04 helmikuuta 2013

Taide – Tampereen Teatteri 31.1.2013

 Lippu saatu blogiyhteistyön kautta.

Taide kertoo kolmesta miehestä ja taulusta. Serge (Taneli Mäkelä) ostaa 200 000 euron taulun, joka on maalattu täysin valkoiseksi. Kun hänen ystävänsä näkevät taulun, keskinäiset suhteet joutuvat pikkuhiljaa koetukselle. Serge luonnollisesti on ylpeä uudesta hankinnastaan. Marc (Esa Latva-Äijö) pitää taulua silkkana valkoisena paskana ja myös sanoo sen. Yvan (Ville Majamaa) puolestaan ei tiedä, mitä ajattelisi, ja vaihtaa mielipidettään vähän sen mukaan, kenen kanssa juttelee. Keskustelut kiihtyvät ja jokaisella on taiteesta oma mielipiteensä (tai jonkun toisen mielipide). Lopulta tilanne ryöstäytyy absurdeihin sfääreihin, ja kaiken keskellä hohtaa viattoman valkoinen taulu, noin metri kaksikymmentä kertaa metri viisikymmentä.




Ranskalaisen Yasmina Rezan näytelmän aihe on minulle taideaineiden opiskelijana varsin läheinen. Mitä on taide ja kuka sen määrittelee? Onko minun oltava samaa mieltä määrittelijän kanssa? Onko valkoinen joskus muutakin kuin valkoista?

Olen tottunut jokseenkin laajaan taidekäsitykseen. Kaikesta voi löytää kauneutta ja mielenkiintoisuutta, ja kaikkea voi halutessaan tulkita taiteena. Näen symboliikkaa joskus sielläkin, missä sitä ei ole, joten tunnistin ystävysten keskustelusta monia ajatuksia omikseni – jokaiselta osapuolelta. Samalla näytelmä sai minut nauramaan hersyvästi itsellenikin: omalle junttiudelleni, snobiudelleni ja ymmärtämättömyydelle, jonka pyrin Yvan-paran tavoin joskus salaamaan.

Kolmikko vaikuttikin oikeastaan yhdeltä ainoalta ihmiseltä, jonka sisällä eri käsitykset vellovat ja riitelevät. Olenko juntti, jos en ymmärrä tätä teosta? Olenko naurettava hienostelija, jos näen taidetta pelkässä valkoisessa kankaassa? Herättääkö se minussa oikeasti ajatuksia ja väristyksiä vai teeskentelenkö vain, koska minun kuuluu tuntea jotakin teosta katsoessani tai en ole oikea taiteentuntija? Kaiken pohjalla tuntuu olevan naurettavuuden pelko, mutta siitä ei oikeastaan pääse kuin päättämällä oman kantansa ja olemalla sitten ylpeä siitä, sanoivat toiset mitä sanoivat. Kauneus todellakin on katsojan silmässä, yksi tykkää isästä ja toinen tyttärestä ja niin edelleen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Näytelmä käsittelee kuitenkin muutakin kuin taidetta. Ystävysten keskustelu maalauksesta kasvaa pikkusieluiseksi mutta hyvin inhimilliseksi riitelyksi. Epämiellyttäviä, sanomatta jääneitä totuuksia lauotaan puolin ja toisin, toisten huonoimmat puolet ruoditaan kaikkien kuullen ja jokainen mitätön vanha kauna kaivetaan esiin. Riidoille tyypillisesti keskustelu kiertää kehää eikä johda mihinkään. Kun kaikki viimein vaikenevat, joku mainitsee taulun ja pyörä lähtee pyörimään uudelleen alusta. Mitä pidemmälle keskustelu eteni, sitä vähemmän siinä alkoi olla huumoria ja sitä enemmän ahdistavuutta. Lopettakaa! Ei yksi taulu ole tuon arvoinen!

Teksti on silti hulvaton, ja riidankin seassa lauotaan tragikoomisia kommentteja, jotka jokainen jonkinlaisessa ihmissuhteessa oleva todennäköisesti tunnistaa. Yvanin itkuinen monologi hääjärjestelyistään olisi jo yksinäänkin näkemisen arvoinen, ja etenkin taiteentuntija-Sergen kuivan sarkastiset kommentit herättivät minussa itseironista hilpeyttä.

Minimalistinen lavastus tuki vähäeleistä ohjausta, joka korosti hiljaisia ja mietteliäitä hetkiä ja niiden ja dialogin luomaa jännitettä. Puolitoistatuntinen esitys meni nopeasti eikä väliaikaa ehtinyt edes kaivata. Tykkäsin.

Linkkejä:
Produktion kotisivu

Ei kommentteja: