Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.

Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen

Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.

 

Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.

Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.

Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen

Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Kuva: Jiri Halttunen

Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen

Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen

Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.