26 tammikuuta 2015

Abigél ja muita unkarilaismusikaaleja

Abigél-musikaalin kantaesitys oli Budapestissa 2008 ja se on siitä lähtien ollut säännöllisesti Operettiteatterin ohjelmistossa. Myös muutama vierailuesitys on nähty ympäri Unkaria. Musiikin on säveltänyt Tibor Kocsák, laulunsanat on kirjoittanut unkarilaisten musikaalitekstien ja -käännösten grand old man Tibor Miklós ja puhutun tekstin Szilard Somogyi, joka on myös ohjannut esityksen. Varsinainen esityspaikka oli Thália Színház, kaunis tummasävyinen art deco -rakennus vastapäätä Operettiteatteria, mutta nykyään produktion voi nähdä parin kilometrin päässä Magyar Színházissa.

Kirje. Kuva © István Filep
(Huom! Seuraa kolmen tekstikappaleen verran juonispoilereita.)
Abigél perustuu palkitun Magda Szabón samannimiseen nuortenromaaniklassikkoon (1970), jonka luultavasti jokainen unkarilainen on lukenut. Toisen maailmansodan loppupuolelle vuoteen 1943 sijoittuva tarina kertoo hemmotellusta 15-vuotiaasta Ginasta, jonka hänen upseeri-isänsä yllättäen lähettää maaseudulle uskonnolliseen sisäoppilaitokseen. Seuraelämää ja ylellisyyttä rakastavalla budapestilaisneidillä on totuttelemista luostarimaiseen ympäristöön, vapauksien menetykseen ja epätrendikkääseen koulupukuun. Kun Gina lisäksi onnistuu jo ensimmäisenä koulupäivänä suututtamaan lapsellisina pitämänsä luokkatoverit asenteellaan ja joutuu kaikkien epäsuosioon, elämä ei yhtäkkiä olekaan kivaa.

Itsepäinen Gina kapinoi ja yrittää karata koulusta mutta jää kiinni. Kuultuaan karkausyrityksestä Ginan isä lopulta paljastaa miksi lähetti tyttärensä maalle: hän yrittää salaa neuvotella Unkaria irti sodasta ja epäilee, että natsit ja heidän kätyrinsä yrittävät siepata Ginan kiristääkseen häntä. Yhtäkkiä Ginan elämässä on suurempia ongelmia kuin koulupuku, ja hän suostuu jäämään vihaamaansa kouluun. Sota ei kauaa pysy poissa maaseudulta, ja kun mm. Ginan juutalaissyntyinen luokkatoveri Anna on vaarassa joutua natsien käsiin, koulun asukkien on yhdistettävä voimansa suojellakseen toisiaan. Siinä vaiheessa Ginakin on oppinut arvostamaan luokkalaisiaan, pyytää anteeksi ja pääsee osaksi yhteisöä.

Gina ja isukki. Kuva © István Filep

Koulun puutarhassa on Abigéliksi kutsuttu naispatsas, joka legendan mukaan auttaa niitä, jotka jättävät avunpyynnön patsaan kantamaan ruukkuun. Gina pitää tarinaa vain satuna, kunnes Abigél toimittaa Ginan kautta Annalle ja tämän perheelle junaliput rajan taakse turvaan ja jättää Ginalle viestin, jossa kerrotaan tämän isän joutuneen vangiksi ja Ginan olinpaikan paljastuneen. Kukaan ei tiedä, kuka Abigélin viestien taustalla on, mutta tuntemattomalla on monia apulaisia koulussa. Keskellä joulunviettoa ja ilonpitoa sotilaat vaanivat Ginaa ja hänen budapestilainen poikaystävänsä paljastuu natsien kätyriksi. Seuraa piilottelua, naamioitumista, pakenemista ja läheltä piti -tilanteita, mutta viime hetkellä Abigél paljastaa henkilöllisyytensä, antaa Ginalle väärennetyn passin ja auttaa tytön pakoon. Sitä tarina ei kerro, näkeekö Gina enää isäänsä, mutta koulusta poistuu hyvin erilainen tyttö kuin sinne saapui.

Musikaali ei ehkä ole mikään superhitti tai nerokkuuden multihuipentuma, mutta tarina on kiinnostava ja jännitystä, huumoria ja tunteita on riittämiin. Abigélin patsas tuo tarinaan kiehtovia fantasiavaikutteita, vaikka kaikella lopulta onkin järjellinen selitys. Hahmotkin ovat mukavan moniulotteisia. Aluksi Gina elää mustavalkoisessa maailmassa, jossa hyvännäköiset ihmiset ovat tarinan hyviksiä ja tympeiltä näyttävät pahiksia, mutta sota paljastaa yllätyksiä. Tarinana Abigélissa on harrypottermaisia nuortenromaanin peruspiirteitä ja tunnelmaa: koulumaailma, aavistuksen karikatyyrimäiset opettajat, ulkopuolisuus, ulkomaailman pahuuden tunkeutuminen turvalliseen nuorten maailmaan, lapsuuden loppuminen ja aikuistuminen, luottamuksen kariseminen aikuisia kohtaan.

Tyttökoulun kauheutta. Kuva © István Filep

Ylipäätään musikaalissa on samaa vanhanaikaista viehätystä kuin 1900-luvun tyttö- ja poikakirjoissa, mutta se ei ole mikään "pelkkä" nuortenmusikaali tai nostalgiapläjäys. Aloitin joskus Szabón romaanin saksannoksen lukemista, mutta tunnelma koulussa kehittyi sen verran klaustrofobiseksi, että näin siitä painajaisia. Pitäisi varmaan kokeilla joskus uudelleen. Romaanista on myös tehty minisarjaklassikko (1978), jonka dvd (peräti englanninkielisillä teksteillä) odottaa hyllyssäni huomiotani. En tiedä, paljonko vaikutteita musikaali on saanut minisarjasta, mutta siirto kirjasta lavalle on minusta onnistunut, eikä haitannut vaikka olin todennäköisesti yleisössä ainoa, joka ei tuntenut tarinaa etukäteen.

Musiikki on melko tyypillistä perushyvää musikaalimusiikkia vuosisadan alkupuolen jazzvaikutteilla, mutta joukossa on muutama todella kauniskin kappale kuten Abigélin hymni ja Ginan kapinasoolot. Ikävä kyllä musikaalin miehitys on malliesimerkki Operettiteatterin omien musikaalinäyttelijöiden oudon ohuesta ja vaivalloisen kuuloisesta laulutekniikasta, joten esimerkiksi levytyksen kuunteleminen voisi olla miellyttävämpääkin. Näyttelemisessä ei silti ollut vikaa.

Mökötys. Kuva © István Filep

Lavastus on kaunis ja unkarilaiseksi harvinaisen käytännöllinen. Pyörivä ikkunallinen lavaste-elementti taipuu helposti kaikiksi tarvittaviksi rakennuksiksi ja sokkeloisiksi käytäviksi, ja loput hoidetaan irtaimistolla kuten kerrossängyillä ja pulpeteilla. Puvutkin ovat sieviä, jopa Ginan reaktioihin nähden tyylikkäät koulupuvut. Sinivihreävoittoinen värimaailma rikkoutuu muutaman kirjaimellisesti värikkäämmän hahmon kohdalla. 1940-luvun tyttöjen liikuntatunnit, kuorossa lausutut aamutervehdykset ja parijonot herättävät hilpeyttä etenkin vanhemmassa väessä. (Kahden keikka -fanina minua huvittaa suunnattomasti koulun suojeluspyhimys Pyhä Matula.)

Näin musikaalin ensimmäisen kerran vuonna 2009 ja toisen kerran 2013. Jälkimmäisellä kerralla käsikirjoitusta oli hieman paranneltu ja muutama turhempi kohtaus oli poistettu, mikä oli tehnyt tarinalle hyvää. Joku on ystävällisesti vuotanut teatterin oman alkuperäisen arkistotaltioinnin YouTubeenkin, jossa kävin virkistämässä muistiani.

Yllättävä ja paheellinen tanssitunti. Kuva © István Filep

Abigél on niitä harvoja unkarilaisia musikaaleja, joiden voisi kuvitella toimivan maan rajojen ulkopuolella. Keskimääräinen unkarilaismusikaali perustuu Unkarin historian eri vaiheisiin (esimerkki blogissani), pyhimyksiin ja legendoihin, suosituimpina aiheina kokemukseni mukaan Unkarin suojeluspyhimys Pyhä Tapani ja vuoden 1956 kansannousu. Vähän sama kuin jos Suomessa tehtäisiin rockmusikaaleja Kekkosesta, Lallista ja talvisodasta sekä tietysti Kalevalasta. (Miksei muuten tehdä?) Unkarin historia on mustanaan ulkopuolisia valloittajia ja epäonnistuneita kapinoita, ja paikallinen kiinnostava tapa tuntuu olevan käsitellä kansallisia traumoja musikaaleissa.

Piristäviä poikkeuksia ovat mm. Svenskanissa nähty Viidakkokirja, hitusen psykedeelinen scifimusikaali A padlás (musikaalista englanniksi), Kocsákin ja Miklósin oopperamusikaali Anna Karenina sekä Briteissä ja Euroopassa kiertänyt Dorian Gray. Kahdesta viimeisestä en tiedä kuin pari nätihköä biisiä, mutta niillä on jonkin sortin klassikkoasema. Operettiteatterilla on oma härö fantasiamusikaalinsa Shakespearen Kesäyön unesta, mutta siinä on sen verran paljon sisäpiirivitsejä, etten tiedä, toimisiko se edes Operettiteatterin ulkopuolella. Hiljattain ostin summamutikassa uudehkon Én, József Attila -musikaalin levyn ja ihastuin sen musiikkiin. Unkarilaisen runoilijan elämäkerta ei sinänsä ole ehkä se raflaavin aihe musikaalille, vaikka József elikin stereotyyppisen runoilijan mielenterveysongelmaisen ja itsemurhaan päättyneen elämän. Laulunsanat ovat kuitenkin kaikki Attila Józsefin itsensä runoja, mikä nostaa tekstin tasoa melkoisesti.

Opettajat ja Abigél. Kuva © István Filep

Jos joku on ylenpalttinen utelias aiheen suhteen muttei tiedä millä sanalla lähtisi tutkimaan nettiä, unkarilaisilla on lisäksi sellaisia musikaaleja kuin A vörös malom ('punainen mylly'), Menyasszonytánc ('morsiustanssi', klezmermusikaali), Légy jó mindhalalig, Valahol Európában ('Jossain päin Eurooppaa'), 56 csepp vér ('56 tippaa verta'), Utazás ('matkustus'), Sose halunk meg ('emme kuole koskaan'), Szép nyári nap ('kaunis kesäpäivä', jukebox-musikaali Neoton-yhtyeen biiseistä), Hotel Menthol (vauhdikas 60-luvun rockjukebox Hungária-yhtyeeltä), A kölyök (perustuu Chaplinin leffaan The Kid) ja nippu vähemmän nimekkäitä teoksia ja sellaisia jotka olen äkkiseltään unohtanut.

Linkkejä:
Abigél Operettiteatterissa
Kuvagalleria I
Kuvagalleria II
YT-soittolistani unkarilaisista musikaaleista

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Vau mikä blogi; tämä teatteriharrastaja tykkää!
Oma teatteriaiheinen bloggaukseni löytyy osoitteesta
https://ireachforthestars.wordpress.com/2015/01/27/lavalla-eli-mina-ja-teatteri/
Jatkan siis bloginne seuraamista innolla!

Laura kirjoitti...

Kiitos kommentista! Täytyykin pitää sinua ja blogiasi silmällä, liikun sen verran kuitenkin Turussa että ehkä eksyn joskus johonkin missä olet mukana. :-)

Siiri Liitiä kirjoitti...

Jos ennen musikaaliesitelmää iskee paniikki, tulen nappaamaan tästä viime hetken vinkit. Pyhä Tapani kiinnittää varmasti yleisöni huomion. ;) Kiitos mielenkiintoisesta unkarilaiskurkistuksesta, tiedänpä nyt mitä levyjä alan täällä kuunnella!

Lalli the Musical pitäisi kyllä saada lavalle, ja vähän vauhdilla.

Laura kirjoitti...

Ole hyvä! ;-) Mun on pitänyt nyt pari vuotta kirjoittaa tämä postaus, mutta inspiroiduin esitelmästäsi niin että sain vihdoin aikaiseksi. Pyhä Tapani -rockooppera olisi niin kuuma juttu Suomessa.

Haluan Lalli the Musicalin. Siinä olisi niin sitä unkarilaisten elämää suurempaa kansallisylpeyttä ja sisua. Joku voisi myös tehdä eeppisen Väinämöinen the Musicalin, jossa mustaan nahkaan pukeutunut harrikka-Väinö kulkee pitkin Pohjanmaan kyliä laulamassa paikalliset pojut suohon.