MeriteatterinEikä merta enää ole – kotimatkan laulu kertoo pakollisista hyvästeistä, irtipäästämisestä ja juurista. Näin esityksen edelliskesänä Röölässä ja nautin silloinkin (vanha bloggaukseni), mutta nyt Tampereella Teatteri Telakan loppuunmyydyssä vierailuesityksessä kiinnitin enemmän huomiota tarinan koskettaviin puoliin. Aamulehtikin on ylistänyt viimeistä kahta vierailua ja syystä. Meriteatterilaisilla on hallussaan taito kertoa viiltävän hauskoja tarinoita vähäeleisesti ja tuoda pienillä keinoilla näyttämölle kokonaisia elämänkohtaloita.
Eikä merta enää ole – kotimatkan laulu
Käsikirjoitus ja ohjaus: Anni Mikkelsson
Rooleissa: Antti Autio, Laura Halonen, Mait Joorits, Jaakko Ohtonen ja Vera Veiskola
Tuotanto: Suvi Ahoniemi
Sillinkalastus Atlantilla oli vuosikymmeniä rannikon elinkeino, mutta 1970-luvulla kalakannat romahtivat ja Röölän sillisataman kuuluisa Saukko-laivasto joutui lopettamaan sillinpyynnin. Kun monen sukupolven elinkeino lakkaa äkkiä olemasta ja kaikki tuttu ja turvallinen katoaa, niin yhteisöt hajoavat maailmalle ja ihmisten on etsittävä uusi pohja elämälleen. Toiset tekevät sen sulkemalla vanhat muistot mielestään, toiset ottavat valtameren verran etäisyyttä, jotkut turvautuvat alkoholiin ja muutamat päätyvät umpikujaan. Päähenkilö Tyyne (järisyttävä Vera Veiskola) kääntää merelle selkänsä ja lukitsee piiloon kaipuunsa ja samalla palan itseään. Miltei loukkaantuneena hän suuntaa nyt huomionsa kohti perintömaata ja metsiä, sitä ainoaa pysyvää joka hänellä enää on. Juurtunutta Tyyneä ei irrota talostaan edes Urmas Meri (symppis Maik Joorits), virolainen sillinkalastaja, joka kalan loputtua suuntaa metsätöihin Amerikkaan.
Näinä yt-neuvottelujen ja maastamuuton aikoina aihe on ajankohtainen, kun maailma muuttuu ihmisiä nopeammin eikä elämää enää voi tukea eläkeviran varaan. Sattumalta myös seurasin edellisiltana Twitterissä #Titanicilla-tapahtumaa, jossa ryhmä erilaisia tosipohjaisia fiktiivisiä henkilöitä twiittasi ns. reaaliajassa tunnelmia Titanicilta ja sen uppoamisesta. Urmas Meren ja Maattomien esittämä kappale muukalaisuudesta, siirtolaisuudesta ja uuden elämän etsinnästä muistutti näistä parempaa tulevaisuutta hakeneista, joista suurin osa ei koskaan päässyt perille vaan vajosi Atlantin pohjaan. Amerikkaan päässeilläkään ei välttämättä ollut helppoa, jos kaikkialla tunsi olevansa vain juureton, merentuoma muukalainen.
Tarina kertoo myös juurien tiedostamisesta ja käsittelystä, kansanperinteestä ja hiljaisesta tiedosta. Moni asia unohtuu sukupolvien seuratessa toistaan, mutta se on toisaalta lohdullistakin. Hiljaisesti Tyyne opettaa, että menneisyys on hyvä tiedostaa mutta siihen ei saa jäädä kiinni. Vaikka nostalgia on trendikästä ja Tyynen elämästä taideprojektia tekevän Tuulikin (Laura Halonen) mielestä menneisyys on kiehtovaa, Tyyne itse ei niin välitä kertoa tarinaansa. Ihmiselämä ei ole tarina tai performanssi vaan sekalainen sarja kohtauksia, muistoja ja mielikuvia, eikä niitä kaikkia tee mieli tallentaa jälkipolville. Harvoin itken teatterissa, mutta Tyynen muistot, kuolema ja hauta nostivat kyyneliä silmiin. Ihminen koostuu muistoistaan, ja vaikka kuinka niitä yrittäisi tallentaa, alkuperäinen kokemus menee hautaan ihmisen mukana.
***
Meriteatteri järjestää Röölän satamassa 1.-10.7. Meriteatteri-festarin, jolla on mahdollista nähdä Lähtö-trilogian kaikki kolme osaa sekä teatterimusiikkia ja koko perheen teatteria. Suosittelen!
Helsingin kaupunginteatterin Vampyyrien tanssi tuli ja meni. Kävin katsomassa viimeiset esitykset, joista ensimmäinen oli samalla astetta yhteisöllisempi Vampyyrien ilta. Olin edellisen kerran nähnyt tämän toisen miehityksen heidän ensi-illassaan, joten muutos oli melkoinen.
Jonas Saaren Krolock-tulkinta oli siinä mielessä samanlainen kuin kollega Mikko Vihmalla, että hänenkään kreivinsä ei verta saatuaan enää paljoakaan piitannut Sarah'sta, eikä hahmojen suhdetta todellakaan romantisoitu. Mutta siinä missä Vihma oli melko klassinen vampyyrikreivi, Saari muistutti kumaraa, menninkäismäistä Pikku Myyn ja Muumien noidan sekoitusta, joka on viettänyt liian monta vuosisataa linnanmuurien sisällä ja tullut mökkihöperöksi. Saaren tulkinta oli sitten ensi-illan kehittynyt vielä selvästi parodisempaan suuntaan ja nauratti yleisöä. Koomisen melodramaattisessa Sammumattomassa poltteessa odotin joka hetki Krolockin puhkeavan itkuun tai vähintäänkin niistävän hihapitsiinsä. En voisi pokkana katsella tämän kreivin ilmestymistä kylppäriini ja vielä vähemmän lähtisin tämän vampyyrin matkaan, mutta ymmärrän kyllä, miksi Saarenkin virnistelevällä Krolockilla on faninsa. Tulkinta oli omaperäinen muttei juurikaan minun makuuni, vaikka osa ylilyönneistä oli varmasti viimeisen illan hysteriaa. Pari kunnon huippuhetkeäkin Saarella oli, esimerkiksi Sarah'n ja Krolockin dueton hyvin mietitty loppu.
Mikko Vihman Krolock jysäytti viimeisillä kerroilla mieleeni koko feodaalisen isännän ja alamaisten peruskuvion, vampyyrinpureman ja veren imemisen symboliikan ja ylipäätään kreivin (myös seksuaalisen) vallan. Tanssisalin purema muistuttaa muutenkin asetelmaltaan jonkinlaista julkista raiskausta, jolla linnanherra demonstroi koko alamaisköörille valtaansa ja miehuuttaan. Sarah on siinä enää vain vallan pönkityksen ja kreivin oman mielihyvän väline. Kreivi von Vihman ilme pureman jälkeen oli suorastaan orgastisen tyydyttynyt, kun taas sivuun viskattu Sarah ei varsinaisesti näyttänyt saaneen (haluamaansa tai mitään muutakaan). Tarina on opettavainen: varmista että kumppanillasikin on kivaa, tai kumppani nostaa kytkintä ja nolaa sinut koko possesi nähden.
Itse en tätä huomannut (silmäni saattoivat tässä vaiheessa olla vähän muualla), mutta muut raportoivat Sami Paasilan ensemblevampyyrin olleen tanssiaisissa varsin uhmakas Krolockia kohtaan ja kaikesta päätellen vähintään vallankumousaikeissa. Mahdin esittely taisi siis olla paikallaan, että alempiarvoiset vampyyrit tajuavat pysyä ruodussa. Jälkeenpäin loimme kaverini kanssa kaksikin eri teoriaa siitä, kuinka tämä asusta ja pulisongeista päätellen unkarilainen ensemblevampyyri on vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumousyrityksen jäänteitä. Unkarilla on pitkä historia ulkomaalaisten valloittajien ylikävelemänä ja liki kaikki yritykset nousta isäntiä vastaan ovat epäonnistuneet, mutta heikosta tahdosta se ei ainakaan ole ollut kiinni. Yksi innokas mutta ikuisesti epäonnistumaan tuomittu husaarivampyyri sopisi kuvioon oikein hyvin.
Tässä vaiheessa palaamme mielikuvitukseni labyrintistä takaisin näyttämölle. Anna Victoria Eriksson Sarah'na puolestaan oli ihastuttavan leikkisä ja unelmoiva, kuin hento transilvanialainen metsänhenki. Jos kahta Sarah'a vertaa, niin Raili Raitalan tulkinta oli epäröivä ja harkitsevampi, kun taas Erikssonin Sarah ei hetkeäkään pelännyt kreiviä tai miettinyt, seuratako sydäntään. Menoksi vain! Alas sitten tultiinkin lujaa, kun haltioituminen kreivin huomiosta vaihtui hämmästykseksi ja pettymykseksi. Pidin molemmista tulkinnoista todella paljon, ja kun molemmat leidit vielä lauloivat paremmin kuin juuri kukaan muu eurooppalainen Sarah, niin Suomella on syytä olla ylpeä.
Miiko Toiviainen oli kehittynyt hurjasti sitten ensi-illan. Tämä Alfred tajusi hyvin pian, millaisessa seurassa on päätynyt reissuun, ja nopeatahtinen kypsyminen proffan kypsymättömyyteen oli herkullista seurattavaa. Viimeistään linnassa Alfred joutui pariin kertaan laskemaan mielessään hitaasti kymmeneen, ettei olisi potkaissut pelkurihuithapelia esimiestään, jonka lapsenvahdiksi oli joutunut. Raivoisan kettuuntunut ilme Orion-kohtauksessa oli hykerryttävä.
Tuukka Leppänen Abronsiuksena oli ehkäpä parasta tässä miehityksessä. Professori oli selvästi ensimmäistä kertaa ulkona tutkijankammiostaan ja intoa piukassa mahdollisuudesta empiiriseen tutkimukseen. Energiaa proffalla oli enemmän kuin koko kylässä yhteensä, mutta kyvyssä keskittyä ja huomioida ympäristöä oli pahoja puutteita. Niinpä Alfred joutui hoitamaan käytännön ajattelun, ja assistentin aikuistumisprosessi oli selvästi varsin nopea, radikaali ja turhauttava. Toisaalta Abronsius oli niin sympaattinen ja hyvää tahtoa pursuava, että eihän häntä voinut sinne vuorillekaan jättää.
Magdat olivat mielenkiintoisella tavalla erilaisia, vaikka kumpikin oli vampyyrinä hyvin vahva ja piti Chagalin visusti piikkikorkonsa alla. Sanna Majurin Magda selvästi ahdistui todella paljon Chagalin kähminnästä ja lähestyi kuollutta isäntäänsä voitonriemuisella, pilkallisella asenteella, josta vampyyrinä muotoutui upean itsetietoista, itsevarmaa ylpeyttä. Laura Alajääsken Magda taas piti Chagalia kyllä rasittavana muttei alkujaankaan ollut lainkaan niin alistetussa asemassa kuin virkasiskonsa. Hän suhtautui Chagalin ruumiiseen hetkittäin jopa jonkinlaisella äidillisellä hellyydellä, olihan tämä kuitenkin pohjimmiltaan vain mies. Pari oli jossain määrin tasa-arvoisempi, ja henkilökohtaisen emansipaation sijaan tämä Magda päätyi ottamaan kunnolla ilon irti epäkuolleesta elämästä. Varsinkin Alajääsken palvelustytöllä synkkasi heti Herbertin kanssa. Hän oli silmin nähden riemuissaan päästessään parempien piirien tanssiaisiin, taputteli kampaustaan kreivin tullessa saliin ja näytti varsinkin Vihman rokkaavan soolon jälkeen siltä, että pyytää herralta kohta nimmarin.
HKT:n Vampyyreillä oli paljon hienoja hetkiä ja näyttelijöitä, mutta farssimainen yleismeininki ja Kummelia muistuttava huumori tympivät minua. Ne näköjään hämäsivät myös monia kriitikoita, koska siinä missä Seinäjoen kritiikeissä teosta kutsuttiin moniulotteiseksi ja syvälliseksi ajankuvaksi, niin Helsingin kriitikot pitivät musikaalia usein heppoisena ja pintapuolisena viihteenä. Poikkeus oli Hesarin kriitikko, joka Seinäjoella ei tuntunut ymmärtävän teoksesta mitään mutta oli Helsingissä valaistunut sen syvällisestä sanomasta. Yhdestä teoksesta on siis moneksi. Minulle tämä tuotanto oli ennen kaikkea viihdyttävä tauko arkeen sekä mahdollisuus ihailla yksittäisiä näyttelijäsuorituksia ja ensemblen puuhia, mutten saanut esityksestä samalla lailla irti uusia asioita kuin parhaimmillaan voisin.
Fanitoiminta oli suomalaiselle musikaalille harvinaisen aktiivista ja muodostui nopeasti melkoiseksi ilmiöksi. Somea seuraavat lienevät huokaisseet helpotuksesta, kun #vampyyrientanssi-hashtag rauhoittui hieman, mutta edelleen sillä putkahtelee näkyviin fanitaidetta*, kuvamuokkauksia, kaipausta, vieroitusoireita ja erilaisia teorioita hahmojen ja tapahtumien taustoista. Vampyyrien tanssi imaisi mukaansa eikä päästä uhrejaan irti kovin helpolla. Näyttelijät poseerailivat kameroille ihailtavalla kärsivällisyydellä, ja haluan erikseen kiittää Peacockin pitkämielisiä vahtimestareita, joiden työpäivää jälkihype taisi venyttää useimpina iltoina. Vampyyrien illoissa oli kaikenikäistä väkeä pukeutuneena teeman mukaisesti, ja opin tunnistamaan monta fania vähintäänkin ulkonäöltä. En edes ollut lähellekään se, jolle kertyi eniten käyntikertoja.
Tavallinen teatterikansa ei oikein löytänyt Helsingin tuotantoa, vaikka paikalle tulleet katsojat pääosin pitivätkin esityksestä. Itse asiassa tämä on 20 vuoteen ensimmäinen Tanz der Vampiren tuotanto, joka ei oikein missään vaiheessa myynyt kunnolla, ja monia arki-iltojen esityksiä peruttiin. Esimerkiksi Seinäjoen proggis ei missään määrin ollut ns. mummoystävälliseksi tehty, mutta silti se houkutteli paikalle onnellisia eläkeläisbussilastillisia, jotka väliajalla vessajonossa hyräilivät musikaalin melodioita, ihastelivat painajaismaisia vampyyrejä ja selvästi saivat teoksesta irti jotakin. HKT:n pitkähampaat eivät ilmeisesti vetäneet samalla lailla ryhmämatkailijoita puoleensa, ja Helsingissä toki on enemmän kilpailua yleisön rahoista. Vika tuskin on teoksessa, aihepiirissä tai muussa teokseen liittyvässä syyssä, vaikka tekstinkin huumori on hieman omalaatuista eikä varmasti sovi kaikille. Osasyy varmasti on Peacockissa rakennuksena, se kun on verrattain hankalassa paikassa ja ihan puhtaasti istumamukavuudeltaan surkea. Paksu tyllialushameeni onneksi säästi oman takalistoni ja selkäni kärsimyksiltä. Akustiikka myös vaihtelee suuresti sen mukaan, missä kuulija istuu. Kävin lopulta katsomassa musikaalin yhdeksän kertaa eri puolilta etupermantoa, ja kuulemani ääniefektit riippuivat täysin siitä, missä kohtaa paikkani oli.
En kehittänyt Helsingin Vampyyrien tanssiin samanlaista addiktiota ja tunnesidettä kuin muutamat muut, mutta jään kaipaamaan varsinkin muutamaa roolitulkintaa. Ennen kaikkea ikävöin sitä liikuttavan harrasta, innokasta, omistautuvaa katsojakulttuuria, joka musikaalin ympärille syntyi. Ihana katsoa, kuinka porukkaa pikkulapsesta senioriin tulee teatteriin ja ne täytyy esityksen lopuksi suunnilleen kantaa ulos. Ja sitten ne tulevat uudestaan ja uudestaan. Mikäs teatteri seuraavaksi tarttuisi Vampyyreihin?
Lintukoto on musikaali suoraan pahamaineisen punaviherkuplan sisältä. Se näyttää äärirasismin absurdit puolet ja lieveilmiöt, yksittäisen pakolaisen elämää, tavallisen ihmisen elämää. Tarinan keskiössä on Sampo (vihainen ja todella hyvä Miika Laakso), joka palaa kymmenen vuoden jälkeen takaisin pieneen kotikaupunkiinsa ja päättää pakolaisten olevan sen tuho ja turma. Dementikkoisä Erkki (liikuttava, hellyttävä, pelottava Jussi Lampi) elää omissa maailmoissaan irrallaan nykytodellisuudesta. Erkkiä hoitaa Ariyana (herkkä, vahva, upea Elsa Saisio), jota Sampo pitää hyvinkin viehättävänä kunnes tajuaa tämän olevan alkujaan Kurdistanista. Sampon sisar Aino (teräksinen, voimakas Emmi Hatjasalo) yrittää ihan vain selvitä arjesta samalla kun veli puuhaa katupartiota ja irtisanoo Ariyanan, jolloin Erkki jää ilman hoivaa.
Aino, Erkki ja mustikkakeitto. Kuva: Toivo Heinimäki
Nelikon elämän kuvauksen lomassa on kabareemaisia taustoittavia kohtauksia. Erkki muistelee siirtolaiskesäänsä Audin tehdastyöläisenä Ruotsissa lukuisien muiden suomalaisten kanssa. Oudon tutun oloinen ministeri (Lampi) ryhtyy mielessään EU:n kuninkaaksi tanssiryhmän ylistäessä taustalla. Maahanmuuttoteemainen A2-ilta muuttuu iltahuudoksi, jossa jokainen jankuttaa karjuen omaa näkökantaansa kiinnittämättä mitään huomiota muihin.
Tarinan kulkua oli vaikea ennakoida ja määritellä. Onko tämä tragedia, onnellinen satu, tragikomedia vai komedia? Hetkittäin pelkäsin, että tästä on tulossa opettavainen ja saarnaava satu, jossa pahis oppii hyvikseksi ja sitten kaikki elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Stereotyyppiset hahmot alkoivat kuitenkin vähän kerrallaan paljastaa taustaltaan harmaan sävyjä. Tarina näyttää käännekohtia, joissa kukin voisi valita toisinkin ja joutuu ainakin jälkeenpäin myös miettimään valintojaan. Harvoin on yksi rehellisen tympääntynyt repliikki tuonut musikaalin hahmoon yhtä paljon syvyyttä kuin muuten niin lämpimän ja pidättyväisen Ariyanan "Haista vittu". Tekopyhästä Sampostakin paljastuu inhimillinen, yhtä lailla omia valintojaan kyseenalaistava puoli.
Vihervassari, rasisti ja toimittaja. Kuva: Toivo Heinimäki
Kun varsinaiset tapahtumat hirvittävät, on puhdistavaa saada nauraa jollekin niiden piirteelle, hurrata hyvälle näyttelijälle tai ihailla kohtauksen toteutusta. Kun uutisia seuratessa tuntuu ettei tiedä itkeäkö vaiko nauraa, niin Lintukodossa voi rauhassa kokeilla molempia vuorotellen ja samanaikaisesti. Aihe on vakava ja monia henkilökohtaisesti koskettava, mutta sen käsittely ei suinkaan ole ryppyotsaista tai väkipakolla liikutuksen kyyneliä lypsävää.
Käsikirjoittaja-sanoittaja Eppu Nuotio ja säveltäjä Jukka Nykänen lukkiutuivat kymmeneksi päiväksi berliiniläiseen asuntoon ja tekivät siinä ajassa musikaalin, jonka Ville Sandqvist sitten ohjasi näyttämölle. Nopea puserrus näkyy toisaalta ajankohtaisuutena ja toisaalta jossain määrin hajanaisena kokonaisuutena. Tarina ei sinänsä anna vastauksia, vaan se vain piirtää moniulotteisen maalauksen maahanmuuttokeskustelun eri osapuolista ja heidän vaikuttimistaan. Nuotion sanoitukset ovat teräviä, hauskoja ja osuvia. Nykänen taas on suomalaisista musikaalisäveltäjistä ehkäpä suosikkini. Raikas, koskettava, tarttuva ja mukavasti eri vaikutteita yhdistelevä musiikki etenee kevyesti ja värittää kohtaukset erinomaisesti. Flyygelillä esitystä säestänyt Nykänen oli myös kiehtovaa seurattavaa eläytyessään musiikkiin. Flyygeli ja basso (Pekka Korhonen?) venyivät koko teoksen säestykseksi paremmin kuin hyvin.
Ministeri ynnä ensemble. Kuva: Toivo Heinimäki
Näyttelijänelikkoa oli ilo katsella. Muutamalla rekvisiitankappaleella he heittäytyivät hetkessä hahmosta toiseen, kuulostivat pirun hyviltä ja vuorotellen naurattivat, koskettivat ja vihastuttivat. Lavalla ei ole muuta kuin pöytä ja pari tuolia sekä lisäksi projisointeja ja kaunis valaistus (Kalle Ropponen). Lintukoto-huppareihin puetuilla näyttelijöillä oli tilaa ottaa lava haltuun ja vetää yleisön huomio itseensä.
Lintukodon jälkiolo oli sekava. Oli ihana katsoa hyvin tehtyä teatteria, nauraa, liikuttua ja ajatella. Toisaalta heränneet ajatukset eivät olleet sieltä keveimmästä ja piristävimmästä päästä. Jossain maailmantuskan ja hyvän fiiliksen rajamailla uskallan kuitenkin sanoa ainakin sen verran, että esitys kannattaa nähdä.
Hommafoorumilainen ja Ariyana. Kuva: Toivo Heinimäki
Viimeinen kuukausi pitkähampaita Peacockissa pyörähti käyntiin. Varasin syksyllä Vampyyrien tanssiin nipun lippuja ja sattumalta miltei kaikki olivat ensi-iltamiehityksen esityksiin, joten Saari-Eriksson-Toiviainen-kombon olen nähnyt viimeksi ensi-illassa ja näen seuraavan kerran heidän viimeisessä esityksessään.
HKT järjesti 18.3. teatterissa Vampyyrien illan, joka kokosi teemapukeutuneita faneja tutustumaan musikaaliin lähemmin. Näyttelijät ja tekijät kertoivat ennen esitystä tuotannon synnystä, loppukohtaukseen pääsi mukaan lavalle tanssimaan ja esityksen jälkeen oli vielä tilaisuus tavata ja valokuvata vampyyrejä. Peacockissa ei lähestulkoon ole backstagea, joten kulissikierros ei olisi onnistunut, mutta tämä variaatio toimi hyvin. Olen osallistunut vastaaviin tilaisuuksiin maailmalla, ja tämä oli ehdottomasti parhaimmin organisoitu kokonaisuus. Kukaan ei edes pudonnut lavalta tungeksiessaan näyttelijöiden ympärillä, ja vampyyrit ottivat hurmioituneen fanilauman vastaan ihailtavan rauhallisesti. Suomessa harvemmin näkee mitään fanitilaisuuksia, mutta nyt näyttelijät saivat varmasti huomiota useamman sellaisen edestä. Somesta voi tutkia hilpeitä tunnelmakuvia tunnisteella #vampyyrienilta. Itse esityksen tunnelma oli lievästi ilmaistuna vauhdikas, ja improvisoituja repliikkejä ja sivukommentteja lenteli lavalla tavallistakin enemmän. Suuri yleisö ei näytä löytäneen Helsingin Vampyyrejä, mutta yhä uudelleen katsomoon palaavien fanien lauma on sitäkin omistautuneempi. Ei Tanz der Vampire suotta ole kulttiteos.
Oma suhteeni Helsingin Vampyyrien tanssiin on ristiriitainen. Toisia asioita rakastan ja toiset tympivät. Mieleen tulee, että Vampyyrien ensi-ilta saattoi tulla vähän liian pian Billy Elliotin jälkeen eikä ohjaaja ehtinyt paneutua jälkimmäiseen teokseen kunnolla. Markku Nenosen ohjaus ja koreografia tuntuvat nimittäin omituisen hutaistuilta, ohuilta ja pinnallisilta. Esitys keskittyy oikeastaan pelkkään parodiapuoleen ja siitä puuttuu kokonaisajatus, jokin punainen lanka joka sitoisi näyttelijöiden sinänsä mainiot suoritukset isommaksi kokonaisuudeksi. Ohjaus jättää hyödyntämättä teoksen kontekstin ja oikeastaan koko sen valtavan, samastuttavan traagisuuden ja inhimillisyyden, joka hahmoihin ja tarinan käänteisiin kietoutuu. Toki musikaali toimii ihan "vain" komedianakin, mutta juuri tässä musikaalissa aineksia olisi paljon enempäänkin. Olen käynyt katsomassa esityksen useampaan kertaan, mutten saa siitä irti uusia ajatuksia samalla tavalla kuin parhaimmillaan voisin. Helsinki Dance Companyn huipputanssijatkin tuntuvat olevan alikäytössä. Harmittaa, koska HKT:n resurssit ovat Suomen parhaat ja näistä näyttelijöistä saisi irti vaikka mitä. Nyt he tuntuvat olevan aika omillaan.
Toisaalta näyttelijät pärjäävät hyvin, ovat ensi-illan jälkeen tuoneet hahmojensa ympärille valtavasti uutta ja alkavat vasta nyt kunnolla löytää hahmojensa persoonan. Mitä yksityiskohtaisemmin taaimmaistakin ensemblevampyyriä tarkkailee, sitä paremmin hahmottaa jokaisen luonteen, historiaa ja henkilökohtaiset päämäärät. Juuri näyttelijöiden vuoksi olen palannut kerta kerran jälkeen katsomoon. Tuntuu että esitys ei ensi-illassa ollut vielä läheskään valmis, ja vaikka se pätee yleensä kaikkeen teatteriin, niin näin jälkeenpäin ajatellen enskareissa oli vielä harvinaisen paljon keskeneräisyyden tuntua. Esimerkiksi kreivi von Krolockit olivat ensi-illoissaan vielä jokseenkin hukassa eivätkä osanneet päättää, onko hahmo parodinen vai ei. Nyt paikka tuntuu löytyneen, minun kannaltani onneksi siltä ei-parodiselta puolelta. Krolockissa on toki paljon trooppimaisia aineksia esimerkiksi Draculasta ja Oopperan kummituksesta, mutta kaikessa itseironisuudessaankin hän on lopulta tarinan ehkä ainoa vakavasti otettava hahmo ja muiden koomisuudelle tarpeellinen kontrasti.
Mikko Vihman vampyyrikreivistä on kehittynyt ironinen, kiero ja saaliillaan leikkivä kaunis peto, joka selvästi nauttii hyppyyttäessään professoria ja muuta kuolevaiskööriä pitkin linnaansa. Virnuilevat, huumorintajuiset ja miehekkäät vampyyrikreivit ovat
yleensä eniten minun makuuni, joten pidän Vihman nykyisestä
Krolock-tulkinnasta todella paljon. Eikä sekään toki haittaa, että Vihma on vampyyrikostyymeissään seksikkyyden ruumiillistuma. Ensimmäisen puoliskon lopettava kohtaus linnan portilla on silkkaa ilmeiden ja äänenpainojen biletystä, jossa proffa luulee huiputtavansa kreiviä ja kreivi pyörittelee silmiään salaisen huvittuneena ja leikkii tulevansa huiputetuksi. Tällä vampyyrillä on kaikki langat käsissään vielä loppukohtauksessakin, ja Sarah'n karkaaminen on vain pieni nolo takaisku. Melankolinen puoli tuntuu yhä edelleen hieman irralliselta osalta
hahmoa, mutta enää Sammumaton polte kohtauksena ja lauluna ei aiheuta
katsomossa nauruntyrskäyksiä vaan pikemminkin hengenpidätystä.
Toinen suosikkini on tanssiaiskohtaus, jossa Sarah on kreiville enää tuskin enempää kuin egonkohotuskeino. Kun ihmisestä on otettu irti kaikki saatavissa oleva hyöty, hänet hylätään ja siirrytään seuraavaan. Toisaalta kohtaus muistuttaa, että kaikella on hintansa, myös Sarah'n vapaudentavoittelulla. "Ken tanssiin lähtee, sen täytyy tanssia loppuun asti", kertoo kreivi von Vihman kohteliaan ystävällinen, mutta samalla asiallinen ja myötätunnoton suhtautuminen vastapurtuun uhriin. Tuntuu että Sarah (ainakin Raili Raitala) on kyllä jossain määrin tiedostanut lopputuloksen koko ajan, mutta hän on silti antanut itsensä tuudittautua unelmiin ja kylmä todellisuus iskee vasten kasvoja. Alfredin ja professorin pelastusretkikunta osuu paikalle täydelliseen aikaan. Vasta kiltin Alfredin kanssa Sarah todella on vapaa toteuttamaan omia unelmiaan.
Siitä olen iloinen, että Sarah'n ja kreivin suhteesta ei Helsingissä ole yritetty keittää kokoon mitään elämää suurempaa rakkaustarinaa. Kääntäjä Marika Hakola muistaakseni toteaa gradussaan, että kaksikon duetto on sanoiltaan pikemminkin kahden henkilön välinen sopimus, jossa toinen antaa toiselle luvan tappaa. Olen tästä täsmälleen samaa mieltä, koska vaikka sanoissa puhutaan rakkaudesta ja ihmiset ovat tottuneet pitämään Total Eclipse of the Heartia rakkauslauluna, musikaalin lyriikoissa ei lopulta vihjata Krolockin ja Sarah'n välillä olevan rakkautta. Pikemminkin Sarah on nimenomaan kyllästynyt odottamaan romanttista prinssiä valkealla ratsulla ja turvautuu suunnitelmaan B päästäkseen pois. Siinä vaiheessa on ilmeisesti jo ihan sama, mitä poispääsyn kylkiäisenä tulee. Faktoja punniten Krolock on uutta elämää tavoittelevalle naiselle hyödyllisempi mies kuin nuori ja oletettavasti köyhä Alfred, ellei Sarah jopa ole laskenut saavansa lopulta molemmat (tämän haluaisin joskus nähdä!). Toki Sarah'lla ja Krolockilla vetovoimaa näyttää olevan toisiaan kohtaan, mutta ne ovat minun silmiini ennemminkin ihan vain eroottista vetovoimaa tai ihminen, joka tunnistaa oman pimeän puolensa toisessa. Koska sitähän vampyyrit perinteisesti ovat: ruumiillistuma kaikista niistä ihmisen kielletyistä, syntisistä ja järjenvastaisista vieteistä, jotka yleensä pyritään tukahduttamaan. Sarah valitsee elämän viettien vietävänä, ja ehkä Sarah sitten peilaa sitä von Krolockin mielen osaa, joka vielä janoaa elämää muutenkin kuin konkreettisesti. Nämä puolet näkyvät ainakin Raitalassa ja Vihmassa hyvin.
Raitalan Sarah on muutenkin mukavan määrätietoinen ja seikkailuhenkinen. Lempikohtauksessani omatunnontaistelu lähtemisestä on käsinkosketeltava, ja punaisten kengänkantojen iloinen kopsuttelu yhteen tuo mieleeni hauskoja viittauksia Dorothyyn joka tahtoo kotiin. Pidän myös siitä, miten Helsingissä Sarah melkein uteliaana yrittää sipaista Krolockin poskea dueton aikana ja Krolock rahtusen ahdistuneena väistää. Ei nyt sentään liian läheistä suhdetta uhriin?
Eihän tässä musikaalissa muutenkaan juuri rakkautta ole. Toisissa olosuhteissa Sarah'n ja Alfredin välillä voisi olla, mutta Alfred tulee paikalle hieman myöhässä. Molemmat toteavat, että jos joskus rakastuisivat niin kohde olisi joku tuon toisen kaltainen, mutta Alfred on ainoa, joka tuntuu jatkavan rakastumiseen asti. Sarah sen sijaan keskittyy edelleen Krolockiin ja pimeään puoleensa.
Petrus Kähkösen Alfred yrittää änkeytyä nuoren sankarin rooliin ja näkee jo itsensä miekka kimmeltäen pelastamassa neitoa pulasta, mutta yritykset menevät viimeistä myöten pieleen. Hiljalleen kyynistyvä poikaparka alkaa yhä vahvemmin (ja syystä!) epäillä, että maailma ei pyörikään niin kuin tarinoissa. Neito suhtautuu kyllä aluksi positiivisesti pelastajaan, mutta kun isompi tekijä ilmestyy maisemiin, pelastettava haistattaa sankarille pitkät ja lähtee rahan ja aseman perään. Viisas mentori paljastuu tositilanteessa epärehelliseksi pelkuriksi. Keittiöpsykologiaa harrastava isäni sanoisi, että Alfred ja professori vaihtavat vuorovaikutuksessaan hiljalleen paikkaa vanhempana ja pikkulapsena. Kun professori Abronsius alussa on retkikunnan johtaja, niin lopussa Alfred on sen kantava voima. Jopa kohtalokkaan kaunis femme fatale on tässä tarinassa väärää sukupuolta. Miekan sijaan Alfredilla ei ole asevarastossaan kuin sateenvarjo ja romanttinen kirja, jotka tosin toimivat yllättävän hyvin. Pidän kirjastossa professorin pienestä eleestä, joka irvailee satujen sentimentaalisuudelle: apu kiperiin tilanteisiin ei suinkaan löydy sankarin puhtaasta sydämestä vaan kirjasta, tässä tapauksessa vieläpä erittäin konkreettisesti. Loppupuolella Alfredin turhautuminen ("Tunge kuule se Orion sanonkominne" -ilme!) ja epätoivo käyvät yhä ilmeisemmiksi. Lopun kohtalo taitaa oikeastaan vain täydentää Alfredin kasvutarinan aikuiseksi ja tehdä pojalle ihan hyvää. Kähkösen Alfred on herttainen ja samastuttava. Kokematon naiivius karisee tästä Alfredista hyvin nopeasti ja hänestä löytyy tarvittaessa ihan oikeasti ytyä.
Professori Abronsius (Antti Timonen) taas vaikuttaisi olevan ensimmäisellä ekskursiollaan yliopiston muurien ulkopuolelle. Teoria on hallussa, mutta käytäntö vähän kusee. Tuukka Leppäsen proffa oli vieläkin innostuneempi ja ylenpalttisen haltioissaan ulkomaailman ihmeellisyyksistä. Hahmosta tulee mieleen viime kuukausien uutiset 1800-luvun lopun herrasmiestutkimusmatkailijoista, jotka kunnian perässä lähtivät arktisille alueille huonosti varustautuneina ja silkkojen olettamuksien pohjalta. Huonostihan siinä kävi ja jääkarhut saivat eksoottista pakastelihaa, joten Abronsiuksella on sentään vähän parempi kohtalo. Toisaalta itsekin kirjoja rakastavana ihmisenä samastun hahmoon, joka heti kirjahyllyn nähdessään ryntää vähintäänkin henkisesti halaamaan sitä ja unohtaa kaiken muun. Tönköksi jäätyneenäkin täytyy pitää huolta kirjojen mukanaolosta. Lisäksi Helsingin Abronsius selvästi oppii matkan aikana nöyryyttä sekä kunnioittamaan assariaan. Hänen suhtautumisensa Alfrediin on harvinaisen isällinen. Harvemmin näkee Abronsiuksen johdattavan nimenomaan deittailuvinkkien äärelle, koska yleensä hän toteaa vain yleisesti, että vastaus kaikkeen löytyy kirjoista, ja katoaa sitten jonnekin. Helsingin proffat yrittävät tosissaan auttaa ja piristää apeaa assistenttiaan valitsemalla tälle soveliaan kirjan. Näillä Abronsiuksilla saattaa jopa olla kokemusta asiasta eikä vain teorioita.
Kreivin poika Herbert on aika yksipuolinen hahmo ellei hänestä todella lähde luomaan paljon kässäriä laajempaa persoonaa, mutta Samuel Harjanne ottaa nuorukaisen voimakastahtoisuudesta ja päällekäyvyydestä kaiken irti. Majatalonisäntä Chagal (Risto Kaskilahti) taitaa lähinnä olla huumorikevennys, joskin Kaskilahti on saanut onneksi karistettua pahimmat kökköydet roolista. Rebecca (Leenamari Unho) jää edelleen tavallistakin enemmän muiden varjoon, ja Rebeccan kohdalla henkilöohjaus tuntuu unohtuneen kokonaan. Magda (Laura Alajääski, Sanna Majuri) sen sijaan on voimakas ja muodikkaasti sanottuna voimaantuva hahmo, jonka hämmennykseen Chagalin ruumiin äärellä sekoittuu voitonriemua ja katkeraa pilkallisuutta. Vampyyrinä Magda painaa Chagalin täysin korkosaappaansa alle ja kaikesta päätellen löytää Herbertistä sielunkumppanin. Yhdessä bestikset ovat täysin pätevät vaikka valtaamaan maailman.
6000 päätöstä - taiteilijan elämää Lavalla: Niina Alitalo, Liisa Hytti, Anna-Maija Ihander, Noora Koski, Kia Laitakari, Jasper Leppänen, Julius Martikainen, Kaisla Ollila, Katriina Rajaniemi, Teemu Sytelä, Inna Tähkänen, Osku Ärilä ja Tuomas Mattila Bändi: Annika Granlund, Dóra Lukács
Kuva: Aija Sillanpää
6000 päätöstä on Jemina Sillanpään ja TAMKin musiikkiteatterilinjan opiskelijoiden luoma sympaattisen hauska läpileikkaus Näyttelijästä. Sketsimäisistä musiikkikohtauksista koostuva esitys tarkastelee itseironisesti näyttelijän työtä, perhe-elämää ja arkea eri näkökulmista. Esimerkiksi koe-esiintyminen ja koekuvaus muistuttavat tilanteina siinä määrin muutakin työnhakua, että myös teatteria vähemmän tuntevat todennäköisesti löytävät kohtauksista samastumispintaa. Jännittävässä tilanteessa jäätyminen, itsensä vertailu muihin (jotka luonnollisesti ovat paljon parempia ja ihmeellisempiä), parisuhde ihmisen kanssa joka jättää varjoonsa kaikki läheisensäkin, teennäiset työhyvinvointipäivät, silpputyöläisyys – inhimillisiin tilanteisiin oli helppo hypätä mukaan. Muutaman kohtauksen taiteellinen taso nousi ylitse minun ymmärrysrajani, mutta pääosin nautin, nauroin, jäin ajattelemaan ja löysin myös itseni mainioista hahmoista.
6000 päätöksen perusteella näyttelijä on julkinen eläin, jolle elämä on rooleja ja kohtauksia. ("Oot vaan oma ittes." "Mikä niistä?") Hän elää käsikirjoitusta ja käsikirjoittaa elämää, sekä omaansa että lähimmäistensä. Hän varastaa valokeilan itseensä silloinkin kun ei ole lavalla. Hän imee työhönsä vaikutteita arjestaan ja käyttää enempiä miettimättä hyväkseen niin omiaan kuin läheistenkin tunteita tavoitellessaan realistista tunneilmaisua. Hän on toisaalta kynnet verillä unelmansyrjäänsä tarrautuva pieni ihminen ja toisaalta egoistinen paskiainen. Hän ei malta saati uskalla poistua roolistaan ja lavalta, koska vain siellä hän on joku ja jotakin.
Näyttelijät olivat erinomaisia ja venyivät sujuvasti tilanteeseen kuin tilanteeseen. Laulun, tanssin, räpin, puheen ja soiton yhdistelmät sulautuivat saumattomiksi kokonaisuuksiksi ja kaikki vaikutti ihailtavan helpolta. Erityisesti arvostin runsasta ja monipuolista puhallinsoitinten käyttöä tunteiden tulkkina, vaikka lavan vieressä odottanut tuuba aluksi vähän hermostuttikin.
Musiikkia esitykseen olivat tehneet työryhmän lisäksi tilaustyönä sellaiset nimet kuin Kerkko Koskinen, Paula Vesala ja Emma Salokoski. Työryhmän sovitukset pitivät erilaisetkin laulut yhtenäisen tyylisinä, vaikka esimerkiksi Koskisen kädenjäljen kyllä tunnisti vaikka ei laululistaa olisi vilkuillutkaan. Muutama biisi kuulosti erehdyttävästi Jason Robert Brownin ihmissuhdetilitysmusikaaleilta. Välillä ihmettelin avecini kanssa, miten jokin laulu liittyi yhtään mihinkään, mutta seuraava kohtaus oli aina helpommin lähestyttävä. Pituutta 2,5-tuntisella esityksellä oli varsinkin toisella puoliskolla rahtunen liikaa ja keskittymiskykyni alkoi hiipua, mutta hauskaa riitti loppuun saakka. Absurdit käänteet kuten monologi Pokémonista pitivät hyvin mielenkiintoa yllä.
Kandee mennä katsomaan näitä tulevaisuuden staroja.
