Veriveljet – Tampereen Teatteri 2012

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Willy Russellin Veriveljet (Blood Brothers, 1983) ei musikaalina aivan ole minun juttuni, mutta nautin silti illasta ja tamperelaisten esityksestä. En ole mitenkään erityisemmin liikuttuvaa tyyppiä, joten se puoli tarinasta jäi minulle hieman etäiseksi, mutta naurua riitti ja se teki hyvää. Ohjauksessa oli hauskoja pikku kikkoja, jotka naurattivat yleisöä, ja etenkin Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen veriveljeksinä sekä Risto Korhonen isoveli Sammyna olivat hykerryttävän hauskoja. Ylipäätään pidin näyttelijöistä, jotka tekivät tasaisen hyvää työtä rooleissaan. Erityismaininnat lapsosten lisäksi Rinna Paatsolle (rouva Johnstone) ja Elina Rintalalle (rouva Lyons), jotka pelasivat vastakkaisissa rooleissaan hyvin yhteen.

Ja Mikko Saastamoisen lavastus, se oli hieno! Hauskan abstrakti ja symbolinen (taikasanojani), kaunis ja toimiva. Samaa mieltä oli takanani saliin tullut teinityttö, joka spontaanisti huudahti "Ihan v*tun siisti lavastus!"

Musiikki oli ihan peruskivaa, mutta sitä oli turhan vähän. Musikaalissa on kaksi kantavaa laulua, rouva Johnstonen Marilyn Monroe ja kertojan Kengät pöydällä, ja vaikka ymmärrän niiden jatkuvan toistumisen pointin, etenkin kertojan kappale alkoi jossain neljännen kertauksen kohdalla hieman tympiä. Marilyn Monroe kehittyi paremmin tarinan mukana ja rouva Johnstonella oli muutakin laulettavaa, joten Marilyn-teema enimmäkseen vain sitoi tarinaa mukavasti yhteen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kertojan (Jussi Selo) hahmo oli ylipäätään hieman ongelmallinen, koska hänellä ei lopulta ollut minusta paljoakaan merkitystä tarinassa ja musikaali toimisi aivan hyvin ilmankin hänen läsnäoloaan. Pääasiassa tulkitsin hänet ruumiillistumaksi rouvien Johnstone ja Lyons huonosta omatunnosta, ja sitä ilmentävissä kohdissa hahmo toimikin hyvin, kuten rouva Lyonsin hetkellisesti seotessa tarinan loppupuolella. Nyt kun asiaa ajattelen, näen kertojan oikeastaan etenkin rouva Lyonsin alitajuisena pimeänä puolena, jota hän pelkää mutta josta ei pääse eroonkaan vaan joka saa yhä enemmän valtaa hänessä. Sen sijaan kohtauksissa, joissa kertoja vain on lavalla eivätkä muut hahmot erityisemmin reagoi hänen läsnäoloonsa, hän tuntui lopulta melko turhalta. Nautin kyllä kertojan runomuotoisista puherepliikeistä: niiden kontrasti Selon rokkarilookiin ja jonkinasteiseen demonisuuteen oli kiinnostava, ja kerrontaratkaisu tuntui samanaikaisesti unohtuneelta perinteeltä ja omituisen tuoreelta, kuin rokkari-Shakespeare olisi päätynyt brittiläiseen lähiöön.

Ohjauksessa oli runsaasti hauskoja pieniä yksityiskohtia, ja sinänsä traagisiakin asioita käsiteltiin paljolti naurun siivittämänä. (En tunne alkuperäisteosta tai -ohjausta, joten kaikki hyvässä ja pahassa menee nyt Reino Braggen piikkiin.) Suosikkejani oli alun kohtaus, jossa rouva Johnstone puhuu ensin maitomiehen kanssa. Hetken päästä sama näyttelijä tulee lavalle gynekologina, jolloin rouva Johnstone kysyy "Ettekös te hetki sitten ollut maitomies?" ja lääkäri vastaa "Juu, mutta päätin siirtyä gynekologiaan". Dialogi kiinnitti katsojan huomion hauskasti siihen, kuinka sama ihminen voi olla maitomies, gynekologi ja herra Lyons eikä siinä teatteriesityksen maailmassa yleensä ole mitään outoa – ennen kuin toinen hahmo kummastelee, miksi näkee koko ajan samaa tyyppiä eri ammateissa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Toivoisin vain, että suomalaiset musikaaliohjaajat joskus hoksaisivat, että lauluja – etenkin duettoja – voi esittää muutenkin kuin seisten paikallaan kasvot yleisöön päin. Lapsihahmot loikkivat kiitettävästi ympäriinsä laulaessaan, mutta aikuisten vakaviin sooloihin ja joukkokohtauksiin ei näyttänyt kuuluvan juuri minkäänlaista liikkumista. Varsinkin kertojan kappaleissa se suorastaan häiritsi, koska Selo nökötti sooloissaan tiukasti samassa asennossa keskellä lavaa eikä liikauttanut sormeakaan. Selo ei tietysti ole varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä, joten häneltä ei toki voi odottaa samaa kuin koulutetuilta ammattilaisilta, mutta ihmettelen suuresti jos hän keikoillaankin on yhtä liikkumaton laulaessaan. En sitten tiedä, onko määräys tullut ohjaajalta, etenkään kun en ole nähnyt Sami Hintsasta kertojana enkä voi vertailla. Laulaminen kyllä pelasi hyvin.

Jukka Virtasen laulukäännökset olivat ihan ok, ei suurta neroutta muttei suuria kummallisuuksiakaan, ja sama päti Braggen kääntämiin puherepliikkeihin. En saanut laulunsanoista etenkään nopeammissa kappaleissa aina selvää, mutten tiedä, oliko ongelmana laulettavat sanat, näyttelijöiden artikulaatio, musiikin äänenvoimakkuus vai miksaus.

Kokonaisuudessaan viihdyin teatterissa ja sain sitä mitä avointen harjoitusten perusteella hainkin: hauskan pienen tripin pois syksyn harmaudesta. Lopussa keskittymiseni alkoi herpaantua ja tarinakin tuntui kokoavan lankojaan yhteen vähän hätäisesti, mutta Jussi-Pekka Parviaisen ja Martti Mannisen ilmiömäinen yhteistyö ja eläytyminen hymyilyttävät vieläkin.

Linkkejä:
Veriveljet.fi: blogi ja taustatietoa esityksen synnystä
Tampereen Teatteri
Blogipostaukseni Veriveljien markkinoinnista
Veriveljet Twitterissä ja Pinterestissä