Tampereen Kurjat vm. 2013

Alain Boublil & Claude-Michel Schönberg: Les Misérables

 Kaksoisensi-ilta 13. ja 14.9.2013 Tampereen Teatterin päänäyttämöllä

Jean Valjean - Tero Harjunniemi / Petja Lähde
Javert - Sören Lillkung
Fantine - Ele Millistfer
Cosette - Sarah Nedergård
Marius - Tomi Metsäketo
Éponine - Saara Lehtonen / Pia Piltz
Thénardier - Ville Majamaa
Madame Thénardier - Ritva Jalonen
Enjolras - Samuel Harjanne / Lauri Liiv

Ohjaus - Georg Malvius
Suomennos - Jukka Virtanen
Lavastus & puvustus - Ellen Cairn
Koreografia - Igor Barberic
Valot - Palle Palmé



Suurin osa työryhmästä on tuttu jo Åbo svenska teaterin produktiosta. Turussa nähtiin täyspitkä musikaali, mutta Tampereella tehdään esimerkiksi West Endissäkin esitettävä lyhennetty versio, joka mahtuu alle kolmeen tuntiin. Ohjaus on Georg Malviuksen neljäs Les Misérables -produktio, ja lehdistötilaisuudessa hän selitti viehtymystään musikaaliin sillä, miten ajaton ja täynnä rakkautta tarina on. Hänen lähtökohtansa ohjauksessa on se, että Jean Valjean ja Javert edustavat yhden ihmisen eri puolia, hyvää ja pahaa; toinen heistä hyväksyy asian, toinen taistelee sitä vastaan.

Tampereen produktio perustuu Åbo svenskanin versioon, mutta Malviuksen mukaan jo näyttelijätkin tekevät siitä erilaisen ja hän olisi huono ohjaaja, jos ohjaisi kahta näyttelijää samalla tavalla ja samaan suuntaan. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä ja Malvius ylistivät kuin yhdestä suusta, kuinka musikaali on kuin kultakaivos, johon voi kaivautua aina vain syvemmälle ja löytää uusia kerrostumia. Malvius myös puolusti saman työryhmän käyttöä sillä, että olisi typerää mennä korjaamaan konseptia, joka toimii erinomaisesti, ja tehdä jotain täysin erilaista.

Näillä näkymin teen itse töitä produktiolle, joten tavanomaisen teatteriarvostelun sijaan blogiin saattaa ilmaantua ennemminkin yleisiä mietteitä Les Misérablesista sitä mukaa, kun henkinen symbioosini teoksen kanssa syvenee. Pari vuotta sitten kiinnostukseni musikaaliin oli miinuksen puolella, mutta Åbo svenskanin produktion näkeminen aloitti prosessin, jonka viimeisimpänä asteena löysin itseni kuuntelemasta päiväkaupalla erilaisia Les Misérables -levyjä. Uskaltauduin jopa niin pitkälle, että lainasin kirjastosta Hugon alkuperäisen romaanin – sentään suomeksi. Tuossa pöydällä se nyt tuijottaa minua vaativasti ja odottaa, että malttaisin päästää irti Monte Criston kreivistä. Musikaalin tarinasta en vieläkään ole saanut otetta, mutta ehkäpä romaani avaa sitä, ja harjoitusten seuraaminen viimeistään. Malviuksen ote musikaaliin on mukavan raikas verrattuna muihin tutustumiini versioihin, ja näyttelijäkaarti vaikutti kokonaisuudessaan erinomaiselta.

Linkkejä:
Tampereen Teatterin produktiosivu

Next to Normal – TTT 2012

Brian Yorkeyn ja Tom Kittin Next to Normal on jokunen vuosi sitten Broadwaylla esitelty musikaali, joka on Suomen teattereissa juuri nyt kuuminta hottia. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava perheenäiti yrittää selvitä sairautensa, hoitojensa ja lääkityksensä kanssa ja hänen miehensä tukea vaimoaan parhaansa mukaan. Huomiotta jäänyt perfektionistitytär ja äidin silmäteräpoika reagoivat perheen ongelmiin omalla tavallaan. Aihe ei ole aivan tavallinen musikaalille, vaikka näitä alkaa nykyään (onneksi) näkyä. Minä kävin sivistämässä itseäni Tampereen Työväen Teatterissa ja yleisesti ottaen viihdyin.

© Petri Kovalainen / TTT

Tuomas Parkkisen ohjaus toimi todella hyvin ja sai musikaalin tasoista irti kaikkea mielenkiintoista, vaikka teoksessa itsessään muutamia ongelmakohtia onkin. Minuun vetosivat kenties eniten äiti ja tytär ja heidän välisensä jännite, ja jossain vaiheessa mieleni vaelsi Daphne du Maurierin Rebecca-romaanin tematiikan suuntaan. Next to Normal ei varsinaisesti ole kuvaus keskivertomielenterveysongelmaisesta vaan se ennemminkin ehkä kuvittaa ihmisten liioiteltuja pelkoja psyykenlääkkeitä kohtaan. Samalla se myös demonisoi lääkkeitä minusta turhan paljon, koska lopulta esimerkiksi melko harvan psyykenlääke- ja terapiapotilaan muisti pyyhkiytyy hoidon myötä pois. En väitä, että lääkkeet olisivat optimaalinen ratkaisu, ja varmasti kaikille ei ensimmäisellä kerralla osu se toimivin lääke ja sivuoireita tulee, mutta tarinan osoitteleva sävy hieman häiritsi. Tosin musikaali vei lääkkeillä pelottelun ensimmäisessä näytöksessä jo niin pitkälle, että omat epäilykseni alkoivat vähitellen tuntua absurdeilta ja hymyilyttää. Ylipäätään koko tarinan sävy oli tarkoituksellisen (?) liioitteleva ja suorastaan leikkisä, ja surun seassa pulpahteli mainiota mustaa huumoria.

Suurin ongelmani Next to Normalissa on musiikki, sillä kun ei ollut minuun mitään vaikutusta. Musiikki oli hajanaista ja jotenkin epämääräisen oloista eikä jäänyt mieleen oikein mitenkään. Vaikutelmasta tuli melko tasapaksu ja tasainen, kuin teoksessa ei olisi huippukohtia lainkaan vaan vain kohtauksensirpaleita. Periaatteessa musiikki oli ihan kivaa eikä ärsyttänytkään, mutta se ei kertonut minulle oikein mitään hahmojen mielialasta tai ylipäätään tuonut tarinankerrontaan mitään lisää. Käsiohjelmassa oli kapellimestari Eeva Konnun analyyttinen ja ylistävä teksti musiikin hienoudesta, joten tulin siihen tulokseen, että asiantuntijalle se voi epäilemättä olla hienostunutta ja monisyistä, mutta musiikkia sen kummemmin tuntematon ei välttämättä saa siitä kovin paljoa irti.

Näyttelijät olivat hyviä ja sympaattisia rooleissaan, joskin laulutaidoissa oli välillä hieman puutteita. Kokonaisuus kuitenkin toimi. Eriikka Väliahde perheen äitinä sopi rooliinsa mainiosti, ja Puntti Valtonen oli hellyttävä isänä, joka yrittää pysyä mukana siinä, mitä perheessä tapahtuu. Tavoistani poiketen olin hyvin kiinnostunut perheen nuoremmasta polvesta, vaikuttavan Emmi Kaislakarin Natalie-tyttärestä ja Jukka Nylundin Gabesta. Lisäksi Toni Harjajärven hillitön psykiatrihahmo nahkahousuineen oli varastaa show'n.

[Spoilerivaroitus]
Ensimmäinen näytös oli musiikin lisäksi myös tarinankerronnaltaan melko hajanainen ja liian pitkä, mutta toista näytöstä oli ilmeisesti lyhennetty ja se eteni huomattavasti paremmin. Olisin lopun käännekohtaan, äidin päätökseen jättää hoidot ja elää miten parhaaksi näkee, kaivannut selkeämpää motivointia. Nyt tuntui vähän, että kirjoittajilta olivat loppuneet käsiteltävät ongelmat, joten äiti sai luvan päättää parantua jotta tarina saataisiin lopetettua. Musikaali muistutti oikeastaan konseptimusikaalia eikä niinkään juonellista musikaalia, koska itse tarina oli lopulta melko heikko. Se ei ollut niinkään huono asia, koska musikaali keskittyi vahvojen teemojensa kattavaan läpikäymiseen yksittäisissä kohtauksissa ja teki sen suhteellisen hyvin. En liikuttunut, mutta olen muutenkin huono liikuttumaan, ja korostetusta liikuttavuusaspektista huolimatta tunsin saaneeni musikaalista jotain irti.

© Petri Kovalainen / TTT

Mikko Koivusalon käännös oli muuten ok, mutta minulla oli siinä sama ongelma kuin Koivusalon käännöksissä yleensäkin: tyyli- ja tilannetaju eivät aivan osuneet kohdilleen tapahtumien kanssa ja parin dramaattisen kohtauksen sanat pistivät hymyilemään. Lisäksi ajoittain päälleliimatun oloinen kiroilu tökki, mikä voi tosin johtua näyttelijöiden hahmotulkinnoistakin. Tekstin hauskuuden Koivusalo tavoitti hyvin.

Puvustuksesta en osaa sanoa mitään sen kummempaa kuin että se toimi, mutta lavastus oli hauska ja oivaltava. Kahdesta kiemurasta rampista oli moneen, ja pidin laatikko- ja kaappiteemasta. Takaseinän ikkunankarmiryppäällä ja sen valaistuksella taisi olla jokin symbolinen funktio, mutta tajusin sen vasta aivan lopussa, kun keskimmäinen ikkuna oli valaistu, joten minua jäi vaivaamaan sen tarkempi tarkoitus.

© Petri Kovalainen / TTT

Kaiken kaikkiaan Next to Normal on piristävä lisä musikaaligenreen. Päätellen siitä, kuinka paljon sitä on parin viime vuoden aikana Suomessa esitetty (ensin HKT ja nyt TTT ja Wasa Teater), vastaavanlaisille vakavammille musikaaleille on tilausta

Linkkejä:
TTT: Next to Normal
Wasa Teaterin produktio
Helsingin kaupunginteatterin produktio

Kreivitär Mariza – TTT 2012

© Jonne Renvall / TTT

Luuhaan yhtenään Unkarissa, ja se on jättänyt minuun jälkensä. Rakastan operetteja, mutta ne menivät Suomessa muodista joskus 1980-luvun alussa ja pohdinkin ennen esitystä, onko osaaminen ehtinyt jo unohtua Tampereen Työväen Teatterin kokoisessa talossa. Ei onneksi ollut, vaan huumoria, hurmureita ja shampanjaa riitti lavan täydeltä.

En ole koskaan nähnyt Imre Kálmánin Kreivitär Marizaa, mutta tiesin juonen etukäteen ja havaitsin myös kuulleeni tärkeimmät laulut erinäisissä konserteissa. (Jos ylipäätään on nähnyt yhden operetin, osaa arvata muidenkin perusjuonen jo henkilöhahmojen tullessa lavalle.) Pentti Hietasen kreivi Tassilo Endrődy-Wittenburg ei erityisemmin vedonnut minuun, mutta ääni oli kuitenkin kaunis ja Hietanen täytti paikkansa. Olen tottunut vaatimaan, että bonvivan on joku sukkia pyörittävä charmipakkaus, mihin Hietanen on minulle hieman liian vanha ja murjottava Tassilona. Iäkkäämmät rouvashenkilöt vaikuttivat kyllä tykkäävän. (Harkitsen vakavasti Jyrki Anttilan näkemistä roolissa keväällä, hän oli Operettiteatteri Bravon Mustalaisruhtinattaressa suorastaan hurmaava.) 

Kristiina Hakovirta Marizana sen sijaan oli aivan ihastuttava, juuri oikeanlainen operettiprimadonna joka lauloi kauniisti ja oli sopivan ilkukurinen ja hemmoteltu. Lavasäteilyä riitti joka nurkkaan. Ja Tuukka Huttunen kilpakosijakreivi Koloman Zsupánina Varasdinista, hyvät hyssykät! Persoona isolla p:llä. Samoin Jari Leppänen ruhtinas Populescuna herätti naurunpyrskähdyksiä, ja yhdessä kilpakosijaherrat olivat melkoinen kauhukaksikko. Jos käyttäisin silmämeikkiä, se olisi valunut naurusta viimeistään siinä vaiheessa, kun vanha ruhtinatar Bozenina Guddenstein (Maija-Liisa "melkoinen täti" Majanlahti) kertoi lääkärin kieltäneen häneltä tunnemyrskyt ja palvelija Penizekin ilmaisevan tunteet hänen puolestaan. Myös Helena Rängman subrettiroolissa Tassilon pikkusiskona oli herttainen.

© Jonne Renvall / TTT

Markku Nenosen ohjaus ja koreografia olivat hauskoja ja niillä oli tuotu Marizaan viehättävää kunnon vanhanajan operetin tuntua. Tassilon ensimmäinen viininjuontisoolo olisi saanut olla hiprakkaisempikin, mutta Populescu ja Zsupán paikkasivat myöhemmin senkin puutteen – palvelija Tschekosta (hilpeä Ilmari Saarelainen) puhumattakaan.

Havaitsin taas, että operettien vanhat suomennokset ovat todella kauniita. TTT ei nähdäkseni ollut lähtenyt modernisoimaan mitään vaan käytti vanhaa Saukin ja Aukusti Simojoen käännöstä, joka soljui kauniisti ja tavoitti kappaleiden sävyt lähes täydellisesti. Lavastus oli kaunis ja toimiva, joskin juhlissa hieman pliisu, mutta puvuissa oli kimallusta sitäkin enemmän.

© Jonne Renvall / TTT

Vaadin yleensä musikaaleiltani koherenttiutta, syvällisyyttä ja ajatuksia ja välttelen hieman ns. feel-good-musikaaleja, joissa pääpaino ei ole sisällössä. Jostain syystä operettien romanttinen höttö absurdeine juonenkäänteineen ja ihmissuhdesotkuineen sen sijaan iskee minuun ja lujaa. Vähän kuin sotienaikainen Täydelliset naiset: rehellisen aivotonta absurdiutta, joka ei edes yritä olla muuta. Kaikki se hilpeän kupliva kimallus on oikea eskapistin unelma ja kuljettaa pariksi tunniksi vanhaan romanttiseen maailmaan, jossa kaikki lopulta elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Luultavasti juuri sen vuoksi Suomessa ei juuri harrasteta operetteja, kaiken kun pitää aina olla niin kantaaottavaa ja synkeää.) Lisäksi huonossakin operetissa on keskimäärin parempi musiikki kuin keskitasoisessa musikaalissa. Osasyynä on myös operettien Unkari- ja Wien-keskeisyys. Marizassa ei tarvinnut kuin mainita Tonava ja huutaa pari kertaa "Jaj!" kun silmäni epäilemättä jo samentuivat nostalgiasta ja koti-ikävästä.

Ei Työvis ihan unkarilaisia teattereita voittanut, mutta ottaen huomioon, että meillä päin ei juuri ole operettiesiintymistä geeneissä, esitys tavoitti oikean tunnelman mainiosti.

Linkkejä:
Tampereen Työväen Teatteri
Traileri

Jekyll & Hyde Turkuun

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Frank Wildhornin ja Leslie Bricussen Jekyll & Hyde on yksi suosikkimusikaaleistani, vaikka siinä onkin omat, paikoin hyvin suuret ongelmansa. Se on myös vuosikaudet ollut "tahtoo joskus nähdä" -listani kärjessä, joten olin loikata penkistäni, kun kuulin sen tulevan Turun kaupunginteatteriin. Tämänpäiväisessä lehdistötilaisuudessa paljastettiin työryhmän ja näyttelijöiden nimet.

Ensi-ilta 22.2.2013 Turun kaupunginteatterin suurella näyttämöllä

Tri Jekyll / hra Hyde - Riku Nieminen
Emma Carew - Jennie Storbacka
Lucy - Anna Victoria Eriksson
Mika Kujala
Riitta Salminen
Jukka Aaltonen
Minna Hämäläinen
Petri Rajala
Severi Saarinen

Ohjaus - Tuomas Parkkinen
Käännös - Tuomas Parkkinen, Jussi Vahvaselkä, Kristina Vahvaselkä
Musiikin sovitus ja johto - Jussi Vahvaselkä
Koreografia - Osku Heiskanen
Lavastus - Teemu Loikas
Puvustus - Pirjo Liiri-Majava
Valaistus - Janne Teivainen
Ääni - Jari Tengström
Naamiointi - Heli Lindholm
11-henkinen orkesteri

Lehdistötilaisuus näytti ja kuulosti hyvältä ja enimmäkseen hälvensi pelkojani musikaalin tiettyjen osa-alueiden suhteen. Minulla on ristiriitainen suhde Frank Wildhornin musikaaleihin. Hän on yhtäältä hyvä säveltäjä, jolla on hienoa draamantajua etenkin kuorokohtauksissa, ja toisaalta hänellä on toivoton taipumus tupata kaikki musikaalinsa täyteen romantiikkaa ja sokerisia balladeita, jotka eivät tuo paljoakaan lisää tarinaan. Lisäksi hänen musikaalinsa ovat tunnettuja melko mitäänsanomattomista lyriikoistaan, vaikka hän on käyttänyt useitakin eri sanoittajia, jotka muualla ovat saaneet aikaan keskimäärin hyvää jälkeä.

Osaksi jo senkin vuoksi minua hieman hirvittää se, että Turussa on säästetty juuri käännöksestä ja laitettu ammattikääntäjän sijaan ohjaaja, kapellimestari ja englantia toisena kielenään puhuva näyttelijä (kapellimestarin vaimo) kääntämään. Diipadaapainen teksti on Jekyll & Hyden suurimpia heikkouksia, eikä epäammattimainen käännös huonosta tekstistä varsinaisesti paranna tilannetta, joten toivon todella, että kääntäneet ovat osanneet asiansa. Jussi Vahvaselän mukaan Kristina Vahvaselkä on tehnyt libreton raakakäännöksen ja avannut kulttuurisidonnaisuuksia ja monimerkityksellisyyksiä, minkä pohjalta Tuomas Parkkinen ja Jussi Vahvaselkä ovat sitten muokanneet varsinaisen käännöksen. Lehdistötilaisuudessa esitetty Once Upon a Dream (suom. Meidän haavemaa) onneksi kuulosti onneksi ihan kelvolliselta, joten esityksessä ei toivon mukaan tarvitse yrittää unohtaa osaavansa suomea. Minua kuitenkin huolestuttaa ajatus siitä, että jonkun mielestä musikaalin teksti on vain esityksen täytettä, jonka ohjaaja ja kapellimestari voivat pyöräyttää muiden töittensä ohella. Suomessa kuitenkin on ihan koulutettuja kääntämisen ammattilaisiakin, joita ei todellakaan mitenkään ylikäytetä musikaaleja käännätettäessä. Eihän ohjaaja tee lavastusta tai valaistustakaan, vaan sitä varten on omat ammattilaisensa.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Toinen ongelma on ajoittain kovin laahaava käsikirjoitus, joka onkin eri produktioissa elänyt melkoisesti. Wildhorn on onneksi hyvin vapaamielinen musikaaliensa suhteen, joten Turussa ei todennäköisesti tulla näkemään kopiota mistään vaan hyvin omanlaisensa produktio. Jekyll & Hyde on siitä hankala tapaus, että huonolla ohjauksella siitä saa todella tylsän esityksen, ja toisaalta se tarjoaa ohjaajalle valtavasti vapauksia irrotella luovuudella ja antaa palaa. Mitä nyt Tuomas Parkkisen ohjauksia tunnen, hänen pitäisi olla hyvä valinta musikaaliin, ja hänen ajatuksensa musikaalin ja etenkin Jekyllin motiiveista kuulostivat lupaavilta. Parkkinen on lähtenyt käsittelemään musikaalia riippuvuuden, addiktion, syyllisyyden ja itsekkyyden kautta. Hänen näkökulmansa Jekyllin hahmoon ja tämän tiedeprojektiin on se, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja elämän tarkoitus on oppia ottamaan muut ihmiset huomioon. Jekyll vapauttaa itsestään tämän perimmäisen pahuuden ja jää koukkuun sen tuomaan tunteeseen kuin peli- tai nettiriippuvainen.

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Broadwayn ja West Endin kriitikot ovat perinteisesti tuhautelleet Wildhornille nenäänsä. Tuotteliaisuudestaan (parhaina vuosina kolmekin eri maailmanensi-iltaa) huolimatta hän ei ole musikaalisäveltäjien hierarkiassa kovin korkealla. Sille on monia hyviäkin syitä, mutta toisaalta hänen teoksensa ovat minusta välillä myös aliarvostettuja. Wildhornin tuotanto on laaja, mutta sen joukossa on monta floppia ja vain muutama todella suosiota saavuttanut musikaali, yksi niistä Jekyll & Hyde (1990) ja toinen Tampereella 2000-luvun alussa nähty Scarlet Pimpernel (1997). Euroopassa hänen musikaalinsa ovat usein menestyneet paremmin ja eurooppalaisilla ohjaajilla tuntuu olevan hyvä ote hänen tarinoihinsa. Nykyisin Wildhorn onkin päätynyt usein tuomaan uudetkin musikaalinsa maailmanensi-iltaan eurooppalaisilla lavoilla kuten sveitsiläisessä St. Gallenin teatterissa, jossa 2009 nähtiin hänen uusi musikaalinsa Monte Criston kreivistä. Etenkin Theater an der Wienin Jekyll & Hyde -produktio (2001–2003) oli suurmenestys, mutta muutoin musikaalia ei ole kovin usein nähty suurimmissa teattereissa, vaan se on yleensä päässyt parhaiten oikeuksiinsa kiertueilla ja kaupunginteattereissa. Musikaalista on myös filmattu elokuvaversio Broadway-produktion pohjalta, mutta tuntemattomasta syystä sen pääosaan valittiin David Hasselhoff, joten ei siitä sen enempää.

Kaikesta nillityksestäni huolimatta Jekyll & Hyde on hieno musikaali ja odotan positiivisella mielenkiinnolla sen näkemistä Turussa. Tarina kuvaa upeasti tri Jekyllin nuorta kunnianhimoa, turhautumista ja hidasta tuhoa samalla kun hän yrittää tasapainoilla normaalin elämänsä ja uransa välillä. Musikaali kertoo paljolti ristiriidasta julkisivun ja todellisuuden välillä, niin yhteiskunnallisella kuin yksittäisen ihmisenkin tasolla. Hyde on viettelevän julma paholainen, joka toisaalta kostaa juuri kaupungin pahimmille kaksinaismoralisteille ja tekee asioita, joista jokainen ihminen joskus pimeimpinä hetkinään haaveilee. Paha saa monessakin mielessä palkkansa musikaalissa, mutta onko väärin, jos paha kostaa pahalle?

© Saara Salmi / Turun kaupunginteatteri

Riku Nieminen on todella kiinnostava valinta vaikeaan kaksoisrooliin, ja odotan innolla etenkin hänen Hydensä näkemistä. Nieminen kutsuttiin rooliin erikseen, mutta muutoin teatteri piti avoimet koe-esiintymiset, joihin osallistui noin 250 hakijaa. Vierailevia näyttelijöitä produktiossa on 16. Parkkinen perusteli Niemisen valintaa hänen muuntautumiskyvyllään ja akrobaattisilla liikkumiskyvyillään, jotka kieltämättä kuulostavat eduilta roolissa. Nieminen ei perhesyistä päässyt lehdistötilaisuuteen, joten en osaa sanoa hänen äänestään mitään, mutta kaipa miehellä jonkinlainen laulutekniikka on, kun Munamiehestäkin selviää menettämättä ääntään. Jekyllin kihlattua Emmaa näyttelevä Jennie Storbacka (tällä hetkellä ÅST:n Hair-produktiossa, jossa lopettaa vuodenvaihteen jälkeen) kuulosti hurmaavalta lehdistötilaisuudessa, ja Anna Victoria Erikssonia on kehuttu kovasti Aladdin-musikaalin Jasminena, joten valinnat vaikuttavat hyvin osuneilta. Toivon hartaasti, että Mika Kujala on nimiroolissa kakkosnäyttelijänä, koska hän oli alkuperäinen veikkaukseni rooliin ja haluaisin kovasti nähdä hänet siinä.

Jään siis mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää Turussa. Sisäinen viktoriaanisuusfanini ainakin kehrää jo katsoessaan pressikuvia ja asuja.

Linkkejä:
Turun kaupunginteatteri
Musikaalin virallinen kotisivu
Frank Wildhornin kotisivu

Veriveljet – Tampereen Teatteri 2012

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Willy Russellin Veriveljet (Blood Brothers, 1983) ei musikaalina aivan ole minun juttuni, mutta nautin silti illasta ja tamperelaisten esityksestä. En ole mitenkään erityisemmin liikuttuvaa tyyppiä, joten se puoli tarinasta jäi minulle hieman etäiseksi, mutta naurua riitti ja se teki hyvää. Ohjauksessa oli hauskoja pikku kikkoja, jotka naurattivat yleisöä, ja etenkin Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja Martti Manninen veriveljeksinä sekä Risto Korhonen isoveli Sammyna olivat hykerryttävän hauskoja. Ylipäätään pidin näyttelijöistä, jotka tekivät tasaisen hyvää työtä rooleissaan. Erityismaininnat lapsosten lisäksi Rinna Paatsolle (rouva Johnstone) ja Elina Rintalalle (rouva Lyons), jotka pelasivat vastakkaisissa rooleissaan hyvin yhteen.

Ja Mikko Saastamoisen lavastus, se oli hieno! Hauskan abstrakti ja symbolinen (taikasanojani), kaunis ja toimiva. Samaa mieltä oli takanani saliin tullut teinityttö, joka spontaanisti huudahti "Ihan v*tun siisti lavastus!"

Musiikki oli ihan peruskivaa, mutta sitä oli turhan vähän. Musikaalissa on kaksi kantavaa laulua, rouva Johnstonen Marilyn Monroe ja kertojan Kengät pöydällä, ja vaikka ymmärrän niiden jatkuvan toistumisen pointin, etenkin kertojan kappale alkoi jossain neljännen kertauksen kohdalla hieman tympiä. Marilyn Monroe kehittyi paremmin tarinan mukana ja rouva Johnstonella oli muutakin laulettavaa, joten Marilyn-teema enimmäkseen vain sitoi tarinaa mukavasti yhteen.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Kertojan (Jussi Selo) hahmo oli ylipäätään hieman ongelmallinen, koska hänellä ei lopulta ollut minusta paljoakaan merkitystä tarinassa ja musikaali toimisi aivan hyvin ilmankin hänen läsnäoloaan. Pääasiassa tulkitsin hänet ruumiillistumaksi rouvien Johnstone ja Lyons huonosta omatunnosta, ja sitä ilmentävissä kohdissa hahmo toimikin hyvin, kuten rouva Lyonsin hetkellisesti seotessa tarinan loppupuolella. Nyt kun asiaa ajattelen, näen kertojan oikeastaan etenkin rouva Lyonsin alitajuisena pimeänä puolena, jota hän pelkää mutta josta ei pääse eroonkaan vaan joka saa yhä enemmän valtaa hänessä. Sen sijaan kohtauksissa, joissa kertoja vain on lavalla eivätkä muut hahmot erityisemmin reagoi hänen läsnäoloonsa, hän tuntui lopulta melko turhalta. Nautin kyllä kertojan runomuotoisista puherepliikeistä: niiden kontrasti Selon rokkarilookiin ja jonkinasteiseen demonisuuteen oli kiinnostava, ja kerrontaratkaisu tuntui samanaikaisesti unohtuneelta perinteeltä ja omituisen tuoreelta, kuin rokkari-Shakespeare olisi päätynyt brittiläiseen lähiöön.

Ohjauksessa oli runsaasti hauskoja pieniä yksityiskohtia, ja sinänsä traagisiakin asioita käsiteltiin paljolti naurun siivittämänä. (En tunne alkuperäisteosta tai -ohjausta, joten kaikki hyvässä ja pahassa menee nyt Reino Braggen piikkiin.) Suosikkejani oli alun kohtaus, jossa rouva Johnstone puhuu ensin maitomiehen kanssa. Hetken päästä sama näyttelijä tulee lavalle gynekologina, jolloin rouva Johnstone kysyy "Ettekös te hetki sitten ollut maitomies?" ja lääkäri vastaa "Juu, mutta päätin siirtyä gynekologiaan". Dialogi kiinnitti katsojan huomion hauskasti siihen, kuinka sama ihminen voi olla maitomies, gynekologi ja herra Lyons eikä siinä teatteriesityksen maailmassa yleensä ole mitään outoa – ennen kuin toinen hahmo kummastelee, miksi näkee koko ajan samaa tyyppiä eri ammateissa.

© Harri Hinkka / Tampereen Teatteri

Toivoisin vain, että suomalaiset musikaaliohjaajat joskus hoksaisivat, että lauluja – etenkin duettoja – voi esittää muutenkin kuin seisten paikallaan kasvot yleisöön päin. Lapsihahmot loikkivat kiitettävästi ympäriinsä laulaessaan, mutta aikuisten vakaviin sooloihin ja joukkokohtauksiin ei näyttänyt kuuluvan juuri minkäänlaista liikkumista. Varsinkin kertojan kappaleissa se suorastaan häiritsi, koska Selo nökötti sooloissaan tiukasti samassa asennossa keskellä lavaa eikä liikauttanut sormeakaan. Selo ei tietysti ole varsinaiselta ammatiltaan näyttelijä, joten häneltä ei toki voi odottaa samaa kuin koulutetuilta ammattilaisilta, mutta ihmettelen suuresti jos hän keikoillaankin on yhtä liikkumaton laulaessaan. En sitten tiedä, onko määräys tullut ohjaajalta, etenkään kun en ole nähnyt Sami Hintsasta kertojana enkä voi vertailla. Laulaminen kyllä pelasi hyvin.

Jukka Virtasen laulukäännökset olivat ihan ok, ei suurta neroutta muttei suuria kummallisuuksiakaan, ja sama päti Braggen kääntämiin puherepliikkeihin. En saanut laulunsanoista etenkään nopeammissa kappaleissa aina selvää, mutten tiedä, oliko ongelmana laulettavat sanat, näyttelijöiden artikulaatio, musiikin äänenvoimakkuus vai miksaus.

Kokonaisuudessaan viihdyin teatterissa ja sain sitä mitä avointen harjoitusten perusteella hainkin: hauskan pienen tripin pois syksyn harmaudesta. Lopussa keskittymiseni alkoi herpaantua ja tarinakin tuntui kokoavan lankojaan yhteen vähän hätäisesti, mutta Jussi-Pekka Parviaisen ja Martti Mannisen ilmiömäinen yhteistyö ja eläytyminen hymyilyttävät vieläkin.

Linkkejä:
Veriveljet.fi: blogi ja taustatietoa esityksen synnystä
Tampereen Teatteri
Blogipostaukseni Veriveljien markkinoinnista
Veriveljet Twitterissä ja Pinterestissä