Abigél ja muita unkarilaismusikaaleja

Abigél-musikaalin kantaesitys oli Budapestissa 2008 ja se on siitä lähtien ollut säännöllisesti Operettiteatterin ohjelmistossa. Myös muutama vierailuesitys on nähty ympäri Unkaria. Musiikin on säveltänyt Tibor Kocsák, laulunsanat on kirjoittanut unkarilaisten musikaalitekstien ja -käännösten grand old man Tibor Miklós ja puhutun tekstin Szilard Somogyi, joka on myös ohjannut esityksen. Varsinainen esityspaikka oli Thália Színház, kaunis tummasävyinen art deco -rakennus vastapäätä Operettiteatteria, mutta nykyään produktion voi nähdä parin kilometrin päässä Magyar Színházissa.

Kirje. Kuva © István Filep

(Huom! Seuraa kolmen tekstikappaleen verran juonispoilereita.)
Abigél perustuu palkitun Magda Szabón samannimiseen nuortenromaaniklassikkoon (1970), jonka luultavasti jokainen unkarilainen on lukenut. Toisen maailmansodan loppupuolelle vuoteen 1943 sijoittuva tarina kertoo hemmotellusta 15-vuotiaasta Ginasta, jonka hänen upseeri-isänsä yllättäen lähettää maaseudulle uskonnolliseen sisäoppilaitokseen. Seuraelämää ja ylellisyyttä rakastavalla budapestilaisneidillä on totuttelemista luostarimaiseen ympäristöön, vapauksien menetykseen ja epätrendikkääseen koulupukuun. Kun Gina lisäksi onnistuu jo ensimmäisenä koulupäivänä suututtamaan lapsellisina pitämänsä luokkatoverit asenteellaan ja joutuu kaikkien epäsuosioon, elämä ei yhtäkkiä olekaan kivaa.

Itsepäinen Gina kapinoi ja yrittää karata koulusta mutta jää kiinni. Kuultuaan karkausyrityksestä Ginan isä lopulta paljastaa miksi lähetti tyttärensä maalle: hän yrittää salaa neuvotella Unkaria irti sodasta ja epäilee, että natsit ja heidän kätyrinsä yrittävät siepata Ginan kiristääkseen häntä. Yhtäkkiä Ginan elämässä on suurempia ongelmia kuin koulupuku, ja hän suostuu jäämään vihaamaansa kouluun. Sota ei kauaa pysy poissa maaseudulta, ja kun mm. Ginan juutalaissyntyinen luokkatoveri Anna on vaarassa joutua natsien käsiin, koulun asukkien on yhdistettävä voimansa suojellakseen toisiaan. Siinä vaiheessa Ginakin on oppinut arvostamaan luokkalaisiaan, pyytää anteeksi ja pääsee osaksi yhteisöä.

Gina ja isukki. Kuva © István Filep

Koulun puutarhassa on Abigéliksi kutsuttu naispatsas, joka legendan mukaan auttaa niitä, jotka jättävät avunpyynnön patsaan kantamaan ruukkuun. Gina pitää tarinaa vain satuna, kunnes Abigél toimittaa Ginan kautta Annalle ja tämän perheelle junaliput rajan taakse turvaan ja jättää Ginalle viestin, jossa kerrotaan tämän isän joutuneen vangiksi ja Ginan olinpaikan paljastuneen. Kukaan ei tiedä, kuka Abigélin viestien taustalla on, mutta tuntemattomalla on monia apulaisia koulussa. Keskellä joulunviettoa ja ilonpitoa sotilaat vaanivat Ginaa ja hänen budapestilainen poikaystävänsä paljastuu natsien kätyriksi. Seuraa piilottelua, naamioitumista, pakenemista ja läheltä piti -tilanteita, mutta viime hetkellä Abigél paljastaa henkilöllisyytensä, antaa Ginalle väärennetyn passin ja auttaa tytön pakoon. Sitä tarina ei kerro, näkeekö Gina enää isäänsä, mutta koulusta poistuu hyvin erilainen tyttö kuin sinne saapui.

Musikaali ei ehkä ole mikään superhitti tai nerokkuuden multihuipentuma, mutta tarina on kiinnostava ja jännitystä, huumoria ja tunteita on riittämiin. Abigélin patsas tuo tarinaan kiehtovia fantasiavaikutteita, vaikka kaikella lopulta onkin järjellinen selitys. Hahmotkin ovat mukavan moniulotteisia. Aluksi Gina elää mustavalkoisessa maailmassa, jossa hyvännäköiset ihmiset ovat tarinan hyviksiä ja tympeiltä näyttävät pahiksia, mutta sota paljastaa yllätyksiä. Tarinana Abigélissa on harrypottermaisia nuortenromaanin peruspiirteitä ja tunnelmaa: koulumaailma, aavistuksen karikatyyrimäiset opettajat, ulkopuolisuus, ulkomaailman pahuuden tunkeutuminen turvalliseen nuorten maailmaan, lapsuuden loppuminen ja aikuistuminen, luottamuksen kariseminen aikuisia kohtaan.

Tyttökoulun kauheutta. Kuva © István Filep

Ylipäätään musikaalissa on samaa vanhanaikaista viehätystä kuin 1900-luvun tyttö- ja poikakirjoissa, mutta se ei ole mikään "pelkkä" nuortenmusikaali tai nostalgiapläjäys. Aloitin joskus Szabón romaanin saksannoksen lukemista, mutta tunnelma koulussa kehittyi sen verran klaustrofobiseksi, että näin siitä painajaisia. Pitäisi varmaan kokeilla joskus uudelleen. Romaanista on myös tehty minisarjaklassikko (1978), jonka dvd (peräti englanninkielisillä teksteillä) odottaa hyllyssäni huomiotani. En tiedä, paljonko vaikutteita musikaali on saanut minisarjasta, mutta siirto kirjasta lavalle on minusta onnistunut, eikä haitannut vaikka olin todennäköisesti yleisössä ainoa, joka ei tuntenut tarinaa etukäteen.

Musiikki on melko tyypillistä perushyvää musikaalimusiikkia vuosisadan alkupuolen jazzvaikutteilla, mutta joukossa on muutama todella kauniskin kappale kuten Abigélin hymni ja Ginan kapinasoolot. Ikävä kyllä musikaalin miehitys on malliesimerkki Operettiteatterin omien musikaalinäyttelijöiden oudon ohuesta ja vaivalloisen kuuloisesta laulutekniikasta, joten esimerkiksi levytyksen kuunteleminen voisi olla miellyttävämpääkin. Näyttelemisessä ei silti ollut vikaa.

Mökötys. Kuva © István Filep

Lavastus on kaunis ja unkarilaiseksi harvinaisen käytännöllinen. Pyörivä ikkunallinen lavaste-elementti taipuu helposti kaikiksi tarvittaviksi rakennuksiksi ja sokkeloisiksi käytäviksi, ja loput hoidetaan irtaimistolla kuten kerrossängyillä ja pulpeteilla. Puvutkin ovat sieviä, jopa Ginan reaktioihin nähden tyylikkäät koulupuvut. Sinivihreävoittoinen värimaailma rikkoutuu muutaman kirjaimellisesti värikkäämmän hahmon kohdalla. 1940-luvun tyttöjen liikuntatunnit, kuorossa lausutut aamutervehdykset ja parijonot herättävät hilpeyttä etenkin vanhemmassa väessä. (Kahden keikka -fanina minua huvittaa suunnattomasti koulun suojeluspyhimys Pyhä Matula.)

Näin musikaalin ensimmäisen kerran vuonna 2009 ja toisen kerran 2013. Jälkimmäisellä kerralla käsikirjoitusta oli hieman paranneltu ja muutama turhempi kohtaus oli poistettu, mikä oli tehnyt tarinalle hyvää. Joku on ystävällisesti vuotanut teatterin oman alkuperäisen arkistotaltioinnin YouTubeenkin, jossa kävin virkistämässä muistiani.

Yllättävä ja paheellinen tanssitunti. Kuva © István Filep

Abigél on niitä harvoja unkarilaisia musikaaleja, joiden voisi kuvitella toimivan maan rajojen ulkopuolella. Keskimääräinen unkarilaismusikaali perustuu Unkarin historian eri vaiheisiin (esimerkki blogissani), pyhimyksiin ja legendoihin, suosituimpina aiheina kokemukseni mukaan Unkarin suojeluspyhimys Pyhä Tapani ja vuoden 1956 kansannousu. Vähän sama kuin jos Suomessa tehtäisiin rockmusikaaleja Kekkosesta, Lallista ja talvisodasta sekä tietysti Kalevalasta. (Miksei muuten tehdä?) Unkarin historia on mustanaan ulkopuolisia valloittajia ja epäonnistuneita kapinoita, ja paikallinen kiinnostava tapa tuntuu olevan käsitellä kansallisia traumoja musikaaleissa.

Piristäviä poikkeuksia ovat mm. Svenskanissa nähty Viidakkokirja, hitusen psykedeelinen scifimusikaali A padlás (musikaalista englanniksi), Kocsákin ja Miklósin oopperamusikaali Anna Karenina sekä Briteissä ja Euroopassa kiertänyt Dorian Gray. Kahdesta viimeisestä en tiedä kuin pari nätihköä biisiä, mutta niillä on jonkin sortin klassikkoasema. Operettiteatterilla on oma härö fantasiamusikaalinsa Shakespearen Kesäyön unesta, mutta siinä on sen verran paljon sisäpiirivitsejä, etten tiedä, toimisiko se edes Operettiteatterin ulkopuolella. Hiljattain ostin summamutikassa uudehkon Én, József Attila -musikaalin levyn ja ihastuin sen musiikkiin. Unkarilaisen runoilijan elämäkerta ei sinänsä ole ehkä se raflaavin aihe musikaalille, vaikka József elikin stereotyyppisen runoilijan mielenterveysongelmaisen ja itsemurhaan päättyneen elämän. Laulunsanat ovat kuitenkin kaikki Attila Józsefin itsensä runoja, mikä nostaa tekstin tasoa melkoisesti.

Opettajat ja Abigél. Kuva © István Filep

Jos joku on ylenpalttinen utelias aiheen suhteen muttei tiedä millä sanalla lähtisi tutkimaan nettiä, unkarilaisilla on lisäksi sellaisia musikaaleja kuin A vörös malom ('punainen mylly'), Menyasszonytánc ('morsiustanssi', klezmermusikaali), Légy jó mindhalalig, Valahol Európában ('Jossain päin Eurooppaa'), 56 csepp vér ('56 tippaa verta'), Utazás ('matkustus'), Sose halunk meg ('emme kuole koskaan'), Szép nyári nap ('kaunis kesäpäivä', jukebox-musikaali Neoton-yhtyeen biiseistä), Hotel Menthol (vauhdikas 60-luvun rockjukebox Hungária-yhtyeeltä), A kölyök (perustuu Chaplinin leffaan The Kid) ja nippu vähemmän nimekkäitä teoksia ja sellaisia jotka olen äkkiseltään unohtanut.

Linkkejä:
Abigél Operettiteatterissa
Kuvagalleria I
Kuvagalleria II
YT-soittolistani unkarilaisista musikaaleista

Hymyn maa – Budapest 2014

Joulukuinen reissuni Budapestiin oli epäonnisen ajankohtavalinnan vuoksi melko köyhä teatterillisesti, mutta Unkarin kansallisoopperan Pähkinänsärkijä-baletti onneksi oli kaunis ja tunnelmallinen. Kimalletta, hassuja eläimiä, unelmankeveitä neitoja ja lihaksikkaita prinssejä riitti, ja yleisön pienimmätkin jaksoivat intoilla kaikesta. Upea vanha oopperatalo itsessäänkin on näkemisen arvoinen. En ole aiemmin käynyt baletissa, ja Tsaikovski alkuperäisine koreografioineen ainakin toimi hyvänä starttina. Hyvin perinteinen toteutus toi mieleen vanhan kiiltokuvan.

Sou Chong ja Lisa. © Vera Éder, lähde FB

Lauletun musiikkiteatterin puolella Operettiteatteri pelasti ja tarjosi minulle Franz Lehárin Hymyn maa -operetin, jonka olen halunnut nähdä jo vuosikausia. 1920-luvulla kantaesityksensä saanut Das Land des Lächelns (unkariksi A mosoly országa) on jostain syystä kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin muutaman aarian siitä. Operettiteatteri osaa asiansa, ja visuaalisesti perinteinen mutta hauskoja jippoja sisältävä produktio tarjosi viihdyttävän illan sydänten roihun äärellä.

Hymyn maa muistuttaa tarinaltaan Imre Kálmánin Bajadeeria. Molemmissa on itsenäinen, ylpeä nainen ja häneen rakastunut eksoottisen itämaan prinssi, joka ihailee eurooppalaista vapaamielisyyttä mutta paljastuu pohjimmiltaan vanhoilliseksi ja naista alistavaksi. Eurooppalaisnainen tästä yllättäen loukkaantuu ja jättää miehen näyttävästi, mistä omistushaluinen mies puolestaan kimpaantuu. Siinä missä Bajadeerissa pari sopii erimielisyytensä (ja prinssi muuttaa Intiasta pysyvästi Eurooppaan), Hymyn maa kuitenkin päättyy pariskunnan eroon ja siihen toteamukseen, että aina rakkauskaan ei voita kulttuurieroja. Suosituissa opereteissa ei usein näe onnettomia loppuja, mutta Hymyn maa särkee sydämiä muidenkin edestä.

© Vera Éder, lähde FB

Budapestissa operetin alkusoiton aikana näytetään takaumana kuvaelma, jossa pieni kiinalaisprinssi Sou Chong ahmii kaiken ulkomaita käsittelevän kirjallisuuden, jonka vain saa käsiinsä, ja unelmoi matkaavansa kerran itse Eurooppaan nähdäkseen arkkitehtuuria ja luontoa. Varsinaisessa ensimmäisessä kohtauksessa aikuinen prinssi on toteuttanut unelmansa ja matkoillaan ystävystynyt kauniin ja rikkaan wieniläislesken Lisan kanssa. Ystävyys kehittyy pidemmälle, ja kun Sou Chongin isä kuolee ja hänen on välittömästi palattava Kiinaan, Lisa lähtee epäluuloisen wieniläisaateliston kauhuksi mukaan ja he menevät naimisiin. Operetin toinen ja kolmas näytös kertovat Lisan ja kiinalaisen hovin yrityksistä sopeutua toisiinsa. Hovi noudattaa tiukasti tuhatvuotisia perinteitä eikä kansakaan katso kovin suopeasti liberaalia ulkomaalaista kuningatarta. Samaan aikaan Sou Chong yrittää tasapainoilla hoviperinteiden, omien liberaalien aatteittensa, setänsä ja vaimonsa välillä. Ura vai avioliitto?

Keltaisen takin seremonia. © Vera Éder

Hymyn maa herätti minussa enemmän sympatiaa prinssiä kohtaan kuin Bajadeeri, jossa prinssi Radjamin sisäistä konfliktia ei juuri nähdä, vaan mies on lähinnä vain itsekäs ja tosi hyvännäköinen. Prinssi Sou Chong sen sijaan kamppailee itsensä kanssa oikein urakalla. Ensin kiinalaismiestä ei ole opetettu näyttämään tunteitaan ja silti pitäisi ilmaista ihanalle wienittärelle rakkautensa (vaikkei oikeastaan saisi, koska on kiinalainen vallanperijä eivätkä sellaiset nai kauniita wieniläisiä leskiä). Sitten pitäisi olla sekä tuhatvuotisen valtakunnan jumalasta seuraava hallitsija että eurooppalaistyylinen aviomies. Sou Chong on symppiksellä tavalla vähän avuton naisten kanssa, intoa piukassa wieniläisestä arkkitehtuurista ja täysin umpivanhoillisen setänsä tossun alla.

Kaunisääninen baritenori Gergely Boncsér on yleensä vähän liian tossukka makuuni operettien sankarirooleissa, mutta Sou Chongiksi hän sopi kuin nakutettu. Musiikillisesti Hymyn maa on ehkä suosikkini Lehárilta, ja varsinkin Sou Chongin soolot ovat kauniin soljuvia ja dramaattisia. Aarioiden ohjaus kaipaisi vähän vähemmän dramaattista juoksentelua ja käsien ojentelua, mutta toisaalta ne jollain kierolla tavalla myös sopivat hahmolle, jonka tunneilmaisu tekstin mukaan koostuu kohteliaasta hymystä vaikka sisällä velloisi millainen tuska.

© Vera Éder

Sopraano Mónika Fischl Lisan roolissa vakuutti hänkin. Olen nähnyt Fischlin varmaan jokaisessa Operettiteatterin diivaroolissa, ja hän on erinomainen operettien naispäähenkilö: pysty- ja omapäinen, arvokas ja herttainen.

Subrettipari Mi ja kreivi. © Vera Éder

Taustalla ilakoi tietysti myös subrettipari, tällä kertaa Sou Chongin pikkusisko Mi ja unkarilainen kreivi Hadfaludy. Miklós Máté Kerényi on hänkin operettien vakiokasvo, mainio aropupun lailla loikkiva nuorimies jota pienen kokonsa vuoksi usein heitellään ja nostellaan ilmaan. Koomikkorooli on näissä unkarilaisten opereteissa usein unkarilainen ja eräänlainen maanläheisempi samastuttava hahmo katsojille, kun taas pääpari on etäisempi, sadunomainen unelmien kohde. Symppis MMK sopiikin samastumisen kohteeksi, ja onnistun yleensä sattumalta näkemään hänet silloinkin kun roolissa on kaksi tai kolme miehitystä.

Annamari Dancs taas on verrattain uusi kasvo Operettiteatterissa, mutta toistaiseksi olen pitänyt hänestä kaikissa näkemissäni rooleissa. Hän tuntuu tekevän sekä diivan että subretin rooleja, ja molemmat toimivat. Hän oli aivan ihastuttava prinsessa Mi ja pääsi irrottelemaan hauskoissa kohtauksissa ja tansseissa. Puvuistakin eniten ihailin Min pitkiä ja leveitä silkkihousuja, jotka muistuttivat hametta mutta sallivat mm. taistelulajiloikat.

Puvustus ja lavastus olivat Operettiteatterin operettien tapaan runsaita ja kauniita. Viuhkateema toistui siellä täällä lavasteissa ja sitä sovellettiin kauniisti. Kiinalaisista seremonioista otettiin kaikki irti, tanssijoita ja kuoroa pukkasi joka puolelta ja silkki hulmusi. Teatteri näyttää hankkineen uuden led-seinän, jota innoissaan käytettiin vähän liikaakin. Hieman tirskahtelin, kun aina sankarin sydäntäsärkevien kaipuusoolojen taustalle kohosi led-seinällinen roihuavaa tulta. Tajuaisin pointin ehkä vähemmälläkin. Myös taustaprojisointien tyyli ja kitschin välttäminen on vähän vielä haussa, mutta ehkä se siitä kun alkuhuuma vähän hellittää. Kiinalaismaskeeraus toimii jotenkuten etäältä katsottuna, mutta pressikuvat eivät koskaan ole olleet Operettiteatterin ominta alaa, joten laatu on mitä on.

Tunteet, ne roihuavat. © Vera Éder, lähde FB

Hymyn maa on siinä mielessä hankala operetti, että se pelaa hyvin paljon sadan vuoden takaisilla stereotypioilla eksoottisesta Kiinasta ja kiinalaisista, ja nykysilmin jotkin vitsit ja hahmot ovat inasen poliittisesti epäkorrekteja. Vielä pahempi tässä suhteessa oli edellisvuonna Operettiteatterissa näkemäni Viktorian husaari, jota katsoessa minulle ulkomaalaisena tuli suorastaan hieman epämukava olo. Japanilaiset ja venäläiset hahmot olivat sen verran karikatyyrimäisiä, että vastaava herättäisi suomalaisessa teatterissa jo närää, ja ohjauksen vitsit kulttuurien kustannuksella alkoivat hipoa huonon maun rajoja. Ihan oma puheenaiheensa on vielä se, sopiiko teatterissa maskeerata näyttelijälle tumma iho tai aasialaiset silmät, mutta se keskustelu ei ole Unkarissa tainnut päästä vielä täysin valloilleen. Tuulen viemää -musikaalin ensi-illan jälkeen Operettiteatteri sai ilmeisesti noottia, ja produktion muutettua syksyllä Szegedistä Budapestiin teatteri palkkasi orjien rooliin oikeasti tummaihoiset näyttelijät. Nyt teatterin Miss Saigoniin on palkattu Kimin rooliin ilmeisesti maailman ensimmäinen oikeasti vietnamilaistaustainen näyttelijä, joten aihe tuntuu olevan nousussa.

Eunukkihuumori on toinen nykyään harvoin lavalla vastaan tuleva komiikan muoto. En tiedä, onko se homovitsien varhaisempi versio vai toivatko näiden eunukkien naiselliset kiinnostuksenkohteet sen muuten vain mieleeni. Eunukeilla on mm. ranskalaista naisten muotia ihasteleva laulu. Kiinalaisen hovin pääeunukki (Imre Józsa) auttoi kreivi Hadfaludya ujuttautumaan prinsessan luo naamioimalla hänet eunukiksi, josta sitten revittiin jonkin verran mm. alapäähuumoria. Pääeunukki muistutti aika paljon stereotyyppistä jokaisen naisen homobestistä, joka auttaa mies- ja vaatepulmissa, mutta hahmo oli myös oikeasti sympaattinen yhdistelmä äidinkorviketta, esiliinaa ja ystävää josta tarvittaessa löytyy ruutia. Itse asiassa pääeunukki toi mieleeni Sound of Musicin abbedissan.

Pääeunukki ja undercover-unkarilaiskreivi, tässä D. Szabó. © Vera Éder

Lisan rasistiset aatelisvanhemmat ja heidän turhan pikku sivujuonensa olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta muuten en todellakaan pitkästynyt esityksessä. (Tosin ilman vanhempien sivujuonta pois olisi jäänyt myös hilpeä dialogi, jossa isä voivottelee heidän joutuvan rahapulassa katukerjäläisiksi ja äiti vastaa "Ole sinä kadulla, minä emännöin eroottista laitosta".) Musiikki on kaunista ja se esitetään hyvin, lavalla on silmänruokaa vaikka muille jakaa ja kaikki operetin perusosa-alueet ovat kunnossa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria

Musikaalivuosikatsaus 2014

Aika vuosikatsauksen!

Vuonna 2014 näin 27 musiikkiteatteriesitystä, ainakin 12 puhenäytelmää sekä viisi konserttia. Muita en nyt erittele, mutta musiikkiteatterin joukossa on monia todella hyviä, hauskoja, liikuttavia ja ajatuksia herättäviä esityksiä. Viime vuosi oli siitäkin harvinainen, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 en käynyt katsomassa yhtäkään Tanz der Vampiren esitystä millään kielellä.

Kaikkiaan siis hyvä ja paljon uusia tuttavuuksia sisältänyt vuosi. Maija Poppanen Budapestissa on kieron unkarilaisväritteinen Disney-tarina, ja Helsingissä Tarzan taas yllätti positiivisesti hauskuudellaan. Mamma Mia! on A-luokan vaahtokarkkia. Visuaalisesti voiton veivät HKT:n Tohtori Zivago, Turun kaupunginteatterin Jekyll&Hyde ja Wienin Der Besuch der alten Dame. Viimeksi mainittu oli muutenkin lupaava uutuus, joten toivottavasti sitä nähdään joskus muuallakin. Salapoliisioopperan libretto (Roope Lipasti) vie ehdottomasti vuoden viihdyttävimmän tekstin palkinnon. Tuulen viemää Budapestissa, Les Mis Tampereella ja Seili Turussa huolehtivat elämää suuremmista tunteista, mutta sentään sen verran kiinnostavasti että kaltaiseni kyynikkokin palasi ilomielin penkkiinsä väliajan lopussa.

Tajunnanräjäyttävin kokemus kokonaisuutena taisi lopulta olla ÅST:n Jesus Christ Superstar, jossa kaikki yksinkertaisesti naksahti kohdalleen: näyttelijät, ohjaus, musiikki, monitasoisuus, visuaalisuus. Laimein taas oli yllättäen Disneyn Leijonakuningas Hampurissa. Esiintyjät ja eläinnuket ja kaikki sellainen oli hienoa, mutta matkalla leffasta lavalle tarinaa on toivottomasti ylivenytetty eikä visuaalinen kikkailu riittänyt kantamaan liki kolmetuntista esitystä. Lisätty musiikkikin oli tylsää.

Operetteja tuli nähtyä kiitettävästi. Kun ei ole koskaan nähnyt Straussin Lepakkoa lavalla mutta on unelmoinut siitä jo vuosia, on mukavaa kun yhtäkkiä päätyy reilun puolen vuoden sisällä näkemään sen kolmesti. Wienin Volksoper teki aivan ihanan perinteisen produktion, muttei Helsingissäkään kauas kakkoseksi jääty. Varsinkin uudenvuodenaaton kansainvälinen miehitys Oopperassa oli erinomainen. Toinen pitkäaikainen mutta ennen tätä kohdalle osumaton suosikkini on Lehárin Hymyn maa (Das Land des Lächelns), jonka onnistuin näkemään Budapestin Operettiteatterissa. Siitä seuraa myöhemmin oma bloggauksensa, kunhan löydän joulukuiset muistiinpanoni. Lili bárónő -kamarioperetti taas on aina yhtä ihana. Tästä esityksestä myöhästyin hieman ja jouduin/pääsin katsomaan ensimmäisen puoliskon valoparvelta, koska ainoa ovi katsomoon kulkee näyttämön halki.

Vuodelle 2015 minulla ei ole vielä juurikaan suunnitelmia, mutta ans kattoo mitä teatterit julkistavat syksylle.