Billy Elliot – Helsinki 2015

Billy Elliot ei ole oikein minun tyyppiseni musikaali, joten olen suunnannut enimmän energiani muiden syksyn uutuuksien seuraamiseen, mutta pakkohan se oli ihan yleissivistyksen vuoksi käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa. Lee Hallin käsikirjoittamasta ja Sir Elton Johnin säveltämästä musikaalista puuttuvat kaipaamani fantasiaelementit, musiikki ei oikein vetoa minuun, ja vaikka todellisuuspako on yksi musikaalin teemoista, sitä todellisuuspuolta näytetään liikaa minun makuuni. Lapsihahmot musikaaleissa eivät keskimäärin jaksa kiinnostaa minua. Chess on ainoa politiikkamusikaali, josta olen tähän mennessä ollut innostunut.

© Mirka Kleemola / HKT

Sisäinen kyyninen nirppanokkatätini kuitenkin yllättyi positiivisesti. Ei niinkään itse teoksesta, vaan sen toteutuksesta. HKT on oman osaavan näyttelijäkaartinsa lisämausteeksi kaivanut jostain hautomosta lauman todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Markku Nenosen ohjaus on toimiva, Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Billy Elliotiin ja visuaalisuus (lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs, puvut Elina Kolehmainen, valot William Iles) luo lavalle nostalgisen kasarimaailman. Hihittelin myös ohjauksen ja koreografian vienoille Les Misérables -viittauksille.

Musiikki ei erityisemmin jää päähän soimaan, ja potentiaalisesti väkivaltaiset ja ahdistavat laulutkin kuulostavat lähinnä kevyen hyväntuuliselta Elton Johnilta. Pidän kevyen hyväntuulisesta Elton Johnista, mutta musikaaleissa kaipaan isompaa tunnetilojen kirjoa. Eron huomasi, kun ensimmäisen kerran todella liikutuin ja tempauduin tunnelmaan mukaan balettikohtauksessa, jonka musiikki oli Tšaikovskin kynästä. Ei silti, tätä musikaalia tuskin tullaan katsomaan nimenomaan musiikkinsa vuoksi. Musiikki toimii pääasiassa taustana tapahtumille ja sille, että päähenkilö on hyvin balettia tanssiva poika.

© Mirka Kleemola / HKT

Niin, ne balettikohtaukset. Ison (upea Antti Keinänen) ja pienen (taitava Lassi Hirvonen) Billyn duetto (onko kahden hengen tanssi duetto?) nosti karvat pystyyn ja vedet silmiin. Tässä vaiheessa minäkin ikuisena eskapistina sain todella kiinni siitä, miksi se Elliotin pojankloppi niin rakastaa tanssia. Kohtaus kuljetti täysin eri maailmaan kuin muu esitys ja loi sille upeasti kontrastia. Pelkkää kauneutta, unelmaa, rakkautta omaa sisäistä maailmaa ja itseilmaisua kohtaan. Ulkona tuolla on jotain politiikkaa ja hiilipölyä, mutta tässä ja nyt on vain kaksi tanssijaa.

Toinen kohtaus, joka tempaisi täysin mukaansa, oli Mr Braithwaiten (Unto Nuora) irrottelu Billyn balettitunnilla. Mikä boogie! Unelmiaan työväentalon pianon ääressä toteuttava, kalsarisillaan loikkiva partaäijä vei pisteet kotiin ja nousi kerralla musikaalin kiinnostavimmaksi hahmoksi. Mr Braithwaite: The Musicalia odotellessa... Myös Billyn dementoitunut mummi (Leena Uotila) oli kiinnostava hahmo. Muuten kaikki oli kaikilla kurjaa, elämä persiistä ja arki ankeaa. Inhorealismi ja Billyn tanssi loivat toisilleen kontrastia, mutta itse selviäisin vähemmälläkin. Toisin kuin joitakin, kiroilu ei isommin häirinnyt minua, vaan täydensi vain kovisten ja äijien maailmaa.

Isä ja isoveli Elliot. © Mirka Kleemola / HKT

Osa politiikasta ja erilaisuuden hyväksymisestä vaikutti kohtauksissa päälleliimatulta ja teennäiseltä, mutta näyttelijät hoitivat hommansa kunnialla ja saivat mielenkiintoni pidettyä yllä. Balettitunnin ja mielenosoituksen yhdistäminen koreografiassa ja musiikissa ainakin näytti hienolta. Billyn avarakatseinen kaveri Michael (käsittämättömän karismaattinen duracellpupu Kasperi Virta) vei show'ta kuin vanha tekijä ja hurmasi jopa minut suorasukaisuudellaan ja tanssitaidoillaan. Margaret Thatcheria ei oikein saatu sulautettua musikaalikohtauksen aiheeksi eikä jokin lakko jossakin 30 vuotta sitten oikein kanna kokonaista musikaalia, mutta sentään lakkoilu sattuu olemaan ajankohtainen teema. Loppupuolella lakkoilijat ja tanssi saatiin onneksi yhdistettyä kunnolla, kun koko työporukka jännäsi Billyn tulevaisuutta. Billyn isän (symppis Risto Kaskilahti) ja veljen (pieni ja pippurinen Petrus Kähkönen) tappelu oli suorastaan ahdistavaa katsottavaa.

© Mirka Kleemola / HKT

En hurmaantunut Billy Elliotista siten kuin monelle muulle näyttää käyneen, mutta HKT:n tuotanto on hyvin tehty ja näyttelijäkaarti on erinomainen. Tiedän monien olettaneen, että tämä on sellainen musikaali jota ei koskaan voi tehdä Suomessa, koska täältä ei löydy tarpeeksi moniosaajalapsia jne., mutta HKT:n proggis nyt viimeistään todistaa, että sellaisia musikaaleja ei ole enää vuosiin ollut. Kaiken voi tehdä Suomessa (joskaan kaikki ei välttämättä toimi suomalaisessa kulttuurissa), ja kaiken voi tehdä hyvin. Teos itsessään ei ole kovin vahva, mutta hyvä toteutus ja hyvät näyttelijät pitivät sen pystyssä ja esiintymisen riemua katsoi mielellään. Jos tykkäät liikuttua lahjakkaista, ahkerasti harjoitelleista lapsista, Billy Elliot on loistovalinta. Viimeinen esitys on 17.12., joten kannattaa pitää kiirettä.