Review: I Love Musicals tour by Peter Jöback and Helen Sjöholm

The Swedish musical actor Peter Jöback has quickly turned into a world star of some sort, and though he's less known in Finland, the final concert of his I Love Musicals arena tour with Helen Sjöholm took place in Helsinki. Jöback's not my type of a musical performer, but Helen Sjöholm performing in Finland was an event that I didn't want to miss.

Once at the Hartwall Arena, we found ourselves seated in an odd bubble of Swedish culture. The concert was somehow very Swedish, with a cheerful and positive tone embracing the whole world. At the first notes of Kristina från Duvemåla, people started applauding. Everyone around us was speaking Swedish, either the Finnish dialect (Swedish is the 2nd language of Finland) or Swedish Swedish. Jöback's concerts were sold out in Sweden, so no wonder that some people had decided to do a weekend trip to Helsinki. All around us cheek kisses were exchanged and cheerful Swedish discussions had.

In the general Nordic atmosphere, the very American guest star Hugh Panaro felt slightly out of place, like Ridge Forrester dropped into Allsång på Skansen. I know who Panaro is but I'd never seen him in anything, and he turned out to be a positive surprise. Nice strong voice with deepness, solid performances, perhaps a slight lack of personality hidden behind a big smile. Panaro balanced out the boyish and more pop-tenor-sounding Jöback. I'm not a huge fan of Jöback, even if he can definitely sing well and act and do a show. I simply don't like the sound of his voice that much, but he was a good master of ceremonies for the evening and I can see why he has lots of female fans.

While the men were mostly okay with some highlight numbers here and there (Panaro's Wild Grass from Kristina, Jöback's Gethsemane where his voice worked really well), the true stars of the evening for me were the ladies. I've been a fan of Helen Sjöholm for years. Hers is one of the very few female voices I could listen to singing a phone book through. Clear, strong, deep, pure, smooth when needed - just perfect. Emmi Christensson has the perfect Christine voice, young and beautiful and clear, and she nailed her songs perfectly.

The setlist was a mish-mash of popular Broadway musicals with a touch of Björn&Benny and a rarity or two. Nearly four hours long, the concert definitely gave value for your money, but I could have done with a little less of the obligatory, performed-to-death classics like Sound of Music, My Fair Lady and The Threepenny Opera. It felt like they were trying to squeeze the history of American and Swedish musical theatre into one evening. A lack of theme is a common problem with musical concerts, since the genre is vast and then you easily get only the same popular hits performed again and again. After the brilliant encore songs from Kristina, Climb Every Mountain as the final encore was something of an anticlimax.

The amount of Stephen Sondheim (Sweeney Todd, Passion, A Funny Thing Happened..., West Side Story) was a nice surprise, though, and I'd have loved to hear the Being Alive (Company) by Jöback that was listed in the program but had been replaced with Why God from Miss Saigon. Helen Sjöholm singing Nothing's Gonna Harm You from Sweeney Todd could be made a form of therapy. The Phantom of the Opera had a nice rock arrangement, and Music of the Night as a duet by two men was a fresh decision.

Kristina från Duvemåla and Chess were the absolute highlights, though. Helen Sjöholm's Du måste finnas is a must-hear, and Jöback's Ut mot ett hav beautiful. They also shared amusing memories from their time in Kristina 20 years ago. Their reprise of You and I from Chess right before the pause wrecked me. By the lines "Yet we go on pretending / stories like ours / have happy ending" I was reduced to a puddle of emotional mess. I don't tend to be emotional or to cry in theatre, but Chess is my exception. The melodies and lyrics enter my brains and leave me in a state where I stagger to the foyer with shaking hands and a head-to-toes muscle cramp.

The orchestra, Stockholm Sinfonietta, was excellent, too. In addition to listening, I spent quite a lot of time enjoying the sight of the conductor David White's fervent baton slashes and flying curls.

All in all, a fun evening with top-quality performances of more or less good musicals.

Vampyyrien tanssi Helsingin kaupunginteatteriin 2016

Helsingin kaupunginteatteri näköjään tuottaa Michael Kunzen kirjoittaman ja Jim Steinmanin säveltämän rockoopperamusikaalin Vampyyrien tanssi (Tanz der Vampire) Peacock-teatteriin helmikuussa 2016. Musikaali perustuu Roman Polanskin legendaariseen The Fearless Vampire Killers, Or: Pardon Me, But Your Teeth Are In My Neck -elokuvaan (1967), ja myös alkuperäisohjaus vuoden 1997 Wienistä on Polanskin. Kyseessä sattuu olemaan lievästi ilmaistuna lempimusikaalini, joten esityskausi 2015–2016 senkun paranee musikaalien osalta.

Karvakreivi. © Mirka Kleemola / HKT

Jokunen vuosi sitten olisin ollut uutisesta kauhuissani, mutta HKT on viime vuosina nostanut profiiliaan silmissäni. Ohjaaja & co. ovat pääosin samat kuin hyvässä Billy Elliotissa, Eeva Kontu on erinomainen kapellimestari ja Marika Hakolan suomennos on loistava, joten ainakin nimilistan perusteella produktiolla on kaikki mahdollisuudet olla hyvä. Raili Raitala oli jo Seinäjoella paras näkemäni ja kuulemani Sarah kautta Euroopan, ja Anna Victoria Eriksson on hänkin ollut hyvä näkemissäni rooleissa. Petrus Kähkönen (Alfred, olettaisin) on soma kuin mikä.

Mikko Vihma ei ole tainnut aiemmin esittää näitä dark brooding man -tyyppisiä seksisymboleita, mikä minusta lupaa oikein hyvää vampyyrikreivi von Krolockin hahmon kannalta. Hyvä näyttelijä ja laulaja Vihma ainakin on, ja olen pitänyt hänestä niin Gastonina, Kerchak-gorillana kuin Hairsprayn tv-juontajanakin. Myös Jonas Saari teki vaikutuksen Tampereen Teatterin Les Misérablesin Javertina. Kovin nuoren oloisia nämä vampyyrikreivit vain ovat minun makuuni, mutta ehkä niistä vielä kuoriutuu uskottavia linnanherroja. Vihman Günther-viikset ekoissa promokuvissa eivät varsinaisesti vetoa minuun, mutta toivottavasti ne ja rintakarvat sheivataan Billy Elliotin loputtua, jos kreivi meinaa esitellä paljasta rintakehäänsä. Jos ei sheivata, niin se Veet-puteli enskarilahjojen joukossa on sitten minulta.



Kevyen ahdistunutta nostalgiaa.

Mutta karvoista takaisin asiaan. Vaikken olekaan kauhuissani, olen hermostunut. En hermoillut Phantomista, en Les Misérablesista enkä muista, mutta Tanz der Vampiren uusista tuotannoista hermoilen. 'Tärkeä' on melko lievä sana kuvaamaan musikaalia näkökulmastani. Vampyyrit aikoinaan aloittivat tämän kaiken, esittelivät minulle uuden musikaalien (ja netin) maailman, uusia ihmisiä, uusia maita ja kulttuureja ja kieliä. Ilman niitä en bloggaisi musikaaleista, noin alkajaisiksi. Olen tutustunut fanikulttuureihin, niiden hyviin ja huonoihin puoliin, faneihin, ystäviin, teattereihin, opiskelualaani. Olen parannellut vampyyreillä haavoja ja aiheuttanut uusia. Tanz der Vampire on minulle henkilökohtainen musikaali. Välillä en ole muistojen ja mielleyhtymien vuoksi sietänyt kuunnella siitä tahtiakaan moneen kuukauteen, mutta aina olen lopulta palannut sen maailmaan. Stärker als wir sind (Punaiset saappaat) on parhaita itsetunnonkohotusbiisejä mitä tiedän, samoin nimibiisi. Toisaalta Die unstillbare Gier (Sammumaton polte) hyvin esitettynä hajottaa sieluni palasiksi kerta toisensa jälkeen.

Vielä 12 vuoden jälkeenkin voin aukaista Tanz der Vampiren libreton ja jäädä tekstin vangiksi, liikuttua, rähähtää nauramaan ääneen satunnaiselle kohdalle. Löydän ajatuksia, teräviä havaintoja maailmasta, älykkäitä sanaleikkejä, sattuvia sutkauksia, ihmisluonteen syväluotausta, viittauksia nietzsche ties mihin eurooppalaisen kulttuurin kulmakiviin tai hämmentäviin historiallisiin yksityiskohtiin, ja kaikki tämä mitä kauneimmalla saksalla. Suomennos on onneksi tavoittanut nuo piirteet hyvin, joten siitä minun ei sentään tarvitse hermoilla. Kirjoitin musikaalin saksankielisestä libretosta kandintyöni ja pyörittelen edelleen vaivihkaa ajatusta, että tarttuisin siihen sittenkin myös gradussani.

Toisaalta Tanz der Vampirea voi katsoa ihan vain kepeänä komediana, pakona arjesta, vampyyriparodiana, toimintafiktioparodiana tai musikaaliparodiana, millä tuulella katsoja nyt sattuukaan olemaan. Ajatuksiaan voi ruokkia tai nollata. Tekeekö mieli kuolata hottiksia vampyyrejä? Onnistuu. Nauraa tissivitseille, sitcomille ja kapitalistiselle yhteiskunnalle? Tottamaar. Paeta arkea tanssiaisiin ja leikkiä prinsessaa? Tervetuloa. Fanittaa maailman söpöintä homovampyyriä? Herbert on enemmän kuin mielissään. Pohtia liminaalitilan, Kantin ja Nietzschen merkityksiä vampyyrin näkökulmasta? Mikä ettei. Ottaa selfie muoviset vampyyrinhampaat suussa? Eiköhän siihen hashtag keksitä. Kirjoittaa väitöskirja? Antaa palaa.

Nykyiset eurooppalaiset produktiot ovat edelleen kopioita vuoden 1997 alkuperäisohjauksesta, ja ohjauksen nykyinen mekaanisuus, pinnallisuus ja kuluneisuus on jo vuosia tympinyt minua. Olin intona kun Budapestissa vuonna 2007 uudistettiin edes lavasteet ja puvut, mutta varsinaisia non-replica-tuotantoja on ollut vain Japanissa, Virossa ja Seinäjoella (ja Broadwaylla, mutta se oli käytännössä täysin eri musikaali). En ole nähnyt replicaohjausta sitten vuoden 2012, koska totesin että tulen siitä enää vain huonolle tuulelle. Rakkauteni kohde on muuttumassa Disney-henkiseltä näyttäväksi muumioksi.

© Mirka Kleemola / HKT

Aivan uusi, vieläpä suomalainen, produktio on juuri sitä mitä olen kaivannut. Alan myös pikkuhiljaa toipua Seinäjoen (2011–2012) hienosta tuotannosta, joten olen positiivisen utelias näkemään, mitä HKT saa irti lempiteoksestani. Helsinkiläisillä on kova homma päihittää pohjanmaalaisten vampyyrit, mutta eihän maan suurin musikaaliteatteri kehtaa hävitä maakunnalle. ;-) Minulle ei lopulta ole niin väliä sillä, miltä jokin yksityiskohta näyttää (paitsi ei viiksiä jooko), mutta tehkää minun musikaalini ajatuksella, omalla validilla näkemyksellä ja rakkaudella. Sitten olen onnellinen.

Muoks: Lisätty linkki viralliselle sivulle sekä pressikuvat.

Billy Elliot – Helsinki 2015

Billy Elliot ei ole oikein minun tyyppiseni musikaali, joten olen suunnannut enimmän energiani muiden syksyn uutuuksien seuraamiseen, mutta pakkohan se oli ihan yleissivistyksen vuoksi käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterissa. Lee Hallin käsikirjoittamasta ja Sir Elton Johnin säveltämästä musikaalista puuttuvat kaipaamani fantasiaelementit, musiikki ei oikein vetoa minuun, ja vaikka todellisuuspako on yksi musikaalin teemoista, sitä todellisuuspuolta näytetään liikaa minun makuuni. Lapsihahmot musikaaleissa eivät keskimäärin jaksa kiinnostaa minua. Chess on ainoa politiikkamusikaali, josta olen tähän mennessä ollut innostunut.

© Mirka Kleemola / HKT

Sisäinen kyyninen nirppanokkatätini kuitenkin yllättyi positiivisesti. Ei niinkään itse teoksesta, vaan sen toteutuksesta. HKT on oman osaavan näyttelijäkaartinsa lisämausteeksi kaivanut jostain hautomosta lauman todella hyviä lapsinäyttelijöitä. Markku Nenosen ohjaus on toimiva, Mikko Koivusalon suomennostyyli sopii Billy Elliotiin ja visuaalisuus (lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs, puvut Elina Kolehmainen, valot William Iles) luo lavalle nostalgisen kasarimaailman. Hihittelin myös ohjauksen ja koreografian vienoille Les Misérables -viittauksille.

Musiikki ei erityisemmin jää päähän soimaan, ja potentiaalisesti väkivaltaiset ja ahdistavat laulutkin kuulostavat lähinnä kevyen hyväntuuliselta Elton Johnilta. Pidän kevyen hyväntuulisesta Elton Johnista, mutta musikaaleissa kaipaan isompaa tunnetilojen kirjoa. Eron huomasi, kun ensimmäisen kerran todella liikutuin ja tempauduin tunnelmaan mukaan balettikohtauksessa, jonka musiikki oli Tšaikovskin kynästä. Ei silti, tätä musikaalia tuskin tullaan katsomaan nimenomaan musiikkinsa vuoksi. Musiikki toimii pääasiassa taustana tapahtumille ja sille, että päähenkilö on hyvin balettia tanssiva poika.

© Mirka Kleemola / HKT

Niin, ne balettikohtaukset. Ison (upea Antti Keinänen) ja pienen (taitava Lassi Hirvonen) Billyn duetto (onko kahden hengen tanssi duetto?) nosti karvat pystyyn ja vedet silmiin. Tässä vaiheessa minäkin ikuisena eskapistina sain todella kiinni siitä, miksi se Elliotin pojankloppi niin rakastaa tanssia. Kohtaus kuljetti täysin eri maailmaan kuin muu esitys ja loi sille upeasti kontrastia. Pelkkää kauneutta, unelmaa, rakkautta omaa sisäistä maailmaa ja itseilmaisua kohtaan. Ulkona tuolla on jotain politiikkaa ja hiilipölyä, mutta tässä ja nyt on vain kaksi tanssijaa.

Toinen kohtaus, joka tempaisi täysin mukaansa, oli Mr Braithwaiten (Unto Nuora) irrottelu Billyn balettitunnilla. Mikä boogie! Unelmiaan työväentalon pianon ääressä toteuttava, kalsarisillaan loikkiva partaäijä vei pisteet kotiin ja nousi kerralla musikaalin kiinnostavimmaksi hahmoksi. Mr Braithwaite: The Musicalia odotellessa... Myös Billyn dementoitunut mummi (Leena Uotila) oli kiinnostava hahmo. Muuten kaikki oli kaikilla kurjaa, elämä persiistä ja arki ankeaa. Inhorealismi ja Billyn tanssi loivat toisilleen kontrastia, mutta itse selviäisin vähemmälläkin. Toisin kuin joitakin, kiroilu ei isommin häirinnyt minua, vaan täydensi vain kovisten ja äijien maailmaa.

Isä ja isoveli Elliot. © Mirka Kleemola / HKT

Osa politiikasta ja erilaisuuden hyväksymisestä vaikutti kohtauksissa päälleliimatulta ja teennäiseltä, mutta näyttelijät hoitivat hommansa kunnialla ja saivat mielenkiintoni pidettyä yllä. Balettitunnin ja mielenosoituksen yhdistäminen koreografiassa ja musiikissa ainakin näytti hienolta. Billyn avarakatseinen kaveri Michael (käsittämättömän karismaattinen duracellpupu Kasperi Virta) vei show'ta kuin vanha tekijä ja hurmasi jopa minut suorasukaisuudellaan ja tanssitaidoillaan. Margaret Thatcheria ei oikein saatu sulautettua musikaalikohtauksen aiheeksi eikä jokin lakko jossakin 30 vuotta sitten oikein kanna kokonaista musikaalia, mutta sentään lakkoilu sattuu olemaan ajankohtainen teema. Loppupuolella lakkoilijat ja tanssi saatiin onneksi yhdistettyä kunnolla, kun koko työporukka jännäsi Billyn tulevaisuutta. Billyn isän (symppis Risto Kaskilahti) ja veljen (pieni ja pippurinen Petrus Kähkönen) tappelu oli suorastaan ahdistavaa katsottavaa.

© Mirka Kleemola / HKT

En hurmaantunut Billy Elliotista siten kuin monelle muulle näyttää käyneen, mutta HKT:n tuotanto on hyvin tehty ja näyttelijäkaarti on erinomainen. Tiedän monien olettaneen, että tämä on sellainen musikaali jota ei koskaan voi tehdä Suomessa, koska täältä ei löydy tarpeeksi moniosaajalapsia jne., mutta HKT:n proggis nyt viimeistään todistaa, että sellaisia musikaaleja ei ole enää vuosiin ollut. Kaiken voi tehdä Suomessa (joskaan kaikki ei välttämättä toimi suomalaisessa kulttuurissa), ja kaiken voi tehdä hyvin. Teos itsessään ei ole kovin vahva, mutta hyvä toteutus ja hyvät näyttelijät pitivät sen pystyssä ja esiintymisen riemua katsoi mielellään. Jos tykkäät liikuttua lahjakkaista, ahkerasti harjoitelleista lapsista, Billy Elliot on loistovalinta. Viimeinen esitys on 17.12., joten kannattaa pitää kiirettä.