Evita – Seinäjoki 2020

Vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi ja vaikuttuneempi siitä, että Seinäjoki on yksi Suomen parhaista paikoista nähdä musikaali. Siellä osataan, uskalletaan ja mennään eikä meinata, ja viimeisten yhdeksän vuoden aikana näkemäni perusteella Seinäjoen kaupunginteatteri päihittää tyyli- ja laatutietoisuudessa esimerkiksi pääkaupunkiseudun 6–0. Olen toki nähnyt siellä vain itseäni kiinnostavat teokset, mutta niiden toteutus on aina ollut parasta A-luokkaa. En tiedä, miten ne sen tekevät, mutta toivottavasti jatkavat samalla linjalla. Itse ne varmaan sanoisivat syyksi pohjanmaalaisuuden.

Uusi Argentiina! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin Evita (1976) on ehkäpä suosikkimusikaalini lordi Lloyd Webberiltä ja olen nähnyt siitä kolme aiempaakin tuotantoa: Helsingin kaupunginteatterissa 2006, Tampereen Työväen Teatterissa 2014 ja Unkarin Szegedissä 2016. Seinäjoen tuotanto kuitenkin nousee kirkkaasti suosikikseni. Se on ajatuksella ohjattu, jokainen kohtaus on huolellisesti mietitty ja ne muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Esitys on visuaalisesti näyttävä ja siinä on hykerryttäviä yksityiskohtia. Esiintyjät päähenkilöistä ensemblen takariviin tekevät huipputyötä. Bändi kapellimestari Timo Ristilän johdolla päästelee dramatiikkaa ja lattareita hengästyttävällä menolla. Missään ei ole menty aidan matalimmasta kohdasta, mikään ei näytä halvalta, mitään ei ole liikaa eikä liian vähän. Tunnin sisällä siitä, kun esitys loppui, seurueeni oli jo ostanut musikaaliin uudet liput.

Ohjauksen ensimmäiset kolme minuuttia jättivät minut vähän kylmäksi, mutta sen jälkeen istuin liimattuna penkkiini, nauraa räkätin, pidätin hengitystä ja ihastelin. Esityksessä ei juuri ole kuolleita kohtia ja ohjaaja Tuomas Parkkinen leikittelee ihastuttavasti anakronismeilla, symboliikalla ja mielikuvituksella. Niiden värittämän henkilökuvan alta tihkuu diktatuurin teräksenkova, synkkä todellisuus, jossa kriitikot katoavat jälkiä jättämättä. Seinäjoella jopa Juan Perónin ja Argentiinan vaihtuvien sotilasjohtajien kohtaus Art of the Possible (Politiikan taide), joka kaikissa aiemmissa näkemissäni tuotannoissa on tuntunut loputtoman pitkältä pakolliselta välinumerolta, on saatu hillityllä tavalla mielenkiintoiseksi ja karmean hauskaksi. Evan sairaushoureet ovat mainio sekoitus ja juuri niin absurdeja kuin painajaiset tuppaavat olemaan. Lisäksi musikaalin lopusta on jumalten kiitos jätetty pois kertojan irrallinen selostus Evan ruumiin katoamisesta, koska sillä on taipumus lässäyttää loppu täysin eikä se kuitenkaan tuo mitään relevanttia tarinaan. Tilalla on yksinkertaisen vaikuttava lopetus, joka toimii täydellisesti. Pidän lumikkimaisen lasiarkun symboliikasta, jonka myötä tarinan ympyrä sulkeutuu.

Peron ja edeltäjänsä muotokuva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Vaikken aina ole ollut Tuomas Parkkisen näkemyksistä samaa mieltä, iloitsen kuitenkin siitä, että yleensä hänellä on jokin näkemys ohjaamaansa teokseen. Hän ei tyydy luottamaan siihen, että kivat musiikki, laulu ja visuaalisuus riittävät kertomaan tarinan ja ohjaajan tehtävä on vain kertoa, missä kukin seisoo laulamassa. On aina yhtä nautinnollista katsoa musiikkiteatteria, jota ohjatessa on oikeasti ajateltu, nähty vaivaa ja paneuduttu henkilöohjaukseen, ja se on musikaaleissa vielä nykyäänkin valitettavan harvinaista. Jokainen nimetön ensemblehahmokin on oma inhimillinen persoonansa, ja taustalla kulkee ties millaista vienon karikatyyristä tyyppiä. Ohjauksessa on selkeä punainen lanka, jota kohtaukset seuraavat, eikä mikään jää irralliseksi. (Paitsi ehkä ne kolme ensimmäistä minuuttia.)

Pidän tässä ohjauksessa siitä, miten esityksen kanta Eva Perónin luonteeseen ja päämääriin on kerrankin selkeä. Usein hahmon pohjimmaiset motiivit jätetään katsojan päätettäviksi ja lopputuloksena Evasta ei hahmona saa oikein mitään otetta. Helena Rängmanin tulkitsema Eva sen sijaan on selkeä pyrkyri ja populisti, joka esittää kansan lempeää äitiä ja kulisseissa raivaa tietään ainoastaan omaa etuaan ajaen. Parkkinen ei ole pelännyt näyttää Evan kylmää ja vallanjanoista puolta, joka tapahtumien edetessä saa vain lisää kierroksia. Mieleeni jäi esimerkiksi hetki, jolloin Eva ensimmäistä kertaa onnistuu (kirjaimellisesti) nostattamaan kansan osoittamaan mieltään kenraali Perónin puolesta. Rängmanin kasvoilta näkyy, miten Eva yllättyy vallastaan ihmisiin, huomaa nauttivansa vallantunteesta ja alkaa välittömästi hyödyntää kykyään lisää. Eva on se tekopyhä johtohahmo, joka sanoo kansalle juuri sen mitä se haluaa kuulla, lisää vastakkainasettelua nostaakseen omaa suosiotaan, samastaa itsensä työläiseksi istuessaan limusiinissaan ja käyttää hyväntekeväisyyttä ja inklusiivisuutta imagonluontikeinoina.

Hra ja rva Perón ynnä jälkimmäisen omatunto.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Toisaalta esityksessä myös viitataan siihen, kuinka häikäilemättömyys ja seksi ovat olleet sen ajan Argentiinassa käytännössä ainoa keino naiselle nousta yhteiskunnan tikapuilla ja raivata tie parempaan elämään. Hallituksen upseerien mielestä nainen kuuluu patjankoristeeksi ja keittiökoneeksi, eikä siitä asemasta kohota olemalla kiltti ja vetoamalla äijäporukan järkeen. Eva jättää jälkeensä vanan hyväksikäytettyjä noloja miehiä ja valtaan päästyään ruumiitakin, mutta hetkeäkään hän ei näytä katuvan, vaan nauttii täysillä saavutetuista eduistaan. Evan lähtökohdat ja perheen huomioiden hänen toimintansa on ymmärrettävää, mikä toki ei tee siitä yhtään sen hyväksyttävämpää. On kuitenkin virkistävää nähdä musikaalissa nainen itsenäisenä, päämäärätietoisena toimijana, jolle tosirakkaus Siihen Oikeaan ei ole olemassaolon ja draaman kaaren täyttymys.

 

Evassa on myös epävarma, muiden rakkautta ja ihailua janoava puoli, joka näkyy etenkin suurkaupungin tavoille opettelevassa teini-ikäisessä hahmossa ja myöhemmin hänen sairastuessaan. Minkäänlainen rehellisen heikkouden näyttäminen on Evalle kuitenkin mahdoton ajatus. Jopa oman kuolevaisuuden kohtaaminen murtaa hänet vain hetkittäin, ja pian hän on taas valmis viimeisillä voimillaan potkimaan eleganteilla koroillaan koko maailmaa munille.

Eva ja Buenos Aires! © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

ALW on kuuluisa siitä, ettei säveltäessään liiemmin välitä pikkuseikoista kuten naiselle inhimillisesti mahdollinen ääniala, ja Eva Perónin rooli kuuluu näihin tapauksiin. Niinpä Evan kiukkuiset ränttäykset ja radiojulistukset muuttuvat yleensä kovaa ja korkealta huutamiseksi. Helena Rängman ei ole tästä poikkeus, mutta mielestäni se sopii hahmolle, jonka käyttövoimana toimii taisteluvalmis raivo. Juuri kiukkuisena poliisimestarin nilkkaa purrut Pikku Myy tuskin kuulostaisi henkeäsalpaavan kauniilta. Esimerkiksi Don't Cry for Me Argentina, joka on silkkaa kansan uuden äidin imagonkiillotusta argentiinalaisten edessä, on herkän kaunis, kirkas ja eteerinen. Sen loputtua Eva on kulissien takana taas oma teräväkielinen itsensä ja laulun sävy muuttuu heti.

Vastavalittu presidentti Perón sekä Eva.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Seinäjoella jopa Juan Perónin hahmoon on vaivauduttu kohdistamaan henkilöohjausta, mikä ei suinkaan ole Evita-tuotannoissa itsestäänselvyys. Tässä esityksessä todella on kolme päähenkilöä, eikä kaksi päähenkilöä plus yksi taustalla paikkamerkkinä seisoskeleva aviomies. Tunnustaudun Esa Ahosen faniksi, mutta ilman fanilasejakin kenraali Perón on kerrankin kiinnostava hahmo. Hän nostaa itseään maan hierarkiassa määrätietoisesti ja häikäilemättä. Lopulta hän on niin korkealla, että alkaa itse joutua salamurhayritysten kohteeksi ja yrittää selviytyä tilanteesta ulos mahdollisimman turvallisesti ja voittajana. Evan vallan- ja kostonhimoa ei tässä vaiheessa kuitenkaan voi enää pysäyttää. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin Juan näyttää tajuavan päästäneensä valloilleen pyörremyrskyn ja joutuneensa itse samalla sen kuljettamaksi. Muutaman kerran toisessa näytöksessä hänen kasvoillaan viivähtää paljonpuhuva "Olisinpa Paraguayssa" -ilme, mutta hän tuntuu myös aidosti välittävän Evasta ihmisenä eikä vain henkilökohtaisena katujyränään. Sinänsä ovela Juan Perón tuppaa vähän hyytymään yllättävissä tilanteissa, kun taas Eva ei hetkeäkään epäröi tarttua toimeen. Don't Cry for Me Argentina -kohtaus on hyvä esimerkki Evan aviomiehessään aiheuttamista ristiriitaisista tunteista.

Che tarjoilee kenraalille ja Evalle ja eliitti paheksuu.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Marko Maunuksela puolestaan on mainion sarkastinen jokamies-Che, joka yhtäältä edustaa Evan propagandan kohderyhmää ja toisaalta toimii Evan kriittisenä omatuntona. Hän piikittelee Evaa, kritisoi tämän toimia ja suuntaa yleisön huomiota juuri sinne minne Eva luultavasti ei sitä haluaisi. Ironiset kertojahahmot ovat suuri heikkouteni, ja Maunukselalla on hyvä chemäinen energia ja kykyä heittäytyä roolin monipuolisiin valepukuihin. Lyhyt Guevara-cameo tosin on mielestäni vähän turha lisä, koska en ole koskaan oikein ymmärtänyt, mitä tekemistä Che Guevaralla pohjimmiltaan olisi tässä tarinassa. Etenkin Evan ja Chen valssi on kiehtovaa katseltavaa, kun hiipuva Eva lopulta saa omatunnostaan tarpeekseen ja yrittää puolustautua suoraan.

Myös ensemble tekee erinomaista työtä kaikilla osa-alueillaan. Jukka Haapalaisen koreografiat ovat hauskoja ja näyttäviä, ja varsinkin Helena Rängman pääsee tosissaan hyödyntämään eri tanssityylejä. Juan Perónin rakastajattaren laulu Another Suitcase in Another Hall on aina vähän irrallinen kohtaus tarinassa, mutta Petra Pääkkönen tekee roolin kauniisti ja näyttää, ettei evamainen häikäilemättömyys ole ainoa keino selvitä elämässä. Evan ansaan kävelevä tangostara Magaldi (Jari Jaakonaho) on ihanan lipevä ja kauhuissaan, ja tangokaupunki Seinäjoella Magaldin tunteelliset tulkinnat huvittavat erityisen paljon. Nuori Marketta Koivisto puolestaan hoitaa (ensemblehommien ohella) yksinään kohtauksen, johon yleensä tarvitaan kokonainen lapsikuoro, ja pidän sekä ohjaajan ideasta että Koiviston tulkinnasta suuresti.

Evita ja vastustajat. © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Näin esityksen eturivistä, joten jouduin kokonaisuuden sijaan keskittymään lavastuksen yksityiskohtiin, mutta hyvältä näytti läheltäkin. Varsinkin loppukuva valoineen on vaikuttava. Marjatta Kuivasto on lempilavastajiani eikä tälläkään kertaa pettänyt odotuksiani. Näyttämön eri tasoja hyödynnetään kiinnostavasti, ja näyttämöllä nähdään sekä yksityiskohtaisesti luotuja tiloja, kuten nuoren Evan huone, että hyvin viitteellisiä lavasteita. Tyyli vaihtelee kansanomaisista loukoista eliitin hillittyyn, vaaleaan art decoon. Hannu Raja-ahon suunnittelema valaistus tunkeutuu näyttämön pimeyteen mm. lattian alta ja lavastuksen tyhjistä ikkunoista ja rajaa terävillä kohdevaloilla hahmoja omiin erillisiin tiloihinsa. Kaikkea näyttämöllä ei tarvitse näyttää realistisesti, vaan argentiinalaisilla kärryteillä huristelevan bussin kuvaamiseen riittää hyvin ensemble, metallitanko ja pari taskulamppua.

 

Pidän lavastuksen ja valosuunnittelun tummasävyisestä vähemmän on enemmän -mentaliteetista, joka jättää tilaa katsojan mielikuvitukselle ja toisaalta nostaa esiin Leena Rintalan näyttävää epookkipuvustusta. Rintala säväyttää etenkin Evan eleganteilla kaupunkiasuilla, jotka epäröimättä adoptoisin vaatekaappiini. Ikoninen valkoinen juhlapuku Casa Rosadan parvekkeella on hengästyttävän tyylikäs, ja pitsinen musta iltapuku kävisi sellaisenaan johonkin Hollywoodin kultakauden ensi-iltaan. Samaa menneen maailman glamouria ja kullan kimallusta on myös muun muassa ensemblen sotilasunivormuissa. Ajattomana ja paikattomana mielikuvitushahmona Chen vaatetus on rahtusen modernimpaa ja samalla myötäilee vaivihkaa Evan pukuja. Joukossa on varsin leikkisiäkin anakronistisia asukokonaisuuksia.

Perónin entinen ja uusi rakastajatar.
© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Hihittelin visuaalisuudessa yhdelle jos toisellekin yksityiskohdalle, jotka istuvat täydellisesti yleiseen ulkoasuun mutta samalla suovat bongaajalleen ylimääräistä iloa. Esimerkiksi ympäröivän Seinäjoen keskustan loputtomat kaakelipinnat toistuvat bling-versiona Casa Rosadassa, ja katsoja, joka muistaa Vampyyrien tanssin (2011–2012) haudasta nousevat happamat vampyyrit, saattaa kokea flashbackin Buenos Airesin hienoston saapuessa näyttämölle. Etenkin Che irvailee katoliselle kirkolle ja Evan suhteelle siihen, joten Marjatta Kuivaston tavaramerkiksi muodostuneet lyijylasi-ikkunat esiintyvät tällä kertaa suuressa vihkivesimaljassa, jota hyödynnetään pin-up-kuvaston jättimäisen shampanjalasin tavoin.

Alvar Aallon suunnittelemat tilat ovat perinteisesti haastavia akustisesti. Seinäjoen kaupunginteatteri remontoi viime vuonna päänäyttämönsä tekniikkaa myöten, ja ainakin eturiviin äänet kuuluivat nyt tasapainoisemmin kuin aiemmin, mistä kiitos myös äänisuunnittelija Sakari Kiiskelle. Mikko Koivusalon suomennoksesta en ole koskaan järin pitänyt, mutta nyt sitä on onneksi sentään trimmattu selkeämmäksi. Tim Ricen sanaleikit ja äännekikkailut ovat toki haastavia kääntää, mutta Koivusalo ei mielestäni tavoita alkutekstin tyylikkyyttä. Lisäksi puhekielisyys mm. Péronien puhutussa dialogissa särähtää korvaani. Tapahtumat suomennos kuitenkin välittää selkeästi.

Yhteenvetona: menkää katsomaan. Päivänäytöksiin ehtii hyvin mm. Helsingistä junalla edestakaisin.

© Jukka Kontkanen / Seinäjoen kt

Korona-ajan järjestelyt teatterissa sujuivat hyvin ja lähes jokaisella katsojalla tuntui meidän esityksessämme olevan maski. Aulatilat ovat väljät ja NetTicketin paikkakartasta on suoraan poistettu myynnistä osa paikoista, joten kartalta voi ostaa täsmälleen haluamansa istumapaikat.

Jekyll & Hyde – Lahti 2020

Sain esitykseen lehdistölipun.

Frank Wildhornin 1980-luvulla säveltämä ja Leslie Bricussen kirjoittama musikaali Jekyll&Hyde sai Suomessa nyt kolmannen ensi-iltansa, tällä kertaa Lahden kaupunginteatterissa. Olen nähnyt musikaalin aiemmat suomalaistuotannot Turussa ja Jyväskylässä (Salon harmikseni missasin) ja tunnen muutamia saksalaistuotantoja. Wildhornin musikaalit ovat minulle hieman kuin saippuasarjoja tai guilty pleasure -viihdettä: musikaalien ja niistä tehtyjen tuotantojen yksityiskohtiin keskittyessäni löydän loputtomasti kritisoitavaa, ja silti nautin esityksistä ja levyjen kuuntelusta koska ne tarjoavat draamaa, estetiikkaa ja häpeilemätöntä eskapismia. Paras lähestymistapa Lahdenkin tuotantoon lienee liiasta ajattelusta ja analysoinnista luopuminen ja uppoutuminen musiikkiin.

Joel Mäkinen Jekyllin ja Hyden välillä. © Ari Loponen / Lahden kt

Jekyll&Hyde kuvaa viktoriaanisen Lontoon ulkokultaista yhteiskuntaa, jossa herrasmiestohtori Henry Jekyll yrittää "jumalanvastaisissa" kokeissaan löytää parannusta isänsä mielisairauteen. Käyttäessään lopulta itseään koekaniinina Jekyll vapauttaa sisältään herra Hyden, läpikotaisin pahan version itsestään, eikä Hyde suostu enää väistymään syrjään. Hän ei myöskään epäröi murhata Jekylliä pilkanneita vaikutusvaltaisia mutta tekopyhiä yläluokan jäseniä. Romantiikkaa tarinaan tuovat Jekyllin morsian, seurapiirineiti Emma Carew, ja prostituoitu Lucy Harris, johon Jekyll tutustuu polttarijuhlissaan. Mikään iloinen koko perheen musikaali tämä ei ole, mutta Hyden tekemät murhat ovat Lahdessa melko kesyjä eikä näyttämöllä lennä verta tai suolenpätkiä, joten vähän herkemmänkin isoäidin uskaltaisin ottaa mukaan katsomoon.

Frank Wildhornia voisi kuvata eräänlaiseksi Amerikan Andrew Lloyd Webberiksi siinä mielessä, että hänen romanttinen lähestymistapansa musikaaleihin on hyvin samantapainen kuin lordi Lloyd Webberin. Toisin kuin ALW, Wildhorn kuitenkin sallii paljon laajemmin erilaiset pienibudjettisetkin tulkinnat teoksistaan. Vaikka hänen musikaalejaan näkee Broadwaylla harvakseltaan, niillä on sitäkin useammin tuotantoja pienemmissä teattereissa ympäri maailman. Esimerkiksi saksankielisissä kaupunginteattereissa ja -oopperoissa on tällä vuosituhannella ollut noin parikymmentä eri Jekyll&Hyde-tuotantoa sen jälkeen, kun musikaalia ensin esitettiin isosti Bremenissä ja Wienissä. Jekyll&Hydeen on kirjoitettu vuosien varrella ehkä viiden tunnin edestä musiikkia, mutta tämä Lahdessakin käytetty käsikirjoitus tuntuu olevan tätä nykyä eniten esitetty. Siitä puuttuu muutama lempikappaleeni ja vastaavasti karsisin siitä muutaman turhan toiston, mutta draamallisesti se on suht hyvin toimiva kokonaisuus. 

Anna-Sofia Tuominen ja Joel Mäkinen rakastavat.
© Ari Loponen / Lahden kt

R.L. Stevensonin goottikauhuiseen pienoisromaaniin (1886) perustuva tarina hipoo melodramaattisuutta ja siinä on muutamia epäjohdonmukaisuuksia, mutta esitys tarjoaa sen verran virikkeitä aivoille, ettei aukkoihin tule jääneeksi kiinni. Bricussen englanninkieliset laulunsanat ovat levytyksillä paikoin kiusallisen banaalia kuunneltavaa eikä Kari Arffmanin Jyväskylässä debytoinut suomennos ole yhtään sen enempää taidetta, mutta viesti tulee suurinpiirtein selväksi. Sanajärjestykset sekä painolliset tavut ja tahdit ovat välillä sen verran epäsynkassa, että sanoista ei saa selvää, mutta se ei juuri haittaa juonessa mukana pysymistä.

Läpisävelletyn Jekyll&Hyden musiikki sen sijaan on kuuntelijaystävällistä ja helppotajuista, lauluissa on draamaa ja ne jäävät sitkeästi päähän soimaan. Lahden orkesteri soi hienosti ja kuulostaa paljon isommalta kuin onkaan. Lauri Malinin äänisuunnittelu on hyvin tasapainossa ja pidin suuresti kapellimestari Antti Vauramon sovituksista esimerkiksi Hyden soolossa Alive. Musikaaliensa perusteella Wildhorn tuntuu olevan romantikko, joka erikoistuu herkkiin balladeihin ja lisää niitä tarinaan milloin vain voi, mutta onneksi Jekyll&Hydessa on tarjolla myös kunnon räyhää epätoivoa, vaaraa ja toimintaa. Ensemble on pienehkö mutta pippurinen, kuulostaa hienolta ja myös liikkuu näyttävästi Jouni Prittisen terävissä koreografioissa. Arvostin erityisesti prostituoitujen pientä cancania. Kun vielä nimirooleissakin on tasaisen hyvät laulajat, niin sanoituksista huolimatta nautin etenkin esityksen kuuntelemisesta.

Jekyll ja Utterson harkitsevat polttareita. © Ari Loponen / Lahden kt

Jukka Keinosen ohjauksessa on muutamia ideoita, joista pidin paljon, ja loput aika perustavaraa, joka ei oikein hetkauttanut suuntaan eikä toiseen mutta kuljetti kyllä asianmukaisesti tarinaa eteenpäin. Hahmot jäävät vielä vähän yksipuolisiksi, mutta se ei ehkä häiritse niin, jos musikaalia ei tunne ennestään eikä siten ole päässään ehtinyt kehittää kaikille henkilöhistoriaa, luonnetta ja hassuja tapoja. Ensi-illan jälkeenkin (ja etenkin silloin) yleensä tapahtuu kehitystä.

Ohjauksen ohella visuaalisuus on tyylillisesti vähän epätasaista, ja esityksessä on muutamia irrallisiksi jääviä moderneja elementtejä kuten Dangerous Game -dueton taustalla tapahtunut tanssi. Minna Välimäen lavastus on näyttävä ja ihastelin erilaisten liikkuvien tasojen käyttöä, joskin Jekyllin sinänsä vänkä labra ja Punarotan abstraktit kehykset näyttivät muuten melko realistisessa kokonaisuudessa irrallisilta. Samoin hienostoladyjen ja Emman hieman tyylitellyt juhlavaatteet erottuivat Sari Suomisen puvustuksessa, joka muuten on tyylikästä epookkia. Etenkin ensemblen kaupunkilaisvaatteet, prostituoitujen asut ja Lucyn puvut näyttävät todella hyviltä, laadukkailta ja autenttisilta. Joukossa on muutamia hilpeitä huutomerkkejä kuten parittaja Lukki ja Punarotan miesprostituoitu. Kari Laukkasen hieno valaistus onneksi yhtenäistää värimaailmaa.

Jekyll ja inspiraatio. © Ari Loponen / Lahden kt

(Varoitus: tästä eteenpäin spoilereita.)

Minulle aiemmin tuntematon Joel Mäkinen nimirool(e)issa huokuu kirkasotsaisuutta ja tuo viiksineen epämääräisesti mieleeni teekkarin, jolla on suuri vakava päämäärä, rajaton itseluottamus ja vähän outo huumorintaju. Hyden pahuus oli ensi-illassa vähän vielä hakusessa, mutta hahmo tuntui kuitenkin kehittyvän esityksen mittaan. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän Hyde alkaa jostain syystä muistuttaa parittaja Lukkia (Tomi Enbuska) niin puhenuotiltaan kuin olemukseltaankin. Kun ottaa huomioon, että tämä Lukki puolestaan on alamaailman Andy McCoy -imitaatio ja hetkittäin esityksen huumorikevennys, Hyden pahuus ei välity ratkaisussa erityisen hyvin. Tietynlainen lierous kuitenkin toimii kohtauksissa Lucyn kanssa, ja kouristelevat, fyysisesti vaativat muuttumiset Jekyllin ja Hyden välillä ovat vaikuttavia.

Fyysisen liikkeen ohella Mäkisen vahvuus tuntuu olevan nimenomaan laulaminen, ja laulun puolesta tämä lieneekin paras Suomessa kohtaamani Jekyll/Hyde-kaksikko. Hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, kestääkö ääni haastavissa kappaleissa, ja This Is the Moment -soolo riittäisi laiskimpanakin aamuna inspiroimaan sängystä nousemiseen.

Yllätin itseni pitämällä Jekyllin ja Hyden ikonisen dueton toteutuksesta, jossa Mäkinen laulaa ja näyttelee molemmat osat mutta myös näkee peilissä Hyden hahmon, joka herää eloon. En järin suuresti fanita kohtauksen tavanomaista tekotapaa, jossa näyttelijä on yksin lavalla ja persoonan vaihtuminen kesken kappaleen tehdään kampauksen vaihtumisella, kääntymisellä ja valoilla. Kohtaus muuttuu herkästi koomiseksi ja harva konkarinäyttelijäkään pystyy mielestäni vetämään sitä täysin uskottavasti. Lisäksi peilin käyttö on mukava viittaus alkuperäisromaanin suuntaan. Ylipäätään pidin peiliteeman toistumisesta eri kohtauksissa – sitä näkee tässä teoksessa yllättävän vähän, vaikka se sopii aiheeseen.

Jekyll ja peilissä vaaniva Hyde. © Ari Loponen / Lahden kt

Molempien naispääroolien tehtävänä on lähinnä toimia uhreina Jekyllin toiminnalle ja juonenkäänteille, rakastaa häntä syvästi ja laulaa aiheesta herkkiä balladeja. Nykyohjauksissa Emma-morsiamesta (Lahdessa kaunisääninen Anna-Sofia Tuominen) yritetään kunniakkaasti tehdä itsenäinen toimija, mutta teksti ei suo siihen kovin paljoa mahdollisuuksia. Sentään Emma pystyy valitsemaan aviomiehensä itse ja avioitumaan rakkaudesta, mikä tapahtuma-ajan kontekstissa tekee hänestä jo edistyksellisen naisen. Tämä kiinnostuneena sulhonsa laboratoriota silmäillyt Emma toi mieleeni esiasteen Murdochin murhamysteerit -sarjan feministisestä patologi Juliasta.

Prostituutioon ja parittajan uhriksi pakotettu Lucy (Miila Virtanen, jonka kanssa roolissa vuorottelee Anni Kajos) taas rakastuu kilttiin Jekylliin ja vajoaa väkivaltaiseen suhteeseen Hyden kanssa. Etenkin Lucyn kohdalla Keinosen ohjaus onnistuu väistämään monta yleistä sudenkuoppaa musikaalin käsikirjoituksessa. Lucyn ja muiden prostituoitujen kabareenumero Bring On the Men ei herätä myötähäpeää teennäisellä railakkuudella, eikä Lucyn ja Hyden duetto Dangerous Game yritä hampaat irvessä kohauttaa esimerkiksi seksillä. Lucyn hahmosta on kirjoitettu stereotyyppinen sorrettu ja sisimmässään herkkä prostituoitu, joka haaveilee paremmasta elämästä ja aidosta romantiikasta, mutta ohjaus ja Miila Virtanen saavat Lucyyn eloa. Ensi-illassa äänipöytä ja mikrofonit aiheuttivat lakkoilullaan esitykseen muutaman keskeytyksen, joten Virtasen räväkkä sisääntulonumero piti hetken odottelun jälkeen ottaa uusiksi, mutta se ei mitenkään näyttänyt haittaavan menoa. Lucyn ja Emman duetto oli laulullisesti yksi esityksen kohokohtia.

Lucy, Punarotan naiset ja innokas yleisö. © Ari Loponen / Lahden kt

Epilogissa ohjaaja pistää äkkiä melodraamavaihteen silmään, mikä alkujärkytykseni ja äänettömän naurunpyrskähdykseni laannuttua lopulta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kun tarina vyöryttää yhä enemmän ja enemmän tragediaa ja draamaa näyttämölle, ymmärrän että loppuhuipennusta ei oikein voi tehdä pienin sisäisin keinoin. Hyde intoutuu pahoinpitelemään niin kilpakosijaa, appiukkoa kuin morsiantakin, ja lopulta epätoivoinen Jekyll keihästää itse itsensä bestisparkansa kävelykeppimiekkaan. Överitraagista loppua keventää mainio taustalla panikoiva pastori (Väinö Riihimäki), joka nousi ensemblehahmoista suosikikseni. Pidin myös ohjaajan ratkaisusta tuoda peiliovista astuva Lucy alttarille katsomaan Jekyllin ja Hyden kuolemaa – ehkä syyttävänä, toiveikkaana tai surullisena, en tiedä. Kaiken tapahtuneen jälkeen hahmo ansaitsee mielestäni olla osa loppuratkaisua.

Taustalla häärii muitakin kiinnostavia sivuhahmoja. Mikko Jurkka on lutunen Emman huolehtivaisena leski-isukkina, ja Mikko Pörhölän esittämä järkevä ja kiltti lakimies Utterson saa sympatiani puolelleen joutuessaan (taas?) keskelle parhaan ystävänsä Jekyllin kokoon keittämää sotkua. Uttersonin vaivautuneisuus Punarotan naisten keskellä oli käsinkosketeltavaa. Jekyllin kokeet torppaava lady Beaconsfield (Saana Hyvärinen) on kaikin puolin suuri ja dramaattinen persoona. Olen myös melko varma, että taloudenhoitajatar rouva Poole (Elina Ruti) palkitsee itsensä iltaisin sherrylasillisella pidettyään jälleen kokonaisen päivän ajan tohtori Jekyllin arkea kasassa.

Viktoriaanisia lontoolaisia. © Ari Loponen / Lahden kt

Kokonaisuutena esitys on hyvä vaikkakin hiukan epätasainen. Ainakaan ensi-illassa tämä ei yltänyt parhaimpien näkemieni Jekyll&Hyde-tuotantojen tasolle, mutta veikkaan että musikaalia tuntematon nauttii siitä minua enemmän. Esitys näyttää ja kuulostaa hyvältä ja kaikkeen on selvästi panostettu. Harmittaa että missasin viime kauden kehutun Nunnia ja konnia, ja tämän ensivisiitin jälkeen uskallan kyllä vierailla Lahden kaupunginteatterissa uudelleenkin.

Korona-ajan varotoimet teatterissa toimivat hyvin: avarassa aulassa oli väljää, ohjeistukset olivat selkeitä ja katsomon käytössä olevat istumapaikat oli sijoitettu tarpeeksi kauas toisistaan. Mikään ei sinänsä olisi estänyt ihmisiä vaihtamasta paikkaa, mutta kun tätä erikseen pyydettiin välttämään, niin katsojat näyttivät pysyvän kiltisti määrätyillä paikoillaan. Paikkoja näytti olevan sekä yksittäin että pareittain, ja ainakin ensi-illassa jokaisella oli lippuun merkitty oma paikkanumero. Arvioni mukaan noin kolmasosa katsojista käytti jonkinlaista maskia.

PS: Tässä on viimeisen vuoden ajan ollut mm. gradun, töiden ja pandemian vuoksi vähän kiireitä, mutta jatkossa toivottavasti postailen taas useammin!