Hymyn maa – Budapest 2014

Joulukuinen reissuni Budapestiin oli epäonnisen ajankohtavalinnan vuoksi melko köyhä teatterillisesti, mutta Unkarin kansallisoopperan Pähkinänsärkijä-baletti onneksi oli kaunis ja tunnelmallinen. Kimalletta, hassuja eläimiä, unelmankeveitä neitoja ja lihaksikkaita prinssejä riitti, ja yleisön pienimmätkin jaksoivat intoilla kaikesta. Upea vanha oopperatalo itsessäänkin on näkemisen arvoinen. En ole aiemmin käynyt baletissa, ja Tsaikovski alkuperäisine koreografioineen ainakin toimi hyvänä starttina. Hyvin perinteinen toteutus toi mieleen vanhan kiiltokuvan.

Sou Chong ja Lisa. © Vera Éder, lähde FB

Lauletun musiikkiteatterin puolella Operettiteatteri pelasti ja tarjosi minulle Franz Lehárin Hymyn maa -operetin, jonka olen halunnut nähdä jo vuosikausia. 1920-luvulla kantaesityksensä saanut Das Land des Lächelns (unkariksi A mosoly országa) on jostain syystä kiehtonut minua siitä asti, kun kuulin muutaman aarian siitä. Operettiteatteri osaa asiansa, ja visuaalisesti perinteinen mutta hauskoja jippoja sisältävä produktio tarjosi viihdyttävän illan sydänten roihun äärellä.

Hymyn maa muistuttaa tarinaltaan Imre Kálmánin Bajadeeria. Molemmissa on itsenäinen, ylpeä nainen ja häneen rakastunut eksoottisen itämaan prinssi, joka ihailee eurooppalaista vapaamielisyyttä mutta paljastuu pohjimmiltaan vanhoilliseksi ja naista alistavaksi. Eurooppalaisnainen tästä yllättäen loukkaantuu ja jättää miehen näyttävästi, mistä omistushaluinen mies puolestaan kimpaantuu. Siinä missä Bajadeerissa pari sopii erimielisyytensä (ja prinssi muuttaa Intiasta pysyvästi Eurooppaan), Hymyn maa kuitenkin päättyy pariskunnan eroon ja siihen toteamukseen, että aina rakkauskaan ei voita kulttuurieroja. Suosituissa opereteissa ei usein näe onnettomia loppuja, mutta Hymyn maa särkee sydämiä muidenkin edestä.

© Vera Éder, lähde FB

Budapestissa operetin alkusoiton aikana näytetään takaumana kuvaelma, jossa pieni kiinalaisprinssi Sou Chong ahmii kaiken ulkomaita käsittelevän kirjallisuuden, jonka vain saa käsiinsä, ja unelmoi matkaavansa kerran itse Eurooppaan nähdäkseen arkkitehtuuria ja luontoa. Varsinaisessa ensimmäisessä kohtauksessa aikuinen prinssi on toteuttanut unelmansa ja matkoillaan ystävystynyt kauniin ja rikkaan wieniläislesken Lisan kanssa. Ystävyys kehittyy pidemmälle, ja kun Sou Chongin isä kuolee ja hänen on välittömästi palattava Kiinaan, Lisa lähtee epäluuloisen wieniläisaateliston kauhuksi mukaan ja he menevät naimisiin. Operetin toinen ja kolmas näytös kertovat Lisan ja kiinalaisen hovin yrityksistä sopeutua toisiinsa. Hovi noudattaa tiukasti tuhatvuotisia perinteitä eikä kansakaan katso kovin suopeasti liberaalia ulkomaalaista kuningatarta. Samaan aikaan Sou Chong yrittää tasapainoilla hoviperinteiden, omien liberaalien aatteittensa, setänsä ja vaimonsa välillä. Ura vai avioliitto?

Keltaisen takin seremonia. © Vera Éder

Hymyn maa herätti minussa enemmän sympatiaa prinssiä kohtaan kuin Bajadeeri, jossa prinssi Radjamin sisäistä konfliktia ei juuri nähdä, vaan mies on lähinnä vain itsekäs ja tosi hyvännäköinen. Prinssi Sou Chong sen sijaan kamppailee itsensä kanssa oikein urakalla. Ensin kiinalaismiestä ei ole opetettu näyttämään tunteitaan ja silti pitäisi ilmaista ihanalle wienittärelle rakkautensa (vaikkei oikeastaan saisi, koska on kiinalainen vallanperijä eivätkä sellaiset nai kauniita wieniläisiä leskiä). Sitten pitäisi olla sekä tuhatvuotisen valtakunnan jumalasta seuraava hallitsija että eurooppalaistyylinen aviomies. Sou Chong on symppiksellä tavalla vähän avuton naisten kanssa, intoa piukassa wieniläisestä arkkitehtuurista ja täysin umpivanhoillisen setänsä tossun alla.

Kaunisääninen baritenori Gergely Boncsér on yleensä vähän liian tossukka makuuni operettien sankarirooleissa, mutta Sou Chongiksi hän sopi kuin nakutettu. Musiikillisesti Hymyn maa on ehkä suosikkini Lehárilta, ja varsinkin Sou Chongin soolot ovat kauniin soljuvia ja dramaattisia. Aarioiden ohjaus kaipaisi vähän vähemmän dramaattista juoksentelua ja käsien ojentelua, mutta toisaalta ne jollain kierolla tavalla myös sopivat hahmolle, jonka tunneilmaisu tekstin mukaan koostuu kohteliaasta hymystä vaikka sisällä velloisi millainen tuska.

© Vera Éder

Sopraano Mónika Fischl Lisan roolissa vakuutti hänkin. Olen nähnyt Fischlin varmaan jokaisessa Operettiteatterin diivaroolissa, ja hän on erinomainen operettien naispäähenkilö: pysty- ja omapäinen, arvokas ja herttainen.

Subrettipari Mi ja kreivi. © Vera Éder

Taustalla ilakoi tietysti myös subrettipari, tällä kertaa Sou Chongin pikkusisko Mi ja unkarilainen kreivi Hadfaludy. Miklós Máté Kerényi on hänkin operettien vakiokasvo, mainio aropupun lailla loikkiva nuorimies jota pienen kokonsa vuoksi usein heitellään ja nostellaan ilmaan. Koomikkorooli on näissä unkarilaisten opereteissa usein unkarilainen ja eräänlainen maanläheisempi samastuttava hahmo katsojille, kun taas pääpari on etäisempi, sadunomainen unelmien kohde. Symppis MMK sopiikin samastumisen kohteeksi, ja onnistun yleensä sattumalta näkemään hänet silloinkin kun roolissa on kaksi tai kolme miehitystä.

Annamari Dancs taas on verrattain uusi kasvo Operettiteatterissa, mutta toistaiseksi olen pitänyt hänestä kaikissa näkemissäni rooleissa. Hän tuntuu tekevän sekä diivan että subretin rooleja, ja molemmat toimivat. Hän oli aivan ihastuttava prinsessa Mi ja pääsi irrottelemaan hauskoissa kohtauksissa ja tansseissa. Puvuistakin eniten ihailin Min pitkiä ja leveitä silkkihousuja, jotka muistuttivat hametta mutta sallivat mm. taistelulajiloikat.

Puvustus ja lavastus olivat Operettiteatterin operettien tapaan runsaita ja kauniita. Viuhkateema toistui siellä täällä lavasteissa ja sitä sovellettiin kauniisti. Kiinalaisista seremonioista otettiin kaikki irti, tanssijoita ja kuoroa pukkasi joka puolelta ja silkki hulmusi. Teatteri näyttää hankkineen uuden led-seinän, jota innoissaan käytettiin vähän liikaakin. Hieman tirskahtelin, kun aina sankarin sydäntäsärkevien kaipuusoolojen taustalle kohosi led-seinällinen roihuavaa tulta. Tajuaisin pointin ehkä vähemmälläkin. Myös taustaprojisointien tyyli ja kitschin välttäminen on vähän vielä haussa, mutta ehkä se siitä kun alkuhuuma vähän hellittää. Kiinalaismaskeeraus toimii jotenkuten etäältä katsottuna, mutta pressikuvat eivät koskaan ole olleet Operettiteatterin ominta alaa, joten laatu on mitä on.

Tunteet, ne roihuavat. © Vera Éder, lähde FB

Hymyn maa on siinä mielessä hankala operetti, että se pelaa hyvin paljon sadan vuoden takaisilla stereotypioilla eksoottisesta Kiinasta ja kiinalaisista, ja nykysilmin jotkin vitsit ja hahmot ovat inasen poliittisesti epäkorrekteja. Vielä pahempi tässä suhteessa oli edellisvuonna Operettiteatterissa näkemäni Viktorian husaari, jota katsoessa minulle ulkomaalaisena tuli suorastaan hieman epämukava olo. Japanilaiset ja venäläiset hahmot olivat sen verran karikatyyrimäisiä, että vastaava herättäisi suomalaisessa teatterissa jo närää, ja ohjauksen vitsit kulttuurien kustannuksella alkoivat hipoa huonon maun rajoja. Ihan oma puheenaiheensa on vielä se, sopiiko teatterissa maskeerata näyttelijälle tumma iho tai aasialaiset silmät, mutta se keskustelu ei ole Unkarissa tainnut päästä vielä täysin valloilleen. Tuulen viemää -musikaalin ensi-illan jälkeen Operettiteatteri sai ilmeisesti noottia, ja produktion muutettua syksyllä Szegedistä Budapestiin teatteri palkkasi orjien rooliin oikeasti tummaihoiset näyttelijät. Nyt teatterin Miss Saigoniin on palkattu Kimin rooliin ilmeisesti maailman ensimmäinen oikeasti vietnamilaistaustainen näyttelijä, joten aihe tuntuu olevan nousussa.

Eunukkihuumori on toinen nykyään harvoin lavalla vastaan tuleva komiikan muoto. En tiedä, onko se homovitsien varhaisempi versio vai toivatko näiden eunukkien naiselliset kiinnostuksenkohteet sen muuten vain mieleeni. Eunukeilla on mm. ranskalaista naisten muotia ihasteleva laulu. Kiinalaisen hovin pääeunukki (Imre Józsa) auttoi kreivi Hadfaludya ujuttautumaan prinsessan luo naamioimalla hänet eunukiksi, josta sitten revittiin jonkin verran mm. alapäähuumoria. Pääeunukki muistutti aika paljon stereotyyppistä jokaisen naisen homobestistä, joka auttaa mies- ja vaatepulmissa, mutta hahmo oli myös oikeasti sympaattinen yhdistelmä äidinkorviketta, esiliinaa ja ystävää josta tarvittaessa löytyy ruutia. Itse asiassa pääeunukki toi mieleeni Sound of Musicin abbedissan.

Pääeunukki ja undercover-unkarilaiskreivi, tässä D. Szabó. © Vera Éder

Lisan rasistiset aatelisvanhemmat ja heidän turhan pikku sivujuonensa olisin ehkä jättänyt vähemmälle, mutta muuten en todellakaan pitkästynyt esityksessä. (Tosin ilman vanhempien sivujuonta pois olisi jäänyt myös hilpeä dialogi, jossa isä voivottelee heidän joutuvan rahapulassa katukerjäläisiksi ja äiti vastaa "Ole sinä kadulla, minä emännöin eroottista laitosta".) Musiikki on kaunista ja se esitetään hyvin, lavalla on silmänruokaa vaikka muille jakaa ja kaikki operetin perusosa-alueet ovat kunnossa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvagalleria

Musikaalivuosikatsaus 2014

Aika vuosikatsauksen!

Vuonna 2014 näin 27 musiikkiteatteriesitystä, ainakin 12 puhenäytelmää sekä viisi konserttia. Muita en nyt erittele, mutta musiikkiteatterin joukossa on monia todella hyviä, hauskoja, liikuttavia ja ajatuksia herättäviä esityksiä. Viime vuosi oli siitäkin harvinainen, että ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2006 en käynyt katsomassa yhtäkään Tanz der Vampiren esitystä millään kielellä.

Kaikkiaan siis hyvä ja paljon uusia tuttavuuksia sisältänyt vuosi. Maija Poppanen Budapestissa on kieron unkarilaisväritteinen Disney-tarina, ja Helsingissä Tarzan taas yllätti positiivisesti hauskuudellaan. Mamma Mia! on A-luokan vaahtokarkkia. Visuaalisesti voiton veivät HKT:n Tohtori Zivago, Turun kaupunginteatterin Jekyll&Hyde ja Wienin Der Besuch der alten Dame. Viimeksi mainittu oli muutenkin lupaava uutuus, joten toivottavasti sitä nähdään joskus muuallakin. Salapoliisioopperan libretto (Roope Lipasti) vie ehdottomasti vuoden viihdyttävimmän tekstin palkinnon. Tuulen viemää Budapestissa, Les Mis Tampereella ja Seili Turussa huolehtivat elämää suuremmista tunteista, mutta sentään sen verran kiinnostavasti että kaltaiseni kyynikkokin palasi ilomielin penkkiinsä väliajan lopussa.

Tajunnanräjäyttävin kokemus kokonaisuutena taisi lopulta olla ÅST:n Jesus Christ Superstar, jossa kaikki yksinkertaisesti naksahti kohdalleen: näyttelijät, ohjaus, musiikki, monitasoisuus, visuaalisuus. Laimein taas oli yllättäen Disneyn Leijonakuningas Hampurissa. Esiintyjät ja eläinnuket ja kaikki sellainen oli hienoa, mutta matkalla leffasta lavalle tarinaa on toivottomasti ylivenytetty eikä visuaalinen kikkailu riittänyt kantamaan liki kolmetuntista esitystä. Lisätty musiikkikin oli tylsää.

Operetteja tuli nähtyä kiitettävästi. Kun ei ole koskaan nähnyt Straussin Lepakkoa lavalla mutta on unelmoinut siitä jo vuosia, on mukavaa kun yhtäkkiä päätyy reilun puolen vuoden sisällä näkemään sen kolmesti. Wienin Volksoper teki aivan ihanan perinteisen produktion, muttei Helsingissäkään kauas kakkoseksi jääty. Varsinkin uudenvuodenaaton kansainvälinen miehitys Oopperassa oli erinomainen. Toinen pitkäaikainen mutta ennen tätä kohdalle osumaton suosikkini on Lehárin Hymyn maa (Das Land des Lächelns), jonka onnistuin näkemään Budapestin Operettiteatterissa. Siitä seuraa myöhemmin oma bloggauksensa, kunhan löydän joulukuiset muistiinpanoni. Lili bárónő -kamarioperetti taas on aina yhtä ihana. Tästä esityksestä myöhästyin hieman ja jouduin/pääsin katsomaan ensimmäisen puoliskon valoparvelta, koska ainoa ovi katsomoon kulkee näyttämön halki.

Vuodelle 2015 minulla ei ole vielä juurikaan suunnitelmia, mutta ans kattoo mitä teatterit julkistavat syksylle.

Houdini – Helsinki 2014

Sain esitykseen vapaalipun.

Joulukuun alussa Aleksanterin teatterissa kantaesityksensä saanut musikaali Houdini muistuttaa kabareen, varieteen, vaudevillen ja musikaalin sekoitusta, josta rakentuu omanlaisensa elämäkertamusikaali. Se näyttää kuuluisan kahlekuninkaan Harry Houdinin elämästä repaleisia välähdyksiä, jotka saattavat olla totta tai saattavat olla olematta. Tarina etenee musiikin keinoin, mutta siinä on hyödynnetty myös esimerkiksi akrobatiaa. Ote on paikoin jopa teekkarispeksimäinen. Materiaalia ei oteta kovin vakavasti ja taiteilijan vapauden käyttö myönnetään suoraan, mutta vaikka kieli on enimmän aikaa ollut poskessa, toteutus on tehty vakavissaan ja kunnianhimoisesti.

Houdini, ompelijatar ja Herra. Kuva © Matti Rajala

Hahmogalleria on laaja, ja seitsemän näyttelijää esittää varsinaisen roolinsa lisäksi milloin mitäkin sivuhahmoa. Kertojahahmosuuntautuneena olin innostunein Leo Honkosen nimettömästä sirkustirehtöörin, teatterinjohtajan ja jumalan hybridistä, mutta muutenkaan lavalla ei juuri ollut heikkoa lenkkiä. Ihana katsella ihmisiä, jotka osaavat työnsä. Kristiina Janhusen ja Jarkko Mandelinin nuoret Harry ja Bess olivat herttaisia ja lisäksi kepeän akrobaattisia, kuin hyvin joustavat höyhenet. Emmi Hatjasalo ja Miika Laakso toivat mieleen operettien subrettiparin, ne koomiset, leikkisät kevennykset jotka kuulostavat kauniilta ja venyvät ties mihin. Reetta Ristimäki oli mainio vanhempi Bess ja Harryn äiti, mikä hahmoyhdistelmänäkin oli fiksu ratkaisu. Eero Milonoff nimiroolissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta, mutta Houdinin hahmokaan ei ehkä päässyt parhaiten edukseen muiden roolien ilotulituksen keskellä. Hahmoja putkahtelee aitioista lavalle kuin kaneja koloistaan, kertoja hätistelee huomionkipeimpiä tiehensä, orkesterikaan ei aina pysy lestissään ja teatterin tekeminen on yksi esityksen teemoista. Houdini oli showmies, joten showmaisuuden, fiktion ja faktan rajan sekä fiktion keinojen korostaminen tuntuu perustellulta lähestymistavalta.

Nuori Bess, nuori Houdini ja vanha Houdini. Kuva © Matti Rajala

Juha Siltasen käsikirjoituksen eräänlaisena kehyskertomuksena toimii yksi ainoa Harry Houdinin karkaamistemppu, jossa vastuksena ovat mm. hapen loppuminen ja pakkopaita. Kun Houdinin vapautumista odotellaan, yleisölle esitetään ajan tavan mukaan kaikenlaista viihdykettä kuten akrobatiaa, musiikkia, tanssia ja teatteria. Numerot kuvaavat Houdinin elämää episodeittain ja eri näkökulmista. Osa kohtauksista tuntuu olevan temppuaan parhaillaan suorittavan Houdinin omia, hapenpuutteesta tai muusta kuoleman kanssa flirttailusta johtuvia muistikuvia ja harhoja. Näin yleisö on samanaikaisesti Houdinin temppua jännittävä aikalaislauma ja Aleksanterin teatterissa Houdinin elämäntarinaa seuraava yleisö. Välillä kertoja mainitsee, kauanko aikaa Houdinin tempun alusta nyt on kulunut, ja esittelee sitten seuraavan viihdyttäjän.

Suosikkiepisodejani oli useampia. Hilpeä toimintaelokuvaparodia Houdinin esittämästä sankarista, jonka kohtaamille huimille vaaroille putosin täysin, etenkin sille jääkarhulle. Houdinin matka Venäjälle, jossa poliittisten ongelmien kanssa painivat tsaari ja tsaaritar kera laatikossa lykittävän pyhän hullun ("Vastustan!") ottivat hänet vastaan. Yllättävä steppinumero. Houdinin matka Unkariin, jossa budapestilaiset tanssivat csárdásta Unicum-yrttilikööripullon vilkkuessa mukana. Hillitön sillisalaattitykitys ei taatusti sovi jokaiselle, mutta minä enimmäkseen pidin.

Kuva © Matti Rajala

Houdinihan oli alkujaan unkarilainen nimeltä Erik Weisz, jonka perhe muutti New Yorkiin etsimään onneaan kun poika oli pikkulapsi. Musikaalissa hänet on esitetty aina parhaaksi ja suurimmaksi tahtovana egoistina, joka toisaalta rajatilakokemuksia hakiessaan yritti myös paeta itseään ja paineitaan perheensä elättäjänä. Vanha äiti ja sokea sisar vainoavat hänen muistojaan, vaimo Bess vuoroin rakastaa ja vuoroin vaatii lisää huomiota mieheltään. Toisaalta Houdini tuntuu myös hakeutuvan tilanteisiin, jossa hän kuoleman uhatessa kohtaa äitivainaansa ja hakee tältä lohtua.

Tarinassa on useita aikatasoja, eikä tapahtumia esitetä missään kronologisessa järjestyksessä. Esityksen punainen lanka on tarkoituksella kiemurassa ja solmussa, mutta katkeaminen (ainakin minun aivoissani) tapahtui vasta toisen puoliskon meedio-osiossa. Lopulta selvisi, miten meediot liittyivät muuhun tarinaan, mutta monologimainen toteutus oli silti merkillisen raskas ja kankea muuhun esitykseen verrattuna. Sama koski osittain meedioihin linkittyviä kohtauksia, joissa Harry käsitteli äitinsä kuolemaa. Voi olla, että oma keskittymiskykynikin ylikuormittui tässä vaiheessa esitystä. Musikaalin loppu onneksi toi taas energiaa tarinaan ja jätti positiivisen vaikutelman. Kokonaisuutena käsis kaipaisi vielä hiomista ja selkiyttämistä, mutta perusideasta pidin. Minna Vainikaisen ohjaus loi eläviä hahmoja ja riemukkaita hetkiä.

Nuori Bess hurmaa rakkaansa apulaisena. Kuva © Matti Rajala

Jukka Nykäsen musiikki vie suoraan 1900-luvun alkupuoliskolle ja ajoittain mm. Mozartin tunnelmiin. Ragtime, swing ja muut iloiset rytmit vuorottelevat balladien ja miltei oopperamaisten kohtausten kanssa, sekä hienoisen ironisesti että tosissaan. Ensimmäistä kertaa todella pidin suomalaiseen musikaaliin kirjoitetusta musiikista! Tätä ennen kuulemiani suomalaismusikaaleja on värittänyt jokin epämääräinen tasapaksu piirre, josta ne tunnistaa suomalaiseksi musikaalimusiikiksi, enkä ole jaksanut yleensä kuunnella edes yhtä levyä loppuun kyllästymättä. Yleensä en erota biisejä toisistaan eikä musiikki oikein tee minuun mitään vaikutusta, mutta Nykäsen musiikki oli ihan oikeasti hyvää, elävää ja tarinoita kertovaa. Myös Siltasen sanoitukset olivat pääosin kauniita ja herättivät ajatuksia. Lainaisin mielelläni useampaakin kohtaa tähän, mutta olin ehtinyt unohtaa ne ennen esityksen loppua. Neljän hengen bändi (Jukka Nykänen & piano, Mauri Saarikoski & viulu, Hannu Rantanen & kontrabasso ja Mikko Hassinen & lyömäsoittimet) svengasi kuin hirvi ja kuulosti huomattavasti suuremmalta kuin oli.

Pidin siitä, miten musikaali melko suoraan myönsi, ettei kerro Houdinin elämästä kuin yhden totuuden – jos sitäkään. Teatteri on fiktiota fiktion keinoin, ja muistot ja kertomukset ovat aina värittyneitä. Pidin ajatuksesta jo Elisabethissa, mutta siinä missä keisarinna vain kolmen vihoviimeisen säkeensä aikana vihjaa, että siinähän etsitte jotain ihmeen totuutta ja merkitystä elämälleni, Houdini nostaa sen yhdeksi pääaiheista ja leikittelee sillä pitkin esitystä. Moni tietää viimeistään käsiohjelman luettuaan, miten Harry Houdini kuoli, mutta teatterissa loppu jätetään auki tai pikemminkin valitaan useiden vaihtoehtojen joukosta tarkoituksella onnellinen loppu. Mitä siitä, että se on valetta, kun tämä on teatteria, jossa kaikki on yhtä temppua?

Herra ja Houdini. Kuva © Matti Rajala

Houdini on Musiikkiteatteri Kapsäkin ja Komediateatteri Arenan yhteistuotanto ja tilauksesta tehty. Esityksiä on Aleksanterin teatterissa näillä näkymin enää pari tammikuun 2015 alussa, joten kannattaa pitää kiirettä jos tämän haluaa nähdä. Kyseessä ei ole aivotyötä katsojalta vaatimaton hyvänmielenmusikaali, joten sellaista hakevan kannattaa suunnata Bulevardin toiseen päähän Svenskaniin, mutta suosittelen Houdinia lämpimästi, jos kuvaukseni on yhtään herättänyt sellaisen tunteen, että värikäs, dekonstruoitu ja huolellisesti uudelleenkoottu musiikkiteatteri voisi olla sinun juttusi.

Tero Harjunniemi Unplugged Kivessä

Kuva © One Night in Theatre

Viikko sitten osallistuin teatteribloggaajien pikkujouluihin, jotka Tampereen teatterin tiedottaja Sanna oli ystävällisesti kutsunut koolle. Teatterin tarjoamat glögi ja kulttuuriravintola Kiven ruoka olivat erinomaisia, seura hyvää ja keskustelu niin rattoisaa, että ehdimme melkein jo unohtaa illan pääohjelman eli Tero Harjunniemen keikan.

Tero oli Jean Valjeanin roolissa yksi Tampereen Teatterin Les Misérables -musikaalin vetonauloja viime kaudella. Oopperan ja kevyemmän ohjelman laulamisen lisäksi monilahjakas tenori suunnittelee taloja (mm. Komediateatterin lisärakennuksen), maalaa ja säveltää sekä sanoittaa omaa musiikkiaan. Kaikki illan laulut olivat hänen kynästään, kuten myös taustakankaan maalaus. Mykistyn moisen moniehtimisen edessä, kun itse saan aikaiseksi hätinä bloggauksia ja nekin viikon myöhässä.

Tero ja nelihenkinen bändi (joista yksi solistin oma poika) esittivät kauniita ja tunnelmallisia kappaleita, joissa aiheena oli elämä kaikkine ylä- ja alamäkineen. Elämänmakuiseksi määriteltävä aihepiiri ei ole sellainen jota aktiivisesti kuuntelisin, mutta sanoitukset olivat kauniita, esittäjän äänestä puhumattakaan. Nautin myös viiden miehen soitosta. Soittajilla natsasi, sovitukset olivat tarttuvia ja meno sen verran menevää, että arvokkaimmatkin rouvat nyökyttelivät musiikin tahtiin. Yleisössä oli yllättävän paljon miehiä, ihan miesporukoitakin, ja kaikki näyttivät viihtyvän. Biisejä kuulemma syntyy tasaista tahtia ja settilista elää keikasta toiseen. Joukossa oli mm. Teron lapsilleen kirjoittama kappale, joka sai jokusen rouvashenkilön yleisössä niiskahtamaan.

Kokoonpano on lähdössä Suomen-kiertueelle ensi kesänä. Myös levytyksen julkaisu on kuulemma vain aikataulukysymys. Kannattaa siis pitää silmät ja korvat auki.

Lepakko – Kansallisooppera 2014

Sain esitykseen pressilipun.

Kansallisoopperan uusi vuodenvaihteen piristys Lepakko (Die Fledermaus) on ihanan kepeää kimallusta harmauden keskellä. Värikäs ja hiuksenhienosti ylilyöty lavastus piristi kaikkine peileineen, ruusuineen ja ornamentteineen. Alkusoiton vietin ihaillen taustakuvaa vanhasta Wienistä ja hiprakkaisista lepakoista sen yllä. Laulu oli erinomaista, samoin näytteleminen. Nauroin ja leijuin vanhan dekadentin Wienin tunnelmissa, ja sitä tältä operetilta vaadinkin.

Gabriel Eisenstein teki ystävälleen tohtori Falkelle eräiden naamiaisten päätteeksi kepposen ja nolasi tämän koko kaupungin silmissä. Falke suunnittelee kostoa ja puijaa apuvälineiksi mm. Eisensteinin vaimon Rosalinden, tämän ex-kosijan Alfredin sekä Eisensteinien sisäkön Adelen. Seuraa juhlintaa, vääriä henkilöllisyyksiä, väärinkäsityksiä, hupaisia tilanteita, paljon shamppanjanjuontia ja tanssia sekä vankilassa vietettyä aikaa.

Tarina alkaa poikkeuksellisesti sillä, että tohtori Falke ajaa tenori Alfredin Eisensteinien talolle ja opastaa alkuun Rosalinden viettelyoperaatiossa. Samalla vanginvartija Frosch kertoo yleisölle Eisensteinin tekemästä kepposesta ja pohtii Falken varmaan ennen pitkää kostavan. Olen aina ajatellut, että Alfred päätyy mukaan sattumalta omien intohimojensa perässä ja vain tarttuu lopussa tilaisuuteen selittää asiat parhain päin. Muutenhan hän ja Falke huijaavat Rosalindeakin tietoisesti ja yrittävät houkutella tätä pettämään miestään, mistä Rosalinden luulisi suuttuvan. En siis täysin kannata tätä alkua, vaikka tarinankerronnan kannalta onkin kiinnostavaa seurata Falken juonen kehittymistä heti alusta alkaen. Falkella on muutenkin selkeämmin tilanne koko ajan hallussaan ja hän vetelee naruista nauttien koko sydämestään Eisensteinin ongelmallisista tilanteista. Jaakko Kortenkankaan Tohtori Lepakossa on hauskan piruilevaa juonikkuutta, ja suunnitelma tuntuu suurelta osin syntyneen venäläisen prinssi Orlofskyn viihdyttämiseksi.

Ajoittain tarina tuntuu hieman venytetyltä, eivätkä siirtymät kohtausten välillä ainakaan vielä toimineet aina ihan sujuvasti. Varsinkin kakkosnäytös kaipaisi tiivistämistä ennen sotkun selvittelyä kolmannessa näytöksessä. Marco Arturo Marellin ohjaus (sekä lavastus ja valaistus) kuitenkin kuljettavat tarinaa muuten jouhevasti, ja näyttelijöillä on rutkasti hauskaa pientä puuhaa kohtauksissa. Koomiset tilanteet toimivat ja niistä otetaan paljon irti.

Vanginvartija Froschin (Timo Torikka) lisääminen kohtauksiin pitkin operettia tuntui paikoin hieman turhalta. En muutenkaan ole suuri suomalaisen kännihuumorin ystävä, ja Frosch tuntui olevan jo ripauksen liian kännissä ollakseen hauska. Verbaali- ja tilannekomiikasta pidin, mutta humalassa horjuminen itsessään ei vielä riitä naurattamaan minua. Aplodeista päätellen muu yleisö kyllä piti. Muistan Wienissä nauraneeni vedet silmissä vanginvartijan yhteiskunta-analyyseille, joten siihen verrattuna Torikka ei pärjännyt, mutta oli hänelläkin hauskat hetkensä. Hänen vankilassaan lusi yksi jos toinenkin ajankohtainen henkilö, ja veronsa Suomeen maksava italialainen tenori herätti hänessä sydämellistä myötätuntoa.

Michael Kraus Gabriel Eisensteinina oli herkullinen vanhentuva elostelija, joka juoksi balettityttöjen perässä ja sotkeutui ajoittain omiin kepposiinsa. Eisenstein on villi ja viriili mies, ja Krausen tanssahtelua, intoilua ja hämmennystä roolissa oli ilo seurata. Aavistuksen mauton pantterikuvioitu kotitakki sopi harmaalle tahtoo-olla-pantterille kuin nenä päähän. Kraus eläytyi rooliin koko kropallaan ja oli kertakaikkisen hurmaava tapaus.

Ann-Marie Heino oli mainion rehvakas ja pitkästynyt eksentrisen prinssi Orlofskyn housuroolissa. Orlofskyn ympärillä pyörii naisia, alkoholia ja kasakoita, ja hän antaa vieraittensa nauttia kaikesta sydämensä kyllyydestä vaikkei itse enää osaakaan. Pullot lentävät, vodkaa virtaa laseihin ja hauskaa on oltava kaikilla.

Iloinen Rosalinde (Minna-Liisa Värelä) oli kotioloissakin viehättävä vaimo, mutta todelliseen loistoon hän syttyi päästessään taas takaisin omaan elementtiinsä, näyttelemään prinssin juhliin unkarilaista kreivitärtä. Kreivittären kotiseudunkaipuinen soolo oli upea veto (ja puku aitounkarilaisen tyrmäävä luomus).

Sisäkkö Adele (ihastuttava Hanna Rantala) tuntui seuraavan emäntänsä jalanjälkiä. Alkuun soluttautuminen hienoston sekaan sujui hieman kömpelösti, mutta Adele oppi varsin nopeasti ja hurmasi vauhtiin päästyään herroja oikein urakalla. Naurulaulu oli hurmaava ja traaginen sisäkön suru mukasairaasta tädistään järisyttävän sydämeenkäyvä.

Muukin ensemble (onko opereteissa ensemble?) viehätti. Kuoron kohtaukset kuulostivat mahtavilta ja tanssijoita (joukossa mm. Seinäjoen upea Musta Vampyyri Sami Vartiainen) katseli ilokseen. Petri Bäckström oli hilpeä lakimies Blind ja Nicholas Söderlund varsin menevä vankilanjohtaja Frank, jonka humalatilainen hoipertelu miellytti nauruhermojani paremmin kuin Torikan. (Pitäisi joskus yrittää analysoida kunnolla, millainen humalaisuus minusta on hauskaa ja miksi. Suomalainen humalahuumori tuntuu usein örvellykseltä siinä missä esimerkiksi wieniläinen hiprakka naurattaa, mutten osaa sanoa, onko kyseessä ennakkoasenteeni vai onko näyttelemistavoissa ym. todella isojakin eroja. Äkkiseltään sanoisin, että Suomessa humalaisuus itsessään tunnutaan nostavan hauskaksi asiaksi, kun taas Itävallassa ja Unkarissa se ennemminkin maustaa humoristista kohtausta.)

Laskin kuulleeni operetissa ainakin kuutta eri eurooppalaista kieltä, ja eurooppalaisuus tuntui olevan vahvasti läsnä. Operetti esitetään saksaksi, mutta Froschin repliikit ovat suomea, Alfredin laulu italiaa ja muutkin näyttelijät heittelevät dialogin sekaan vitsejä suomeksi. Lisäksi venäläisen prinssin juhlissa on kaksi valeranskalaista ja yksi valeunkarilainen, jotka maustavat puhettaan lainasanoilla ("Camembert!"). Samassa keskustelussa saattoi vilistä useampaakin kieltä, ja ne osaltaan lisäsivät vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinaan. Kansallisuuksilla lasketaan välillä hellästi ja rakastavasti leikkiä, mutta pääpaino on sitcom-tyylisemmässä menossa, sanailussa ja eleissä.

Straussin musiikki on kaunista, Kurt Kopecky piti orkesterin hyvin hallussa ja lavalla laulu, tanssi ja näytteleminen hoituivat ammattimaisesti. Muutamista pysähtyneistä kohtauksista huolimatta nautin esityksestä suuresti. Se kuljetti hetkeksi täysin toiseen maailmaan ja jätti mieleeni pariksi päiväksi pehmeänkevyen onnentunteen. Suosittelen!

Kuvat © Kansallisooppera. Lepakko on ohjelmistossa 6.1.2015 saakka.