Päätepysäkki – Tampereen Teatteri 2016

Sain esitykseen lehdistölipun.

Kaikki alkaa siitä, että Jussilla on keski-iän kriisi ja ilmeisesti liikaa self help -opaskirjoja. Avioliitto on ahdistava, töissä isä pitää häntä ikuisena oppipoikana ja arki on ankeaa. Jussi tahtoo vihdoinkin olla vapaa, tarttua tilaisuuteen ja sanoa 'kyllä' omalle elämälleen. Perkele!

Seuraa hengästyttäviä parisuhdekeskusteluja, ongelmallisia ihmissuhteita, huutoa, kyyneliä ja höyheniä. Seassa on runsaasti tragikoomisuutta, kun avioliiton osapuolet käyvät läpi kaikki asiaankuuluvat kliseet, kukaan ei ymmärrä ja kaikki on aina niin helvetin vaikeaa.

© Yehia Eweis / TT

Tampereen Teatterin uusimman näytelmän puhe on hauska sekoitus retorisia kysymyksiä, passiivis-aggressiivisia vastakysymyksiä, kesken jätettyjä virkkeitä ja perisuomalaisia kirosanoja. Yleensä ylenpalttinen kiroilu tuntuu teennäiseltä elämänmaun ja rouheuden hakemiselta, mutta Päätepysäkissä se alleviivaa hauskasti tunnekuohuisten hahmojen epäkypsyyttä. Kaikki puhuvat toistensa päälle eikä kukaan kuuntele. Kommunikoinnin sijaan kaikki huutavat ulos omaa pahaa oloaan, luettelevat toistensa vikoja, ymmärtävät toisensa mahdollisimman väärin ja vetäytyvät piikit pystyssä puolustusasemiin. Jos olisin pelannut bingoa teemalla "Huonosti riidelty", minulta olisi loppunut ruudukko kesken.

Toisaalta jokainen lienee syyllistynyt ainakin osaan hahmojen kommunikaatiovirheistä ja yleisestä osaamattomuudesta, joten katsomossa pääsee halutessaan potemaan omantunnontuskia ja nauramaan itselleen. Olisin suonut Jussille ja Ilonalle mahdollisimman pikaisesti avioeron ihan vain että lapset olisivat päässeet kuulemasta sitä riitelyä. Ulkopuolisen silmin kummassakin osapuolessa on inhimilliset vikansa, jotka eivät sovi yhteen oikein millään.

© Yehia Eweis / TT

Nelihenkinen näyttelijäporukka on erinomainen. Esa Latva-Äijön Jussi on ruuhkavuosia elävän uraohjuksen perikuva, itsekseen asioita hautova mies, joka lopulta saa hieman raotettua sanaista arkkuaan. Vaimo Ilona (Elisa Piispanen) raataa perheen eteen, heittäytyy siitä hetkittäin marttyyriksi, heilahtelee tunnetilasta toiseen ja hajoaa suorittamisensa alle. Jussin isä (Heikki Nousiainen) on suuri persoona ja kaikessa raivostuttavuudessaankin sympaattinen. Lopulta mahtailevan, joviaalin kuoren alta paljastuu tavallinen virheitä tekevä ihminen. Avioliittonsa arkea Jussi pakenee nuoren Birgitan syliin. Birgitta (Emma-Sofia Hautala) on omanlaisensa self help -opas ja päästelee suustaan suuria totuuksia elämästä, mutta loppujen lopuksi hän on näytelmän henkilöistä eniten elossa. Muut joko manailevat jossain poteroissaan elämänsä kurjuutta tai yrittävät kieltää todellisuuden. Birgitta on haavoittuvainen, röyhkeä ja heittäytyvä, ja hänellä on vielä toivoa päätyä johonkin parempaan tilanteeseen.

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut ovat nätit ja näppärät. Jussin ja Ilonan kodissa on jotakin 1980-lukuisen juppimaista (ehkä se on se nahkasohva?), ja takaseinän kokoinen Caravaggion Epäilevä Tuomas on vaikuttava näky.

© Yehia Eweis / TT

Parisuhderuodinnat harvoin vetoavat minuun, mutta Päätepysäkin teksti on onneksi kiinnostava. En oikein osannut samastua kehenkään, mikä ehkä on hyvä asia. Oikeastaan kaikki näytelmän henkilöt ovat rasittavia enkä haluaisi tuntea heistä yhtäkään elävässä elämässä, mutta Pasi Lampela on kirjoittanut ja ohjannut heille otteessaan pitävän tarinan. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla on mahdoton arvata, minkä suunnan juoni ottaa ja mitä vielä tapahtuu. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Loppu ei oikein lunastanut suuria odotuksiani, mutten tiedä, mitä sitten olisin odottanut. Ehkä jotain dramaattisempaa, onnettomampaa, onnellisempaa tai absurdimpaa. Jotain shakespearemaista ehkä, vaikkapa ruumiskasaa.

PS. Tampere-aiheinen Aplodi-leivos väliaikatarjoiluna on ehdottomasti suosittelemisen arvoinen. Raikas, hyvä pohjan ja täytteen suhde ja kivoja rouskuvia osia.