Jekyll & Hyde – Lahti 2020

Sain esitykseen lehdistölipun.

Frank Wildhornin 1980-luvulla säveltämä ja Leslie Bricussen kirjoittama musikaali Jekyll&Hyde sai Suomessa nyt kolmannen ensi-iltansa, tällä kertaa Lahden kaupunginteatterissa. Olen nähnyt musikaalin aiemmat suomalaistuotannot Turussa ja Jyväskylässä (Salon harmikseni missasin) ja tunnen muutamia saksalaistuotantoja. Wildhornin musikaalit ovat minulle hieman kuin saippuasarjoja tai guilty pleasure -viihdettä: musikaalien ja niistä tehtyjen tuotantojen yksityiskohtiin keskittyessäni löydän loputtomasti kritisoitavaa, ja silti nautin esityksistä ja levyjen kuuntelusta koska ne tarjoavat draamaa, estetiikkaa ja häpeilemätöntä eskapismia. Paras lähestymistapa Lahdenkin tuotantoon lienee liiasta ajattelusta ja analysoinnista luopuminen ja uppoutuminen musiikkiin.

Joel Mäkinen Jekyllin ja Hyden välillä. © Ari Loponen / Lahden kt

Jekyll&Hyde kuvaa viktoriaanisen Lontoon ulkokultaista yhteiskuntaa, jossa herrasmiestohtori Henry Jekyll yrittää "jumalanvastaisissa" kokeissaan löytää parannusta isänsä mielisairauteen. Käyttäessään lopulta itseään koekaniinina Jekyll vapauttaa sisältään herra Hyden, läpikotaisin pahan version itsestään, eikä Hyde suostu enää väistymään syrjään. Hän ei myöskään epäröi murhata Jekylliä pilkanneita vaikutusvaltaisia mutta tekopyhiä yläluokan jäseniä. Romantiikkaa tarinaan tuovat Jekyllin morsian, seurapiirineiti Emma Carew, ja prostituoitu Lucy Harris, johon Jekyll tutustuu polttarijuhlissaan. Mikään iloinen koko perheen musikaali tämä ei ole, mutta Hyden tekemät murhat ovat Lahdessa melko kesyjä eikä näyttämöllä lennä verta tai suolenpätkiä, joten vähän herkemmänkin isoäidin uskaltaisin ottaa mukaan katsomoon.

Frank Wildhornia voisi kuvata eräänlaiseksi Amerikan Andrew Lloyd Webberiksi siinä mielessä, että hänen romanttinen lähestymistapansa musikaaleihin on hyvin samantapainen kuin lordi Lloyd Webberin. Toisin kuin ALW, Wildhorn kuitenkin sallii paljon laajemmin erilaiset pienibudjettisetkin tulkinnat teoksistaan. Vaikka hänen musikaalejaan näkee Broadwaylla harvakseltaan, niillä on sitäkin useammin tuotantoja pienemmissä teattereissa ympäri maailman. Esimerkiksi saksankielisissä kaupunginteattereissa ja -oopperoissa on tällä vuosituhannella ollut noin parikymmentä eri Jekyll&Hyde-tuotantoa sen jälkeen, kun musikaalia ensin esitettiin isosti Bremenissä ja Wienissä. Jekyll&Hydeen on kirjoitettu vuosien varrella ehkä viiden tunnin edestä musiikkia, mutta tämä Lahdessakin käytetty käsikirjoitus tuntuu olevan tätä nykyä eniten esitetty. Siitä puuttuu muutama lempikappaleeni ja vastaavasti karsisin siitä muutaman turhan toiston, mutta draamallisesti se on suht hyvin toimiva kokonaisuus. 

Anna-Sofia Tuominen ja Joel Mäkinen rakastavat.
© Ari Loponen / Lahden kt

R.L. Stevensonin goottikauhuiseen pienoisromaaniin (1886) perustuva tarina hipoo melodramaattisuutta ja siinä on muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta esitys tarjoaa sen verran virikkeitä aivoille, ettei aukkoihin tule jääneeksi kiinni. Bricussen englanninkieliset laulunsanat ovat levytyksillä paikoin kiusallisen banaalia kuunneltavaa eikä Kari Arffmanin Jyväskylässä debytoinut suomennos ole yhtään sen enempää taidetta, mutta viesti tulee suurinpiirtein selväksi. Sanajärjestykset sekä painolliset tavut ja tahdit ovat välillä sen verran epäsynkassa, että sanoista ei saa selvää, mutta se ei juuri haittaa juonessa mukana pysymistä.

Läpisävelletyn Jekyll&Hyden musiikki sen sijaan on kuuntelijaystävällistä ja helppotajuista, lauluissa on draamaa ja ne jäävät sitkeästi päähän soimaan. Lahden orkesteri soi hienosti ja kuulostaa paljon isommalta kuin onkaan. Lauri Malinin äänisuunnittelu on hyvin tasapainossa ja pidin suuresti kapellimestari Antti Vauramon sovituksista esimerkiksi Hyden soolossa Alive. Musikaaliensa perusteella Wildhorn tuntuu olevan romantikko, joka erikoistuu herkkiin balladeihin ja lisää niitä tarinaan milloin vain voi, mutta onneksi Jekyll&Hydessa on tarjolla myös kunnon räyhää epätoivoa, vaaraa ja toimintaa. Ensemble on pienehkö mutta pippurinen, kuulostaa hienolta ja myös liikkuu näyttävästi Jouni Prittisen terävissä koreografioissa. Arvostin erityisesti prostituoitujen pientä cancania. Kun vielä nimirooleissakin on tasaisen hyvät laulajat, niin sanoituksista huolimatta nautin etenkin esityksen kuuntelemisesta.

Jekyll ja Utterson harkitsevat polttareita. © Ari Loponen / Lahden kt

Jukka Keinosen ohjauksessa on muutamia ideoita, joista pidin paljon, ja loput aika perustavaraa, joka ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen mutta kuljetti kyllä asianmukaisesti tarinaa eteenpäin. Hahmot jäävät vielä vähän yksipuolisiksi, mutta se ei ehkä häiritse niin, jos musikaalia ei tunne ennestään eikä siten ole päässään ehtinyt kehittää kaikille henkilöhistoriaa, luonnetta ja hassuja tapoja. Ensi-illan jälkeenkin (ja etenkin silloin) yleensä tapahtuu kehitystä.

Ohjauksen ohella visuaalisuus on tyylillisesti vähän epätasaista, ja esityksessä on muutamia irrallisiksi jääviä moderneja elementtejä kuten Dangerous Game -dueton taustalla tapahtunut tanssi. Minna Välimäen lavastus on näyttävä ja ihastelin erilaisten liikkuvien tasojen käyttöä, joskin Jekyllin sinänsä vänkä labra ja Punarotan abstraktit kehykset näyttivät muuten melko realistisessa kokonaisuudessa irrallisilta. Samoin hienostoladyjen ja Emman hieman tyylitellyt juhlavaatteet erottuivat Sari Suomisen puvustuksessa, joka muuten on tyylikästä epookkia. Etenkin ensemblen kaupunkilaisvaatteet, prostituoitujen asut ja Lucyn puvut näyttävät todella hyviltä, laadukkailta ja autenttisilta. Joukossa on muutamia hilpeitä huutomerkkejä kuten parittaja Lukki ja Punarotan miesprostituoitu. Kari Laukkasen hieno valaistus onneksi yhtenäistää värimaailmaa.

Jekyll ja inspiraatio. © Ari Loponen / Lahden kt

(Varoitus: tästä eteenpäin spoilereita.)

Minulle aiemmin tuntematon Joel Mäkinen nimirool(e)issa huokuu kirkasotsaisuutta ja tuo viiksineen epämääräisesti mieleeni teekkarin, jolla on suuri vakava päämäärä, rajaton itseluottamus ja vähän outo huumorintaju. Hyden pahuus oli ensi-illassa vähän vielä hakusessa, mutta hahmo tuntui kuitenkin kehittyvän esityksen mittaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Hyde alkaa jostain syystä muistuttaa parittaja Lukkia (Tomi Enbuska) niin puhenuotiltaan kuin olemukseltaankin. Kun ottaa huomioon, että tämä Lukki puolestaan on alamaailman Andy McCoy -imitaatio ja hetkittäin esityksen huumorikevennys, Hyden pahuus ei välity ratkaisussa erityisen hyvin. Tietynlainen lierous kuitenkin toimii kohtauksissa Lucyn kanssa, ja kouristelevat, fyysisesti vaativat muuttumiset Jekyllin ja Hyden välillä ovat vaikuttavia.

Fyysisen liikkeen ohella Mäkisen vahvuus tuntuu olevan nimenomaan laulaminen, ja laulun puolesta tämä lieneekin paras Suomessa kohtaamani Jekyll/Hyde-kaksikko. Hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, kestääkö ääni haastavissa kappaleissa, ja This Is the Moment -soolo riittäisi laiskimpanakin aamuna inspiroimaan sängystä nousemiseen.

Yllätin itseni pitämällä Jekyllin ja Hyden ikonisen dueton toteutuksesta, jossa Mäkinen laulaa ja näyttelee molemmat osat mutta myös näkee peilissä Hyden hahmon, joka herää eloon. En järin suuresti fanita kohtauksen tavanomaista tekotapaa, jossa näyttelijä on yksin lavalla ja persoonan vaihtuminen kesken kappaleen tehdään kampauksen vaihtumisella, kääntymisellä ja valoilla. Kohtaus muuttuu herkästi koomiseksi ja harva konkarinäyttelijäkään pystyy mielestäni vetämään sitä täysin uskottavasti. Lisäksi peilin käyttö on mukava viittaus alkuperäisromaanin suuntaan. Ylipäätään pidin peiliteeman toistumisesta eri kohtauksissa – sitä näkee tässä teoksessa yllättävän vähän, vaikka se sopii aiheeseen.

Jekyll ja peilissä vaaniva Hyde. © Ari Loponen / Lahden kt

Molempien naispääroolien tehtävänä on lähinnä toimia uhreina Jekyllin toiminnalle ja juonenkäänteille, rakastaa häntä syvästi ja laulaa aiheesta herkkiä balladeja. Nykyohjauksissa Emma-morsiamesta (Lahdessa kaunisääninen Anna-Sofia Tuominen) yritetään kunniakkaasti tehdä itsenäinen toimija, mutta teksti ei suo siihen kovin paljoa mahdollisuuksia. Sentään Emma pystyy valitsemaan aviomiehensä itse ja avioitumaan rakkaudesta, mikä tapahtuma-ajan kontekstissa tekee hänestä jo edistyksellisen naisen. Tämä kiinnostuneena sulhonsa laboratoriota silmäillyt Emma toi mieleeni esiasteen Murdochin murhamysteerit -sarjan feministisestä patologi Juliasta.

Prostituutioon ja parittajan uhriksi pakotettu Lucy (Miila Virtanen, jonka kanssa roolissa vuorottelee Anni Kajos) taas rakastuu kilttiin Jekylliin ja vajoaa väkivaltaiseen suhteeseen Hyden kanssa. Etenkin Lucyn kohdalla Keinosen ohjaus onnistuu väistämään monta yleistä sudenkuoppaa musikaalin käsikirjoituksessa. Lucyn ja muiden prostituoitujen kabareenumero Bring On the Men ei herätä myötähäpeää teennäisellä railakkuudella, eikä Lucyn ja Hyden duetto Dangerous Game yritä hampaat irvessä kohauttaa esimerkiksi seksillä. Lucyn hahmosta on kirjoitettu stereotyyppinen sorrettu ja sisimmässään herkkä prostituoitu, joka haaveilee paremmasta elämästä ja aidosta romantiikasta, mutta ohjaus ja Miila Virtanen saavat Lucyyn eloa. Ensi-illassa äänipöytä ja mikrofonit aiheuttivat lakkoilullaan esitykseen muutaman keskeytyksen, joten Virtasen räväkkä sisääntulonumero piti hetken odottelun jälkeen ottaa uusiksi, mutta se ei mitenkään näyttänyt haittaavan menoa. Lucyn ja Emman duetto oli laulullisesti yksi esityksen kohokohtia.

Lucy, Punarotan naiset ja innokas yleisö. © Ari Loponen / Lahden kt

Epilogissa ohjaaja pistää äkkiä melodraamavaihteen silmään, mikä alkujärkytykseni ja äänettömän naurunpyrskähdykseni laannuttua lopulta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kun tarina vyöryttää yhä enemmän ja enemmän tragediaa ja draamaa näyttämölle, ymmärrän että loppuhuipennusta ei oikein voi tehdä pienin sisäisin keinoin. Hyde intoutuu pahoinpitelemään niin kilpakosijaa, appiukkoa kuin morsiantakin, ja lopulta epätoivoinen Jekyll keihästää itse itsensä bestisparkansa kävelykeppimiekkaan. Överitraagista loppua keventää mainio taustalla panikoiva pastori (Väinö Riihimäki), joka nousi ensemblehahmoista suosikikseni. Pidin myös ohjaajan ratkaisusta tuoda peiliovista astuva Lucy alttarille katsomaan Jekyllin ja Hyden kuolemaa – ehkä syyttävänä, toiveikkaana tai surullisena, en tiedä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hahmo ansaitsee mielestäni olla osa loppuratkaisua.

Taustalla häärii muitakin kiinnostavia sivuhahmoja. Mikko Jurkka on lutunen Emman huolehtivaisena leski-isukkina, ja Mikko Pörhölän esittämä järkevä ja kiltti lakimies Utterson saa sympatiani puolelleen joutuessaan (taas?) keskelle parhaan ystävänsä Jekyllin kokoon keittämää sotkua. Uttersonin vaivautuneisuus Punarotan naisten keskellä oli käsinkosketeltavaa. Jekyllin kokeet torppaava lady Beaconsfield (Saana Hyvärinen) on kaikin puolin suuri ja dramaattinen persoona. Olen myös melko varma, että taloudenhoitajatar rouva Poole (Elina Ruti) palkitsee itsensä iltaisin sherrylasillisella pidettyään jälleen kokonaisen päivän ajan tohtori Jekyllin arkea kasassa.

Viktoriaanisia lontoolaisia. © Ari Loponen / Lahden kt

Kokonaisuutena esitys on hyvä vaikkakin hiukan epätasainen. Ainakaan ensi-illassa tämä ei yltänyt parhaimpien näkemieni Jekyll&Hyde-tuotantojen tasolle, mutta veikkaan että musikaalia tuntematon nauttii siitä minua enemmän. Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä ja kaikkeen on selvästi panostettu. Harmittaa että missasin viime kauden kehutun Nunnia ja konnia, ja tämän ensivisiitin jälkeen uskallan kyllä vierailla Lahden kaupunginteatterissa uudelleenkin.

Korona-ajan varotoimet teatterissa toimivat hyvin: avarassa aulassa oli väljää, ohjeistukset olivat selkeitä ja katsomon käytössä olevat istumapaikat oli sijoitettu tarpeeksi kauas toisistaan. Mikään ei sinänsä olisi estänyt ihmisiä vaihtamasta paikkaa, mutta kun tätä erikseen pyydettiin välttämään, niin katsojat näyttivät pysyvän kiltisti määrätyillä paikoillaan. Paikkoja näytti olevan sekä yksittäin että pareittain, ja ainakin ensi-illassa jokaisella oli lippuun merkitty oma paikkanumero. Arvioni mukaan noin kolmasosa katsojista käytti jonkinlaista maskia.

PS: Tässä on viimeisen vuoden ajan ollut mm. gradun, töiden ja pandemian vuoksi vähän kiireitä, mutta jatkossa toivottavasti postailen taas useammin!