Vuoden 2012 viimeisenä teatteriesityksenä näin Tampereen Teatterin Vadelmavenepakolaisen, jonka ensi-iltaan 29.11. sain lipun. En ollut lukenut Miika Nousiaisen alkuperäisromaania tai muutenkaan tutustunut tarinaan, joten sujahdin paikalleni ilman oikein mitään ennakko-odotuksia. Ja nautin illasta.
 |
| © Harri Hinkka / Tampereen Teatteri |
Tässä kohtaa mainittakoon, että tunnen Ruotsia ja ruotsalaisuutta huonosti, mutta sain silti hyvin kiinni huumorista ja käsiohjelmassakin oli hyvä pikaopas ruotsalaisuuden ytimeen. Stereotypiat ja mielikuvat olivat iso osa näytelmän huumoria, mutta homma toimi vaikka jostakin ei olisi aiemmin kuullutkaan, ja Ikean ja Abban nyt tuntevat kaikki. Politiikka oli näytelmässä armollisesti melko vähissä, vaikka Olof Palmen minäkin sentään tiedän.
Tarina Mikko Virtasesta, Ruotsia palvovasta suomalaisesta tahtoo-olla-kulttuuripakolaisesta, oli hilpeän absurdi ja täynnä mustaa huumoria. Muutama murha, avustettu identiteettivarkaus – kaikki on sallittua hyvän tarkoituksen vuoksi. Oudosti minäkin katsojana ymmärsin Virtas-paran motiiveja teoilleen. Miesraasu, jumissa väärässä kansalaisuudessa ihan vääränlaisten ihmisten keskellä! Eihän se ole keneltäkään pois, jos kuoleva mies testamenttaa henkilöllisyytensä eteenpäin hädänalaiselle! Ja varmasti jokainen on joskus halunnut hankkiutua eroon raivostuttavasta känniääliöstä ja tuntenut hetkellistä murhanhimoa joutuessaan sellaisen uhriksi. Virtasen asialleen omistautuminen ja kylmäverisyys olivat sairaan kiehtovaa seurattavaa, vaikka lavalla häärikin pohjimmiltaan täysi psykopaatti – oikeastaan aika symppis sellainen.
Näytelmän luoma kuva ruotsalaisista ei sen puoleen ollut kyllä yhtään terveempi. Halihalipusipusia, kansankotia, tasa-arvoisuutta, pintakiiltotäydellisyyttä, keskustelukykyä. Johan siinä introvertti suomalaisjurnuttajakatsoja vähemmästäkin ahdistui.
 |
| © Harri Hinkka / Tampereen Teatteri |
En ehkä lopulta nauranut niin paljon kuin olisi ollut suotavaa, koska kokonaisuuden vitsi alkoi loppupuolella tuntua hieman venytetyn oloiselta. En pitkästynyt, mutta nauruherkkyyteni alkoi turtua parituntisessa esityksessä. Lopussa jäi hieman tyhjä olo: mikä oli tarinan opetus, lopputulos? Luin joululomalla kirjan ja ymmärsin lopun ajatuksen paremmin, mutta sitä olisi mielestäni voinut korostaa näytelmässä enemmän.
Muuten adaptaatio kirjasta näyttämölle oli tehty hyvin, olennaiset osat säilytetty ja epäolennaisemmat jätetty pois ilman että tarinaan jäi aukkoja. Romaani yllätti minut huumorin mustuudella. Päiväkirjamuoto imi voimakkaammin mukaan Virtasen kieroutuneeseen ajatusmaailmaan, kun taas näytelmää seurasi enemmän ulkopuolisena ja Virtasesta sai sympaattisemman kuvan. Lisäksi näytelmä on mustasta huumorista huolimatta kuitenkin kepeämmän sävyinen ja komediallisempi, mikä ei ole ollenkaan huono ratkaisu.
Miska Kaukonen pääroolissa teki melkoisen työn, ja teki sen hyvin. Näytelmä on käytännössä lähes yhtä monologia, joten lavalla saa olla sydämensä kyllyydestä. Vain yhden kerran sanat unohtuivat ensi-illassa, ja silloinkin Kaukonen hoiti tilanteen ammattilaisen ottein ja tarinaan sopivalla huumorilla. Muussa hahmogalleriassa kiersi pieni joukko näyttelijöitä, joista Risto Korhonen mm. kissana ja joulutonttuna jäi parhaiten mieleen. Miehen muuntautumiskyky sekunneissa hahmosta toiseen on melko huikea. Fanitin myös Mikko Saastamoisen lavastusta ja pukuja: simppeliä mutta toimivaa ja hulvatonta.
Kaikenkaikkiaan suositeltava piristysruiske talven pimeyteen. Seassa on niin kännivitsejä kuin terävää satiiriakin, joten materiaalia on monenlaiselle huumorintajulle ja monenmoisen katsojan luulisi viihtyvän.
Linkit:
Produktion kotisivu
