Cats – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Teatterin Cats-musikaali on napakymppi. Toteutus on omaperäinen, leikkisä ja hallittu kokonaisuus, ja ensemble on huippuunsa hiottu. Yhteishenki vaikuttaa hyvältä ja lavalta vyöryy tekemisen ilo. Esitys on yli kaksi tuntia liki taukoamatonta tanssimista ja koko ensemble on oikeastaan koko ajan lavalla, joten suoritus on jo fyysisestikin aplodien arvoinen. Kapellimestari Martin Segerstrålella on koko porukka hyvin hallussa ja raikkaan svengaava meno orkesterimontussaan.

Risto-rotta ja unikissat. © Harri Hinkka / TT

Cats on konseptimusikaali, eli keskiössä ei ole juoni (jota Catsissa ei juurikaan ole) vaan yhden asian (tässä kissan) eri puolien käsittely lauluilla. Menevä ja helposti kuunneltava musiikki on Andrew Lloyd Webberin uran kulta-ajalta ja teksti perustuu T.S. Eliotin kuuluisiin kissarunoihin. Draamaa ja ajateltavaa kaipaavien kannattaa suunnata torin toiselle puolelle Frenckell-teatteriin ja Huojuvaan taloon, jonka jälkeen voi sitten tulla kissojen pariin lääkitsemään hyvän teatterin aiheuttamaa ahdistusta erilaisella hyvällä teatterilla. Cats on silkkaa rehellistä, aseistariisuvaa hyväntuulisuutta, todellisuuspakoa ja aivojen rentouttamista. Lehdistötilaisuudessa ohjaaja Georg Malvius sanoi esityksen tuovan hengähdystauon maailmantilanteesta ja politiikasta, ja olen samaa mieltä. Hetken aikaa maailma on värikäs, pörröinen ja pehmeä. Cats ei suotta ole yksi maailman esitetyimmistä musikaaleista. Ei siinä järkeä ole, muttei kaikessa aina tarvitsekaan olla.

Muutama on julkisuudessa moittinut Catsia kuluneeksi esitysvalinnaksi, mutta kannattaa muistaa, että sitä on tätä ennen esitetty 36 vuoden aikana Suomessa suomeksi kahdesti, ja kaikki tuotannot ovat olleet keskenään täysin erilaisia. Joku "korkeakulttuuria" ylistävä saattaa muutenkin tuhahdella Catsille ja sen lajikumppaneille, mutta niitäkin tarvitaan taidekentällä, ja kun ne tehdään, ne täytyy tehdä hyvin. TT ei ole tinkinut laadusta pätkääkään, vaan kaikki on tehty kunnianhimoisesti ja yksityiskohtiin panostaen, mistä suuri kunnioitukseni heille. Viihde on yllättävän vaikea ja haastava laji, jota turhaan aliarvioidaan ja -arvostetaan. Välillä näkee teattereita, joille musikaali on pelkkä raha-automaatti, johon ei viitsitä panostaa koska se on "vain" musikaali eikä Taidetta. Vasemmalla kädellä hutaistu tuotanto aliarvioi katsojia, joiden ilmeisesti oletetaan olevan tyytyväisiä kunhan mukana on kivoja biisejä. Tämä Cats on laadukkaasti tehtyä hyvää teatteria, jossa iso joukko alansa huippuammattilaisia on venynyt suomalaisittain liki ainutlaatuisiin sfääreihin. Koreografi Adrienne Åbjörn on saanut sujuvasti loikkimaan mukana sellaisetkin näyttelijät, joiden en uskonut osaavan tanssia. En edes uskalla kuvitella, paljonko urheiluhierontaa, tiikerisalvaa ja venymistä lopputulos on vaatinut, mutta lavalla kivusta ei näy jälkeäkään. Siellä yksinkertaisesti hyppii, tanssii ja kiipeilee kissoja.

© Harri Hinkka / TT

Esitys yhdistelee tanssia, laulua, teatteria, sirkusta ja ripauksen oopperaakin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Kohtauksiin ja eri kissoihin on löydetty hauskoja uusia näkökulmia, joten myös standardiversion nähneelle on tarjolla runsain mitoin uutta. Jos luulit jo tuntevasi Bustopher Jonesin, kulinaarinautiskelijan ja herrainklubien kanta-asiakkaan, luulit väärin. (Sivumennen sanoen olen aivan varma, että klubien vakiovieras Gus liikkuu samoissa mestoissa Kerhonen B:n kanssa.) Et taatusti tiennyt sitäkään, että Old Deuteronomy liikkuu Catmobiililla tai että koko stoori tapahtuu maalaisrotan (Risto Korhonen) unessa. Rotta, joka unelmoi olevansa kissa, toimii musikaalin kehyskertomuksena. Hahmo seikkailee eri kohtauksissa milloin höyryjunana, milloin tarjoilijana tai urheilutuomarina. Samalla tarinasta on jätetty pois vanhan johtajakissan sieppaus, ja pahis-Macavity on ihan vain yleisesti pahis. Pidän ratkaisusta, koska pieni sieppausdraama on minusta tuntunut aina jotenkin päälleliimatulta tässä musikaalissa.

Mikko Saastamoisen lavastus ja Tuomas Lampisen puvustus ovat mykistävän hienoja, samoin Raimo Salmen suunnittelemat valot. Mukavaa, että yleensä pimentoon jääviä valo- ja äänisuunnittelijoitakin (Ivan Bavard ja Jaakko Virmavirta) on kerrankin haastateltu käsiohjelmaan! Tapahtumapaikkana on öinen maatilan piha, jolle on kertynyt kaikkea asiaankuuluvaa roinaa vanhasta kaasuhellasta autonrenkaisiin. Liikkuvia lavaste-elementtejä on yllättävänkin paljon, jos on tottunut alkuperäiseen standardiversioon, ja niissä on hauskoja jippoja. Puvut taas ovat pääosin pehmoista veluuritrikoota ja paksua tekokarvaa, joista syntyy kauniin mattapintainen ja silittämään houkutteleva pinta. Peruukitkin (Jonna Lindström) ovat ihanan muhkeita ja hännät paksuja ja pörheitä. Nämä kissat ovat selvästi hyvinvoivia, puhtaita ja terveitä!

Aleksi Seppänen alias Mistofeli. © Harri Hinkka / TT

Poikkeuksena on Grizabella (Ritva Jalonen / Irina Milan), ex-kaunotar jonka turkki on jo takkuinen ja askel nilkuttava. Keskimäärin Memory on minusta puhkikulunut ja tylsähkö kappale, mutta Jalosen tulkinta oli hienon persoonallinen, voimakas ja silti kaunis. Nyt on tämäkin ihme koettu, että silmäni kostuvat Memorya kuunnellessa. Kaikista pörhein kissa on kissojen johtaja Old Deuteronomy (Matti Hakulinen), joka mystisesti on suomennettu Vanhaksi Deuteronomiksi. Roolissa kuullaan yleensä laajaäänialaisia oopperalaulajia, joten laulava näyttelijä Hakulinen ei ehkä ole aivan oikea roolitus vanhaksi Moosekseksi, mutta sentään hän selviää vaikeista lauluistaan kunnialla. Lari Halmeen elvismäinen rokkarikissa on hillitön otus mustassa nahassaan ja purjelahkeissaan. Aki Haikonen on etenkin laulullisesti erinomainen Kerhonen B. Pia Piltzin kirkkaat Memory-soolot nostattavat kylmiä väreitä. Tero Harjunniemellä on selvästi hauskaa vanhana teatterikissana, merirosvokapteenina ja junakissana, ja koko merirosvokohtaus Helena Rängmanin kanssa on mainio. Katra Solopuro (Demeter) on minulle uusi tuttavuus, mutta hänen puuhiaan täytyy ehdottomasti pitää jatkossakin silmällä. Voisin eritellä koko porukan nimeltä mainiten, mutta tässä vaiheessa tyydyn sanomaan, että kaikki hoitivat homman kotiin ja jokaisen kisuliini oli selvästi oma persoonansa.


Suomennoksesta nillitän hieman, koska se on todella epätasainen ja paikoin hyvin epäselvä. Se ainakin pohjautuu Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1986 esitettyyn käännökseen, jossa siinäkin oli ainakin kolmella ihmisellä lusikkansa sopassa, mutta Tampereelle sitä on mielestäni tuunattu vielä lisää. Osa biiseistä on silkkaa Jukka Virtasta, eli musiikkiin sopivaa mutta lauserakenteiltaan täysin käsittämätöntä suomea. Jouduin useamman kerran varsinkin ensimmäisessä näytöksessä tuijottamaan suomenkielistä tekstitystä saadakseni jotain käryä siitä, mitä tässä yritetään sanoa. Kärsin samasta ongelmasta jo Les Misérablesissa, Veriveljissä ja Chicagossa, mutta Catsissa juonen ymmärtäminen ei onneksi riipu laululyriikoiden ymmärtämisestä. Osa biiseistä on hyvää suomea, mutta musiikkiin ne on sovitettu vasaran ja liukuvoiteen avulla. Muutama kappale, esimerkiksi koko Teatterikissa Gus -episodi, on hyvää suomea, sopii musiikkiin ja kaiken päälle vielä kikkailee kiinnostavasti kielellä. Esimerkiksi merirosvokohtauksen Rosvo-Roope-viittaukset olivat hauskoja.

Murr-Roope (Tero Harjunniemi) ja posse. © Harri Hinkka / TT

Catsin ennakkomyynti on rikkonut talon ennätyksiä, ja ensi-illan perusteella veikkaan, että jos lippu on vielä hankkimatta niin kannattaa pistää vipinää tassuihin ennen kuin paikat loppuvat kesken. Tämä on vähintäänkin tämän syksyn paras musikaalituotanto Suomessa ja ehkäpä oma suosikkini Malviuksen TT:lle ohjaamista.

Luulosairas – TTT 2017

Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusimmasta Luulosairaasta poistuessani pohdin, mitä hittoa tästä voi sanoa. Kuinka voi määritellä tilannekomiikkaa ja tosi outoa huumoria pahaisten sanojen voimin? Olin viimeiset pari tuntia räjähdellyt hirnumaan ääneen tietämättä aina edes kunnolla, mille nauran. Esitys vaatii katsojalta ehkä tietynlaista groteskia, mustaa huumorintajua ja absurdiuden arvostamista sekä mahdollisesti kykyä nauraa itselleen. Veikkaan tuotannon jakavan mielipiteitä, mutta ainakin oma iltani sujui oikein rattoisasti, kunhan ensin pääsin alkuhämmennyksestäni. En ole koskaan nähnyt tai lukenut Luulosairasta, mutta odotin kuvien ja Molièren nimen perusteella jonkinlaista epookkisatiiria. Sain kyllä epookkisatiiria, mutta höystettynä suurella määrällä dadaa, camp-henkeä, peräruiskeita ja kikkeliheviä.

Tarina kertoo rikkaasta Arganista, hyväuskoisesta luulosairaasta joka on tehnyt sairaana olemisesta ja sairaudenhoidosta taiteenlajin. Hänen nuorella vaimollaan on salarakas, ja kaksikko pyrkii saamaan Arganista irti mahdollisimman paljon rahaa. Samaa yrittävät lääkäri ja apteekkari, jotka hoitavat miehen kuviteltuja sairauksia 1600-luvun uusimmin keinoin. Arganin vanhempi tytär taas tahtoisi naida paimenpojan, mutta isä ja äitipuoli ovat pakottamassa häntä vaimoksi lääkäriksi valmistuvalle perhetutulle. Nuorempi tytär on erittäin autistinen. Palvelijatar Toinette ja Arganin veli yrittävät puhua Arganille järkeä ja samalla estää muita kuppaamasta hänestä kaikkea rahaa ja verta.

Aluksi yritin tapani mukaan analysoida, mitä tämä tai tuo yksityiskohta hahmojen käytöksessä mahtaa merkitä, kunnes alkoi pahasti näyttää siltä, että yksityiskohdat ovat liki sattumanvaraisia eivätkä merkitse muuta kuin ehkä yritystä pitää hauskaa kaltaiseni ylianalysoijan kustannuksella. Parin henkisen "Mitä helvettiä?" -nauruhetken jälkeen sain onneksi aivoni rentoutumaan. Otso Kautto on ohjannut hysteerisen absurdin ja anarkistisen Luulosairaan, joka on kaikkea muuta kuin ennalta-arvattava. Ylevyys, henkevyys ja aateluus tulevat nopeasti alas jalustoiltaan, kun ne yhdistetään pidätysvaikeuksiin ja ahneuteen. Auvo Vihron ihanan äreää ja pikkulapsimaisen oikkuilevaa Argania ympäröivät vahvasti karrikoidut hahmot, joissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Harkitun huono ylinäytteleminen ja kevyen improvisoitu vaikutelma ovat vaikeita toteuttaa, mutta tämä näyttelijäporukka suorastaan loistaa niissä. Teija Auvinen palvelijattarena ja Tommi Raitolehto Arganin veljenä ovat ehkä ainoat liki täyspäiset hahmot koko tarinassa, mutta heiltäkään tuskin ottaisin vastaan terveyspalveluja. Varsinkin Auvisella on mainioita kohtia pitkin näytelmää.

Käsiohjelman suttuiset esityskuvat eivät tee oikeutta Annukka Pykäläisen näyttävälle lavastukselle ja leikkisille puvuille, puhumattakaan TJ Mäkisen värikkäästä valoshow'sta. Puuteroitujen peruukkien, pönötyksen ja perhejuonittelun alta tursuaa esiin niin Hieronymus Boschin maalauksista karanneita lääkäreitä kuin emogoottiprinsessojakin. Etenkin musiikinopettajan (Janne Kallioniemi) barokkisävyinen Nightwish-look, pahan äitipuolen (Miia Selin) upea punainen panieripuku ja tyttären (Heidi Kiviharju) hattarainen asu S/M-lateksiyksityiskohdilla tekivät syvän vaikutuksen, tarinan kahdesta lääkäristä (Verneri Lilja ja Mika Honkanen) puhumattakaan. Hajosin esimerkiksi täysin, kun Liljan esittämä tohtori Diafoirus riisui viiksensä hoitotoimenpiteen ajaksi. Muutenkin ohjaus ja lavastus korostavat tarinan teatterillisuutta hauskasti.

On tarinassa sanomansakin. Itsejulistautuneiden auktoriteettien ja erilaisten terveysgurujen sokea seuraaminen on myös nykyajan ilmiö, joka ei lopulta johda muuhun kuin auktoriteettien ja gurujen rikastumiseen. Peräruiskeet ja suoneniskentä ovat vain muuttuneet detox-kuureiksi, elimistön maadoitukseksi ja yksisarvishoidoiksi. Toisaalta myös virallisesta terveydenhuollosta haetaan lääkitystä aivan kaikkeen. Kaikkien lääkäreiden hylkääminen ja pelkkään omaan asiantuntemukseen luottaminen eivät nekään johda näytelmässä hyviin tuloksiin. Kuten komedioissa usein, tässäkin narrin vitsi osoittautuu lopulta parhaiten todellisuutta kuvaavaksi.

Viulunsoittaja katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tampereen Työväen Teatterin uusin Viulunsoittaja katolla on laadukas tuotanto. Ensemblella on hyvä meno, koreografiat ovat vauhdikkaita ja eloisia, ja klezmermusiikin rockjazzhenkiset sovitukset svengaavat. Näyttämökuvat ovat kauniita. Kaikesta välittyy tekemisen meininki, korkeatasoinen osaaminen ja esitykseen panostaminen. Jos Viulunsoittaja on lempimusikaalejasi, esitys kannattaa ehdottomasti nähdä.

© Kari Sunnari / TTT

Ola Tuominen maitomies Tevjenä on hauska ja sympaattinen pikku käppänä, jonka kehonkieltä on viihdyttävää seurata. Hän laulaakin hyvin, varsinkin siihen nähden, että Tuominen lehdistötilaisuudessa kertoi laulaneensa teatterissa viimeksi Viktorian husaari -operetissa joskus 1980-luvulla. Petra Karjalainen on mainio Golde-vaimona, ja naitettavat tyttäret Petra Ahola, Maria Lund ja Miila Virtanen ovat hauskan sisarellisia keskenään. Tanssijat ja ensemble heittäytyvät teoksen tunteisiin ja Petri Kauppisen koreografioihin täysillä.

Miika Murasen ohjaus ottaa teoksesta irti kaiken minkä saa, mutta kun lähdemateriaali on mitä on, hänkään ei kovin paljoa pääse irrottelemaan. Poikkeuksia ovat loppukohtaus ja Tevjen kuvailema painajaisuni, joissa tekijät saavat irrottautua realismista, ja niissä Muranen on selvästi päässyt kunnolla valloilleen. Jälkimmäinen on hervoton goottikauhuvaikutteinen marionettiesitys kuin suoraan Tim Burtonin nukkeanimaatioelokuvista tai Neil Gaimanin Coralinesta. Olin täysin myyty, kun Tevje kertomuksensa lopussa hätisteli tyynyllään kauemmas esiin manaamiaan unidemoneja. Harmi, että tämä tällä haavaa on Murasen viimeinen ohjaus Työvikseen.

Kiinnostavana yksityiskohtana lavalla nähdään miltei koko ajan itse Viulunsoittaja, naistanssija joka rikkinäisellä viululla soitellen seuraa kyläläisten puuhia ja Tevjen edesottamuksia. Mykkä, muille kuin Tevjelle näkymätön Viulisti (Anna Pukkila) on selvästi Tevjen ja kyläläisten puolella, iloitsee ja suree heidän kanssaan ja yrittää puolustaa heitä. Välillä Tevje puhuu monologejaan Jumalalle ja välillä Viulistille, joka suhtautuu niihin myötätuntoisena ja lämmöllä. Hahmo tuo mieleen kristillisestä perinteestä tutun myyttisen Vaeltavan juutalaisen, juutalaisuuden symbolin joka on tuomittu kulkemaan maailmalla ikuisesti. Viulisti on puettu sekä miesten että naisten perinteisiin juutalaisiin vaatteisiin: hameeseen, liiviin, miesten rukousliinaan ja hattuun sekä korkkiruuvikiharoihin. Kasvoissa on palovamma, vaatteet ovat kuluneet ja viulu kokenut kovia. Hahmo ei varsinaisesti muistuta Marc Chagallin maalausten tevjemäisiä viulisteja, mutta henki on sama. Dramaattisessa alussa hän suree kansanmurhaa, lopussa on vankina muiden kanssa. Suosikkikohdassani Viulisti auttaa Tevjeä naamioitumalla unessa sulhoehdokkaan kuolleeksi vaimoksi ja vakuuttamalla Golden valitsemaan toisen sulhon. Venäläisistä Viulisti ei pidä, eikä siitä että yksi tytär hylkää juutalaisuuden valitsemalla vääräuskoisen miehen.

© Kari Sunnari / TTT

Mutta miksi jälleen yksi Viulunsoittaja – yksi Suomen eniten esitetyistä musikaaleista (49 ammattilaisensi-iltaa viimeisten 51 vuoden aikana) ja amatöörikesäteatterien kestohitti? Tekijät tuntuvat itsekin kovasti puolustelevan valintaa julkisuudessa, vakuuttavat teoksen ajankohtaisuutta ja korostavat siihen tehtyjä uudistuksia, jotka tosin jäävät hyvin vaivihkaisiksi ja kosmeettisiksi. Musiikkia on onnistuneesti sovitettu menevämmäksi (Eeva Kontu) ja lopun keskitysleiriviitteeseen on lisätty nykyaikaiset maastopukuiset sotilaat, jotka konepistoolit valmiudessa pitävät vainottua vähemmistöä piikkilanka-aidan takana. Tämän suurempaa luovuutta Viulunsoittajaan ei oikeudenhaltijoiden mielestä ilmeisesti edes saa soveltaa, koska muuten joku olisi jo tehnyt niin. Tevjen maitokärry pysyy vuodesta toiseen samana, lavastus ja puvut ovat pääpiirteittäin samat – mikään, mikä kiinnostavasti rikkoisi puhtoista yhtenäisyyttä, ei ilmeisesti saa tulla lähellekään Anatevkan kylää.

Mietimme kaveriporukalla, minkä Viulunsoittajassa lopulta pitäisi meitä kiinnostaa. Isien perinteitä vastaan kapinoivat tyttäret, jotka skandalöösisti valitsevat ihan itse omat aviomiehensä ja seuraavat miestensä unelmia, eivät oikein tarjoa 2010-luvun katsojalle samastumiskohteita. Kyläläisten yleinen muutosvastarinta ja taikauskoisuus jaksavat vitseinä huvittaa vain hetken. Venäjä vainoamassa vähemmistöjä on teemoista ajankohtaisin ja kiinnostavin, mutta sitä sivutaan tarinassa lopulta hyvin vähän verrattuna rakkausvaikeuksien pöyhimiseen. Iloinen kansanmusiikki kuulostaa läpi teoksen melko samalta eikä oikein nouse tapahtumien traagisuuden tasolle. Kolmituntinen tarina kaipaisi reipasta tiivistämistä, ja esimerkiksi kyläjuorukohtauksen voisi surutta poistaa. Laulut eivät pääosin edistä tarinankerrontaa tai tarjoa muutenkaan lisäväriä tarinaan.

Onko juuri tuttuudessa ja turvallisuudessa musikaalin viehätys? Katsoja tietää täsmälleen mitä saa: kivaa kansanmusiikkia, rakkautta ja ne ärsyttävän tutut klassikkokappaleet. Viulunsoittaja ei juurikaan tarjoa haastetta aivoille, mutta tunnepuolesta yritetään riipiä kaikki irti. Periaatteessa teoksessa on poliittista ajankohtaisuutta, mutta senkin voi helposti halutessaan jättää huomiotta. Tevjen lakoninen musta huumori, rahattomuuden manailu ja ikuisesta raatamisesta ylpeänä valittaminen ehkä puhuttelevat suomalaisia Mielensäpahoittajan tapaan. Pieni kansa ison kansan vainoamana ja evakkoon lähtö toki vetoavat tähänkin evakkokarjalaisten jälkeläiseen, mutta sitäkään ei lopulta edes käsitellä musikaalissa, se vain pikaisesti tapahtuu.

© Kari Sunnari / TTT

Toteutus siis toimii, mutta on sääli, että Työviksen kaltainen iso talo haaskaa erinomaista musikaaliosaamistaan ja hyviä resurssejaan puhkiesitettyyn, mielikuvituksettomaan teokseen, kun maailma on täynnä hienoja musikaaleja, joita Suomessa ei ole koskaan nähty. Ylipäätään TTT:n syksyn uutuusohjelmisto ei oikein tarjoa mitään alle seitsemänkymppiselle katsojalle, ellei lasketa anarkistista ja leikkisää Luulosairasta. Toivottavasti kevään Tytöt 1918 korjaa tilannetta!

Huojuva talo – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Maria Jotunin Huojuva talo Tampereen Teatterissa on niitä näytelmiä, jotka kaikkien pitäisi nähdä. Antti Mikkola on modernisoinut ja ohjannut kylmäävän hengästyttävän tarinan perheväkivallasta miehen kokemana. Arttu Ratinen tekee hienon, intensiivisen roolityön kilttinä Eerona, joka hiljalleen tajuaa naineensa väkivaltaisen narsistin. Minäkertojana toimiva Eero on lavalla käytännössä koko näytelmän ajan, eikä Ratisen ote tilanteesta herpaannu hetkeksikään. Anna-Maija Tuokon olen tottunut näkemään komediennena, mutta hänen ailahtelevainen ja manipuloiva Leansa on upean kammottava.

Eero ja Lea. © Harri Hinkka / TT

Epämiellyttävän ihmisen diagnosoiminen narsistiksi on nykyään kyökkipsykologien lempiharrastuksia, mutta Huojuvan talon Lea on ihan ehtaa tavaraa. Hän vuoroin syyllistää, uhkailee, nöyryyttää ja vakuuttaa rakkauttaan, niin että perhe joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja pelkäämään raivokohtausta. Kukaan ei voi ymmärtää hänen kärsimystään, eikä mikään ole hänen syytään vaan vika on aina muissa. Jos hän lyökin lastaan tai miestään niin se johtuu Eerosta, joka on ahdistanut hänet nurkkaan niin ettei hän voi muuta. Moni kohtaus oli äkkiseltään niin absurdi, että yleisön ensimmäinen reaktio oli nauraa ääneen, mutta yhtä hyvin tilanteiden todenmukaisuudelle voisi itkeä. Tuokko on liki paholaismainen tuodessaan lavalle Lean kontrollinhalun, silmittömän väkivaltaisuuden ja mielialanvaihtelut, ja toisaalta Lea pystyy halutessaan olemaan todella hurmaava.

Lea on mestari kääntämään asiat puheessa päälaelleen ja manipuloimaan Eeroa. Melko pian mies alkaa ymmärtää tilanteen, mutta siinä vaiheessa hän on jo niin syvällä Lean verkossa, että pakeneminen on vaikeaa. Jokainen esimerkiksi mielisairaan, alkoholistin tai addiktin läheinen tunnistanee tilanteen: jos minä vain yritän tarpeeksi ja olen tarpeeksi, niin ehkä tuo toinen muuttuu ja kaikki kääntyy taas paremmaksi. Lea osaa myös käyttää sukupuoltaan hyväkseen ja uhkaa syyttää Eeroa pahoinpitelyistä jos tämä jättää hänet, ja on kylmäävää, että tosielämässä todennäköisesti uskottaisiinkin ennemmin Leaa kuin Eeroa. Hetken jo itsekin epäilin, onko Eero sittenkin epäluotettava kertoja ja tarinan tosiasiallinen narsisti.

Osansa tarinassa on Eeron isäsuhteella ja hänen kotona oppimallaan perhemallilla. Eeron isä (Markku Thure) oli leppoisa alkoholisti, joka pakeni työttömyyttä ja konkurssia viinaan, ja äiti (Aliisa Pulkkinen) taas on hyvin voimakas persoona, joka ylistää jatkuvasti Lean vahvuutta. Eero pelkää oppineensa heikkouden isältään ja siirtävänsä sen edelleen omalle pojalleen. Isä elää Eeron muistoissa jatkuvasti, ja käsittelemättömällä isäsuhteella on vaikutusta Eeron alttiuteen Lean vaikutusvallalle, vaikka kaikkia isän kohtauksia en täysin ymmärtänytkään. Ylipäätään näytelmän teemana tuntuu olevan isyys ja jatkuvuus: jatkuuko heikkouden ketju, jossa Eero on yhtenä lenkkinä, vai katkeaako se ylpeänä onnittelulaulua laulavaan pikkupoikaan. Loppuvaiheessa vanhemmuus on ainoa asia, joka Eeron enää pitää pinnalla, mutta niin kauan kuin hän yrittää suojella lapsiaan ja pitää perheen kulisseja yllä, tilanne pääsee jatkumaan.

Eeron heikkous tosin tuntuu olevan hyvin pitkälti hänen itse luomaansa ja Lean vahvistamaa illuusiota. Tosiasiassa hän uskaltaa yllättävänkin paljon nousta vaimoaan vastaan tai yrittää puhua tälle järkeä tilanteissa, joissa itse olisin jo paennut ovesta. Eero on toki kiltti luonne, mutta Lean tapainen ihminen jyräisi henkisesti kenet tahansa. Henkilöasetelmasta, aiheesta ja tunnelmasta tuli paikoin mieleen Daphne du Maurierin Rebecca, jossa myös käsitellään heikkoa itsetuntoa, ulkopuolisuuden tunnetta, jyrääviä persoonia ja miehen kokemaa henkistä väkivaltaa. Huojuva talo herättelee ainakin kaltaistani nyhveröyteen taipuvaista ihmistä: älä ikinä, koskaan, milloinkaan päädy tuollaiseen tilanteeseen.

Arttu Ratinen ja silmät. © Harri Hinkka / TT

Olin ihan iloinen, että paikkani oli katsomon takaosassa eivätkä tapahtumat vyöryneet aivan silmille. Esityksessä on myös muutamia vieraannuttavia elementtejä, joiden tarjoamasta henkisestä puskurista olin kiitollinen, koska muuten trippi Eeron muistoihin olisi ehkä turhankin rankkaa tavaraa. Eero kertoo tarinaansa ryhmäterapiassa, ja Ville Majamaa vertaistukiryhmän vetäjänä on tervetulleen rauhallinen ja neutraali järjen ääni pimeydessä. Majamaan hahmo kertoo itse olleensa väkivaltainen ennen terapiauraansa, ja hänen rahtusen vaivautunut suhtautumisensa Eeron tarinaan vähän vihjaa, että Eeron näkökulma ei ole se ryhmässä useimmin kuultu.

Toinen vieraannuttava tekijä näytelmässä on kieli. Mikkola on näkökulman kiepauttamisen ohella modernisoinut näytelmää ja sijoittanut sen nykyaikaan, mutta varsinkin Eeron repliikeissä on jäljellä paljon vanhahtavaa tyyliä ja sanastoa kuten sänkykamari. Alkuperäiset ja lisätyt tai muutetut kohdat erottaa toisistaan suht selvästi. Muuten nykyaikaisessa ympäristössä korvani jäi kiinni vanhoihin kohtiin enkä oikein keksinyt tyylien sekoittamiselle mitään pointtia. En ole nähnyt tai lukenut Huojuvaa taloa aiemmin, joten muistutukset alkuperäisestä näytelmätekstistä saivat koko ajan pohtimaan, miten tämä tai tuo on alkujaan mahdettu toteuttaa. Tavallaan ristiriidat siis kannattelevat Jotunin alkuperäistekstiä ja näytelmän alkuperäistä sukupuoliasetelmaa koko ajan uuden tulkinnan rinnalla ja muistuttavat myös naisten kokemasta väkivallasta. Ehkä tämä on kunnianosoitus Jotunin suuntaan tai vaivihkainen keino muistaa jokaista perheväkivallan uhria sukupuoleen katsomatta, mene ja tiedä.

Niukka lavastus (Juha Mäkipää) ja valaistus (Tiiti Hynninen) ovat jäisen sinisävyisiä, ja taustalla Hynnisen videoprojisoinneissa pyörii lasin- ja jäänsirpaleita ja hiljalleen särkyviä Lean kasvoja. Silmät tarkkailevat Eeroa ja kasvot häilyvät koko ajan taustalla, hetken yhtenäisinä ja sitten taas palasina. Äänimaailman (Simo Savisaari, Antti Mikkola) vaimeat ihmisäänet ja lapsen itku tuntuvat tulevan jostain hyvin kaukaa, mikä vain korostaa Eeron ulkopuolisuuden tunnetta. Hiljalleen Lea eristää hänet muusta maailmasta, eikä hänellä lopulta ole enää voimia kuin päivittäisestä perhe-elämästä selviämiseen.

Näytelmässä ja sen toteutuksessa oli joitakin yksityiskohtia, joista en niin välittänyt, mutta näyttelijäntyö ja tunnelma jättivät ne täysin varjoonsa. Ulos tultuani tunsin tarvitsevani lohtusuklaata ja jotain pehmeää halattavaa. En keskimäärin fanita perisuomalaista lumihanki, kirves ja perhe -inhorealismia, mutta tässä takaumamuoto, jo etukäteen selville tullut onnellinen loppu ja tietty fantasiamaisuus ja Eeron mielensisäisen maailman kuvitus vaikuttivat positiivisesti. Tarina pistää hiljaiseksi ja herättelee ajattelemaan. Pisteet Tampereen Teatterille rohkeasta ohjelmistovalinnasta! Nyt jos koskaan kannattaa sen kliseisen kulttuuria kammoksuvan äijänkin tulla teatteriin katsomaan ihmissuhdekuvausta.

Teatterikesä 2017: Kontu, Kähärä ja Tuurna

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Olen kuukausikaupalla kärsinyt writer's blockista ja jonkinlaisesta teatteriturtumuksesta. Mikään ei oikein jaksa kiinnostaa, ja jos olen saanutkin aikaiseksi mennä katsomaan esitystä, se ei ole temmannut mukaansa. Lauantai-iltainen Teatterikesän konsertti Tämän vuosituhannen näyttämömusiikkia (vol. 1) herätti siitä horroksesta tehokkaasti. Säveltäjät Eeva Kontu, Annamari Kähärä ja Jussi Tuurna olivat omien sanojensa mukaan päätyneet aamuneljältä Kajaanin runoviikoilla ideoimaan suomalaisten musikaalisäveltäjien verkostoa, ja konsertti oli ideoinnin tähänastinen tulos. Lisää on toivottavasti luvassa, koska tunnelma oli taivaissa. Oman osansa tekivät huippuluokan solistit ja orkesteri sekä Tampereen Taiteellinen Kuoro, johon näyttää kuuluvan jokainen kynnelle kyennyt tamperelainen musikaalinäyttelijä. Lavalla oli enemmän lauluvoimaa kuin laki ehkä sallii, ja pystyyn nousevat ihokarvat ynnä VAU-efektit olivat monilukuisia. Säveltäjät itse osallistuivat säestykseen, taustalauluun ja yleiseen kannustukseen.

Lauri Viidan runoihin ja elämään perustuva musikaali Viita 1949 Työviksessä oli minulle kokonaisuutena pettymys, mutta Eeva Kontun siihen säveltämä musiikki on hienoa. Tuukka Leppänen rokkaamassa Jokea ja Maria Ylipään voimakkaan kaunis encore Alfhild olivat minulle ehkä konsertin kohokohdat, samoin upean Tiina Weckströmin tumman kohtalokas Liian lähellä maata, tarina pispalalaisesta ojasta kännissä löytyneestä Jumalasta. Tammikuussa 2018 Työviksessä kantaesitetään Viita-työryhmän uusi musikaali Tytöt 1918, jonka hiphophenkinen naisjoukon vallankumousjulistus Kumoon! ja kaunis Sadan vuoden päästä nostivat odotukseni jälleen korkealle.

Kähärän ja Tuurnan musiikki on minulle vieraampaa, vaikka nimet toki tiedän. Tuurnan tyyli on minun makuuni usein inasen liian rouheaa ja jazzahtavaa, mutta konserttikontekstissa kappaleet toimivat silti hyvin ja esitykset olivat vaikuttavia. Varsinkin Tuurnan Homo!-musikaalin kappaleet olivat kerrassaan herkullisia, ja nyt harmittaa vielä enemmän, etten nähnyt sitä Kansallisteatterissa. Toinen harmittelemani missattu teos on Kähärän HKT:lle säveltämä Kummitusjuna, mutta jospa se Länsimetron myötä saisi vaikka jatko-osan. Pidän molempien sävellystyylissä rahtusen kierosta huumorista. Tuttavapiirissäni on muodostunut käsitteeksi musiikkigenre "suomalainen musikaali", jossa kaikki kappaleet kuulostavat samalta eikä niistä erota mitä tunnelmaa laulun pitäisi välittää, mutta tämä trio välttää sen sudenkuopat hyvin.

Konsertin vaivihkaisena teemana oli rakkaus, mikä kuulostaa huomattavasti ällösöpömmältä ja herkemmältä kuin esitykset todellisuudessa olivat. Myös Raamattua, etenkin ensimmäistä Korinttolaiskirjettä, siteerattiin ja varioitiin paljon eri kappaleissa sekä alun musiikkiteatteriaiheeseen mukaillussa julistuksessa, jonka toivoisin muistavani tarkemmin. Tunnelmassakin oli tiettyä hurmosta ja julistavuutta, muttei suinkaan uskonnoista vaan musiikin (ja rakkauden) tärkeydestä teatterissa. Yhdyn käsiohjelmaan painettuihin jälkisanoihin:

Kiitämme teattereita, jotka ovat tilanneet ja tilaavat kotimaisen musiikkiteatterin kantaesityksiä.

Ja ne, jotka eivät tilaa, ottakoot opiksi.

Suomalainen musiikkiteatteri olkoon elossa!

Ihminen! – Teatteri Jurkka 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Teatteri Jurkan Ihminen! on hykerryttävän itseironinen katsaus äkilliseen keski-iän kriisiin. 48-vuotias mies nimeltä Tommi Eronen (Tommi Eronen) hoippuu aamuyöstä pöntölle ja kauhukseen havaitsee virtsassaan verta. Tässä se nyt oli, hän toteaa. Elämä. Muistot, menneet elämänvalinnat ja vanhat haaveet alkavat pyöriä miehen päässä ja sekoittuvat villeihin jossitteluihin, jotka vain korostavat arjen banaaliutta. Nuori Tommi Eronen haaveili olevansa rohkea sankari, oikea myyttinen Miesten Mies ja Kuopion coolein Tarzan. Todellisuus paljastuu avioeroksi, luomisen tuskaksi ja alkoviksi Porvoossa. Unelma ei silti kuole vaan elää lapsuusnostalgiana ja humalaisina unina miehisyysriiteistä.

Nyt oletetun kuoleman kynnyksellä mies käy tätä kaikkea läpi odottaessaan pääsyä urologille. Kaksituntinen (!) monologi esittelee episodin toisensa jälkeen, ja sen sydämessä on Tommi Eronen, oman elämänsä dramaturgi, käsikirjoittaja ja kertoja. Tarina perustuu Erosen omaan elämään, mutta Erosen käsikirjoittamana ja Ilari Johanssonin ohjauksessa siitä on syntynyt iloisen ylilyöty tutkielma ihmiselämästä. Esitystyyli on stand up -henkinen ja ironinen, mutta episodeista ja lakonisista vitseistä muodostuu hiljalleen kokonainen tarina tavallisen ihmisen tarpeesta tuntea itsensä merkitykselliseksi. Huumori on suorasukaista ja oivaltavaa, ja monia yksittäisiä lainauksia tekisi mieli kirjoittaa muistiin. Lavastuksena on yksinäinen pinnaselkäinen tuoli, ja muuten tunnelmaa luodaan valaistuksella ja muutamilla videoprojisoinneilla (Saku Kaukiainen). Muuta Eronen ei tarvitsekaan, sillä hän maalaa näyttelemisellään katsojan eteen sujuvasti paikat, ajat ja erilaiset karrikoidut ihmiset.

Aikuistumisen myötä pikkupojan sarjakuvalehtien idolit ovat vaihtuneet toisenlaisiin superihmisiin: mainoskuvaston ja self help -oppaiden täydellisiin, itsensä ja maailman kanssa sinut oleviin zen-persooniin, jotka osaavat sivistyneesti ja toista kuunnellen sanoittaa omat tunteensa. Todellisuudessa monologin suomalainen mies ei puhu kuin ehkä autoista, vaimo ei ymmärrä Erosen uhrauksia Taiteen vuoksi ja terapeutti käskee lopettamaan itsesäälissä vellomisen.

Kun moderni lääketiede ei ymmärräkään avutonta miestä, hän alkaa käydä läpi nykyihmisen mahdollisuuksia hengellisyyteen ja elämän merkityksellistämiseen. Etsiessään itseään ja vastauksia olemassaolon suuriin kysymyksiin Eronen sukeltaa mm. uskomushoitojen maailmaan. Olin nauraa itseni alas penkiltä, kun päähenkilö kulkee enkeliterapian ja kosmoksen naksauttamisen kautta etsimään sisäistä traumaruumistaan. New age -parodian täydentävät mindfulness-henkinen kielenkäyttö ja jatkuva tunteista puhumisen tärkeyden korostaminen. Taustalla panhuilut soittavat My Wayta kuin korniuden kruununa.

Nostalgiatrippailun, naurun ja eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä näytelmä on oudon lohduttava. Ihminen on vain yksi pieni hitunen universumissa, joten hänen tuskin tarvitsee rypeä alemmuuskompleksissa tai hakea suurempaa merkitystä olemassaololleen. Joskus elämän eläminen riittää.

Spring Awakening – TTT 2017

Sain esitykseen pressilipun.

Franz Wedekindin näytelmään perustuva amerikkalaismusikaali Spring Awakening (2006) sijoittuu 1800-luvun uskonnolliseen ja kurinalaiseen porvarisyhteiskuntaan, jossa nuorten aikuistuminen on tiukasti kahlittua ja järjettömät moraalisäännöt hallitsevat. Jälki on rumaa. Syyttävä sormi osoittaa kriittisen ajattelun vaientavaan koululaitokseen, tekopyhään kirkkoon ja hyssytteleviin vanhempiin, jotka eivät juttele jälkikasvunsa kanssa tai kuuntele heitä. Epäkohdista vaietaan ja samalla sallitaan niiden aiheuttaa entistä enemmän tuhoa elämälle. Musikaalin tarinat ovat kärjistettyjä mutta eivät valitettavasti suinkaan epärealistisia, enkä ihmettele, että teos nousi nopeasti hitiksi juuri Broadwaylla. Esitystapa on nykyaikainen ja kivan grungemainen, mikä luo hyvän kontrastin 1800-luvun puvustuksen kanssa.

© Kari Sunnari / TTT

Raiskaus, insesti, abortti, mielenterveysongelmat ja itsemurha, noin muutamia musikaalin teemoja mainitakseni, eivät varsinaisesti ole aiheita, joiden parissa tekee mieli viettää rentouttava teatteri-ilta. Samuel Harjanteen ohjaus kuitenkin yllätti minut humoristisuudellaan. Seksuaalista heräämistä kuvataan rennon leikkisästi ja suorasukaisesti, turhia hymistelemättä ja kainostelematta, juuri kuten teos kannustaa tekemään. Toisaalta esimerkiksi Marthan (Kaisla Ollila) tarina ja sen konstailematon esitystapa vetivät koko katsomon syystäkin hiljaiseksi ja nostivat kylmät väreet iholle. Tuotanto on tehty paljolti TAMKin opiskelijavoimin, mutta taso on täysin ammattimaista. Ensemblessa on energiaa kuin ydinvoimalassa, ja Niina Alitalon luotsaama orkesteri kuulostaa vuoroin herkältä, hienovireiseltä ja rockilta. Sovitukset ovat kauniita ja niissä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Nuorisojoukon keskiössä ovat teini-ikäiset Moritz, Wendla ja Melchior. Wendlan (upea Inna Tähkänen) hahmoa en kaikin ajoin ymmärtänyt, mutta hänen pääjuonensa on kylmäävä esimerkki siitä, mitä aikuisten hyssyttely ja tuomitsevuus voivat saada aikaan. Herkkä Moritz (sympaattinen, vahva Jasper Leppänen) taas ei kestä yhteiskunnan paineita ja tarvitsisi kipeästi mielenterveysapua, mutta tässä yhteiskunnassa ja perheideaalissa hänen hätäänsä ei nähdä saati auteta vaan käsketään vain ryhdistäytymään. Kapinoiva Melchior (hieno Julius Martikainen) on mieleltään liiankin vahva ja kritisoiva, joten ympäröivät aikuisten luomat valtarakenteet pyrkivät palauttamaan hänet takaisin ruotuun. Aikuistuvat lapset jätetään selviytymään aikuisten yhteiskunnassa ilman tarvittavaa tietoa ja tukea, ja sama yhteiskunta rankaisee tietämättömyydestä aiheutuvista virheistä.

© Kari Sunnari / TTT

Pidin siitä, että lavalla on monenkokoisia ja -muotoisia ihmisiä niin vaatteissa kuin alastikin. Seksikohtauksessa todella ollaan liki täysin ilman vaatteita, täysin luontevasti ja ilman tilanteen pornouttamista. Naisen nännit eivät ole strategisesti sijoitetulla lakanalla peitettävä kauhistus. Alastomuus ei ole yliseksualisoitua pornoa tai hassunhauskaa kelteisillään kirmaamista vaan luonnollinen osa kohtausta ja tyylikkäästi toteutettu. Tätä lisää visuaaliseen fiktioon, kiitos! Ihan jo senkin vuoksi suosittelen esitystä kaikille, että tässä seksualisoinnin ja peittämisen paradoksintäyteisessä maailmassa tekee hyvää nähdä välillä alaston ihminen ihan vain sellaisena kuin hän on. Sukuelimiä ei näytetä, mutta niidenkin piiloon jääminen tapahtuu huomaamatta eikä niiden peittämistä korostaen, jolloin kaikki huomio kiinnittyisi juuri siihen mikä jätetään mielikuvituksen varaan.

Hetkittäin tunsin itseni vähän tädiksi, esimerkiksi kun vittuilu ja keskisormen heiluttelu herättivät minussa lähinnä nostalgisen "Vooooi, söpöä kapinaa!" -tunteen. Jossain vaiheessa musikaali alkaa muistuttaa jonkun tekemää kattavaa listaa siitä, mikä kaikki teinin elämässä voi mennä pieleen tai aiheuttaa päänvaivaa. Kurjuuden vyörytys vie tilaa yksittäisten hahmojen draaman kaarelta ja sivuhenkilöiden tarinat jäävät auki. Esimerkiksi homous tuntui olevan mukana yhtenä kohtauksena lähinnä siksi, että se täytyy tällaisessa teoksessa mainita, eikä siksi, että sillä olisi haluttu kertoa jotain. Etenkin isänsä hakkaama Martha ja yhteiskunnan hyljeksimä Ilse jättivät minulle sellaisen olon, että olisin toivonut heidän tarinoilleen enemmän tilaa.

© Kari Sunnari / TTT

Ylipäätään minua hieman ärsyttää tällaisten teosten markkinointi nimenomaan nuorison elämästä kertovina. Nuorille suunnattu teatteri on turhan usein juuri erilaisten angstinaiheiden läpikäymistä, ja usein tuntuu, että sävy on opettavainen ja näkökulma nimenomaan aikuisen. Kirjailija Tommi Kinnunen kirjoitti aiheesta taannoin hyvän kolumnin. Onneksi Spring Awakeningissa tapahtumat on todella saatu kuvattua tosiaan nuoren ihmisen silmin, ja tässä ohjauksessa sentään on huumoriakin mukana. Nyt opettavainen asenne kohdistuu aikuisiin: toisen ihmisen kuunteleminen ja tuomitsemattomuus (ynnä mm. seksivalistus ja aborttien laillisuus) ovat elintärkeitä asioita, joilla edesautetaan kaikkien hyvinvointia. Ei auta ketään, jos yhteiskunnan normi on, että ikävistä asioista vaietaan ja teeskennellään etteivät ne ole olemassa.

Spring Awakening nostaa myös etualalle sen amerikkalaismusikaaleille tyypillisen piirteen, että laulut ovat tarinan lisätäytettä ja syventämistä eivätkä niinkään edistä juonenkulkua. Musikaali käyttää sitä etäännyttämisen keinona nostamalla laulut tarinatodellisuuden ulkopuolisiksi konserttinumeroiksi, ikään kuin hahmojen päänsisäiseksi todellisuudeksi. Laulut esitetään käsimikrofoneihin, valaistus ja liikekieli vaihtuvat muistuttamaan rockkonserttia, hahmoista tulee laulajia ja tanssijoita yksittäisten musiikkivideomaisten laulukohtausten ajaksi. Pidän enemmän läpilauletuista musikaaleista, joissa musiikkikohtaukset edistävät juonta, mutta tätäkin tyylisuuntaa oli ihan piristävää katsoa vaihteeksi. Osa lauluista tuntui tarkoituksettomilta enkä saanut kiinni niiden sanomasta, mutta se voi johtua niin ohjauksesta, teoksesta kuin käännöksestäkin. Sanoitukset olivat välillä teennäisen "syvällisiä" ja pseudofilosofisia. Esimerkiksi vihoviimeisen suht laimean ensemblebiisin olisi mieluummin voinut jättää pois, koska Melchiorin soolon loppukaneetti olisi ollut aivan täydellinen lopetus musikaalille.

© Kari Sunnari / TTT

Käsimikki-idea kuuluu Spring Awakeningin konseptiin, mutta olen aiemmin nähnyt unkarilaistuotannon, jossa vieraannuttaminen oli tehty toisella tavalla. Siinä koko musikaali oli koulunäytelmä näytelmän sisällä: ennen esitystä näyttelijät arpoivat keskenään roolit, ja kun hahmo ei ollut mukana kohtauksessa, näyttelijä istui silti näyttämön reunalla seuraamassa "näytelmäharjoitusta". Lavalla tapahtui samanaikaisesti tavallaan kaksi näytelmää: varsinainen Spring Awakening ja sitä näyttelevien ihmisten reagointi tarinaan. Yksi näyttelijä selvästi piti hahmonsa kohtausta jo liiankin ahdistavana ja olisi halunnut keskeyttää harjoituksen, mutta muut komensivat hänet takaisin ruotuun. Toinen ei selvästi pitänyt tylsästä aikuisen roolistaan ja yritti saada sen vaihdettua, mutta siihen ei suostuttu. Toisaalta tämä vieraannuttava keino siis vain lisäsi kierroksia tarinan ahdistavuuteen. Tässä tuotannossa ei juurikaan naurettu, vaan musikaali oli todella raadollinen ja inhorealistinen. Siihen aikaan en osannut unkaria kovin hyvin, joten muutamien hahmojen ongelmat jäivät minulle epäselviksi, mutta julmuus, epäreiluus ja ahdistavuus välittyivät kielimuurista huolimatta.

Opiskelijatuotanto kun on, Spring Awakening nähdään Tampereen Työväen Teatterissa vain muutaman kerran, joten lipun haluavien kannattaa pitää kiirettä. Ohjaus on hyvä, esiintyjät antavat kaikkensa ja sanomaa pitäisi riittää niillekin, joiden mielestä musikaalit ovat turhanpäiväistä höttöä. Mene katsomaan ja tuo myös teinisi / vanhempasi / kaverisi!

Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus – Tampereen Teatteri 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Kasvoin ohi Tuttiritari-iästäni täpärästi ennen Tuttiritarin syntyä, joten hahmon viehätysvoima ei koskaan avautunut minulle. En nytkään olisi arvannut innostuvani aiheesta, elleivät hahmon mastermind Jukka Leisti ja säveltäjä-sovittaja-kapellimestari Ari Kankaanpää olisi viime syksynä Tampereen Teatterin lehdistötilaisuudessa esittäneet demoversiota Tuttiritarilaulusta. Sen sanoitus oli sen verran hauska ja rytmi iskevä, että pakkohan musikaali oli mennä katsomaan.

© Harri Hinkka / TT

En vieläkään ole varsinaisesti itse Tuttiritarin kohderyhmää, mutta voi miten hienon musikaalin hän on saanut ympärilleen! Leisti on käsikirjoittanut, sanoittanut ja säveltänyt Tuttiritari ja lohikäärmeen salaisuus -satumusikaalista hervottomankirpeänhauskan sanoilla ja populaarikulttuurilla iloittelun. Lisäksi hän toki näyttelee nimiroolin. Perustarina noudattaa ritariromantiikan quest-linjaa, jossa pahis on kaapannut prinsessan ja ritarin täytyy pelastaa neito ja valtakunta, mutta sen ohella surffataan eri satujen lomassa ja tavataan jos minkämoista ihmistä ja eläintä. Välillä nähdään mainoskatkoja.

Teksti on sanaleikkien ilotulitusta. Vängät kohtaukset, laulut ja hahmot pitävät lapset otteessaan, ja aikuisille on niiden ohella omat satiiriset heittonsa ja nostalgiakimmokkeensa. Lisäksi, kuten avecini totesi, kaksimielisyyksien puuttuminen on vaihteeksi virkistävää. Verbaalikomiikka leikkii sanoilla ja riimeillä, vääntää niitä uuteen muotoon ja laajentaa niitä absurdeihin ulottuvuuksiin. Huumori on tajuntaa laajentavaa ja muistuttaa paikoin Monty Pythonia kaikessa rajattomuudessaan. "Uskomatonta, miten joku on tuollaistakin keksinyt!", havaitsi bloggaaja ajattelevansa pitkin esitystä. Hauska ja mukanaan vievä sanojen muoto kuljettaa vaivihkaa mukanaan myös ovelia merkityksiä, joita tekisi mieli jäädä makustelemaan pidemmäksikin aikaa.

© Harri Hinkka / TT

Musiikki lainaa vaikutteita mm. 1900-luvun puolivälin rockista, lastenlauluista, iskelmästä, latinomusiikista, aamuöisistä ruotsinlaivan karaokebaarin syntikkaballadeista ja Batmanista. Myös kulttuuriviittaukset ulottuvat supersankareista muskettisotureihin, Talenttiin ja ämpäreihin. Kaiken päälle Tuttiritari on tuttilakossa, ja aika moni aikuinen luultavasti kaipaisi omaa haltiakummisetää muistuttamaan lakosta heikkoina hetkinä. Nauroin itseni tärviölle.

Teatterin oma aarre Marjatta Kuivasto on todella päästetty valloilleen värikkään satumaailman luomisessa. Kuninkaanlinna on kuin suoraan lapsuuteni prinsessasaduista, siinä on kiehtovia torneja ja lyijylasi-ikkunoita ja kierreportaita ja jopa gargoileja. Ehkäpä suosikkejani näyttämökuvista olivat toisen näytöksen alussa nähtävä sammakkolampi lumpeineen, josta Sagu Sammak (Risto Korhonen) ilmestyy kuin risteymä vihreää Venusta ja talkshow-juontajaa, sekä mystinen metsä lohikäärmeluolan ympärillä. Mikä ryöppyävä, hämyisä, sisäänsä sulkeva vihreys! Mikään lavalla ei näytä halvalta tai huteralta, vaan satukirjamainen illuusio on täydellinen ja houkuttelee koskettamaan pintoja. Jo pelkästään näyttämön reunojen suuret psykedeeliset sienet vievät suoraan maailmaan, jossa normaalin arjen mittasuhteet ja värit ovat vain viitteellisiä.

© Harri Hinkka / TT

Puvuissakaan ei ole yksityiskohdissa säästelty ja niissä on tyylikästä ja vaivihkaista huumoria. Lemppareitani olivat erilaiset eläinhahmot sekä hoviherra Suolaisen sliipattu hovipuku. Esimerkiksi lohikäärmeasu kiiltävine suomuineen oli lumoava, ja ehdin hetkittäin unohtaa, että se todella on vain puku jonka sisässä on Ville Majamaa. Susilla taas on mustaa piukkaa lateksia, ketjuja, niittejä ja pöyheää turkista kuin harvinaisen tyylikkäillä punkkareilla. Prinsessa Esmeraldan (omapäinen mutta herttainen Eeva Hakulinen) vaaleanpunainen pitsiruusu-unelma onnistuu jotenkin olemaan ihanan överi ja runsas olematta mauton, ja toisaalta prinsessa on sen verran käytännöllinen luonne että on yhdistänyt siihen pinkit Conversen tennarit. Juuri tuollaista pukua olisin lapsuuteni prinsessavaiheessa palvonut, muistellut, piirrellyt uudelleen ja uudelleen ja yrittänyt ommella barbeilleni. Hattu päästä Marjatta Kuivaston edessä, tässä on tyylitajuisesti ja pieteetillä luotu lapsuuden fantasiamaailma, johon tekee mieli sukeltaa sisään.

Leisti sanoo kirjoittaneensa näytelmän ennen kaikkea työtovereilleen, ja sen huomaa: näyttelijät istuvat rooleihinsa kuin hanskat käteen ja heillä on ilmeisen kivaa lavalla. He sujahtelevat vaivattomasti roolista ja hahmosta toiseen – milloin joku on sammakko, milloin susi, kyläläinen tai piimäpurkki. Mieleeni jäivät etenkin Pia Piltzin, Risto Korhosen, Ville Majamaan ja Elisa Piispasen lukuisat persoonat. Liki tunnistamattomaksi maskeerattu Mari Turunen tarinan pahiksena on juuri oikeanlainen: ihanan kiero, lipevä, vallanhimoinen ja herkästi innostuva. Suolainen on kehittänyt itselleen ikioman pahikselle sopivan tunnusmelodian, hänen kätyrinsä ovat oikeaoppisen aivottomia ja hänen voitonriemuinen naurunsa on kuin pahisten oppikirjasta.

Kylänväki kuninkaallisineen. Ja marsu! © Harri Hinkka / TT

Jos nyt jotakin nillitettävää esityksestä yritän keksiä, niin juoni etenee aluksi hitaanpuoleisesti ja siinä on pari aukkoa. Ne eivät kuitenkaan haitanneet edes minua. Jos menet tänä keväänä katsomaan vain yhden teatteriesityksen, olkoon se tämä.

Kissa kuumalla katolla – TTT 2017

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla kertoo hermostuneesta, ahdistuneesta, eripuraisesta perheestä 1950-luvun lopun Amerikan syvässä etelässä. Rikkaan puuvillaplantaasin päätalossa juhlitaan plantaasinomistaja Big Daddy Pollittin kuusikymppisiä. Mukana ovat hänen vaimonsa Big Mama, lempipoikansa Brick ja tämän köyhistä oloista tuleva vaimo Maggie sekä sorsittu esikoispoika Gooper, tämän yhtä sorsittu vaimo Mae ja näiden meluisa lapsilauma. Lisäksi talossa vierailee paikallisia merkkihenkilöitä kuten pastori ja lääkäri. Varsinkin naiset yrittävät hampaat irvessä ylläpitää iloisen ydinperheen mielikuvaa ja saada miehensä mukaan Big Daddyn testamenttiin, mutta pinnan alla kuohuvat muutkin salaisuudet. Jokainen taistelee eri keinoin hyväksytyksi tulemisesta, selviytymisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

Iloinen perhejuhla. © Kari Sunnari / TTT

Vintage-intoilija kun olen, aivan ensimmäiseksi Tampereen Työväen Teatterin uudessa tuotannossa huomioni kiinnittivät naisten upeat vaatteet. Kotikissamaisella Maggiella on tyylikkäitä kotelomekkoja ja niiden alla 1950-luvun alusvaatehaarniska pitseineen. Erityisesti hohtava kirkkaanpunainen satiini nostaa Maggien tapahtumien keskipisteeksi ja myös osaksi talon kirkkaan punavalkoista sisustusta – hän selvästi kuuluu kalustoon, samoin kuin aviomies Brick puhtaanvalkoisissa housuissaan. Big Maman koltun punainen on jo haalistunut vanhaksi roosaksi ja Big Daddyn puvun valkoinen kermanväriseksi. Kaikkien inhoaman Maen herkullisen myrkynvihreä kellomekko taas riitelee kuvaavasti appivanhempien talon värimaailman kanssa, talon jota Mae niin kovasti havittelee miehineen. Marjaana Mutanen on luonut herkullisen karkkimaiset puvut, jotka pääosin toistavat Amerikan lipun värejä.

Reija Hirvikosken 1960-luvun muovisuutta henkivissä lavasteissa nähdään Pollittien puuvillakartanon punavalkea makuuhuone, josta aukeaa ovia ja läpikuultavia seiniä ulkopuolella olevaan tyhjyyteen. Katto on matalalla ja punaiset seinät tuntuvat sulkevan sisäänsä, mikä lisää kohtausten klaustrofobista tunnelmaa. Aina välillä pari henkilöä sulkee muut ihmiset ulkopuolelle ja keskustelee huoneessa yksityisasioistaan, joten makuuhuone venyy symboloimaan jonkinlaista yksityistä tilaa tai kahdenkeskistä aihetta, kuin pakopaikkaa tai kidutuskammiota. Taustalla kulkee vuoroin niin todellisia henkilöitä kuin muistoja ja unikuviakin, ja yhtenään joku keskeyttää huoneessa olijat kulkemalla huoneen läpi tai kysymällä jotakin. Seinien ohuus mainitaan moneen kertaan eikä Big Mama tahdo, että hänen talossaan lukitaan ovia, joten toisaalta kaikki huoneessa puhuttava tapahtuu kuin näyttämöllä, kaikkien kuultavana ja keskeytettävänä. Paradoksaalisesti se lisää klaustrofobista tunnetta: edes tässä pienessä ahdistavassa tilassa ei voi olla rauhassa talon muilta ihmisiltä, koska milloin tahansa joku saattaa salakuunnella. Ei ihme, että Brick tuntuu saavan paniikkikohtauksia, joissa maailman täyttää humina ja hämäryys. Äänimaailma (Niklas Vainio) on muutenkin kiinnostava: välillä linnut laulavat vienosti, välillä lapset kirkuvat sietämättömästi, joku höpöttää turhanpäiväisyyksiä, levysoitin laitetaan soimaan ja sammutetaan. Näytelmä leikkii äänten, hiljaisuuden ja läpikuuluvuuden teemoilla, kun hermostuttava kotoisten äänten kakofonia ja kuunteleva hiljaisuus vuorottelevat.

Brick, Maggie ja ahdistava makuuhuone. © Kari Sunnari / TTT

Hahmojen ihmissuhdesekamelskan hidas aukikiertyminen, joka paljastaa vuosien kaunat ja valheet, on hypnoottista seurattavaa. Kaikki valehtelevat, kiertelevät ja kaunistelevat totuutta ja käyttävät perheenjäseniä astinlautana omille päämäärilleen. Jos joku oikeasti rakastaakin toista, sitä ei uskota. Vain Brick on pudonnut siitä oravanpyörästä, mutta hänetkin vedetään tahtomattaan takaisin puolitotuuksien ja kulissien maailmaan. Miika Muranen on ohjannut näytelmästä kuin hiljalleen kiristyvän jousen, jonka hidasta mutta ilmeisen vääjäämätöntä katkeamista yleisö on tullut seuraamaan.

Kukaan näytelmässä ei todella tunnu rakastavan toisiaan. Itse asiassa hahmot ovat kaikki kusipäitä – mutta niin hyvin näyteltyjä sellaisia! Juha Muje on mainion trumpmainen Big Daddy, kuin kieron kujeileva pikkupoika joka tietää voivansa tehdä ja sanoa oikeastaan ihan mitä tahtoo ja kaikki ympärillä yrittävät vain pitää hänet tyytyväisenä. Hauskana yksityiskohtana paperihatut hänen syntymäpäiväjuhlissaan julistavat Amerikan tekemistä jälleen suureksi. Big Daddy on suorasanainen, hokee jatkuvasti samoja asioita ja sanoja, saa aikaan kiusallisia tilanteita ja nauraa rasvaisesti päälle. Hän arvostaa naiskauneutta, ja olin hetken aivan varma, että Maggie ja Big Daddy ovat saamassa aikaiseksi lapsen. Aina yhtä vakuuttava Tuire Salenius yrittää pitää miehensä tyytyväisenä ja onnellisen perheen kulissin pystyssä, mutta hiljalleen hänkin alkaa murentua tosiasioiden edessä. Pariskunnan viimeinen kohtaus herättää kuitenkin toivoa edes pienestä välittämisen kipinästä heidän välillään.

Kissatappelu! © Kari Sunnari / TTT

Heidi Kiviharju tekee yhden hienoimmista roolitöistään Maggiena, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen säilyttää asemansa talossa. Maggie on vangitseva ja 110-prosenttisesti elossa, jatkuvasti varpaillaan, jatkuvasti läsnä ja valmiina iskemään kissankyntensä keneen tahansa tielleen tulevaan. Masentunut, turtunut, omaan maailmaansa uponnut Brick on hänen täysi vastakohtansa, mutta silti Brickin vanha karisma on vielä jäljellä. On mukava nähdä Tuukka Huttunen pitkästä aikaa vakavassa roolissa.

Miia Selin on kammottava kanaemo Mae, kuin 50-luvun Desperate Housewife jolla on kaameat hemmotellut lapset ja jähmettynyt, epäaito hymy. Samuli Muje näyttelee ärsyttävää lakimiespoika Gooperia, paheetonta perheenisää joka nurisee ja kitisee asemaansa perheen ikuisena kakkosena.

Isoisä ei ole lapsi-ihminen. © Kari Sunnari / TTT

Näytelmää oli hetkittäin suorastaan tuskaista seurata, kun ihmiset viskoivat epämiellyttäviä totuuksia päin toistensa naamaa, yrittivät kiskoa pohjimmaisia totuuksia irti toisistaan ja kaikin tavoin demonstroivat mädäntyneitä ihmissuhteitaan. Loppu oli oudon tyydyttävä siitä huolimatta, että jatko jää jokseenkin auki eikä tilanne pohjimmiltaan taida muuttua miksikään. Jokin pieni toivonkipinä kaiken ja kaikkien selviämisestä jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja päihitti sitä edeltäneet pari tuntia tulehtuneiden ihmissuhteiden ruotimista. En yleensä erityisemmin välitä ihmissuhdeorgioista, mutta Murasen ohjaus ja kaikkien erinomainen näyttelijäntyö pitivät tehokkaasti otteessaan.

Tom of Finland – Turku 2017

Sain esitykseen kutsuvieraslipun.

Turun kaupunginteatterin uusi musikaalikantaesitys Tom of Finland on eittämättä tämän vuoden suurimpia teatteritapauksia. Piirtäjä Touko Laaksosen elämästä ja urasta kertova musikaali on show'na kansainvälistä tasoa, näyttävä ja huolellisesti tehty. Jori Sjöroos ja Jussi Vahvaselkä ovat kirjoittaneet ihastuttavan musiikin, joka elää 1900-luvun tyylisuuntien mukana ja tarjoilee niin iskelmää, balladia kuin euroviisuvipatustakin mutta onnistuu silti kuulostamaan hyvällä tavalla musikaalimaiselta. Tuomas Parkkisen katkeransuloinen teksti leikittelee sanoilla, mustalla huumorilla ja riimeillä ja aiheutti ensi-illassa monia nauruntyrskäyksiä, mutta koskettavuuskin luonnistuu tarvittaessa. Teksti on paikoin roisia, kuten aiheelta voi olettaakin, ja lavalla nähdään mustan nahan lomasta pilkottavaa paljasta mieslihaa, mutta mikään irstas pornomusikaali tämä ei ole. Olisin itse asiassa odottanut ja kaivannutkin vähän rietastelevampaa menoa, kun ottaa huomioon, millaisia Tom of Finlandin piirrokset ovat.

Tom of Finlandin avoin, ylpeä ja humoristinen sekä toisaalta kutkuttavan vihjaileva seksuaalisuuskuvasto on kuitenkin tuotu näyttämölle tyylilleen uskollisesti, vaikka ronskiutta saisi olla enemmänkin. Musta nahka, piukat univormut, viipyilevät kosketukset ja päätä suurempi haba muodostavat vastakohdan tavis-Toukon (sympaattinen, hieno Olli Rahkonen) olemukselle ja arkiympäristölle. Maailmaa sävyttävät sotienjälkeinen harmaa realismi, tiukentuneet moraalinäkemykset ja yleinen feminiinisen homostereotypian muodostuminen. Piirtäminen on Toukon pakopaikka arjesta, aivan oma maailmansa jossa hän jumalan lailla pystyy luomaan unelmiensa miehiä ja määräämään heidän tekemisensä. Äänimaailmaa musiikin läpi hallitseva kynän rapina paperilla luo kauniin loppusilauksen Toukon innostunutta luovuutta pursuavalle flow-tilalle.

Tom of Finlandin parasta antia ovat ensemblekohtaukset. Alkupuolella tanssitaan hidasta tangoa pimennetyn Helsingin puistoissa, joissa rakkauden kaikki muodot odottavat etsijäänsä. Sanna Malkavaaran suunnittelemat projisoinnit luovat täydellisen yön hämärän tunnelman sodanaikaisesta Helsingistä. Ensimmäisen näytöksen lopussa taas herätetään eloon Toukon tukkijätkäpiirrosten riemukas Suomi-kuvasto kuohuvine koskineen ja Me tulemme taas -lauluineen, eikä tässä(kään) kohtauksessa tarvitse olla humanistista koulutusta nähdäkseen fallossymboleja. Jani Uljaksen lavastus on kauniin minimalistinen ja kompakti eikä siinä ole mitään turhaa. Tuomas Lampisen puvustus luo mukavasti kontrasteja nahkaisten piirroshahmojen ja 1900-luvun loppupuoliskon muotisuuntausten välille. Värimaailma on hillitty ja tummasävyinen, ja sille vastaparina toimii piirustuspaperin puhdas valkoinen.

Touko piirtää. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tarinassa on muutama elämäkertamusikaaleille tyypillinen ongelma. Episodimaiset kohtaukset seuraavat toisiaan, kuvaavat kunkin ajan ilmiöitä ja Toukon elämänvaiheita, mutta jokin punainen lanka puuttuu ja kohtaukset kaipaisivat siltoja toisiinsa. Esimerkiksi venäläisen laskuvarjosotilaan tappaminen sodassa on hyvin nostettu käännekohdaksi elämää ja kuolemaa pohtivan soolon avulla, ja olisin kaivannut vastaavia nostoja enemmänkin. Kun Laaksosen elämänkumppani Veli kuolee, tarina siirtyy suoraan seuraavaan kohtaukseen eikä tapahtuman merkitystä Laaksoselle jäädä käsittelemään. Katsojakaan ei saa tilaisuutta surra, ja sisar Kaijakin tuntuu lopulta surevan Veliä enemmän kuin Touko. Reija Wäre on aiemmin ohjannut lähinnä revyitä ja jäin miettimään, kuinka paljon se on mahtanut vaikuttaa Tom of Finlandin tarinankerrontaan. Wäreen koreografioimat tanssikohtaukset ovat näyttäviä ja yksittäiset kohtaukset ovat toimivia kokonaisuuksia, mutta jokin laajempi näkemys jää vielä puuttumaan. Jatkokehittely on siis vielä tarpeen, mutta se ei kantaesitykselle ole harvinaista.

Toinen ongelma on päähenkilön käsittely. Touko siirtyy onnistumisesta onnistumiseen ja esitetään oikeastaan koko ajan positiivisessa valossa, mikä tekee hahmosta lopulta aika etäisen ja epätodellisen tuntuisen. Usein tunsin katsovani ennemminkin homouden historiaa itsenäisessä Suomessa muutaman ihmisen näkökulmasta kuin varsinaista henkilökuvaa. Epämukavia asioita kuten viehtymystä natsiunivormuihin hipaistaan, mutta yleisesti Laaksosta on käsitelty hyvin ristiriidattomasti ja silkkihansikkain. Jokin roso toisi hahmoon inhimillisyyttä ja hänen vaiheensa koskettaisivat enemmän. Vasta lopun kuolinkohtaus todella vetosi tunteisiini.

Sisko, veli ja Veli. © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Myöskään Kaija Laaksosen (Anna Victoria Eriksson) hahmosta en saanut oikein otetta. Musikaalin naiskuva jää paljolti hänen varaansa, mutta hahmo pelkistyy lähinnä miehenkipeäksi vanhaksipiiaksi ja jättää paljon kysymyksiä avoimiksi ainakin kaltaiselleni katsojalle, joka ei kovin hyvin tunne Touko Laaksosen elämäntarinaa. Jäin esimerkiksi miettimään, missä vaiheessa Kaijalle alkoi selvitä veljensä homous ja Velin suhde tähän. Loppupuolella Kaija paljastaa tienneensä Toukon suuntautumisesta ja nähneensä piirroksia, mutta silti Velin ja Toukon rakkaus tuntuu tulevan hänelle täysin yllätyksenä. Onko Kaija täysin sokea samassa asunnossa asuvalle rakastavalle parille? Puhuivatko sisar ja veli koskaan asiasta? Miten Kaija reagoi tajutessaan Toukon olevan Tom of Finland ja nähdessään piirroksia? Miten tilanne kehittyi siihen pisteeseen, että Kaija luuli Velin rakastavan häntä itseään? Kaijalle kirjoitettu katkera tilitys olisi ollut minulle kiinnostavampi, jos häntä olisi kuljetettu tarinan taustalla enemmän ja näytetty hänen reaktioitaan, mutta kerrankin olen Hesarin Lauri Meren kanssa samaa mieltä mm. siitä, että Kaijan ajatuksia avaava soolo tulee melko lailla puskista.

Myös Toukon elämänkumppani Veli (Jukka Nylund) kaipaisi jotain lisää hahmon elävöittämiseen. Olli Rahkonen, Eriksson ja Nylund ovat hyviä musikaalinäyttelijöitä, mutta tuntuu että käsikirjoitus ei anna heille tarpeeksi tilaisuuksia tehdä hahmoistaan todella eläviä. Henkiin heräävä piirroshahmo Kake, Toukon fantasioiden huipentuma, on hauska idea, mutta hänkin kaipaisi lisää kehittelyä ja tiiviimpää sijaa tapahtumissa. Hunks-tanssija Ville Erola on kuin tehty Kaken rooliin ja tuo lihasten lisäksi hyvin esiin piirrosten itsevarman huumorintajuisuuden.

En ole niitä! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Markus Palinin sivuhahmolla on lopulta musikaalin ehjin draaman kaari ja tarina, kuten täysin fiktiivisillä (?) hahmoilla tapaa olla. Aiemminkin kansallisaarteeksi ehdottamani Mika Kujala on loistava tiukasti kaapissa olevana sotilaana, poliisina, aviomiehenä ja perheenisänä. Palin edustaa musikaalissa yhteiskunnan kaksinaismoralismia, itsensä kieltämisen traagisuutta, heteronormatiivisuutta ja toisaalta ns. tavallisen kaappihomon reaktioita Tom of Finlandin piirroksiin. Överi ja näyttävä En ole niitä -soolo on musikaalin huippukohtia. Palinia ja tämän suhdetta homouteen kuljetetaan Toukon tarinassa hyvin taustalla. Osa vaikkapa tukkijätkäkohtauksen viehätyksestä on juuri Palinin reaktioissa ja siinä, kuinka maailmoja valaisevaa sellaisen kuvaston näkeminen kansainvälisessä lehdessä on voinut homouttaan häpeävälle olla.

Olipa muuten mukava pitkästä aikaa nähdä näyttämöllä vähäpukeisia, selvästi katseiden kohteeksi ja seksiobjekteiksi asetettuja miehiä. Yleensä musikaalien ilotalokohtaukset ym. seksikästä vähäpukeisuutta ja provokatiivista koreografiaa sisältävät kohtaukset on varattu naisesiintyjille. Siinä mielessä on jännää, että etenkin angloamerikkalaisessa teatterimaailmassa musikaalit nähdään niin vahvasti homomiesten genrenä, koska harvoinhan niissä on pyritty miellyttämään erityisesti miehiin suuntautuneiden silmää. Mamma Mia! taitaa olla niitä harvoja, joissa olen nähnyt erityisesti katseen kohteeksi nostettuja miestanssijoita, ja sekin on hyvin leimallisesti naisille suunnattu ja naisista kertova teos. Tom of Finlandin piirroksille tyypillisesti musikaalinkin miehet ovat kuitenkin aktiivisia toimijoita eivätkä alistettuja objekteja: piirrosten miehet rehellisesti nauttivat omasta kehostaan (ja muidenkin kehoista) ja ovat prostituoidun sijaan valta-asemassa olevissa ammateissa (poliisi, sotilas jne.). Tätä lisää naishahmoillekin! Tomin miehiä on vaikea kuvitella laulamassa musikaaleille tyypillistä langenneen naisen haikeaa balladia.

Kake in da house! © Otto-Ville Väätäinen / Turun kt

Tom of Finland kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa vaikkei se täydellinen (vielä) olekaan. Musikaalista nauttiakseen ei tarvitse olla kiinnostunut miehistä, nahasta tai Suomen historiasta. Esimerkiksi eläkeikää lähestyvät heteroparit, nuo teatterien vakiokansoittajat, näyttivät ainakin ensi-illassa viihtyvän mainiosti. Esitys on hauska, visuaalisuus tyylikästä, esiintyjät huipputasoa ja musiikki tarttuvaa, eli kaikki hyvän show'n edellytykset ovat kasassa.

Tampereen Teatterin syksy 2017: Cats!

Tampereen Teatteri esitteli tänään tulevaa ohjelmistoaan. Minun kannaltani ehdottomasti kiinnostavin teos on upouusi proggis Andrew Lloyd Webberin Cats-musikaalista, joka saa ensi-iltansa 8.9.2017. Ohjaaja Georg Malvius kertoi lisänneensä musikaaliin pienen kehyskertomuksen, jossa koko musikaali tapahtuu rottahahmon (Risto Korhonen) mielessä. Rotta haaveilee tulevansa hyväksytyksi osaksi kissojen hallitsemaa yhteiskuntaa. Kiinnostavaa nähdä, miten idea toimii! Suhtaudun erittäin positiivisesti uusien näkökulmien tuomiseen näihin ns. kaikkien tuntemiin musikaaliklassikoihin kuten Cats, eikä pieni yhteiskuntakriittisyys todennäköisesti tee tälle teokselle pahaa. Cats on konseptimusikaali eli se esittelee yhden teeman, tässä tapauksessa kissojen, erilaisia puolia eri näkökulmista eikä siinä ole varsinaista juonta. Ainoa varsinainen koko teoksen läpäisevä tarina kiertyy sen ympärille, hyväksytäänkö vanha ja rupsahtanut Grizabella (Irina Milan / Ritva Jalonen) enää osaksi kissayhteisöä ja kuka kissoista pääsee kissojen taivaaseen. Jutellessamme Malvius kutsui Grizabellaa entiseksi prostituoiduksi, joten siitäkin suunnasta voi tulla yhteiskunnallista kommenttia. Jukka Virtasen vanhasta suomennoksesta olen vähemmän innoissani, Virtanen kun ei oikeastaan osaa kääntää, mutta siitä lisää ehkä joskus toiste, kun olen ehtinyt lukea tämän gradun.

Helena Rängman (Jellylorum), Aki Haikonen (Bustopher Jones), Tero Harjunniemi
(Skimbleshanks ja teatterikissa Gus & Growltiger) ja Sonja Pajunoja (Etcetera).

Draamoja on tulossa kaksi, Maria Jotunin Huojuva talo ja Ilkka Remeksen esikoisnäytelmä Musta sydän. Jälkimmäinen on kidnappaustarina, joka perustuu Remeksen julkaistuun jännäriin, mutta tarina on kuulemma kirjoja lukeneillekin uusi, joten kenenkään ei tarvitse pelätä tietävänsä loppuratkaisua jo valmiiksi. Tämä Tommi Auvisen ohjaus taitaa olla syksyn isänpäivälahjojen hitti. :-) Huojuva talo taas on Jotunin aikanaan tabuaihetta käsitellyt draama perheväkivallasta. Ohjaaja Antti Mikkola on tuonut tabun tähän päivään ja kääntänyt Jotunin pariskunnan roolit nurin: tässä talossa nainen on väkivaltainen ja mies väkivallan uhri. Pääosia esittävät Arttu Ratinen (jee!) ja talossa ensimmäistä kertaa vieraileva Anna-Maija Tuokko, jonka itse tunnen lähinnä isoista musikaalirooleista. Mukava nähdä Ratinen pääroolissa ja Tuokko puhedraamassa!

Kauden 2016–2017 näytelmistä ohjelmistossa jatkavat syksyllä muistisairautta käsittelevä Katoava maa sekä erinomaiset komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen. Saiturin joulu tekee jälleen paluun joulun alla. Ensi viikolla on muuten luvassa Tuttiritari-musikaalin kantaesitys, ja ainakin tähän mennessä näkemäni pätkät ovat sitä luokkaa että tässä on kevään musikaalitapaus Tampereella.

Sondheim! -konsertti (SibA ja TeaK 2017)

SONDHEIM! on harvinaista herkkua suomalaisille: kokonainen puolentoista tunnin puolidramatisoitu konsertti Stephen Sondheimin musikaalikappaleita kunnon orkesterilla! Musiikkitalon Sonore-salin lavalle tuotiin hervoton kimara namupaloja musikaaleista A Funny Thing Happened on the Way to the Forum, Company, Follies, A Little Night Music, Into the Woods, Dick Tracy ja The Assassins, joista kolme tunsin ennestään, kolme tunsin vain nimeltä ja yhden olemassaolosta en edes tiennyt.

Konsertti on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman musikaaliopintojakson tuotantoa, ja toteutettu yhteistyössä Sibelius-akatemian kapellimestariluokan kanssa. Lavalla on neljä TeaKin esiintyjää ja neljä SibAn esiintyjää ja montussa neljä SibAn kapellimestariopiskelijaa ynnä kapellimestariluokan harjoitusorkesteri. Lavalla ei juuri huomannut eroa siinä, kuka esiintyjä on miltäkin puolelta, joskin jälkeenpäin ajatellen pari laulullisesti haastavinta kappaletta taisi olla laulajaopiskelijoiden esittämiä ja pari tulkinnallisinta kohtaa taas näyttelijäopiskelijoiden. Kokonaisuus kuitenkin toimi saumattomasti. Sondheim on haastavaa esitettävää, mutta rytmi, kielenvääntävät englanninkieliset sanoitukset ja laulu toimivat erinomaisesti, hilpeistä dramatisoinneista puhumattakaan. Jos Suomen musikaaliosaamisen tulevaisuus on tätä tasoa, meillä ei ole huolen häivää (paitsi Lahdessa ja Tampereella ja muualla, missä musikaaliosaajien koulutusta on leikattu reippaanlaisesti).

Musiikkipuolen toimivuutta en osaa asiantuntevasti arvostella, mutta ainakaan en huomannut kenenkään lavalla tai montussa esittävän omiaan, joten kapellimestareilla pysyi langat käsissä. Pidän kapellimestarien katselusta ja harmikseni valitsin paikan, josta en nähnyt edes kapellimestarien vaihtumista blokkien välillä, mutta ehkä se toisaalta säilytti osan esityksen illuusiosta ja auttoi keskittymään lavan tapahtumiin.

Yritän kovasti miettiä suosikkiesityksiäni konsertista, mutta joutuisin valitsemaan ainakin puolet. Jos nimeäisin jokaiselta esiintyjältä suosikkikappaleeni? Helena Puukan hauska hiprakka-avautuminen Ladies Who Lunch (Company), Jonnakaisa Riston ja Marko Nurmen mainio prinssin ja leipurinvaimon duetto metsässä (Into the Woods), Janna Räsäsen diivaelämäkerta I'm Still Here (Follies), Iris Hernándes Topparin herkänräväkkä A Miller's Son. Upeat Aurora Marthens (Anne) ja Sonja Silvander (Charlotte) olivat kuvaannollisesti liekeissä A Little Night Music -osion kappaleissa Soon ja Every Day a Little Death, ja Nea Alanko teki kunniaa Send in the Clowns -klassikolle.

Ensemblekappaleet olivat kaikki nappivalintoja ja huolellisesti toteutettu, mutta lopun The Assassins -osuus taisi niistä viedä voiton. Ihoni nousi kananlihalle Something Just Broken aikana. Dick Tracy -musikaalia en tuntenut ennestään enkä isommin syttynyt sen lauluistakaan, mutta ne esitettiin kuitenkin hyvin.

Tänään 28.1. klo 18.30 on vielä yksi veto Musiikkitalossa, suosittelen lämpimästi! Liput ovat ilmaisia, mutta paikkoja on rajoitetusti, joten kannattanee olla viimeistään tuntia ennen paikalla. Musiikkitalossa on tänään klo 16.30 lisäksi ilmaistapahtuma Atso's Corner, jossa kapellimestari Atso Almila esittelee (myös?) Sondheimin musiikkia.

Vuosikatsaus 2016

Musikaalivuoteni 2016 kului paljolti goottikauhun parissa. Minulle jäi hyvin ristiriitainen suhde HKT:n Vampyyrien tanssiin kokonaisuutena ja jokunen asia siinä nostaa edelleen raivon pintaan, mutta monia näyttelijöitä ja heidän tulkintojaan ikävöin. Mikko Vihma, Raili Raitala, Anna Victoria Eriksson, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Tuukka Leppänen ja Antti Timonen näyttivät minulle jälleen, että lempihahmoissani oli vielä luotaamattomia syvyyksiä (ja on paljon edelleen, vinkvink teatterit). Jyväskylän Jekyll & Hyde oli onneksi ohjauksena taiteellisesti huomattavasti kunnianhimoisempi ja pidemmälle mietitty, mutta siinäkin nimenomaan hahmot valloittivat minut.

Münchenin Tanz der Vampiressa päräyttäviä olivat lähinnä Thomas Borchert elämästään nauttivana vampyyrikreivinä ja kaiken yleinen megamusikaalius: paineilmalla liikkuvat isot lavasteet, iso ensemble, isot puvut ja koko ammattimainen joskin hieman hengetön show. Disneyn Kaunotar ja Hirviö Budapestissa jatkoi isoa sarjaa, mutta siinä oli enemmän lämpöä ja henkeä ja viihdyin sen parissa edelleen erinomaisesti. Sadunomainen ulkoasu, osin kuin Lasten Lelukirjasta ja osin kuin Tim Burtonin kauhuelokuvasta, kuljetti muihin todellisuuksiin ja tarjosi katseltavaa joka hetkelle. Gaston (Normán Szentmártoni) oli erityisen karmiva: ihan symppiksessä joskin itserakkaassa Gastonissa mikään ei varsinaisesti alleviivannut, että tässä on tarinan pahis, kunnes lopussa tyyppi paljastui täysin psykopaatiksi.

TTT:n Desirée-musikaali oli herkullisen terävän suorasanaista hattaraa ja pidin Miika Murasen ohjauksesta suuresti. Moni keski-ikäinen mies katsomossa tuntui olevan täysin ulkona siitä, mikä homman idea oli, mutta varsinkin naisporukat herähtivät nauruun tuon tuosta. Linnateatterin Tell Me on a Sunday sekä Meriteatterin tuotannot olivat samaa laatuluokkaa mutta pienessä mittakaavassa. Desiréen ohella nerokas Fabulous Bäckström Brothers oli ehkäpä viime vuoden suosikkejani. En tiedä oopperasta käytännössä mitään, mutta maallikkokin sai nauraa itsensä tärviölle, kun Bäckströmin veljekset ynnä pianoguru Jukka Nykänen sukelsivat Wagnerin maailmaan musiikin ja klovnerian keinoin. Seuraavaksi täytyy tsekata trion Big Bang Siegfried.

Puhenäytelmien puolella Q-teatterin Tavallisuuden aave ja Tampereen Teatterin komediat Ulkomaalainen ja Näytelmä joka menee pieleen jäivät parhaiten mieleen. Lapsenmielisten kannattaa käydä vilkaisemassa myös Työviksen värikästä Vesta-Linneaa.

Vuoden 2017 kiinnostavin tulokas tähän mennessä on Tampereen Teatterin musikaali Cats, joka jumalten kiitos on aivan uusi tuotanto eikä vanhojen kopio. Turun kaupunginteatterin Tom of Finland -musikaali taas on ainakin aiheeltaan virkistävä tuulahdus Suomi 100 -teemapönötysten seassa.

Toc Toc - Turku 2016

 Sain esitykseen lehdistölipun.

Ranskalaisen Laurent Baffien Toc Toc -näytelmän jokainen hahmo kärsii jonkinlaisesta pakko-oireisesta häiriöstä. He jämähtävät kuuluisan terapeutin odotushuoneeseen, kun terapeutti itse on jumissa lentokentällä, ja odottellessaan he väistämättä hieman tutustuvat toisiinsa. Erilaisten luonteiden särmät iskevät nopeasti yhteen, mutta hiljalleen terapiajonossa syntyy myös yhteisöllisyyden tunnetta.

Esko Roine on herttainen Touretten syndroomasta kärsivä Fred, jonka suusta hetkittäin syöksähtää härskiyksiä. Alatyyli jaksaa ainakin jonkin aikaa naurattaa nimenomaan sanojan olemuksen kanssa syntyvän ristiriidan vuoksi. Noin muuten Roineen hahmo on hauska sivustatarkkailija ja katalysaattori, kun nuoremmat pistävät tuulemaan. Ehkä suosikkini potilaista oli loistavan Tuija Ernamon vanhempi naisihminen Maria, jolla on pakkomielle esimerkiksi tarkistaa, jäikö hella päälle ja ovatko avaimet mukana. Hahmon varsinainen viihdearvo on kuitenkin tarkemmin määrittelemätön kristillinen pakkomielle, joka tuomitsee kaiken syntisen, ja toisaalta jokin alla piilevä viehtymys seksin ajatteluun ja riettaissa mietteissä rypemiseen. Ernamon lakonisen napakka sanailu muiden hahmojen kanssa on herkullista seurattavaa ja sisäisten ristiriitojen pulpahtelu pinnalle kiehtovaa. Eniten Marian kanssa sanan säilää heiluttelee Vincent (Kimmo Rasila), kammottavan juntti huumorismies, joka yrittää sitkeästi kieltää pakkomielteensä numeroihin, koska jokuhan voisi luulla häntä vammaiseksi. Vincent on sitä rasittavaa miestyyppiä, joka suoltaa huonoja kaksimielisyyksiä, on pinnan alla hyvin epävarma itsestään ja peittää sen röyhkeydellä, ja välittömästi ryhtyy iskemään jokaista näköpiiriin osuvaa nuoreksi laskettavaa naista. Rasila tavoittaa maailman vincentien eri tasot erinomaisesti, vaikka minulla meinasikin välillä loppua kärsivällisyys hahmon läpänheiton kanssa.

Blanche (Riitta Salminen) puolestaan kammoaa tauteja ja bakteereja ja desinfioi itseään ja ympäristöään jatkuvasti. Lili (Pauliina Suominen) toistaa kaiken sanomansa kahteen kertaan. Bobilla (Stefan Karlsson) taas on pakkomielle symmetriasta, eikä hän pysty astumaan viivojen päälle. Lili ja Blanche ovat hahmoina hieman yksipuolisia ja jäävät käsikirjoituksessa täytteeksi, mutta Bobin persoona pääsee paremmin oikeuksiinsa, odotushuoneen lattia kun on raidallinen. Hän kulkee vaivattoman näköisesti huonekaluilla ja hyödyntää todellakin koko sisustusta päästäkseen huoneen poikki. Karlssonin liikkuminen on hypnoottista katsottavaa: miten joku voi saada kirjahyllyssä ja verhotangoissa kiipeämisen näyttämään noin arkiselta ja luontevalta!

Etukäteen pelkäsin hieman, että Toc Toc olisi moderni friikkisirkus ja katsoja laitettaisiin tirkistelemään toinen toistaan oudompia tyyppejä ja nauramaan heille. Näytelmä paljastui kuitenkin hyväntahtoiseksi ja lämpimäksi kurkistukseksi ongelmanratkaisuun, tragikoomisiin kohtaloihin ja ihmisten kykyyn mukautua toisten ihmisten seuraan. Se korostaa ryhmähenkeä ja vertaistuen tärkeyttä. Yhdenvertaisessa porukassa, jossa jokaisella on omat mörkönsä ja erikoisuutensa, päästään yli mörköjen kauhistelusta ja hyväksytään ne niin itsessä kuin muissakin, jolloin niille pystyy tekemäänkin jotain. Kukin potilaista alkaa hiljalleen unohtaa sairautensa häpeämisen ja pystyy keskittymään itsessään olennaiseen. Kun sairaus ei nouse muuriksi itsen ja maailman väliin, ihminen nähdään muunakin kuin sairautenaan. Tästä syystä erilaiset vertaistukiryhmät ovat tärkeitä eivätkä rajoitu vain näytelmässä kuvatun kaltaisiin erikoistilanteisiin. En ehkä kokeilisi juuri tätä nimenomaista metodia kotona, mutta viihdekäytössä tilanne toimii.

Ympärilläni moni kommentoi väliajalla seuralaiselleen tuntevansa sen tai tuon, jolla on jokin sairautta hipova pakkomielle. Kommenteista päätellen en myöskään ollut yksin, kun Marian hermoilua seuratessani aloin pakostakin pohtia, jäikö minulta hella päälle.

Loppukin on toimiva. Näytelmä ei tarjoa epärealistisia ihmeparantumisia vaan toivon pilkahduksia. Arvasin loppuratkaisun melko pian ja toivoin olevani oikeassa, enkä pettynyt. Kiemuraista tietä loppuun oli viihdyttävää seurata, ja minun teki mieli hihkua aina kun huomasin särön jonkun pakkomielteisessä käytöksessä. Välillä tuntui, että tilanteet ja keskustelut jäivät vähän turhaankin junnaamaan, mutta ehkä pieni suljetun tilan tuntu kuuluu teokseen. Tuomas Parkkisen ohjaus on hauska mutta yltää myös syvemmälle hahmojen ja inhimillisen kanssakäymisen syövereihin. Välillä mietin, olisiko Pariisiin sijoittuva tarina kannattanut kotouttaa ja tehdä paikasta ja hahmoista suomalaisia, koska paikannimiä mainitaan paljon. Tarina on kuitenkin sen verran mielikuvituksellinen, että on ehkä uskottavampaa antaa sen tapahtua toisessa maassa ja sellaisessa kulttuurissa, jossa voi helpommin kuvitella joukon tuntemattomia pistävän pystyyn spontaanin ryhmäterapian.