Jesus Christ Superstar ‒ ÅST 2014

© Pette Rissanen / ÅST

Jesus Christ Superstar on osa Åbo Svenska Teaterin 175. juhlavuoden ohjelmaa. Rockoopperan ensi-ilta oli helmikuussa, mutta produktion on ilmoitettu lopettavan jo 30.4., mitä ihmettelen suuresti. Esitys on erinomainen, joten jos sen haluaa vielä nähdä, kannattaa pistää vipinää lipunvaraukseen.

En ole aiemmin nähnyt Jesus Christ Superstaria lavalla. Parin filmatisoinnin perusteella se ei ole tehnyt suurta vaikutusta, mutta olen viime aikoina innostunut Tim Ricen ja Andrew Lloyd Webberin varhaisista musikaaleista. ÅST:n produktio osui siis kannaltani hyvään saumaan.

Juha Hemánuksen ohjaus ottaa teoksesta paljon irti, eikä musikaalissa ole pysähtyneitä kohtauksia. Näyttelijät eivät todellakaan pönötä paikoillaan vaan kiipeilevät, pomppivat ja lennähtelevät ympäri lavaa ja hyvä kun eivät katsomoonkin. Jussi Vahvaselkä on tehnyt menevät orkestroinnit, ja esityksessä oli tunnelma katossa. Istumapaikaltani näki hauskasti, miten orkesteria johtanut Vahvaselkä jammaili koskettimiensa ääressä.

Libretisti Tim Rice kirjoittaa omaelämäkerrassaan Oh, What a Circus (1998), että hän halusi musikaalissa tuoda evankeliumien tapahtumiin tavallisen ihmisen näkökulman. Musikaali kysyy Juudaksen suulla sellaisia kysymyksiä, joita Rice itse nuorena pohti: Oliko Jeesus todella Jumalan poika vai vain tavallinen ihminen? Miksi hän päätti astua maan päälle nimenomaan alkeelliseen paimentolaiskulttuuriin? Miksi Jeesus puhui niin arvoituksellisin tavoin?

Musikaali ei anna kysymyksiin vastauksia eikä juuri ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan katsoja saa päättää itse. Minun ei-uskovaisena oli hyvin helppo nähdä Jeesus harhaisena mutta karismaattisena miehenä, joka onnistui kokoamaan ympärilleen joukon paremmasta maailmasta unelmoivia. Samaa tapahtuu edelleen ympäri maailmaa. Toisaalta tapahtumat seuraavat uskollisesti Raamattua eikä musikaali missään vaiheessa kyseenalaista lähdemateriaaliaan muuten kuin yhden, maailman syntisimmän henkilöhahmon suulla. Uskallan siis suositella sitä katsojille vakaumuksesta riippumatta. Aikoinaan JCS kohautti nimenomaan tuomalla esiin Jeesuksen inhimillisen puolen, mutta nykyaikana erilaiset näkökulmat ovat jo peruskauraa eikä ihmisyyden korostaminen välttämättä vähennä jumalallisuutta.

© Pette Rissanen / ÅST

Tarina alkaa opetuslasten ja kansan miltei hurmahenkisellä innolla muuttaa maailma Jeesuksen johdolla. Juudas (loistava Chris Killik) epäilee ‒ katsojan näkökulmasta täysin oikeutetusti ‒, että koko kansanliike alkaa lähteä käsistä eikä tilanne ole enää Jeesuksen hallinnassa. Juudas on paljolti se hahmo, jonka käytännönläheisestiä ja realistisesta näkökulmasta tapahtumat nähdään. Paljastaessaan Jeesuksen olinpaikan viranomaisille hän uskoo tekevänsä hyvää ja pelastavansa opetuslapset näiltä iltseltään. Kun Jeesusta alkaa uhata kuolema, Juudas ei enää kestä tekojensa seurauksia vaan hirttää itsensä. Sitä edeltää painajaismainen taistelu omantunnon kanssa, ja seurauksena Juudas näyttää aika lailla menettävän järkensä. Chris Killik tekee pysäyttävän ja riipaisevan roolityön Juudaksena, joka hengaa porukan mukana mutta alkaa samalla ainoana tiedostaa ikävän totuuden. Jeesuksen kakkosmiehenä hän näkee tämän väsymisen ja yrittää auttaa, mutta seuraukset karkaavat hänen käsistään.

Jeesuskin saa silti puheenvuoronsa. Musikaalin Jeesus on ennen kaikkea inhimillinen, vahvasti tunteva mies. Johtajana ja jonkinlaisena julkkiksena hänen on oltava vahva, mutta samalla hän tuntee riittämättömyyttä ja ahdistusta, koska ei mitenkään voi auttaa kaikkia tarvitsevia. Ajoittain hän on kirjaimiellisesti hautautumassa faneihinsa, jotka kaikki tahtovat hänestä jotakin, vaativat jotain ja ajavat usein pohjimmiltaan vain omaa etuaan. Kuka tahtoo parantua, kuka pelastua, kuka tulla itsekin kuuluisaksi. Vain yksinäisinä hetkinään Jeesus päästää esiin kuolemanpelkonsa, rajallisuutensa ja toivottomuutensa, jotka piilevät vahvan messiaan ulkokuoren alla.

Usein minusta tuntuu, että Jeesus on musikaalin mitäänsanomattomin henkilö, josta en oikein saa otetta. Alexander Lycke kuitenkin onnistuu saamaan etäisestä, myyttisestä ja jokseenkin persoonattoman hyvästä hahmosta kiinnostavan ja elävän. Hänen Jeesuksensa ei ärsytä, öh, jeesustelullaan, vaan tuntuu inhimilliseltä ja sympaattiselta.

© Pette Rissanen / ÅST

Suhde Maria Magdalenaan (Anna-Maria Hallgarn) kuuluu myös Jeesuksen inhimilliseen puoleen. Heitä ei määritellä selkeästi rakastavaisiksi, mutta Jeesuksen on selvästi hyvä olla Marian lähellä. Maria ei vaikuta stereotyyppiseltä ilotytöltä, vaan hän tuo mieleen ehkä ennemminkin aikuistuneen rokkitytön, joka on vain harrastanut vapaata sukupuolielämää ja kenties saanut siitä halvan maineen. Ohjauksen kontekstissa hän voisi myös olla joku lööppijulkkiksen tai rikollisen kaltainen hahmo, jonka Juudas pelkää haittaavan joukon imagoa. Jokin Anna-Maria Hallgarnissa ei täysin vastaa minun mielikuvaani Mariasta, mutta hän on pirun hyvä näyttelijä ja laulaja. Hän tuo lavalle ulospäinsuuntautuneen, iloisen ja rohkean Maria Magdalenan, jossa on kaikesta huolimatta ripaus naiiviutta.

Ohjauksessa tarina on tuotu nykyaikaan. Jeesus seuraajineen muistuttaa talonvaltaajia tai mielenosoittajia, jotka kritisoivat vahvojen ylivaltaa näyttävästi ja ottavat rajusti yhteen mellakkapoliisien kanssa. Jani Uljaksen lavastus muistuttaa hylättyä teollisuuskiinteistöä, ja sen vallanneiden ihmisten puvustus (Tuomas Lampinen) on mustaa nahkaa, resuisia neuleita, verkkosukkahousuja, reikäisiä farkkuja ja kampaamattomia hiuksia. Rouhea tyyli tuo mieleen hipsterit, ja suurin osa porukasta menisikin täydestä HelLooksissa. Erityisesti ihastelin jonkun ensemblelaisen lappuhaalareita. Rekvisiittana on vesipiippuja, Karhu-pulloja ja hyvin viitteellisiä aseita. Ylipapeilla puolestaan on askeettiset mutta tyylikkäät kaavut ja Pilatuksella (hienon överi Waltteri Torikka) mustaa yökerhokimalletta.

Paras mainoslause hetkeen.

Yksi suosikkikohtauksiani oli Juudaksen biisi Superstar. Siivekkäine tanssijoineen kohtaus muistutti kabaree- tai burleskiesitystä, ja kaikkien niiden puolipakollisten bordellikohtausten jälkeen oli mukava nähdä jossain musikaalissa vaihteeksi myös paljasta mieslihaa. Kimalteleva Chris Killik esitti Superstarin äidinkielellään englanniksi, mikä lisäsi vieraannuttavaa vaikutusta ja showmaisuutta. Ja hyvin muuten esittikin!

Pisteet ÅST:lle myös tekstityksestä: se todella on suomenkielinen, olennaisen tiivistävä tekstitys musikaalista! Les Misérablesissa tekstityksenä toimi Jukka Virtasen ja Kristiina Drewsin suomenkielinen libretto, jota katsoja ei ehtinyt lukea ja joka ei muutenkaan välttämättä juuri liittynyt siihen, mitä lavalla lauletaan.

© Pette Rissanen / ÅST

Turkulaisten proggis on vaikuttava veto, ja minua harmittaa, että se menee niin lyhyen aikaa. Juudaksen kuolema on ravisteleva kohtaus, Jeesuksen kuolema puolestaan eleettömän dramaattinen. Ensemble on koko ajan täysillä mukana ja kuulostaa hyvältä. Lavastus, puvustus ja valot (Mikko Linnavuori) loivat saumattoman kokonaisuuden, jossa oli hauskoja pikku jippoja. Tätä musikaalia saisi tehdä Suomessa useamminkin.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Kuvia Facebookissa