeva-Liisa Mannerin suomennos on alkutekstiin verrattuna, mutta ainakaan esitystä katsoessani minulle ei oikeastaan kertaakaan tullut sellainen olo, että olisin täysin pudonnut kärryiltä tekstin suhteen. Sitä en tiedä, kuinka paljon monimerkityksellisyyttä käännöksessä on menetetty, mutta esitys toimi kokonaisuutena ja kieli oli kaunista, ovelaa ja hauskaa.

Adaptaatiossa näkyi ohjaaja Mikko Viherjuuren kädenjälki aika reippaasti, mutta produktio oli onnekseni siinä määrin kuitenkin perinteinen, että pysyin kärryillä tapahtumista eikä tarinaa ollut lähdetty viemään mihinkään tavoittamattoman taiteellisiin sfääreihin. Vanhaa kunnon teatteria mukavan modernilla otteella. Tulkinta ei ollut valmiiksi pureksitun oloinen muttei itsetarkoituksellisen haastavakaan, vaan se jätti sopivasti mietittävää katsojalle.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Produktio on visuaalisesti kaunis ja kiinnostava. Tajusin vasta juuri ennen esityksen alkua, että lavastus on Marjatta Kuivaston, mutta verhon noustua olisin osannut arvata sen muutenkin. Juuri sopiva annos minimalistisuutta, näyttäviä yksityiskohtia (kynttilät ja soihdut!) ja esteettisyyttä makuuni. Puvustaja Leena Rintalan käsissä Hamletista oli muotoutunut angstinen emorokkaripoika mustissa pillifarkuissa ja tennareissa, kun taas vanhempi hahmosukupolvi kulki ylellisissä ja ihanasti laskeutuvissa kaavuissa ja helmoissa. Pidin myös valoista (Raimo Salmi) ja äänistä (Ivan Bavard) suuresti.

Näyttelijäkaarti oli kokonaisuudessaan jotain väliltä hyvä–loistava. Kokemukseni Tanskan prinsseistä on kovin rajoittunut enkä tiedä millainen Hamletin ns. kuuluisi olla, mutta koska minua viisaammatkin tuntuvat olleen samaa mieltä niin uskallan julistaa, että Tomi Alatalo nimiroolissa on julmetun hyvä. Hypnoottinen, ahdistuksessa rypevä, kyyninen, huumorintajuinen, pikkuisen pimeä mutta samalla raastavan selväjärkinen. Jokin Ofeliassa (Eeva Hakulinen) minua ärsytti, mutten tiedä, oliko ärsytys lähtöisin näyttelijästä vai hahmosta, koska Hakulisen näyttelemisessä ei kuitenkaan ollut mitään vikaa. Itsemurhia tekevät neidot eivät ole koskaan olleet suosikkihahmojani, mutta ainakin Hakulisen käsissä Ofelia oli kuitenkin kiinnostava ja moniulotteinen.

Komediallisempi puoli toimi myös hyvin. En tiedä, saivatko Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo ja Jukka Leisti kaikki ne väliaplodit siksi, että ovat Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo ja Jukka Leisti, mutta etenkin haudankaivajat Kinnunen ja Ernamo olivat mainion hilpeitä.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Shakespearelle tyypillisesti näytelmä päättyy ruumiskasan äärelle, mutta jostain syystä minulle jäi silti esityksestä hyvä mieli. Ainakin paha sai palkkansa ja yksi fiksu ja mukava hahmo jäi eloonkin!

Linkkejä:
Produktion kotisivu

04 helmikuuta 2013

Taide – Tampereen Teatteri 31.1.2013

 Lippu saatu blogiyhteistyön kautta.

Taide kertoo kolmesta miehestä ja taulusta. Serge (Taneli Mäkelä) ostaa 200 000 euron taulun, joka on maalattu täysin valkoiseksi. Kun hänen ystävänsä näkevät taulun, keskinäiset suhteet joutuvat pikkuhiljaa koetukselle. Serge luonnollisesti on ylpeä uudesta hankinnastaan. Marc (Esa Latva-Äijö) pitää taulua silkkana valkoisena paskana ja myös sanoo sen. Yvan (Ville Majamaa) puolestaan ei tiedä, mitä ajattelisi, ja vaihtaa mielipidettään vähän sen mukaan, kenen kanssa juttelee. Keskustelut kiihtyvät ja jokaisella on taiteesta oma mielipiteensä (tai jonkun toisen mielipide). Lopulta tilanne ryöstäytyy absurdeihin sfääreihin, ja kaiken keskellä hohtaa viattoman valkoinen taulu, noin metri kaksikymmentä kertaa metri viisikymmentä.




Ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmän aihe on minulle taideaineiden opiskelijana varsin läheinen. Mitä on taide ja kuka sen määrittelee? Onko minun oltava samaa mieltä määrittelijän kanssa? Onko valkoinen joskus muutakin kuin valkoista?

Olen tottunut jokseenkin laajaan taidekäsitykseen. Kaikesta voi löytää kauneutta ja mielenkiintoisuutta, ja kaikkea voi halutessaan tulkita taiteena. Näen symboliikkaa joskus sielläkin, missä sitä ei ole, joten tunnistin ystävysten keskustelusta monia ajatuksia omikseni – jokaiselta osapuolelta. Samalla näytelmä sai minut nauramaan hersyvästi itsellenikin: omalle junttiudelleni, snobiudelleni ja ymmärtämättömyydelle, jonka pyrin Yvan-paran tavoin joskus salaamaan.

Kolmikko vaikuttikin oikeastaan yhdeltä ainoalta ihmiseltä, jonka sisällä eri käsitykset vellovat ja riitelevät. Olenko juntti, jos en ymmärrä tätä teosta? Olenko naurettava hienostelija, jos näen taidetta pelkässä valkoisessa kankaassa? Herättääkö se minussa oikeasti ajatuksia ja väristyksiä vai teeskentelenkö vain, koska minun kuuluu tuntea jotakin teosta katsoessani tai en ole oikea taiteentuntija? Kaiken pohjalla tuntuu olevan naurettavuuden pelko, mutta siitä ei oikeastaan pääse kuin päättämällä oman kantansa ja olemalla sitten ylpeä siitä, sanoivat toiset mitä sanoivat. Kauneus todellakin on katsojan silmässä, yksi tykkää isästä ja toinen tyttärestä ja niin edelleen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä käsittelee kuitenkin muutakin kuin taidetta. Ystävysten keskustelu maalauksesta kasvaa pikkusieluiseksi mutta hyvin inhimilliseksi riitelyksi. Epämiellyttäviä, sanomatta jääneitä totuuksia lauotaan puolin ja toisin, toisten huonoimmat puolet ruoditaan kaikkien kuullen ja jokainen mitätön vanha kauna kaivetaan esiin. Riidoille tyypillisesti keskustelu kiertää kehää eikä johda mihinkään. Kun kaikki viimein vaikenevat, joku mainitsee taulun ja pyörä lähtee pyörimään uudelleen alusta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä vähemmän siinä alkoi olla huumoria ja sitä enemmän ahdistavuutta. Lopettakaa! Ei yksi taulu ole tuon arvoinen!

Teksti on silti hulvaton, ja riidankin seassa lauotaan tragikoomisia kommentteja, jotka jokainen jonkinlaisessa ihmissuhteessa oleva todennäköisesti tunnistaa. Yvanin itkuinen monologi hääjärjestelyistään olisi jo yksinäänkin näkemisen arvoinen, ja etenkin taiteentuntija-Sergen kuivan sarkastiset kommentit herättivät minussa itseironista hilpeyttä.

Minimalistinen lavastus tuki vähäeleistä ohjausta, joka korosti hiljaisia ja mietteliäitä hetkiä ja niiden ja dialogin luomaa jännitettä. Puolitoistatuntinen esitys meni nopeasti eikä väliaikaa ehtinyt edes kaivata. Tykkäsin.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

02 helmikuuta 2013

Enkelnotko Ensemble ja Vain rakkaus

Enkelnotko Ensemble: Vain rakkaus -lauluilta 1.2. Tampereella Hällä-näyttämöllä


© Ari Ijäs

Laulu: Jouko Enkelnotko (baritoni / kontratenori)
Piano: Silja Kuoppala
Harmonikka: Henna Tahvanainen
Lyömäsoittimet: Saku Anttila
Basso: Joonas Keskinen

Menkää katsomaan Enkelnotko Ensemblea jos suinkin koskaan pääsette. Tampereen lauluilta oli aivan omanlaisensa sekoitus tunnelmia, hahmoja, yllätyksiä ja kauneutta. En oikeastaan keksi mitään, mihin voisin esitystä verrata, sillä konsertinomaisuudestaan huolimatta se laajeni paljon enemmäksikin eikä katsoja koskaan voinut olla aivan varma, mitä seuraavaksi on tulossa. Lavalla nähtiin ja kuultiin tragiikkaa, komiikkaa, tragikomiikkaa, runoutta, ripaus groteskia ja kabareeta, mutta ennen kaikkea lauluja rakkaudesta. Mieleeni muistuu kaikkea Aale Tynnistä ja Kaj Chydeniuksesta lauluun, jonka nimi vaikutti olevan Paskiainen. Minun täytyy erikseen mainita myös kaunein koskaan kuulemani Hijo de la luna -tulkinta, joka tempaisi täysin mukaansa. Muita kohokohtia en aio paljastaa, ne täytyy itse nähdä.

Jouko Enkelnotkon (mm. Vampyyrien tanssi -musikaali, Täti ja minä -näytelmä, Virtuoso, Talent 2012) kasvogalleria tuntui loputtomalta: milloin enkeli, milloin demoni, milloin klovni ja milloin pysäyttävän herkkä, milloin kaikkea tuota yhdessä ja vuorotellen. Mainoksen sanoin: "Jouko on koominen, pölpöttävä diiva, kunnes muistaa taas laulaa". Bändi on loistava ja fanitin rumpalin silinteriä. Huolimatta melko laajasta tunnelmien kirjosta konsertti soljui yhtenäisenä kokonaisuutena eteenpäin ja jätti minut sadunomaisen epätodelliseen mielentilaan, jossa leijun edelleen.

Seuraava lauluilta on Seinäjoella 7. helmikuuta. Menisin, jos Seinäjoki olisi yhtään lähempänä. Mutta menkää te, tiedän että haluatte.

Linkkejä:
Jouko Enkelnotkon kotisivu
Keikkakalenteri