1918 Teatteri taistelussa - Tampereen Teatteri 2018

Sain esitykseen lehdistölipun.

1918 Teatteri taistelussa on kiehtova yhdistelmä näytelmää, elokuvaa, larppia ja elämyksellistä historiantuntia. Anna-Elina Lyytikäisen kirjoittama ja ohjaama episodimainen näytelmä ei ole juoni- vaan paikkakeskeinen, Tampereen Teatteri kun sattui olemaan strategisesti tärkeä punakaartin tukikohta vuonna 1918. Sodan vaiheita eletään autenttisilla paikoilla ja kerrotaan nimenomaan teatteritalon näkökulmasta. Päähenkilö on puettu sadan vuoden takaiseen asuunsa: opastekyltit on vaihdettu, henkilökunta on roolivaatteissa, mainokset on riisuttu seiniltä ja käsiohjelman ulkoasu on viehättävän vanhanaikainen. Lavastus myös elää tapahtumien edetessä, joten esityksen jälkeen aula on melko erinäköinen kuin sitä ennen.

Kuva: Harri Hinkka / TT

Tarinalla on muutama ihmispäähenkilö sitomassa episodimaisia kohtauksia yhteen: punaisten Tampereen-johtaja Hugo Salmela ja hänen vaimonsa, viinaanmenevä muonitusmies Aatu ja hänen vaimonsa ja tyttärensä, venäläinen everstiluutnantti Bulatsei, tamperelaiset porvarissisarukset jotka yrittävät pysyä taisteluista erossa, Punaisen ristin sairaanhoitajatar ja hänen punapäällikköheilansa, paikallinen ilolintu Hanna... Matti Hakulinen on päästetty ulos leppoisasta Cats-karvahaalaristaan ja tekee ajatuksia herättävän roolityön Hugo Salmelana, jonka käsiin punaisten rintamat alkavat hajota. Yhdessä vaimonsa (Elisa Piispanen) kanssa Salmela tuo näyttämölle hävityksi tuomitun sodan hiljaisen epätoivon. Rouva Salmelan miehelleen kirjoittama (aito) kirje oli minulle näytelmän koskettavimpia kohtauksia. Aatun (Risto Korhonen) viinaista toikkarointia ja nöyristelevää selviytymisvaistoa pidin ensin vain tarinan kevennyksenä, mutta lopulta juuri hänen kohtalonsa tuli seuraavana yönä uniini, ja hänen perheensäkin vaiheet upposivat kunnolla tajuntaani vasta myöhemmin. Samoin Mari Turusen esittämä känninen Hanna osoittautui ajatuksia herättäväksi hahmoksi. Muista näyttelijöistä täytyy mainita erityisesti Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Aliisa Pulkkinen, Ella Mettänen ja pelottava Esa Latva-Äijö sekä teatterinjohtaja Reino Bragge edeltäjänään Jalmari Lahdensuona. Ville Haapasalo Bulatsein roolissa tuo lavalle tunteellista slaavilaista temperamenttia.

Koska teatterissa majaili pääasiassa punaisia, suurin osa hahmoista on enemmän tai vähemmän punaisten puolella, mutta tapahtumien käsittely on neutraalia ja syyttelemätöntä. Vallankumouksen aloittamisen ja epäonnistumisen syyt näkyvät selvästi, sota vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ja sodan keskellä kummallakin puolella lipsutaan kostomentaliteetin puolelle. Syyt ovat ennen kaikkea ihmisyydessä, sattumassa, inhimillisissä unelmissa ja virheissä. Loppupuolella kahden erivärisen taistelijan tupakkahetki hiljentyneen näyttämön hämärässä ruumiiden keskellä herättää toivoa: mitä hittoa me tässä oikein ammuskellaan, lähdetään kotiin ja jatketaan elämää.

Kuva: Heikki Järvinen / TT

Sotateemasta huolimatta näytelmässä on huumoriakin eikä se yritä sensaationhakuisesti pakkotiristää katsojasta ulos kyyneleitä. Minut esitys lähinnä veti hiljaiseksi, juuri niin kuin käsittämättömät inhimilliset tragediat tapaavat tehdä. Lyytikäisen ohjaus tasapainoilee sadan vuoden takaisen hymyilyttävän teatraalisuuden ja jääkylmän taistelun välillä onnistuneesti. Hahmojen inhimillisyys taistelujen keskellä näyttäytyy välillä hellyttävänä koomisuutena. Seassa on muutama ihan silkka huumorikevennyshahmokin, esimerkiksi Bulatsein paniikkinen tulkki (Antti Tiensuu). Jukka Leistillä on ihan oma karmivanhauska show'nsa meneillään raakana, sardonista huumoria viljelevänä punaisten esikuntapäällikkönä, joka kävisi jo Bond-pahiksesta.

Osa tapahtumista nähdään videoheijasteena, joita on kuvattu Tammerkosken rannalla, Hämeensillalla, Thermopylain joukkohaudalla ja muilla autenttisilla tapahtumapaikoilla. Perinteisten näytelmäkohtausten ympärille on luotu myös immersiivistä eli osallistavaa, katsojansa tarinan sisään vetävää teatteria. Ennen esitystä aulassa voi nähdä työväkeä agitoimassa ja porvareita tervehenkisessä hanuritanhutuokiossa. Näyttämön neljättä seinää ei ole olemassa, vaan taloon sijoittuvia kohtauksia tapahtuu myös katsomon puolella. Ensi-illassa teatterin edessä päivysti pari punakaartilaista kahden suomenhevosen (ja heinätarjoilun) kanssa, mutta hevoset taisivat valitettavasti olla paikalla vain enskarin kunniaksi. Joka suuntaan kurotteleva esityskokonaisuus pysyy silti yllättävän hyvin kasassa, ja elokuvalliset ja immersiiviset kohdat on limitetty hyvin näyttämön tapahtumiin.

Hra ja rva Salmela. Kuva: Heikki Järvinen / TT

Marjatta Kuivaston lavastus niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin on taidokas ja ympäristöönsä sopiva. Yleisten tilojen muodonmuutos tuo vähäeleisyydellään sodan lähelle, näyttämöllä on kaunista viitteellistä realismia ja pieni sivuhuone on lavastettu elokuvamaisen tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten. Puvustus (Mari Pajula) on autenttista 1910-luvun jälkipuolta murrettuine värisävyineen: tyylikkäitä herrasmiehiä hatuissa, sarkahousuisia torppareita, naiskaartiin liittyviä piikatyttöjä ja ammattisotilaita.

Kussakin esityksessä 20 erikoislipun ostanutta katsojaa pakkovärvätään punakaartin työjoukkoihin ja otetaan mukaan kierrokselle teatteritalossa. He saavat ylleen villakangaspalttoot ja pääsevät seuraamaan sisällissodan tapahtumia lähietäisyydeltä: Hämeensillan vartiointia, taloon saarrettujen punaisten epätoivoa, sokkeloista taistelua ja dramaattista jälkipyykkiä. Kulkijoiden ei tarvitse ryhtyä osallistumaan tai näyttelemään, vaan tapahtumiin saa vain erilaisen näkökulman sivustakatsojana, jolta kysellään kadonneen perheenjäsenen perään tai jonka jalkoihin kenties joku ammutaan. Ryhmän kierroksella otetaan kaikki irti vanhan rakennuksen lukuisista sokkeloisista käytävistä ja kapeista kierreportaikoista, joten huonojalkaisille sitä ei suositella. Samalla pääsee näkemään teatteria kulissien takaa ja sekoittamaan tehokkaasti suuntavaistonsa kulkiessaan näyttämön yltä, alta, takaa ja sivusta. Voin vain kuvitella, millaista on ollut yrittää lähitaistella samoissa käytävissä, kun koskaan ei tiennyt, minkä kulman takaa tulee joku ja onko hän ystävä vai vihollinen.

Ville Haapasalo ja Martti Manninen suunnittelevat, taustalla teatterinjohtaja.
Kuva: Harri Hinkka / TT

Puolituntisen kierroksen aikana draama näyttämöllä jatkuu, vaikka osan aikaa videokuva näyttää katsomoon myös kierroksen tapahtumia. Näyttelijöiden tarkkoja ajoituksia on pakko ihailla, kun heidät on koordinoitu ilmestymään oikeaan aikaan milloin näyttämölle, milloin johonkin portaikkoon kulissien takana.

'Elämys' tuo sanana mieleen lähinnä yltiöpositiivisen konsulttijargonin, mutta Teatteri taistelussa on juuri moniaistillinen, kokonaisvaltainen elämys, joka tuo menneisyyden iholle ja pakottaa kokijan ajattelemaan. Samalla se on ilahduttavan rohkeaa ja kokeilevaa teatteria laitosteatterille, ja kaiken päälle vielä huolellisesti tehtyä ja onnistunutta. Se ei ota kantaa vaan kertoo rauhassa tapahtumat ja jättää johtopäätökset yleisölle. Taistelukohtauksia tasapainottavat rauhalliset ääneen luetut kirjeet ja keskustelut, ja lopussa on kaikesta huolimatta toiveikas sävy. Kyllä tästä vielä noustaan.